 |
Tohtori T teki
tuottavaa työtä. Hän ei ollut akatemian almujen varassa. Hän nautti
kuukausipalkkaa, hänen asemansa oli vakaa. Elämän pohjoinen peruskallio
esitteli parhaat puolensa kuin ilmakuvassa.
Sitten alkoi tapahtua.
Mannerlaattojen liikehdintä Euroopan reunalla sai aikaan sen, että
radioaktiivit kävivät toimeen kiven sisällä. Ne luovuttivat lisäpotkua
yhteiseen käyttöön. Solut alkoivat kiitollisina kupata väkivalta-koneiston
Kerberos-koiraa.
Pian piski luikkisi häntä
koipien välissä, kivusta uikuttaen kotiin.
Kun etuoikeutettujen kilta
heräsi kansannousuun, se ei voinut istua sormet ristissä. Sen piti iskeä
takaisin, kovaa. Sortajan ABC-kirja käski. Ajattele kasvojasi, riistäjän
aapinen opasti. Ajattele kasvojen kohotusta kaiken aikaa kuin joku vanha diiva.
Alistava luokka ampui tapansa
mukaan hyttystä it-tykillä. Se paljasti todelliset kasvonsa. Näyn
todistusvoimaa ei voinut kiistää kukaan: maailma kalpeni kauhusta. Vastaavaa
pr-voittoa liikkeelle ei kyennyt tuottamaan paraskaan puhe, edes 100 sokerista
valistusvideota.
Jokainen kuollut aktivisti oli
marttyyri. Marttyyri oli uskonsodan uhri – kuuluvin taistelukutsu, jonka
esittää saattoi.
Tulokset
paljastivat samalla sen, millaisia lähitaisteluita laivalla käytiin. Tohtori
Haluk Ince (magee nimi), Turkin forensisen lääketieteen neuvoston [ATK]
puheenjohtaja, sanoi: ”Arviolta 20 sentin päästä oli lähin... (mikä?)
Kahdeksalla muulla on useita sisäänmenoaukkoja. [Yhdellä laukauksella tapettua
miestä] oli ammuttu matkan päästä aivan keskelle otsaa.
Kun T palasi Havannasta, hän huomasi, että asetelma
oli muuttunut. Viesti oli kirjoitettu työpaikan seinälle kissankorkuisin
kirjaimin. Menköön itseensä se, joka oli niin lukossa, ettei nähnyt
purppuranpunaista tekstiä. Jumi energiakentässä aiheutti sen, että kulki
elämänsä halki laput silmillä. Ei ne laput kuitenkaan. Kaikki meni ohi.
Vaadittiin ripaus herkkyyttä,
yhteys auki itseensä ja maailmaan, ranta tyhjillään, että havaitsi nämä jutut.
Ilmassa oli sähköä.
Koko työyhteisö odotti ukkosta,
salamaniskua – virhettä, jonka hän tekee.
Ja sen saa, mitä tilaa, kuten
punaniska puolusteli.
”Voiko helpompaa tehtävää enää
olla”, äiti Amman maatiaisserkku alusti taukotilassa.
Puhuiko hän itsekseen? Vai
tekikö yksi hiirulainen taas keikkaa pimeästi, tiskin ali, toimi
amatööriauttajana? Luultavasti. Täyttä
varmuutta asiasta ei vielä saanut. T kuuli
kansankiihotuksen vessan seinän läpi.
”Avaa Twitteri”, äiti Mamma
kertasi.
T pyyhki ja nousi.
”Etsi tunnettujen Walhallan
ritarien profiilit.”
T veti vessan.
”Kirjaa julkaisut...”
T pesi kätensä nopeasti. Hän ei
halunnut menettää mitään olennaista Mamman puheesta. Veden kohina peitti osan
kahvihuoneen äänistä.
Miten sä voit tehdä niin? T
ajatteli ja sulki hanan.
”Rasistiset vs. neutraalit”,
Mamma sanoi seinän takana.
Hyvä ihminen, hän sanoi mielessään.
Miten sä voit syödä maitotuotteita?
”Jos niitä ylipäänsä on,
neutraaleja.”
T kuivasi kätensä. Hän käytti
oranssia froteepyyhettä, jonka oli tuonut kotoaan.
”Tee taulukko ja vuolaa – that’s it!”
Tiedätkö, miltä ihmisen henki
haisee, T puhui puoliääneen. Hän kuvitteli peilikuvansa seinän takana
hyöriväksi kiekonheittäjäksi. Se ei ollut aivan helppoa. T piti painonsa
kurissa. Hänen täytyi näin ollen käyttää mielikuvitusta. Tuli hyödyntää suurta
tuntematonta, valjastaa alitajunta.
”Miltä ihmisen henki haisee”,
hän sanoi, ”kun tyyppi on syöny jotain rahkaa eikä harjaa hampaita?”
T muisteli Irwinin vanhaa
kappaletta. Siinä oli älyttömät sanat. Aika saada uudet:
Elämä
on kaunis ja hyvä elää sille,
kun
on aikaa ja tilaa unelmille
ja
harjaa hampaansa
ja
harjaa hampaansa.
T astui taukotilaan. Mamma seisoi pöydän päässä.
Hiirulainen istui miltei sikiöasennossa huoneen nurkassa. Hän sentään häpesi,
käänsi katseensa. Rahkasika ei hävennyt pätkääkään.
Mitä siitä, että oli jäänyt
kiinni selän takana puhumisesta? Mitä pienistä, ei pienetkään hänestä. Hän oli
oikealla asialla, oli aina, omasta mielestään ainakin.
T löysi kuppinsa.
”Ei kuulosta aivan
mahdottomalta”, Mamma sanoi, ”vai miten on?” Hän korotti ääntään, vaikka olisi
kaiken järjen mukaan voinut laskea sitä, kun T nyt oli samassa tilassa. Mamman
jutuilla ei juuri ollut yhteyttä vasempaan aivolohkoon.
T kaatoi kahvia ja hyräili
Hammarbergin biisiä.
Mamma vaati huomiota. ”Mitä?” hän sanoi.
T kääntyi keittimen luota. Hän
kohtasi Mamman hurjistuneen katseen.
”Tai puree ainakin pastillia”, T
sanoi. ”Se on vähintä, mitä voi tehdä.”
”Mä yritän puhua sulle”, Mamma
hikosi. ”Ymmärrät sä? Kuulet sä yhtään mitään?”
T pujottautui pöydän ääreen
istumaan. ”Anteeks”, hän sanoi etäisesti. ”Mä luulin että teillä oli täällä
joku keskinäinen... juttu. Mä luulin kai, että kysymys oli lähinnä retorinen.”
”Ei ollut retorinen, ei. Mutta
kysymyksen asettelu, ehkä se oli epäselvä. Yritän muotoilla asian uudelleen.
Suora kysymys, otto kaksi, eli yritätkö vastata, jos mitenkään kykenet ja
jaksat?”
T odotti.
”Jooko? Käykö?”
”En kuullut kysymystä. Vai ei
kai toi ollut se? Jooko, käykö...?”
”Oliko tehtävänanto mahdoton?”
”Mikä tehtävänanto?”
”Mistä me puhutaan? Ei, älä
vastaa! Se oli retorinen. Mikä tehtävän – tän Walhalla-keissin tehtävänanto.”
”Ai siitä te. Mahdoton? Ei
ollenkaan!”
”Ja silti sun piti lyödä
lekkeriks.”
T avasi hiuksensa. ”Miten sen
nyt ottaa.”
”Ai määrittele ’lekkeri’? Sä
aloit haastaa riitaa
tutkimuskohteiden kanssa.”
”Voi olla ihan perusteltua
kysyä”, T suki hiuksiaan ja ajatteli ääneen, ”miettiä, kuka sitä riitaa oikein
haastoi. Kuka aloitti.”
Mamma naurahti. ”Tässä
tapauksessa se oli meidän tutkija. Meidän, sanotaanko, tiedehenkilö.”
”Meillä on osallistuvaa
journalismia”, T sanoi. Hän väisti viisaasti salakarin, sitoi hiukset päälaelle
poijuksi. Hänen kätensä olivat tyhjät taas. Hän näytti käsiään. ”On ollut
joskus ainakin. Miksei myös osallistuvaa tiedettä?”
Mamma mykistyi hetkeksi,
puuskahti:
”Anteeksi, en ymmärrä. Onko tää hauskaa sun mielestä?”
”Ei ole”, T vastasi. ”Ei
todellakaan, ei. Kuka nyt simputuksesta nauttii?”
Mamma veti henkeä.
”Simputuksesta? Ei jumankekka, sanon nyt ihan suoraan! Miksi kukaan haluais
simputtaa sua?”
”En tiedä. Oisko kateus, ehkä?
Paha mennä sanomaan toisen puolesta.”
Mamma kääntyi selin. T hyödynsi
puheenvuoron:
”Jossain on varmaan joku
algoritmi. Atk-tuen pojat, mä
luotan heihin. Tietää ohjelman, joka on kuin luotu tähän tehtävään. Pyyhi kuin.
Pyyhi pöytäkirjasta, lyö alas, lyö. On luotu tähän tehtävään.”
T onnitteli itseään. Hän ei
menettänyt itsehillintäänsä. Mielensä malttaminen oli kohtuuhelppoa, loppujen
lopuksi. Mamma räjähteli siinä silmien edessä hänenkin puolestaan.
”Ja tämä algoritmi joka”, Mamma
kysyi, ”mitä sen käyttäminen? Ootko ajatellu? Mitä se olis ollu?”
”En oo ajatellu.”
”Yllättävää. Et ole.”
”En. Mutta kerro ihmeessä.”
”Massaseulontaa. Sitä se ois
ollu. Mikä on lainvastaista. Jos et satu tietämään: perustuslain vastaista.”
”No. Pitää keksiä jotain muuta
sitten, kai. Oli miten oli, mä en opiskellu vuosikausia sen takia, että voisin
lapioida paskaa navetassa. Joten mitäpä, jospa tekisit sen itse.”
Vastustaja ei keksinyt järkevää
vastausta. Vastustaja alkoi nauraa, eikä tavallinen ihminen mahtunut
kahvihuoneeseen sen metelin kanssa. T nousi, kääntyi ja käveli ulos. Siltä
istumalta, jätti puolet kahvistaan pöytään.
Hän säilytti tyynen
ulkokuorensa. Mutta sisällä kuohui. Hän ei kyennyt keskittymään.
Hän kävi professorin puheilla.
Aika
ryhdistäytyä
Keskustelu taksimatkan aikana
menee näin:
”Mikä on?”
”Andy Warhol.”
”Oikeesti?”
”Oikeesti hän väitti niin, tai
näin olen kuullut, että kauneinta New Yorkissa on McDonald’s. Ja kauneinta
Pariisissa McDonald’s. Kauneinta Berliinissä? Et arvaa. Mutta Moskovassa ei ole
mitään kaunista. Siellä ei vielä tuolloin ollut, viime vuosisadalla.”
”Nyt on.”
”Hetken aikaa, ehkä. Mutta
Warhol oli väärässä. Kauneinta on se, mikä alkaa lentokentän ulkopuolelta. Se
hallitsee aikansa... kuin hunni, mutta uupuu kaupungin ylivoiman edessä.”
”Rajatila”, hän sanoo.
”Persoonallisuus”, minä sanon.
”Onko se niin kuin narsismi?”
”Mistä me puhumme? Ei ’kuin’”,
sanon, ”RT-persoona on narsisti. Puhtaan narsismin idean maanpäällinen,
lihaksi tullut Jeesus – jos näin saa sanoa. Mitä moni ei tiedä, se on, narsismi
on kansantauti. Ei säästä rikkaita, ei köyhiä, ei katso yhteiskunnallista
asemaa. Kaikilla on mielen kondylooma. Merkityskato on sen oire. Tunne, kun
silkka mielettömyys tarttuu niskasta kiinni ja ravistaa. Tunne se nyt.”
Paiskon sanoja kuin
kellonsoittaja kiviä katedraalin katolta. Kardinaaliin ei osu. Esmeralda
käyttää kättä olkapäälläni.
”Mikä oikeasti on?”
Vilpittömyys, vilpittömyyden
vaikutelma –
jompikumpi murtaa äänivallin.
”Kun kävimme sitä”, tunnustan,
”sananvaihtoa... kuvittelin kai, anteeksi nyt. Kuvittelin että vastapuoli on
vähän varttuneempi.”
”Oletko pettynyt?”
”En.”
”Hyvä! Jatketaan.”
”Tämä on vain vähän”, jatkan. ”Jos
välttämättä haluat tietää.”
”Kerro.”
”Nöyryyttävää.”
Hän odottaa jatkoa.
”Oletko katsonut peiliin viime
aikoina”, parahdan. ”Hyvä jumala! Miten oikein elät itsesi kanssa?
Ventovieraskin alkaa tässä puhua ihan pehmoisia...”
Hän tuhahtaa.
”Missä on kahva? Maailman kädensija
tänne ja heti! Täytyy ryh-dis-täy-ty-ä, ajaa irokeesi, ostaa aseita. Olet
varmaan korviasi myöten täynnä äijiä, jotka kuolaavat perääsi!”
”En ollenkaan.
Tarkistan hänen ilmeensä.
Vastoin odotuksia, se on viaton. Ilmavirta ei kanna ironian tuhkahippuja.
”Jaaha… no hyvä.”
Hän katsoo tyynenä eteensä.
”Eihän siinä sitten mitään.”
”Ei niin.” Hän näyttää
kovakantista kirjaa. ”Onko tämä se teos, josta puhuit?”
Kiitän lihaksi tullutta
vapahtajaa – halluja – joka vaihtaa puheenaihetta.
”Suomettumisen salainen kansio?
Juuri se.”
Hän kurtistaa kulmiaan, kertaa
kannesta niteen nimen. ”Georg Büchnerin Teokset
ja Kirjeet?”
Vahvistan tiedon.
Hän katsoo tyyliin, että taidat
kusettaa. Mikä innostaa minua entisestään. Rouva osoittaa luontonsa.
”Avaa kirja”, opastan, ”ensimmäisen
näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta – ”
Avaan salkkuni.
” – niin minä näytän, mitä
sanotaan englanninkielisessä – ”
Evästölkki osuu käteen.
” – käännöksessä?”
Tölkin henki puhuu minulle. Se
pyytää vapauttamaan itsensä. Tottelen. Geysir kastelee meidät.
Nainen kiljaisee.
Ensihämmästyksen mentyä,
välittömästi geysirin tyynnyttyä, hän alkaa nauraa käkättää.
Pyytelen vuolaasti anteeksi.
Teen älyttömiä kysymyksiä. Kastuiko hän? Mistä? Miten... voin ikinä korvata?
”Maksat sitten luonnossa”, Fatima
sanoo.
Hörppään tölkistä.
”Nyt löytyy liukastetta”, hän
huikkaa.
Olen tukehtua soodaani.
”Vaikkei olis tarvetta... tässä
määrin ainakaan. Olet ihan charmantti herrasmies, harmaa eminenssi.”
Hän läimäyttää minua polvelle.
”Leikki leikkinä. Mihin me jäätiin?”
”Büchneriin.”
”Eli seuraavaksi saamme kuulla
esitelmän Büchneristä”, hän ilmoittaa.
”Hetki pieni”, sanon ja
järjestelen salkun sekasortoa. Järjestän samalla ajatuksiani, puhun palttua.
”Tuo oli Ingramin kosto. Tunnet
varmaan Ingram Geysirin, Etyjin puheenjohtajan. Tai tämän sihteerin, mikä
tyypin toimenkuva onkaan. Kukaan ei tiedä, ketään ei kiinnosta. On kuulkaa
aivan sama! Teikäläinen kotimainen kansanedustaja isossa kv. virassa – sama se,
mitä hän tekee. Hän tarkkailee, jos
välttämättä haluat tietää. Ingram näkee ja kuulee kaiken. Hän tietää, mitä tuleman pitää. Ja sen takia IG toimeenpani
tämän ennakoivan iskun, jonka jälkiä me nyt siivoamme.”
Fatima tuijottaa tietä. Löydän
kirjan. Avaan pokkarin tarralapun kohdalta. Selvitän kurkkua ja luen.
” – ”
Fatima on muissa maailmoissa.
Hän loihtii puhelimen jostain, mistä naiset sen aina loihtivat.
”Ja mitä sanotaankaan
suomenkielisessä laitoksessa?”
Fatima on laitteen lumoissa;
puhun itsekseni.
”Jotain sinne päin, että rouva
jakaa miehelle pakan päältä ja muille sen alta. Voitko... en tiedä... vaikka
lukea sen?”
Mitään ei tapahdu. Sieppaan
kirjan hänen sylistään, etsin kohdan.
”Minun suomeni on syvältä.”
Fatima naputtaa näyttöä.
”Toinen esimerkki”, jatkan yhä,
”on Foucault’n Seksuaalisuuden historia. Sen käännöksessä itse aihetta ei
uskalleta ääneen sanoa.”
Vihdoin lumous murtuu. Fatima
painautuu lähemmäs.
”Oletko nähnyt tätä”, hän kysyy.
”Kuullut puhuttavan olen.”
”Ihan tosi?”
”Seuraan aikaani. En ole mikään
fossiili.”
Hänen äänessään huutaa aito pettymys.
”Sen piti olla yllätys. Kuka vasikoi?”
”En ikinä paljasta lähteitäni.
Luottamus menee välittömästi. Sen voin sanoa, että minulla on ystäviä ympäri
maailmaa, teidänkin maassanne useita. AV on luotettavin ja paras. Joltain sen
kuulin, huhun.”
”Mutta tämä varmistui vasta
äsken?”
”Joudun esittämään
lempikysymykseni jälleen kerran.”
”Joka on?”
”Mistä me puhutaan?”
Hän ojentaa kännykkää: ”Tästä.”
”Käymme keskustelua laitteesta,
joka vie minulta työpaikan ennen pitkää. Tekee diplomatian tarpeettomaksi.”
”Nyt en ymmärrä yhtään.”
”Se vie niin ikään kaiken hohdon
narkkarin elämästä. Missä on kaivattu runous, jos asuu katuojassa eikä
kamapäissään muuta tee kuin tuijottaa luuria? Sen voi tehdä selvinkin päin. Ei
se siitä surullisemmaksi muutu.”
Fatima kuiskaa: ”Mistä me
puhutaan?”
Osoitan puhelinta. Fatima lyö
nyrkillä olkapäähän.
”Valeuutinen”, älähdän. ”Perun
puheeni. Se oli, maailmankaikkeus on – ”
”Lue”, hän komentaa.
Tartun kännykkään. Esillä on
naiskirjamessujen, tämänpäiväisen tapahtuman verkkosivu. En sisäistä heti
kaikkea. Laitan lasit nenälle. Tarkennan katseeni.
Näen päivän esiintyjälistan.
Listan kärjessä komeilen minä.
Riisun lasit. Haen järkytystä
ääneeni.
”Enhän minä tiedä naisista
mitään!”
”En usko”, hän vastaa.
”Viimeiset 15 minuuttia todistavat aivan toista.”
Ojennan puhelimen takaisin.
”Etkä sä sitä paitsi naisista
tuolla puhu.”
”Vaan?”
”Esittelet kirjaasi.”
”Ketä se kiinnostaa? Nykyään?”
”Hengellinen kehitys? Sehän on erittäin ajankohtainen aihe. Suorastaan
päivänpolttava.”
”Hepreaa”, puuskahdan, ”tunnen
vielä huonommin kuin naisia. Mikäli mahdollista.”
”Kirjoitit kuitenkin kirjan
niistä.”
Sihisen. Huidon hyönteisiä.
”Et kai vain pelkää”, hän kysyy.
”Mitä niin?”
Olisi
pitänyt arvata. Mamma oli käynyt
kantelemassa, esiliinan kera tai omin päin. Kissan viikset – ei hiirulaista
huolittu mukaan johtajan puheille. Mamma oli hoitanut raskaan velvollisuuden
vailla taustatukea. Käyttihän Mamma pahaa kieltä taiturimaisemmin kuin kukaan
muu.
Oli aika ryhdistäytyä.
Oli aika tarttua poijuun, kiskoa itsensä hiuksista ylös suistoalueen
upottavasta suosta (joka oli tämä työyhteisö, vaikka sitä professori ei
sanonut) Münchhausenin oivaa esimerkkiä noudattaen.
Tarkoittiko
professori, että T:n tuli irtisanoa itsensä?
Ei tietenkään
tarkoittanut. Mutta työn jälki ei ollut samaa mitä ennen.
T alkoi itkeä.
Professori hätkähti, loihti jostain nenäliinapaketin, tyrkytti sitä. T poimi
paketista nenäliinan ja niisti.
”Työn jälkeä on vähän
vaikee ylläpitää”, T vaikersi, ”kun isoveli kuiskii koko aika korvan juuressa!”
”Mitä isoveli sanoo”,
professori kysyi jotenkin pervosti.
”Olet huono. Olet
kelvoton. Minä olen siis. Olen rasite koko halvatun elonkehrälle!”
Mille, professori
ihmetteli. Hän antoi asian kuitenkin olla. ”Ethän sä ole huono. Et sinne
päinkään. Etkä kelvoton. Kuka moista väittää?”
”Kuka?” T tuhahti. ”Ei
tietenkään suoraan, siitä jäis kiinni! Sivulauseessa – ”
”Tämä huoli, jonka
tietyt tahot on esittäneet – ”
”Ne nyt ei oo ikinä
ollu musta huolissaan! Aidosti ainakaan.”
Professori sulki
silmänsä. ”Mun on pakko kysyä, sun esimiehenä.”
”Kysy”, T kehotti.
”Onko sun
yksityiselämässä jotain joka mun kuuluis tietää?”
T pudisti päätään.
”Onskuld... Onksul
joku lääkitys?”
T pudisti ja niisti
pontevasti. ”Ei”, hän sanoi.
”Voisiko lääketiede
ehkä auttaa?”
Tosiaan voisi. Ei se
lääkitys, jota kohden professori häntä kömpelösti ohjaili. T ei halunnut
kemiallista potkua keskittymiskykyynsä. Hän halusi, hän vaati lisää
rauhoittavia.
Kun T poistui
professorin työhuoneesta, hän oli kävellä pikku hiirulaisen yli. Tämä seisoi
käytävällä T:n tyhjä kuppi kädessä. Ja ihme tapahtui: hiirulainen puhui.
”Anitan tapa esittää
asiansa nyt on mitä on”, hän sanoi. Anita oli Mamman ristimänimi. ”Se esittää
asiat omalla tavallaan. Se on sen tyyli. Mutta hyvää se tarkoittaa,
loppupeleissä.”
T olisi voinut opastaa
hiirulaista, ettei koskaan käyttäisi hänen kuullensa ilmaisua loppupeleissä. Hän ei voinut sietää
sitä. Mutta miksi nähdä vaivaa? Miksi tyrkyttää toiselle näkemyksiään?
T hymyili
hiirulaiselle.
”Onko kaikki hyvin”,
tämä yritti.
”Mulla?”
Hiirulainen nyökkäsi.
”Anitan asiallako sä
oot?”
”En!”
”Sekö sut lähetti?”
”Ei.”
”Siinä tapauksessa”, T
sanoi, ”pisteet sulle. Olen yllättynyt. Kykenet itsenäiseen ajatteluun. Mitä
moni ei uskonut. Eikä usko vieläkään. Mutta palkinnoksi urheudestasi saat suoran
vastauksen. Kyllä. Mulla on kaikki hyvin. Saanko nyt mennä? Vai vieläkö
inkvisitio venyy ja paukkuu niin kuin vanhan nivelet?”
Hiirulainen katsoi
tohtoriin sydäntä särkevästi. Hän oli koonnut itsensä, käynnistänyt
sankarillisen yrityksen vaikuttaa asioihin ja ajanut suoraan seinään.
”Mutta kiitos kun
kerroit”, T sanoi ja otti kuppinsa hiirulaisen kädestä.
”Kuuntele”,
Fatima sanoo ja istuu tuolini käsinojalle.
JATKOA voi kysellä täältä:
Kuvan henkilöillä ei ole mitään yhteyttä tekstissä kuvattuihin tapahtumiin, jotka ovat silkkaa sairaan mielikuvituksen tuotetta.
Kirja, nimeltään LOPUKSI KUOLLUT LAHNA,valmistuu parahiksi kirjoittajan 70- tai 80-vuotispäiville tai 90-vuotispäiville.
Tekijä kiittää Cataa, vanhempiaan ja Miina-kissaa.
