Magi Marmara - herrojen laiva

Näyte alla. Linkki lopussa.

Siellä sinä istuit, Steve Oskar Bang-a-Gong, kyyhötit sängyn reunalla Mandalay Bayn sviitissä 32-135 Las Vegas, Nevadassa. Ja istut jälleen, kun sinut on syösty vallasta. Murjotat ikkunan ääressä, listaat plussia ja miinuksia.

Olet järjestyksen mies ennen kaikkea ja ennen muuta. Yhdysvaltain laivaston upseeri, evp. Ampuako vai ei? Siinäpä pulma. Olisit aina halunnut kuulua erikoisjoukkoihin, laivaston ”hylkeisiin”, jotka nappasivat Osama bin Ladenin. Halusit olla tarkka-ampuja. Puntaroit tämänhetkistä tilannetta lapsuudenunelmiesi pohjalta, lasket lentoratoja.

Käyttäisikö erikoisjoukkojen sotilas asetta omia maanmiehiä, siviilejä vastaan?

Kuka moista edes kysyy? Sotilaan tehtävä on puolustaa ja palvella, ei uhata.

Ai vaikka voitaisiin osoittaa, että valtavirta-kantrimusiikin kuuntelijat muodostavat vakavan ja välittömän uhan kansakunnan turvallisuudelle?

No ainakin sen moraalille. No siitä huolimatta. Maan sisäisiin ongelmiin ei voi etsiä sotilaallista ratkaisua. Ratkaisun on aina oltava poliittinen, muista se. Muista 1861 – 1865. Muista 1918.

Bang-a-Gong! Ellet välitä uhreista, ajattele edes itseäsi. Ajattele häpeän määrää, jonka tekosi langettaa. Ajattele perintöä, joka jää. Miksi haluat rangaista itseäsi näin?

Olet ehkä tehnyt jotain, jota ei voi hyvittää. Jotain anteeksiantamatonta, uskot niin – olkoon. Tehtyä ei saa kumottua kuin tietokoneella, eikä se onnistu kuin aniharvoin sielläkään. Mutta räikeimmätkin virheesi, kuten Indian Runnerin tuottaminen, olivat tuiki tavallisia, inhimillisiä erehdyksiä. (Tämä on ehdottomasti oikea lähestymistapa. Muistelkaahan mitä sanoin, kun puhuin Kurtzista.)

Kuka tahansa tuottaja olisi voinut polttaa rahaa siinä hankkeessa. Aivan mahdollista, periaatteessa. Se, että elokuvan ohjaajasta kehittyi myöhemmin oikea irvikuva, pohjapiirros kaikelle sille, mitä inhoamme kehitysmaita-hyysäävissä, isänmaalle-pyllistävissä vasureissa – hei, ei sitä kukaan tuolloin tiennyt! Vuonna 1991 olimme lapsia, autuaan tietämättömiä kaikesta, paljosta pahasta. Ja tuskin Sean Pennin myöhemmistä vaiheista oli vielä tuolloin nähtävissä merkkiäkään. Vai kuinka?

Kroatian sodan ensimmäinen vaihe alkoi sinä vuonna.

Vietin elämäni kesää. Sitä ei pystynyt pilaamaan edes Oliver Stonen heittämä huono vitsi, elokuva nuoruuteni sankarista J.D. Morrisonista. Ja kun ruumiin häpäisyssä oli päästy alkuun, Rolling Stonessa ilmestyi Gary ”Just Do It” Gilmoren pikkuveljen – mietitään tätä hetki – siis murhaajan pikkuveikan kirjoitus, jossa tämä esitti Doors-yhtyeen keulakuvan viestin olleen profetia Reaganin ja Bush vanhemman, vanhoillisten valtakaudesta! Joka toteutui ja meni ohi. Kulttuurihistorian vinkkelistä kiinnostavampi oli samassa lehdessä ollut Bret Easton Ellisin haastattelu. Hän kertoi tuoreen romaaninsa Amerikan Psykon kirjoitusprosessista. En ole lukenut kirjaa, mutta AV on kertonut hillittömiä juttuja siitä.

Phil Collinsin ensimmäinen soololevy on mestariteos. Phil Collinsin toinen soololevy on mestariteos. Whitney Houstonin koko tuotanto on mestariteos!

Ellis kertoi itkeä tirauttaneensa pari kertaa kirjaa vääntäessään, minkä edellisen perusteella voi hyvin ymmärtää. Kirja piti sisällään syvästi järkyttävää materiaalia. Veritekojen kuvaukset kalpenivat auttamatta kertojan uskomattoman kammottavan maun rinnalla. Tulee mieleen päähenkilö kulttikirjassa Tappaja sisälläni. Hänen mukaansa oli ihanampi sivaltaa uhria sanallisesti kuin sanotaan nyt vaikka veitsellä. Molemmat kidutuskeinot olivat kivoja, mutta kielellinen kivempi. Uhrin älyllisen ja emotionaalisen tuskan seuraaminen oli onnea, oli psykopaatin taivas.

Luin lehteä Lissabonissa. Polttavin kysymys loman aikana oli, saisinko tänään ottaa vähän enemmän. Ehkä seuralaiseni innostuisi myös ottamaan. Ehkä meillä olisi syntisen lystiä.

En löytänyt lehdestä horoskooppeja. Samalla muutos teki tuloaan. Minulla ei ollut sen mittaluokasta aavistustakaan.

Ei ollut vielä tavanomaista tuohon aikaan, että näyttelijä yritti vaihtaa alaa, kokeili siipiään ohjaajana – saati, että hän väitti osaavansa kirjoittaa. Pennin pojan saavutusta (ohjaus ja käsikirjoitus, molemmat) pidettiin pienenä ihmeenä. Oliko se isompi temppu kuin Madonnan vieminen vihille, siitä voidaan jatkaa keskustelua heti puheenvuoroni jälkeen. Teidän on kuitenkin syytä panna pari seikkaa merkille:

• Penn oli pahis. Hän oli sanavalmis juoppo, joka puhui hauskoja haastattelussa.
• Penn oli väkivaltainen. Hän oli istunut taipumuksensa vuoksi ihka oikeassa vankilassa. Se säväytti kulttuurisnobia.
• Penn oli Bukowskin kaveri. Ja Bukowski oli eräänlainen vastakulttuurin antisankari vielä tuolloin.
• Ajat olivat toiset. Kaikki olivat vasureita ja juoppoja 1980-luvun lopulla. Ja tosiaan, kaikki.

Lyhyesti, virsi kaunis! Oli aika ennen kuin näyttelijät iskivät kustantamoihin turkiskuoriaisten tavoin, ja on aika sen jälkeen.

Bang-a-Gong, kuuntele! Laita pyssy pois ja kuuntele edes hetki.

Hollywood-harhapolkusi, sekö sinua hävettää? Teit dokumentit Reaganista ja Sarah Palinista. Ei mitään hävettävää siinä. Entä tuottajanurasi? Voitko väittää rahoittaneesi yhtään Terrence Malickin elokuvaa? Tai eurooppalaisia, Lars von Trierin tai kaimasi McQueenin tekeleitä?

Et voi, joten pää pystyyn nyt. Itsesääli ei pue sinua. Juuri teitä, vastaavia tyyppejä vastaavassa tilassa, valeuutisiin erikoistunut Breitbart News on luotu pilkkaamaan. Johdit niitä hyökkäyksiä itse, muistatko?

Sitten sait potkut.

Mikä on, Stevie-O? Mikä päätöstäsi viivyttää?

Kysytään yleisöltä. Äänestetään. Kuka haluaa, että Stephen kääntää aseen ympäri ja päästää päiviltä itsensä, sillä sitä kohti tässä ollaan väistämättä menossa? Miksi tehdä välillistä vahinkoa, jos ei ole aivan pakko?

Käsi ylös, ketkä ovat puolesta! Ketkä vastaan, siunatkaa itsenne. Steve saa ampua ensinnä teidät.

Mitä yritän sanoa, pähkinänkuoressa: Trumpin takapiru, evp, ”ehkä vähän päissään” Kelju K. Kojootti ja Las Vegasin joukkomurhaaja, kapteeni Paddock (hänen nimensä, enkä kuseta), ovat samaa kudosta, jolla unelmamme on tikattu, lyijyä. Ja je vetävät seuraajansa pohjaan mukanaan, sitä lupausta eivät petä.

Se siitä. Olemme hukanneet heihin aivan liikaa aikaa. Puhutaanpa hetki asiaa.

Trollit jaetaan alalajeihin sen mukaan, kenen puolesta ne ovat valmiit Facebook-passinsa polttamaan.

Tämän päivän tarpeisiin riittää, kun todetaan, että lajeja on kaksi: Venäjä-trollit ja Trump-trollit. Wiki-trolleista äkkiä sen verran, että ne kulkevat ryhmien välillä, toimivat eräänlaisina viestimiehinä. Wiki-trollit ovat suuren trolliyhdyskunnan työläisiä ja kuhnureita, muuleja, joita kaikki potkivat. Tohtoritutkija Antero Verkka uskoo, että Wiki-trollien profiilit ovat viimeistä myöten Julian Assangen hallussa kaikki. Ne toimivat eräänlaisina tietovuotajan taiteilijaniminä netissä. Australialainen naputtelee niiden päivitykset itse.

Osa trollien käytöksestä on lajinmukaista. Yksilö toimii tietyllä tavalla siksi, että on trolli – ei siksi, että on vaikkapa Venäjän pauloissa. Muslimikammon lietsominen on piirre, joka vahvimmin yhdistää alalajeja.

Selkein ero lajien välille syntyy suhteessa Israeliin. Venäjä-trolli haluaa hävittää juutalaisvaltion. Trump-trolli ei ole asiasta aivan varma. Ystävällämme Oskarilla on epäilyksensä. Voimme siis päätellä, että Ossi on Trump-trolli.

– Palestiinaa ei ole, hän sanoo.

Tämä märkivä haava valkoisen miehen sydänalassa otti ja katosi? Savuna ilmaan, trauma parani yhdellä iskulla?

Taivas, minkä teit. Eeli, Eeli! Tolvanen, tee maali! Kanadassa me palvomme Eeliä. Mutta voiko hänkään auttaa tässä tilanteessa? Katso nyt. Valtaosa yleisöstä on täysin pois tolaltaan. Vaahto pärskyy suupielistä, pyörremyrsky vapautetaan limutölkistä. Eikä tämä ole kielikuva. Tämä on määrä ottaa kirjaimellisesti.

Onneksi Fifi on jo taksissa.

Takauma, olkaa hyvät. Avaan juoman matkalla hotelliin. Olen laukannut lentokentällä pää kolmantena jalkana, etsinyt labyrintin uloskäyntiä. Tölkin henki on raivona syystäkin.

Taksin takapenkki muuttuu kerralla pornovideon kuvauspaikaksi. Hyvä herrasväki! Oli kielikuva. Mitään ei tapahdu. Vierustoveri, paikallinen kaitsijani – hän on täällä tänään, ansainnut aplodit! Hitto, hän on ansainnut rauhanpalkinnon. Fatima ei ole moksiskaan. Päinvastoin, Fatima on kuin enkeli. Ainahan hän on, mutta nyt aivan erityisesti.

Hetkeä aiemmin hän on kysynyt kirjasta, jota kantaa mukanaan. Haluatko kertoa tarinan itse? Hän vaikenee kuin naurumuuri. Hyvä, ja minähän jatkan.

– Tämäkö on se teos, josta puhuit, Fatima kysyy.

– Suomettumisen salainen muistio? Kyllä, juuri se.

– Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?

– Aivan.

Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa, mikä innostaa minua entisestään.

– Avaapa kirja, jatkan, – ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta, niin näytän...

Avaa salkun, etsin Penguin-pokkaria. Käteeni sattuu evästölkki.

– Voimme verrata sitä englanninkieliseen laitokseen...

Avaan tölkin. Geysir kastelee meidät.

Hetken hämmennys. Sitten Fatima alkaa nauraa käkättää.

Luoja, miten minua hävetti ensi alkuun.

Ei hävettänyt kauaa.

– Oletko nähnyt tätä, Fatima kysyy ja painautuu lähemmäs.

– Olen kuullut puhuttavan, vastaan, – että jossain päin maailmaa on jo puhelin, jota voi kantaa mukana...

Fatima lyö minua nyrkillä olkavarteen.

– Hölmö. Se on sovellus. ”Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa”, kehittäjä kertoo. ”Hanki Aivokatko! Siitä löydät yli 2000 tietokirjaa, joista ydinmehut on imetty ja tiivistetty se aivan olennaisin videoon tai audioon – max. 15 minuuttia. Aivokatko: kun tieto on valtaa.”

– Olen pudonnut kärryiltä, sanon. – Luulin olevani radikaali, kun luen kirjoista pelkät esipuheet.

Fatima tuhahtaa. – En usko.

– Siinä on tietty ajatus taustalla, jatkan. – Lukeminen on kuin yrittäisi istua hurjistuneen sonnin selässä. Kirjan voi yrittää väsyttää, taittaa sen henkisen selkärangan. Tai toinen vaihtoehto: ei kiipeä sen selkään lainkaan. Tarttuu nenärenkaasta. Ja vääntää.

Fatima käkättää ja tyrkkää minua, taklaa melkein kumoon takapenkillä. Olemme perillä.

Siirrymme hotellihuoneeseen, missä pornovideo sitten tulee todeksi. Ei, hetki... oliko tuo valeuutinen? En kommentoi, ottakaa ja syökää. Suoristamme kaulukset, laskeudumme hotellin aulaan – Holiday Inn, tässä ihan vieressä – missä jo mainittu Bruno meitä odottaa.

Kättelemme. Fatima ei halua esitellä.

Bruno tekee sen hänen puolestaan. Bruno on paitsi Fatiman yhtiökumppani myös aviomies.

Asetelma ilahduttaa meitä niin, että jaksamme istua kiltisti ja kuunnella ehkä prosentin Brunon puheista. Hän yrittää uuvuttaa meidät hengiltä kertomalla perheen (Minun ja Fatiman, Bruno sanoo ja hymyilee rakastuneesti; hän laskee käden vaimon kädelle, joka välähtää salamana alta pois) unelmaprojektista, kustantamosta joka suuntaa laatukirjallisuuden esoteerisille markkinoille.

Hän mainitsee, että heillä on paikallinen esikuvakin vuosien takaa. Kustantamo, joku kulki nimellä Odessa.

Hieno homma, haluan sanoa, onnea matkaan, syödäänkö jotain? Bruno on suurieleisesti piffannut meille kupit kahvia eikä muuta. Mutta hän vie päivällispuheiltani maton alta.

Aisankannattaja hyppää projektin esittelystä suoraan sen myyntiosioon.

En ikävystytä teitä yksityiskohdilla. Ne löytyvät Umberto Econ romaanista Foucaultin heiluri, josta perheyrityksen strategia on kopioitu välimerkkejä myöten. Ehdotuksen loppuosa menee minulta koko lailla ohi. En osaa kuin ihmetellä, miten typeränä velikulta minua pitää.

Yksi lause tarttuu silti korvaan. Esitellessään virtuaalisen kustantamonsa julkaisupolitiikkaa Bruno sanoo:

– Me ei olla mitään vasemmistolaisia...

Mikä tarkoittaa, että ovat. Tietenkin ovat. Tai Bruno on ainakin, voissa paistettu vasuri. Fatimasta ei ota selvää.

Tuokaa näytille blondi, joka ottaa nimekseen Fatima, ja kerron kädestä pitäen, mitä on kulttuurinen omiminen.

Jos taas blondi on värjännyt hiuksensa mustiksi, olemme hukassa. Ei ole semanttisia suuntaviittoja: kukaan ei kerro, onko kyse rotunaisesta. Meidät on myyty – eikä rouva ole pannut likoon ropoakaan.

Tai ehkä hänellä on peruukki. Katsokaa nyt! En löydä sanoja. Ilo astuu elämääni kuin kotiinsa, laittaa tulen takkaan ja julkisivu romahtaa.

Bamiyanin Buddhat. Näettekö? Rannalla Uma Thurman huiskuttaa. Vierellä te, miehet, seisotte. Kaikilla on kylpytakit auki. Myöhäistä, olette mennyttä. Opiskelijat ovat täällä.

Opiskelijat, talebit, tunnetteko?

Muokattu 31.3.2018

U U T U U S !

OSTA TÄÄLTÄ.

Hanian kaupunki

ELI

ÄLÄ PUHU ANKERIAISTA NYT

Omistettu

oikeushammaslääkäri
Helena Rannalle.

11.1.2018 Zero Dark 0807

MP

Tekijänoikeuksien turvaamiseksi sisältö on poistettu sivulta.

JATKUU TÄÄLLÄ.

Ne juttelevat minulle

KOLMAS LUKU

Kämpän siivous

KUN ISTUN PAIKALLISJUNASSA ja luen, usein töin tuskin esitän lukevaa. Jään ihmettelemään jotain lapsellisen yksinkertaista asiaa. Samalla kuuntelen ympäröiviä ääniä. Ne juttelevat minulle. On kuin kaikki junavaunussa tuntisivat vasta lukemani lauseen ja viestisivät salakielisiä kommentaarejaan siihen. Oi jospa olisin Oglala, rapisee Metro-lehti. Mutta Hunkpapa, toteavat kengänpohjat käytävää vasten. Mieti: voiko hullumpaa nimeä enää olla? Ja käsilaukun sisältö, joka on kuin pyörremyrskyn kourissa, kun omistaja etsii jotain eikä löydä, pyytää malttamaan mielet ja muistamaan, että on muitakin. Heimoja, joiden nimet ovat ennemmin koomisia kuin kunnioitusta herättäviä. Miniconjou, esimerkiksi.

Kurkkupastilli poksahtaa folion läpi ja yhtyy edelliseen. Ja kymmenet sormet tanssivat kosketusnäytöillä: Sans Arc. Mikä kaari niiltä puuttui, lantion?

Tuijotan junan lattiaa ja kehrään. Ihmisellä on tässä konsertissa instrumentin osa. Esineiden on valta, voima ja kunnia, ja Robbe-Grillet on niiden profeetta.

Lattiassa on valkoisia ja mustia siruja siniharmaalla pohjalla. Miettikää, haluan huutaa, miten siistiä olisi, jos tausta olisi musta? Tulisi aamujunassa tunne kuin avaruuskävelyllä olisi.

Käytävä miltei kiiltää kotini lattiaan verrattuna. Sen takia äänet ovat täällä niin selkeitä, esineet terävimmillään.

Joku junankin lattian siivoaa, joka päivä.

Hän tekee sitä työkseen. Hän saa siitä palkan.

Miksi siivota, jos ei saa siitä mitään? Miksi joka halvatun pinnasta täytyy voida peilata omaa kuvaansa? Mitä ollaan myymässä ja kenelle? Tätä maata? Ei sitä kukaan huoli! Onko ajatteleminen sallittua?

Kuollaan saappaat jalassa niin kuin siouxit.

Maailman digitalisointi ja terveysnatsit ovat syypäitä siivoushysteriaan. Näemme joka päivä kymmeniä virheettömiä kuvia. Se on liikaa pienelle ihmiselle. Alamme uskoa, että elämästä voi selvitä virheittä. Alamme inhota likaa ja heikkoutta.

Tässä kohdin tavanomaisiin ajatuskulkuihini tuli katkos. Nousin junasta ja riensin kotiin kuuraamaan. Tein sen hyvissä ajoin ennen Sirin antamaa deadlinea. Ja kuinka ollakaan, äkkiä halusin pitääkin kotini siistinä.

Opin koko ajan uutta. Alan arvostaa kaikkea kertakäyttöistä. Maailma tuhoutuu, mitä sen on väliä? Paperin tuhlaaminen – miten julmetun syntistä. Kuinka muuten pidät kiiltävät pinnat puhtaina? Mikään ei tehoa pölyyn ja tahroihin niin kuin kevyesti kasteltu WC-paperi.

Jos sama kehitys jatkuisi, sekoaisin koviin aineisiin. Ostaisin oikeaa tissueta.

Rauhanpuolustajat rummuttavat kantaa, jonka mukaan Jankukovytšin hallinto oli humaani – CIA tapatti 120 ihmistä Maidanilla, ei Viktor – ja ennen muuta laillinen. Tämä on vasureiden lempihokema, kun puhutaan heidän symppaamistaan hirmuhallitsijoista. Slobodan Milošević, Saddam Hussein, Muammar Gaddafi, Bashar al-Assad olivat ja ovat yhä kansansa legitiimejä edustajia, tekivät he samalle kansalle mitä hyvänsä. Saati sitten toiselle. Sama pätee luonnollisesti Moosekseen itseensä, laintaulujen tuojaan. Ja kuka hän on? Kim Jong-un, pullukka poika Pohjois-Koreasta, tiedätte tyypin. Teloitti alaisensa ilmatorjuntatykillä.

“Lue ääneen. Ole kiltti.”

“Miksi?”

“Mä haluan kuulla sen.”

Siri heltyi. Hän oli hyvä lukija, ei pyydellyt ääntään anteeksi. Hän antoi tekstin hengittää. Hyvä kun en alkanut itkeä.

“Kuvitellaan diktatuuri. Ei ole vaikeaa, eihän? Kuvitellaan kyseisen valtion salainen poliisi sieppaamaan Steven Spielberg ennen kuin tämä on aloittanut uransa. Niillä resursseilla, jotka Spielbergillä on hirmuvallan alla käytössään, hän luultavasti luo melko lailla vastaavan tuotannon kuin tässä todellisuudessa. Hän välittää saman yleisinhimillisen viestin, vähän vain ankeammissa väreissä, ja loikkaa sitten länteen. Spielberg on valmis tekijä, ponnahtanut täydessä sotisovassa Zeus’n päästä. Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka hän täällä tekee?”

Neiti kohotti katseensa vihosta, katsoi kysyvästi minuun.

“Mun piti kattoa se”, sanoin. “Vaan ei helvetti, en mä kyenny.”

“Sä et kattonu sitä?”

“Mä oon nähny sen jo. Aikaa sitten. Mutta levyssä oli vikaa. Kuva pomppi. Kuulu vaan Margaret Thatcherin ääni. Totta puhuen se oli aika hyvä sillon ekalla kertaa: kun ei nähny mitään.”

Neiti kohotti vihkoa. “Mitä tää juttu mahtaa käsitellä?”

“Lue.”

Neiti oli uudistanut ilmettään. Vehnänvaaleiden hiusten joukkoon oli ilmestynyt vaaleanpunaisia tupsuja.

“Mikä toi on toi väri”, kysyin. “Siis sävy?”

Neiti veti hiussuortuvan sormiensa läpi. “Koralli.”

“Koralli?”

“Koralli.”

“Magee, oli mikä oli.”

Neidin kaidat posket olivat punehtuneet. Hän huiskutti vihkoa. “Mä luen tän. Mutta en ääneen.”

Levitin käteni. “Tehkää hyvin.”

Hän luki hetken totisen näköisenä ja hymyili sitten varovasti.

“Tää on hyvä: ʻMcQueen saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu saarnaa virkansa puolesta.’”

“Kumpikin ikävystyy hengiltä.”

“Mutta jatko: Tulee Al Gorea ikävä?”

“Sen leffalla oli nimi.”

“Mikä niin?”

“Epämiellyttävä totuus.”

“Just. Ai joo, tässähän se lukeekin. ʻTotuus on on aina epämiellyttävä aatteen silmissä.’”

Siri laski vihon sohvalle. Hän rapsutti kissaa kiivaasti – Claymore ei ollut moksiskaan, työnsi vain päätään lähemmäs.

Poimin vihon Sirin vierestä. “Mä voin lukea parhaan kohan. ‘Mutta mitä on tehtävä? Jos saisin puolet McQueenin elokuvan budjetista, ohjaisin suuren isänmaallisen elokuvan Gazan saarrosta. Näyttäisin, miten erikoisjoukkojen sotilaat urheasti pysäyttivät Henning Mankellin johtaman maihinnousuyrityksen. Työnimenä olkoon Shoot to Kill.’”

Siri katsoi ikkunasta ulos. “Mihin sä pyrit”, hän sanoi, “mä en tiedä. Välitänkö mä ees totta puhuen kauheesti, en tie sitäkään.”

“Sä et lukenu kaikkee”, yritin.

Hänen ilmeensä oli surullinen.

“Mä ymmärsin kyllä yskän.”

“Ei... mun”, aloitin.

Siri nosti kissan etutassuista viereensä sohvalle. Hän nousi ja pudotti mennessään vihkon lattialle.

“Kymmenen äijää kuoli vaatteiden takia!”

“Niinkö? Ei kai. Ois ehkä kannattanu”, Siri pujotteli ovelle, “ajatella uudestaan.” Hän laittoi kengät jalkaan, kumartui solmimaan nauhoja. “Vaikka mikä mä oon sanomaan. En oo nähny niitä vaatteita.”

“Mä siivosinki tän takia”, vaikersin.

“Et kai.”

“Se oli Foucault’n vika.”

Siri nousi seisomaan. “Mikä oli?”

“Ne kymmenen.”

“Mun täytyy mennä”, hän sanoi ja kääntyi avaamaan ovea.

“Voinko mä soittaa?”

Siri pysähtyi ovenraossa.

“Laita sähköpostia”, hän kääntyi sanomaan ja oli poissa.

http://indiancountrytodaymedianetwork.com/2015/01/19/drawing-self-portrait-crazy-horse-158762

Sakseton Edward ja Pariisin terrori

Piti kirjoittaa siivouksesta mutta...

Burman bin Laden – tunnetaan myös nimellä Buddhan bin Laden – Ashin Wirathu kylvi paikallisiin muslimeihin kauhua kampanjallaan, joka kantoi nimeä, siis numeroa 969.

Rohingya-muslimit, joita BBL vainosi, olivat osin hänen ansiostaan kohonneet kadehdittuun asemaan. Mediassa huhuttiin, että kyseessä oli maailman kaltoin kohdelluin kansa.

Miksi? Buddha kieltää kysymästä miksi.

Kuunnelkaa vaihteen vuoksi. Kristinuskossa ei ole mitään vikaa sinällään. 2000 vuotta mitä tahansa maailmanselitystä vain alkaa olla liikaa. Ihmiskuntaan iskee ähky. Jokainen vaihtoehto vallitsevalle liturgialle alkaa kuulostaa tolkun puheelta, oli oppi miten älytön hyvänsä. Selväjärkisyys menee muodista. Islamin voittokulku ja lukemattomat salaliittoteoriat todistavat tämän puolesta. Kuten todistaa myös vasemmiston renessanssi. Vasemmasta on tullut uusi musta. Ei vasureita kukaan silti Kreikan ulkopuolella äänestä.

Miksei? Buddha kieltää…

Saitte ylipuhuttua. Sosialismia on kohdannut sama kohtalo, jota sen kannattajat vaativat pankeille ja luonnonvaroille. Kansa on kaapannut ideologisen tuotannon itselleen. Ja katso: yhteiskunnan kaikki kerrokset veisaavat samaa virttä. Kuunnelkaa ketä tahansa kotimaista kulttuurialan ammattilaista television uutislähetyksessä, silloin kun oikeita uutisia ei tosissaan löydy. Tunnustan olevani vieraan vallan agentti, ellei kansallisen itsetuntomme kohottaja pidä itsestäänselvyytenä kaikkia seuraavia ja toista sanasta sanaan ainakin yhtä seuraavista väitteistä:

(1) Eriarvoisuus on lisääntynyt.

(2) Turvaverkkoja puretaan.

(3) Vapaamuurarit sen tekivät.

Älymystön levari on soittanut samaa uraa 1990-luvun lamasta lähtien. Prinssit ja prinsessat vajosivat tuolloin uneen, heräsivät eilen ja väittävät nyt kivenkovaa, ettei välissä ole tapahtunut mitään. Ja niin on, jos siltä näyttää. Yhä räikeämmäksi repeävä kuilu rikkaiden ja köyhien välillä sekä hyvinvointivaltiota ahneuksissaan pirstovat porvarit – näistä kuvista on tullut aikamme alttaritaulu, papinkaapu, joka viestittää kantajansa herkkää omatuntoa. Se viestittää kantajansa kokemaa ainutlaatuista kärsimystä. Eikä tätä kaapua riisuta koskaan. Muuten voisi paljastua, mitä sen alla on.

Onko siellä mitään?

Hyvien asioiden edistäminen on kuin kuntosalilla kävisi. Siihen pyrkivät kaikki, sillä jälkeenpäin vientiä riittää. Kysyntä ennen muuta; ja samalla kohenee myös terveys, mielenkin.

Paras ilmentymä nykypäivän hengestä on fyysikko, joka näyttää aivan perigootin karikatyyriltä. Kaveri on uuvuttanut aivojaan virassa niin, että vapaa-ajalle harkintaa ei riitä yhtään. Ja tädit ihastelevat, kun Edward käyttää saksien sijaan sanoja... antakaa pojan puhua! Kertokoon vaihteeksi vaikka... Palestiinasta?

Tai Palestiinasta.

Mutta johonkin on kotirouvankin vedettävä raja. En suosittele, että Edwardin kuullen mainitaan Pariisin terrori-iskuja.

Jos perheenpää sattuisi yllättämään kesken niiden puheiden, saattaisi hän hikeentyä ja fyysikko löytää itsensä kiperästä tilanteesta. Hänellä olisi kaksi vaihtoehtoa: pakene tai taistele. Tutkijat ovat luonnehtineet tällaista pakkorakoa, jossa päätös on tehtävä kahden vastenmielisen lopputuloksen välillä, sanaparilla choose cooze.

Meidän on tehtävä kaikkemme, ettei Edwardia ajeta moiseen nurkkaan.

Jos jotakuta yhä askarruttaa, mitä agendaa vasemmisto nykyään ajaa, voin valaista asiaa.

Näin se menee, opiksi ja iloksi:

Otetaan proletariaatin diktatuuri.

Poistetaan proletariaatti.

Voilà!

Burman muslimit käyttivät tätä numeroyhdistelmää

...