(Inside me, it was...)

18.7.2016

M4nty

[23.9.2016]


Ensimmäinen video annetaan ilmaiseksi. Sen tarkoitus on herättää yleisössä uinuva intohimo aiheeseen. Jengille tavallaan kerrotaan se, mitä jengi ei vielä tiedä tietävänsä. Massoja ravistellaan. Katsokaa, kuulkaa. Massalla on asiaa.
Ja suomut putoavat silmiltä.
Esimerkki. Tavallinen keski-ikäinen mies, sänkeä päälaella ja leukaperissä, koko hänen päänsä on yhtä sänkeä, katsoo kameraan hölmistyneenä. Hän avaa suunsa, unohtaa mitä oli sanomassa. Hän on kuin akvaariokala lasin takana vedessä.
– Hei, mies aloittaa. – Olen Teppo Tanner ja haluaisin puhua asiasta, joka on vai... vaivannut mua nyt jo jonkin aikaa. Viikon? Tai jotain. Mut on nimittäin siepattu. Ei saa... älkää yrittäkö sotkea virkavaltaa tähän. Tai muuten multa lähtee henki. Mutta. Tämä on ensimmäinen, mikä, merkki? Vihje tai pari, onko valmista?
Mies vetää henkeä ja lausuu hitaasti vierasperäisen nimen.
– Victoria Nuland. Se on eka, ookoo? Sano vitut EU:sta. Tää Vickan, Yhdysvaltain apulaisulkoministeri, esitti vaatimuksia Ukrainan uuden hallituksen kokoonpanosta. Keitä siihen saa tulla, keitä ei. Hän vaati muun muassa, ettei Vitali...
Mies sulkee silmänsä ja alkaa huutaa.
– Ei oo Vitali! Vitun idiootit! Se on Volodymyr! Vo-lo-di-mir!
Mies tuijottaa kameraa. Hänen silmänsä ovat pudota päästä. Mies malttaa mielensä, levittää kätensä.
– Vitali nyrkkeilee vielä.
Tauko.
– En mä voi, ei pysty. Ei tu mitään. Ette te oo edes tehny teijän läksyjä! Mitä?
Jotain tapahtuu kuvan ulkopuolella. Se saa miehen vakavoitumaan.
– Ai kuinka? Lisää? Seuraava vihje? Ai jaa joo, no, sehän on tää gladiolus...
Taustalla sihistään kuin käärmeen pesässä.
– Gladio, kuiskaaja huutaa. – Gladio!
Mies tekee parhaansa säilyttääkseen perusilmeensä.
– Sitähän mä sanoin. Tämä operaatio Miekkalilja...
Miehen itsehillintä pettää. Viimeisen kuvan täyttää kaverin likainen, autuaan onnellinen virnistys.
Pysäyttäkää, kelatkaa taaksepäin. Kiinnittäkää huomio mittavaan maalaukseen, joka ulottuu puutalon katosta lattiaan. Siinä katsojaa siunaa eräänlainen punakasvoinen pappi ja musta enkeli samassa hahmossa.
Kuka hän on? Al-Baghdadi? Noam Chomsky? Päättäkää itse.


KEVÄÄN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ maamme epävirallinen hyvän tahdon lähettiläs esiintyi koko perheelle kauppakeskuksen katolla. Vähän kuin Beatles aikanaan, ajattelin, hyvin vähän. Kauppakeskuksen kattoa käytettiin arkisin perin proosallisesti parkkipaikkana. Nyt sinne ei ollut autoilla asiaa. Niin kauas kuin silmä siintää näkyi vain paljasta asvalttia, parkkiruutuja, betoniporsaita eikä juuri muuta. Parkkipaikan reunaan oli pystytetty lava ja kaiutintornit. Lavan edessä seisoi yleisö asennossa, pingviinilauma odotti ilonpitoa.
Järjestysmiehet ja -naiset opastivat tulijoita oikeaan suuntaan. Menkää nyt herra isä lähemmäs. Ei täältä ovensuusta näe mitään! Pakkohan se oli, kun käskettiin.
Yleensä hyvän tahdon lähettiläs usutettiin ulkomaille. Hänestä napsittiin kuvia kehitysmaiden hädänalaisten, äkisti ikionnellisten lasten parissa. Nämä olivat saaneet tavata lähettilään, joka käyttäytyi kuin kuka tahansa meistä, ei tietenkään heistä. Tätä nimenomaista kaveria, Lähettiä, kaivattiin kipeimmin kuitenkin juuri täällä. Täällä hän myös vaikutti, vaikuttaisi, niin kauan kuin oli tarvis. Hän ei hylkäisi meitä. Luovuttaminen ei kuulunut hänen keinovalikoimaansa, hän sanoi sen itse, suupielet ylös ja suunta eteenpäin. Vai menikö se päinvastoin?
Vaan entäpä, halusin kysyä häneltä, jos vastassa oli sama Karjalan mänty, oli ilme ja tulokulma mikä hyvänsä?
Silloin, hyvät ystävät, kaivattiin keskustaa.
Lähetti oli 2010-luvulle päivitetty versio Esa Saarisesta. Ja toisen polven saarisena hänen poliittinen kantansakin oli ilmeinen. Joku historian kirjoilta karkuun päässyt demari oli aikanaan tehnyt Esalle vääryyttä yliopiston nimitysruletissa. Esa oli välittömästi turvannut lapsuutensa vaikuttavaan isähahmoon – Urkiin ja orkkaansa YYA:han, Etykin kuorolla vahvistettuna. Ei mitään postmodernia Leningrad Cowboys -paskaa Esalle! Eihän niistä tiennyt, kuka on tyttö ja poika! Hänestä tuli siltä seisomalta (ellei hän ollut syntymästään saakka) pesunkestävä alkiolainen.
Eikä Esa enää katsonut taakseen. Alkoi aurinkotanssi pyhän Karjalan männyn ympäri.


Lähettiä lämmitteli kaksi alemman kastin räppäriä. Heille teki tiukkaa muistaa, että tapahtuma oli sallittu, suunnattu myös perheen pienimmille. Hopparit eivät olleet tiedostaneet, kuinka paljon kirosanoja heidän riimeissään piili. He eivät saaneet nielaistua jokaista rumaa sanaa karvoineen nahkoineen.
Lähetillä ei ollut tätä ongelmaa. Hänen tekstinsä olivat alun alkaenkin puhtaita.
– Kiva nähä, sanoin, kun jälkimmäisen noviisi nostatti tunnelmaa, – miten hyvin kaveri tuntee Kivensä.
Siri kääntyi minuun päin. Hän yritti katsoa varoittavasti, mikä innosti minua siinä tilassa entisestään.
– Veljekset lukkarin opissa, selitin. – Et sä muista? A, A.
Avovaimon ilme terävöityi. Hän alkoi ymmärtää, vaan luonto ei antanut periksi (nähkää mielessänne edellä mainittu mänty) vielä hyväksyä asiaa.
– Kundi toistaa sitä koko aika. Se on vaan lyhempi, se on pikku-A!
Siri pudisti päätään, hitaasti. Hän rakensi ilmeen, joka kuvasti uupumusta ja epäuskoa yhtä aikaa. Viesti oli selvä. Hänen mielestään minä edustin typerintä sakkia siinä tilanteessa.
Mikä oli todistettava: hän ei nähnyt napaansa pidemmälle edes täällä.
Lähetti saatiin viimein lavalle. Yleisö sekosi. Väkijoukko kirkui, kohotti käsiään, taputti itsepäisesti epätahtia, kun Lähetti pyysi. Jengi jopa pomppi käskystä. Ja kaikki, kaikki lauloivat mukana, vaikka sitä Lähetti ei sentään pyytänyt.
Aurinko paistoi. Onneksi olin aamulla aloittanut kesäkauden, vaihtanut mustaan puolipitkään nahkatakkiin, jota saattoi huoletta käyttää lokakuuhun asti.
Riisuin takin. Näin ylipainoisen naisen, joka roikkui liikennemerkin tangossa yhdellä kädellä. Merkki ei ollut maassa kiinni. Betoniporsas toimi liikennemerkin jalustana, yritti kaikin voimin pitää sitä aloillaan. Tanko taipui kuin myrskyssä, kun nainen huusi ääni särkyen Lähetin nimeä.
Mitä nainen halusi? Että Lähetti huomaisi hänet? Pyytäisi backstagelle? Alkaisi styylata hänen kanssaan?
Naisella oli Downin syndrooma.
Toivoin että naisen ote lipeäisi. Odotin että betoniporsaan ja liikennemerkin liitto särkyisi rytäkällä. Halusin nähdä sen kuuluisan luonnonvalinnan livenä.
Halusin nähdä Saarisen Sartren pirstoutuvan sadoiksi muruiksi silmieni edessä.
Reaktio oli alhainen, myönnän sen heti kärkeen. Ei ollut kärkihanke, kaukana siitä. Kuulin taas Sirin äänen kohoavan pääni sisällä. Millä oikeudella minä arvostelin toisten unelmia? Mikä ylituomari minä olin pisteyttämään toisten hengenlahjoja? Muistinko yhä aivovaurion? (Kannoin sitä merkkinä nuoruusvuosilta, jolloin ilman päihteitä ei ollut elämää.) Lähimuistini oli mennyt, siis förbi, kaputt. Miettisin sitä ennen kuin avaisin suuni seuraavan kerran!
Puolustauduin ponnettomasti ääntä vastaan. Déjà vu oli saanut minut tolaltani. Toimin muinoin sijaisena eri kouluissa. Kerran sitten välitunnin valvojana ihmettelin hiljaa mielessäni, kuinka iso osa oppilaista vaikutti aivan kehitysvammaisilta, kehareilta. Johtui siitä, että he olivat kehareita, kuten myöhemmin ilmeni.
Sen jälkeen aloin nähdä kehareita kaikkialla.
Vika oli minussa. Jos toimisin oikein, taputtaisin naista olalle, esittelisin itseni ja pyytäisin anteeksi. Tunnustaisin syntiset haluni, lupaisin rukoilla voimia aikaansaada täyskäännös elämässäni, vähän kuin Sauli puhelinpylväässä Phuketissa, Damaskoksen tiellä.
Hyvä Jumala, auta minua parantamaan tapani. Tee minusta kunnon ihminen, sellainen kuin nämä Kim Jong-unin kloonit.
Luoja tosin ei toteuta toiveita. Hän ei ole jukeboksi eikä suihkukaivo. Hän ei pompi käskystä. Hän odottaa äänestäjältä aktiivista omaa osallistumista.
Todiste tästä keikkui edessäni. Down-naisen unelmat saattoivat hyvinkin toteutua. Hän teki hirvittävästi töitä päämääränsä eteen. Räppärit tekevät kaiken aikaa – mikäli heitä uskoo – hirvittävästi töitä, ja mikäs siinä, työstähän Voima-lehden lukeminen käy. Silti, tai siksi, heidän riiminsä poikkeuksetta ontuvat. Eikä heillä ole mitään asiaa. Karri Miettinen taantuu hölöttämään vaikka kesken hautajaisvirren. Ja mitä hän sanoo? Katsokaa. Kuunnelkaa, kun meitsi räppää. Meitsi heittää läppää. Mutta hei! Toivo siintää horisontin tuolla puolen! Lähetti jakaisi nimmareita kauppakeskuksen toritasolla heti tämän esityksen jälkeen. Oli täysin mahdollista päästä samaan kuvaan hänen kanssaan, jos vain jaksoi jonottaa.
Yhtään lähemmäs meillä maan matosilla ei ollutkaan asiaa.
Pitäisi vaihtaa lajia, lopettaa O'Neillin lukeminen. Vanha kunnon Eugene teki minusta kaltaisensa vanhan kärttyisän äijän. Eikö myönteinen suhtautuminen itsessään jo auttanut ihmistä menestymään?
Ja vaikkei menestyisi, kolli tai misu sentään näytti hyvältä.
Ota keharista mallia ja hymyile.
Tunnusta itsellesi ja Jumalalle ja sen jälkeen kaikille muille.
Me ollaan kehareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan.
On tullut aika vaihtaa kansallishymni uuteen. Finlandia ei käy, se on aivan liian kansallismielinen meille rauhanpuolustajille. On parempikin vaihtoehto. Tulkaa mukaan, vedetään yhdessä »Kehareita äidin oomme kaikki».





Sirin kummityttö oli meillä yötä. Seikka selittää paljon, muun muassa sen, että osallistuin edellä kuvattuihin kulttuuririentoihin. Muistikirjat ja mietintämyssyt olivat revetä liitoksistaan; ne sylkivät uusia ideoita, kun Pohjolan presidenttipari viimein palasi maakuntakierrokselta. Sen mittaan he olivat jopa adoptoineet paikallisen lapsen.
Astelin jääkaapille ja avasin kaljan. Siri mulkoili, minä tuhahdin.
Kummityttö kävi Steiner-lukion ensimmäistä luokkaa. Hän oli saanut uskontotunnilta kotitehtävän, kirjoittaa Aamoksen kirjan pohjalta eriarvoisuudesta. Kuka oli Aamos? Tunsin vain AA-Andersonin ja hänetkin huonosti. Siri kaivoi nahkakantisen raamatun kätköstään ja alkoi lukea. Hänen ääntään oli ilo kuunnella, kun se ei jauhanut samaa iänikuista asiaa, sitä millainen sika minä olin.
Aamos oli ilmeisesti lammaspaimen, joka ennusti tuhoa vuosia ennen suurta maanjäristystä. – Näin sanoo Herra: Damaskon kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden minun päätökseni on peruuttamaton. Koska he ovat puineet...
Ajatukseni alkoi harhailla heti.
– ... Gileadin rautaisilla puimaäkeillä, Siri jatkoi ja veti henkeä.
– Tässä tarkoitetaan kemiallisia aseita, sanoin.
– Minä lähetän tulen Hasaelin linnaa vastaan...
– Joita ei tietenkään ole, sanoin.
– ... ja se kuluttaa Benhadadin palatsit.
– Kemiallisia aseita siis ei ole enää, missään, ikinä, eikä tule enää koskaan missään olemaankaan. Kiitos John Kerryn ja Barack Obaman. Halleluja.
– Minä särjen Damaskon salvat...
– Särje ihmeessä, sanoin.
– ... ja minä hävitän Bikat-Aavenin asukkaat ja Beet-Edenin valtikanpitäjät ja Aramin kansa viedään...
– Oliko EU jo tuohon aikaan olemassa? Kuulostaa ihan siltä.
– ... pakkosiirtolaisuuteen Kiiriin, sanoo Herra.
– Tässähän puhuu Britannian pääministeri!
Siri luki hetken aikaa hiljaa itsekseen
 – Älä lopeta, sanoin. – Lisää, lisää! Se oli, hiisi vie, uudestaan! Se oli kivaa.
Kohdistettuaan minuun kylmäävän katseen Siri jatkoi.
– Näin sanoo Herra: Israelin kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden minun päätökseni on peruuttamaton. Sillä he myyvät hurskaan rahasta ja köyhän kenkäparista, polkevat maan tomuun vaivaisten pään ja vääntävät mutkaiseksi nöyrien tien. Ja poika ja isä käyvät saman naisen pariin... häväisten minun pyhän nimeni.
Tässä kohtaa Siri hymähti.
– Jada jada, sanoin. – Eteenpäin, olkaa hyvät!
– He loikovat pantiksi otetuilla vaatteilla jokaisen alttarin ääressä ja juovat sakotettujen viiniä jumalansa huoneessa.
– Herra varjele, sanoin.
Siri korotti ääntään. – Katso, minä rusennan teidät alallenne, niinkuin täyteen kuormattu puimajyrä rusentaa lyhteet. Silloin nopeinkaan ei pääse pakoon, ei väkevällä ole apua voimastaan, eikä sankari pelasta henkeänsä...
– Eipä, sanoin.
– ... jousimies ei kestä paikallansa, nopeajalkainen ei pelastu...
– Ja niin edelleen, sanoin.
– Ja sankareista rohkein pakenee alasti sinä päivänä, sanoo Herra.
– Alasti? Kännykät! Lukijan kuva, 100 euroa on meidän! Räpsikäähän menemään!
Siri läimäytti kirjan kiinni.
– Mikä nyt? Mikä tuli, kysyin. – Kai se vielä jatkuu?
Siri avasi suunsa. Hän aikoi sanoa jotain jäätävää, kun ovikello soi.
Katsoin Siriin kysyvästi: odottiko hän jotakuta? Rouva kohautti olkiaan. Nousin sohvalta ja menin avaamaan. Kun väänsin lukkoa auki, Siri oli palannut Kirjan pariin.
Ihmisen merkillisin ominaisuus on, että hän jaksaa aina toivoa. Vaikka hän makaisi kaatosateessa katuojassa omissa eritteissään, hän ajattelee että huomenna on uusi päivä. Se tuo mukanaan jotain uutta, jotain hyvää, varmaan tuo. Onhan se äärimmäisen epätodennäköistä. No, vaikkei tuo, mitä sitten? Selvittiin siitäkin yöstä, kaikki voittavat.
Moinen ajattelu saa minut raivoihini tämän tästä. Kukaan ei odota, että huominen toisi mukanaan jotain todella pahaa. Vaikka pahojen asioiden odottelu on paljon palkitsevampaa kuin ihmeiden toivossa eläminen, on pirujen maalailu miltei kielletty länsimaisessa yhteiskunnassa. Älä ennusta pahaa. Jos ennustat, valkotakkiset hakevat.
Sieltä kaveri oli karannut ovemme taa, toisinajattelijoiden tyyssijasta. Ei vankilasta – hän oli sinne liian heiveröinen. Kaveri ei olisi selviytynyt ensimmäisestä yöstään posessa. Hän oli sitä tyyppiä, joka on vaaraksi ennen muuta itselleen.
Tuijotimme toisiamme. Molemmat aukoivat suutaan, ääntä ei vain löytynyt.
– Onko Greenpeace teille tuttu? kaveri sanoi viimein.
Ja päälle piruparka vielä virnisti.
Kerroin kaverille, että lahjoitin kuukausittain eri järjestöille sopivaksi katsomani summan rahaa.
– Kuuluuko Greenpeace noihin järjestöihin?
Suoraan sanoen, se oli oma asiani. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa.
Vedin ovea kiinni. Hyvää päivänjatkoa, sanoin uudestaan. Kaveri kiskoi ovea toiselta puolelta. Otin vasemmalla kädellä tukea ovenkarmista. Silloin kaveri nappasi jotain kassistaan ja sujautti sen vapaaseen käteeni.
Hän päästi irti ovesta.
Kädessäni oli musta nahkakantinen muistikirja.
– Teille, hän sanoi. – Kiitoksena hyvästä työstä.
– Synttärilahja, hän lisäsi. – Tai jotain.
Kaveri lähti kipittämään portaita alas ennen kuin ennätin panna vastaan.
Otin askeleen porraskaiteen luo.
– Hei, huusin hänen peräänsä.
Kaveri painoi puolijuoksua eteenpäin.
Hänen kätensä vilkkui kaiteella. Tähtäsin siihen.
Kirja otti kimmokkeen kaiteesta ja putosi puoli kerrosta alemmas. Tyyppi törmäsi hengentuotteeseen tai potkaisi sitä mennessään: kovia kokenut kirjanen päätyi vihaisesti sihahtaen pohjakerrokseen.
Kurkin kaiteen yli. Askelten ääni loittoni. Ulko-ovi kävi.
Kaverin kunniaksi täytyy sanoa, että pummiksi hän osasi markkinoida juttunsa hämmästyttävän hyvin. Olin autuaasti unohtanut vanhan testamentin profeetat. Olin unohtanut, että eksistentialismikin on humanismia. Hiippari oli vaatinut herkeämättömän huomioni osakseen.
Sanomattakin on selvää, että kipaisin hakemaan muistikirjan. Avasin sen. Kansilehdellä luki CV, kirjoittajan nimi, osoite ja puhelinnumero.
Kyseessä oli jonkinlainen päiväkirja. Eikä aikaakaan, kun sivuilta hyökkäsi silmille oman armaan puolisoni nimi.
Löin kirjan kannet kiinni. Sulloin vihon housunkaulukseen, laskin paidan päälle ja otin kaiteesta tukea.
Siri kurkki oven raosta.
– Kuka se oli, hän kuiskasi.
– Greenpeace, sanoin ja pujottelin ohi.
Siri veti oven kiinni. – Tä?
– Joo. Tuli vähän erimielisyyksiä, noista arktisista alueista.
Rouva katsoi minuun kulmat kurtussa.
– Niitten poraamisesta, jatkoin. – Jos ihan tarkkoja ollaan, että kenellä on siihen oikeus.
Siri käänsi katseensa.
– No ei vaiskaan, naurahdin. – Joku ryssä vaan erehty ovesta.
Olin päättänyt asian. Korkkasin kaljan sen kunniaksi. Saatoin uhrautua, vetää täysillä vielä yhden rauhallisen koti-illan. Se sai luvan riittää. Sen jälkeen halusin aikaa itselleni. Halusin sivistää itseäni, halusin lukea. Opiskeluajan jälkeen haluaisin ehkä myös eron; sen aika näyttäisi.
Puhuiko kaveri jotain synttärilahjasta? Miten oikeaan hän osuikaan. Toukokuun kesken saapui syyskuu, väitti runoilija mitä hyvänsä.
– Siitä projektista, Siri sanoi. – Meidän, miksi sä sitä kutsuit? Lelusta. Mä en usko että siitä tulee mitään.
Mielenkiintoista, että Siri valitsi tuon nimenomaisen hetken jakaakseen tiedon kanssani. Ajoitus oli liian täydellinen ollakseen sattumaa. Tiedonannon ajankohta kertoi kylliksi, se kertoi kaiken.
Haluan nyt vuorostani jakaa kanssasi, arvon lukija, tuon neitseellisen, ensimmäisen lukuelämykseni. (Onko naiset peitelty ja satu luettu? Palaako yövalo?) Jäljennän seuraavaan kovan onnen kirjan kokonaisuudessaan. En ala toimittaa tekstiä. Tutkijat ratkaiskoot, mikä ilmaus kantaa tulevan siementä, mikä on vain joutavaa jorinaa. En janoa valtaa punnita jokaisen johtolangan arvoa. Sitä varten meillä on kesyttömät etsivät. Eikä minulla ole moiseen riittävää asiantuntemustakaan. Pian alkaisi kuulua kuiske, että olen sensuroinut päiväkirjaa. On yksi keino leikata noilta puheilta siivet: julkaistaan kaikki. Siitähän saatte.
Nauttikaa! Jäätte mutavyöryn alle, kun alatte lukea. Nähkää kokemus silti kasvattavana, ensi käden tietona vakavasta vaivasta nimeltä syrjäytyminen. Aihehan on ollut melko kiitettävästi esillä sen jälkeen, kun tasavallan presidentti nosti sen pöydälle vaalikampanjassaan.
Jonain päivänä lapsemme tai lapsenlapsemme eivät kohtaa käsitettä syrjäytyminen kuin historian kirjoissa. Sitä odotellessa, auttakoon tämä dokumentti meitä jalon aatteen oikealla tiellä eteenpäin!
Vielä yksi asia, ennen kuin päästän pedon irti. Sirin sukunimi on tekstissä muutettu. Lehti, jolle hän väittää tekevänsä töitä, on keksitty. Ovatko yksityiskohdat osa huolella punottua valheiden kudetta vai tekijän pyrkimystä kohti valoa, kirjallisia piirejä, jätän sen lukijan ratkaistavaksi.
Antoisaa elokuvailtaa.


 Jatkuu TÄÄLLÄ.




Jatkuu...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti