Petteri

 Ote teoksesta

Haluatko marttyyriksi?
joka on kesken.

Ajatteletteko ikinä, kun seuraatte tv-sarjaa, tuletteko ajatelleeksi, kuka päähenkilöiden luona siivoaa?

House of Cards on pahin kaikista: kiiltäviä, tahrattomia pintoja silmänkantamattomiin. Näihin kuviin mikä tahansa esine – sanotaan vaikka kirja – jysähtää kuin Jumalan nyrkki.

Minun oli Underwood-fanina alettava lakkoon. En kestänyt ristiriitaa ihanteen ja oman todellisuuteni välillä, en kestänyt ainaista huonoa omatuntoa.

Ilahduin siis kaksin verroin, kun olin saanut siivoustyön tehtyä ennen Sirin seuraavaa vierailua. Korttitalon kolmas tuotantokausi, uudet jaksot olivat juuri tulleet julki.

“Lue ääneen. Ole kiltti.”

“Miksi?”

“Mä haluan kuulla sen.”

Siri heltyi. Hän oli hyvä lukija, ei pyydellyt ääntään anteeksi. Hän antoi tekstin hengittää. Hyvä kun en alkanut itkeä.

“ʻKuvitellaan diktatuuri. Ei ole vaikeaa, eihän? Kuvitellaan kyseisen valtion salainen poliisi sieppaamaan Steven Spielberg ennen kuin tämä on aloittanut uransa. Niillä resursseilla, jotka Spielbergillä on hirmuvallan alla käytössään, hän luultavasti luo melko lailla vastaavan tuotannon kuin tässä todellisuudessa. Hän välittää saman yleisinhimillisen viestin, vähän vain ankeammissa väreissä. Ja sitten hän äkkiä loikkaa länteen. Spielberg on täysin valmis tekijä, hän hallitsee tekniikan paremmin kuin kukaan muu. Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka hän tekee?’”

Neiti kohotti katseensa vihosta, katsoi kysyvästi minuun.

“Mun piti kattoa se”, sanoin. “Vaan ei helvetti, en mä kyenny.”

“Sä et kattonu sitä?”

“Mä oon nähny sen jo. Mutta levyssä oli vikaa. Totta puhuen se oli melko hyvä sillon ekaa kertaa – kun ei nähny mitään.”

Neiti heilautti vihkoa. “Mitä tää juttu mahtaa käsitellä?”

“Lue.”

Neiti oli vaihtanut hiustensa väriä. Mieleeni oli tarttunut jostain rikosromaanista ilmaus tahriintunut messinki – se sopi. Kehuin hänen uutta ilmettään.

Neidin kaidat posket olivat punehtuneet.

“Kiitos.” Hän kohotti taas vihkoa. “Anna mä luen. Mutta en ääneen.”

Levitin käteni. “Tehkää hyvin.”

Hän luki vähän aikaa vakavan näköisenä ja hymähti.

“Tää on hyvä: ʻMcQueen saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu saarnaa virkansa puolesta.’”

“Kumpikin ikävystyy hengiltä.”

 “ʻTulee Al Gorea ikävä’!”

“Alin leffalla oli nimi, Epämiellyttävä totuus.”

“ʻTotuus on aina epämiellyttävä aatteen silmissä.’”

Siri laski vihon sohvalle ja rapsutti kissaa korvien välistä. Claymore makasi pää neidin reidellä ja hurisi. Neiti katsoi ikkunasta ulos.

“Mä en tiedä mihin sä pyrit”, hän sanoi. “Et meidän palstoille ainakaan.”

“Sä et lukenu loppuun!”

Hän katsoi minuun surullisin silmin.

“Mä ymmärsin kyllä yskän.”

“Ei... mun.”

Hän nosti kissan etutassuista viereensä sohvalle.

“Kiva että siivosit.” Hän nousi ja pudotti vihkon lattialle. “Ei mun takii ois tarvinnu.”

Siri oli jo kaukana ennen kuin ymmärsin mitä hän halusi sanoa.

Siivoa pääsi. Retku.

Päässäni pyöri siipiratas vanhan jokilaivan perässä. Tiesin mitä se edusti. Kuoleman pyörä piiskasi vettä, pilli vihelsi, minä halusin herätä.

Lääke alkaisi vaikuttaa pian. Mitä siihen meni, puoli tuntia? Siinä ajassa ehtisi tapahtua hirveitä, ellen saisi kurssia kääntymään.

Tämä uni ei tule todeksi, sanoin varjolleni ja etsin kättä pitempää.

Ensimmäinen teos, joka kouraani osui, oli Peter von Baghin muistelmat. Pidin kirjan kannesta. Avasin kohdan, johon olin joululomalla jäänyt. Bagh kertoi aloittaneensa Kalevan elokuva-arvostelijana 16 vuoden kypsässä iässä. Olin vaivaiset kolme vuosikymmentä jäljessä. En ollut saanut ensimmäistäkään juttua läpi.

Kirjoittajan ilmaisema syvä halveksunta pyhiä instituutioita, Helsingin Sanomia ja yliopistoa kohtaan oli alun alkaen ilahduttanut minua suuresti, mutta pian kertoja itse näyttäytyi jälleen yhtenä huippulahjakkuutena, joita maamme kipeästi tarvitsi ja jotka se vääjäämättä nujersi.

Minulle hän edusti amerikkalaista unelmaa, Peter vitun Pania. Silti tekstin rupatteleva tyyli mahdollisti sen, että kirjoittajalle saattoi väittää vastaan. Röyhkeät heitot nostattivat odotuksia: Mitä seuraavaksi? Humanistin viitan alta pisti esiin pukinsorkka.

Olin nähnyt aavistuksen von Baghin tästä puolesta kerran aiemmin, kun Ateneumissa esitettiin keskitysleirejä käsitellyt tv-sarja. Taisin katsoa ohjelmasarjan ensimmäisen jakson. Leireiltä selvinneet kertoivat Puolan pelloilla elämästään. Sarjaa paremmin mieleeni jäi Peter von Baghin alustus. Hän vertasi päivän ohjelmaa Schindlerin listaan, Steven Spielbergin hittielokuvaan. Hän puhui kahdesta erilaisesta lähestymistavasta. Toista hän luonnehti sosiaalipornoksi: Ihmisten kärsimykset myytiin yleisölle, karmeat yksityiskohdat tiiviisti pakattuina. Sokki seurasi toista siihen tahtiin, ettei kukaan jaksanut enää järkyttyä.

Toinen tapa oli kunnioittaa yksilön ainutlaatuista kokemusta, antaa hänen kertoa itse. Samalla totesimme, että kyseinen kokemus oli mahdotonta jakaa yleisön kanssa. Siitä saattoi nähdä viitteitä, aavistuksia, ei muuta. Totuus oli suuri mysteeri.

Peter von Baghia oli kiittäminen siitä, etten ollut koskaan kyennyt katsomaan Schindlerin listaa läpi. Suhteeni Pelastakaa sotamies Ryaniin oli ollut, mikäli mahdollista, vielä huonompi.

Ahmin muistelmia kuin älylliseen aliravitsemukseen kuoleva, kunnes yksi virke pakotti pysähtymään, laskemaan kirjan käsistäni.

Kun ihminen puhuu elokuvasta, hän on itse asiassa psykoanalyysissä.

Hain läppärin vaatekaapista. Onnelliset eläkepäivät saisivat odottaa. Olin paljastanut liikaa, kaivanut oman kuoppani. En ollut siihen valmis vielä. Se siitä, tästäkin oli opittu jotain.

Elokuva oli kuin ebola. Suhteestamme muodostuisi jatkossa tyystin akateeminen.

Ja seuraavan juttuni lähettäisin Sarastukseen.

Elokuva oli kuin ebola. Suhteestamme kehkeytyisi tyystin akateeminen.