Magi Marmara - herrojen laiva

Näyte alla. Linkki lopussa.

Siellä sinä istuit, Steve Oskar Bang-a-Gong, kyyhötit sängyn reunalla Mandalay Bayn sviitissä 32-135 Las Vegas, Nevadassa. Ja istut jälleen, kun sinut on syösty vallasta. Murjotat ikkunan ääressä, listaat plussia ja miinuksia.

Olet järjestyksen mies ennen kaikkea ja ennen muuta. Yhdysvaltain laivaston upseeri, evp. Ampuako vai ei? Siinäpä pulma. Olisit aina halunnut kuulua erikoisjoukkoihin, laivaston ”hylkeisiin”, jotka nappasivat Osama bin Ladenin. Halusit olla tarkka-ampuja. Puntaroit tämänhetkistä tilannetta lapsuudenunelmiesi pohjalta, lasket lentoratoja.

Käyttäisikö erikoisjoukkojen sotilas asetta omia maanmiehiä, siviilejä vastaan?

Kuka moista edes kysyy? Sotilaan tehtävä on puolustaa ja palvella, ei uhata.

Ai vaikka voitaisiin osoittaa, että valtavirta-kantrimusiikin kuuntelijat muodostavat vakavan ja välittömän uhan kansakunnan turvallisuudelle?

No ainakin sen moraalille. No siitä huolimatta. Maan sisäisiin ongelmiin ei voi etsiä sotilaallista ratkaisua. Ratkaisun on aina oltava poliittinen, muista se. Muista 1861 – 1865. Muista 1918.

Bang-a-Gong! Ellet välitä uhreista, ajattele edes itseäsi. Ajattele häpeän määrää, jonka tekosi langettaa. Ajattele perintöä, joka jää. Miksi haluat rangaista itseäsi näin?

Olet ehkä tehnyt jotain, jota ei voi hyvittää. Jotain anteeksiantamatonta, uskot niin – olkoon. Tehtyä ei saa kumottua kuin tietokoneella, eikä se onnistu kuin aniharvoin sielläkään. Mutta räikeimmätkin virheesi, kuten Indian Runnerin tuottaminen, olivat tuiki tavallisia, inhimillisiä erehdyksiä. (Tämä on ehdottomasti oikea lähestymistapa. Muistelkaahan mitä sanoin, kun puhuin Kurtzista.)

Kuka tahansa tuottaja olisi voinut polttaa rahaa siinä hankkeessa. Aivan mahdollista, periaatteessa. Se, että elokuvan ohjaajasta kehittyi myöhemmin oikea irvikuva, pohjapiirros kaikelle sille, mitä inhoamme kehitysmaita-hyysäävissä, isänmaalle-pyllistävissä vasureissa – hei, ei sitä kukaan tuolloin tiennyt! Vuonna 1991 olimme lapsia, autuaan tietämättömiä kaikesta, paljosta pahasta. Ja tuskin Sean Pennin myöhemmistä vaiheista oli vielä tuolloin nähtävissä merkkiäkään. Vai kuinka?

Kroatian sodan ensimmäinen vaihe alkoi sinä vuonna.

Vietin elämäni kesää. Sitä ei pystynyt pilaamaan edes Oliver Stonen heittämä huono vitsi, elokuva nuoruuteni sankarista J.D. Morrisonista. Ja kun ruumiin häpäisyssä oli päästy alkuun, Rolling Stonessa ilmestyi Gary ”Just Do It” Gilmoren pikkuveljen – mietitään tätä hetki – siis murhaajan pikkuveikan kirjoitus, jossa tämä esitti Doors-yhtyeen keulakuvan viestin olleen profetia Reaganin ja Bush vanhemman, vanhoillisten valtakaudesta! Joka toteutui ja meni ohi. Kulttuurihistorian vinkkelistä kiinnostavampi oli samassa lehdessä ollut Bret Easton Ellisin haastattelu. Hän kertoi tuoreen romaaninsa Amerikan Psykon kirjoitusprosessista. En ole lukenut kirjaa, mutta AV on kertonut hillittömiä juttuja siitä.

Phil Collinsin ensimmäinen soololevy on mestariteos. Phil Collinsin toinen soololevy on mestariteos. Whitney Houstonin koko tuotanto on mestariteos!

Ellis kertoi itkeä tirauttaneensa pari kertaa kirjaa vääntäessään, minkä edellisen perusteella voi hyvin ymmärtää. Kirja piti sisällään syvästi järkyttävää materiaalia. Veritekojen kuvaukset kalpenivat auttamatta kertojan uskomattoman kammottavan maun rinnalla. Tulee mieleen päähenkilö kulttikirjassa Tappaja sisälläni. Hänen mukaansa oli ihanampi sivaltaa uhria sanallisesti kuin sanotaan nyt vaikka veitsellä. Molemmat kidutuskeinot olivat kivoja, mutta kielellinen kivempi. Uhrin älyllisen ja emotionaalisen tuskan seuraaminen oli onnea, oli psykopaatin taivas.

Luin lehteä Lissabonissa. Polttavin kysymys loman aikana oli, saisinko tänään ottaa vähän enemmän. Ehkä seuralaiseni innostuisi myös ottamaan. Ehkä meillä olisi syntisen lystiä.

En löytänyt lehdestä horoskooppeja. Samalla muutos teki tuloaan. Minulla ei ollut sen mittaluokasta aavistustakaan.

Ei ollut vielä tavanomaista tuohon aikaan, että näyttelijä yritti vaihtaa alaa, kokeili siipiään ohjaajana – saati, että hän väitti osaavansa kirjoittaa. Pennin pojan saavutusta (ohjaus ja käsikirjoitus, molemmat) pidettiin pienenä ihmeenä. Oliko se isompi temppu kuin Madonnan vieminen vihille, siitä voidaan jatkaa keskustelua heti puheenvuoroni jälkeen. Teidän on kuitenkin syytä panna pari seikkaa merkille:

• Penn oli pahis. Hän oli sanavalmis juoppo, joka puhui hauskoja haastattelussa.
• Penn oli väkivaltainen. Hän oli istunut taipumuksensa vuoksi ihka oikeassa vankilassa. Se säväytti kulttuurisnobia.
• Penn oli Bukowskin kaveri. Ja Bukowski oli eräänlainen vastakulttuurin antisankari vielä tuolloin.
• Ajat olivat toiset. Kaikki olivat vasureita ja juoppoja 1980-luvun lopulla. Ja tosiaan, kaikki.

Lyhyesti, virsi kaunis! Oli aika ennen kuin näyttelijät iskivät kustantamoihin turkiskuoriaisten tavoin, ja on aika sen jälkeen.

Bang-a-Gong, kuuntele! Laita pyssy pois ja kuuntele edes hetki.

Hollywood-harhapolkusi, sekö sinua hävettää? Teit dokumentit Reaganista ja Sarah Palinista. Ei mitään hävettävää siinä. Entä tuottajanurasi? Voitko väittää rahoittaneesi yhtään Terrence Malickin elokuvaa? Tai eurooppalaisia, Lars von Trierin tai kaimasi McQueenin tekeleitä?

Et voi, joten pää pystyyn nyt. Itsesääli ei pue sinua. Juuri teitä, vastaavia tyyppejä vastaavassa tilassa, valeuutisiin erikoistunut Breitbart News on luotu pilkkaamaan. Johdit niitä hyökkäyksiä itse, muistatko?

Sitten sait potkut.

Mikä on, Stevie-O? Mikä päätöstäsi viivyttää?

Kysytään yleisöltä. Äänestetään. Kuka haluaa, että Stephen kääntää aseen ympäri ja päästää päiviltä itsensä, sillä sitä kohti tässä ollaan väistämättä menossa? Miksi tehdä välillistä vahinkoa, jos ei ole aivan pakko?

Käsi ylös, ketkä ovat puolesta! Ketkä vastaan, siunatkaa itsenne. Steve saa ampua ensinnä teidät.

Mitä yritän sanoa, pähkinänkuoressa: Trumpin takapiru, evp, ”ehkä vähän päissään” Kelju K. Kojootti ja Las Vegasin joukkomurhaaja, kapteeni Paddock (hänen nimensä, enkä kuseta), ovat samaa kudosta, jolla unelmamme on tikattu, lyijyä. Ja je vetävät seuraajansa pohjaan mukanaan, sitä lupausta eivät petä.

Se siitä. Olemme hukanneet heihin aivan liikaa aikaa. Puhutaanpa hetki asiaa.

Trollit jaetaan alalajeihin sen mukaan, kenen puolesta ne ovat valmiit Facebook-passinsa polttamaan.

Tämän päivän tarpeisiin riittää, kun todetaan, että lajeja on kaksi: Venäjä-trollit ja Trump-trollit. Wiki-trolleista äkkiä sen verran, että ne kulkevat ryhmien välillä, toimivat eräänlaisina viestimiehinä. Wiki-trollit ovat suuren trolliyhdyskunnan työläisiä ja kuhnureita, muuleja, joita kaikki potkivat. Tohtoritutkija Antero Verkka uskoo, että Wiki-trollien profiilit ovat viimeistä myöten Julian Assangen hallussa kaikki. Ne toimivat eräänlaisina tietovuotajan taiteilijaniminä netissä. Australialainen naputtelee niiden päivitykset itse.

Osa trollien käytöksestä on lajinmukaista. Yksilö toimii tietyllä tavalla siksi, että on trolli – ei siksi, että on vaikkapa Venäjän pauloissa. Muslimikammon lietsominen on piirre, joka vahvimmin yhdistää alalajeja.

Selkein ero lajien välille syntyy suhteessa Israeliin. Venäjä-trolli haluaa hävittää juutalaisvaltion. Trump-trolli ei ole asiasta aivan varma. Ystävällämme Oskarilla on epäilyksensä. Voimme siis päätellä, että Ossi on Trump-trolli.

– Palestiinaa ei ole, hän sanoo.

Tämä märkivä haava valkoisen miehen sydänalassa otti ja katosi? Savuna ilmaan, trauma parani yhdellä iskulla?

Taivas, minkä teit. Eeli, Eeli! Tolvanen, tee maali! Kanadassa me palvomme Eeliä. Mutta voiko hänkään auttaa tässä tilanteessa? Katso nyt. Valtaosa yleisöstä on täysin pois tolaltaan. Vaahto pärskyy suupielistä, pyörremyrsky vapautetaan limutölkistä. Eikä tämä ole kielikuva. Tämä on määrä ottaa kirjaimellisesti.

Onneksi Fifi on jo taksissa.

Takauma, olkaa hyvät. Avaan juoman matkalla hotelliin. Olen laukannut lentokentällä pää kolmantena jalkana, etsinyt labyrintin uloskäyntiä. Tölkin henki on raivona syystäkin.

Taksin takapenkki muuttuu kerralla pornovideon kuvauspaikaksi. Hyvä herrasväki! Oli kielikuva. Mitään ei tapahdu. Vierustoveri, paikallinen kaitsijani – hän on täällä tänään, ansainnut aplodit! Hitto, hän on ansainnut rauhanpalkinnon. Fatima ei ole moksiskaan. Päinvastoin, Fatima on kuin enkeli. Ainahan hän on, mutta nyt aivan erityisesti.

Hetkeä aiemmin hän on kysynyt kirjasta, jota kantaa mukanaan. Haluatko kertoa tarinan itse? Hän vaikenee kuin naurumuuri. Hyvä, ja minähän jatkan.

– Tämäkö on se teos, josta puhuit, Fatima kysyy.

– Suomettumisen salainen muistio? Kyllä, juuri se.

– Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?

– Aivan.

Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa, mikä innostaa minua entisestään.

– Avaapa kirja, jatkan, – ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta, niin näytän...

Avaa salkun, etsin Penguin-pokkaria. Käteeni sattuu evästölkki.

– Voimme verrata sitä englanninkieliseen laitokseen...

Avaan tölkin. Geysir kastelee meidät.

Hetken hämmennys. Sitten Fatima alkaa nauraa käkättää.

Luoja, miten minua hävetti ensi alkuun.

Ei hävettänyt kauaa.

– Oletko nähnyt tätä, Fatima kysyy ja painautuu lähemmäs.

– Olen kuullut puhuttavan, vastaan, – että jossain päin maailmaa on jo puhelin, jota voi kantaa mukana...

Fatima lyö minua nyrkillä olkavarteen.

– Hölmö. Se on sovellus. ”Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa”, kehittäjä kertoo. ”Hanki Aivokatko! Siitä löydät yli 2000 tietokirjaa, joista ydinmehut on imetty ja tiivistetty se aivan olennaisin videoon tai audioon – max. 15 minuuttia. Aivokatko: kun tieto on valtaa.”

– Olen pudonnut kärryiltä, sanon. – Luulin olevani radikaali, kun luen kirjoista pelkät esipuheet.

Fatima tuhahtaa. – En usko.

– Siinä on tietty ajatus taustalla, jatkan. – Lukeminen on kuin yrittäisi istua hurjistuneen sonnin selässä. Kirjan voi yrittää väsyttää, taittaa sen henkisen selkärangan. Tai toinen vaihtoehto: ei kiipeä sen selkään lainkaan. Tarttuu nenärenkaasta. Ja vääntää.

Fatima käkättää ja tyrkkää minua, taklaa melkein kumoon takapenkillä. Olemme perillä.

Siirrymme hotellihuoneeseen, missä pornovideo sitten tulee todeksi. Ei, hetki... oliko tuo valeuutinen? En kommentoi, ottakaa ja syökää. Suoristamme kaulukset, laskeudumme hotellin aulaan – Holiday Inn, tässä ihan vieressä – missä jo mainittu Bruno meitä odottaa.

Kättelemme. Fatima ei halua esitellä.

Bruno tekee sen hänen puolestaan. Bruno on paitsi Fatiman yhtiökumppani myös aviomies.

Asetelma ilahduttaa meitä niin, että jaksamme istua kiltisti ja kuunnella ehkä prosentin Brunon puheista. Hän yrittää uuvuttaa meidät hengiltä kertomalla perheen (Minun ja Fatiman, Bruno sanoo ja hymyilee rakastuneesti; hän laskee käden vaimon kädelle, joka välähtää salamana alta pois) unelmaprojektista, kustantamosta joka suuntaa laatukirjallisuuden esoteerisille markkinoille.

Hän mainitsee, että heillä on paikallinen esikuvakin vuosien takaa. Kustantamo, joku kulki nimellä Odessa.

Hieno homma, haluan sanoa, onnea matkaan, syödäänkö jotain? Bruno on suurieleisesti piffannut meille kupit kahvia eikä muuta. Mutta hän vie päivällispuheiltani maton alta.

Aisankannattaja hyppää projektin esittelystä suoraan sen myyntiosioon.

En ikävystytä teitä yksityiskohdilla. Ne löytyvät Umberto Econ romaanista Foucaultin heiluri, josta perheyrityksen strategia on kopioitu välimerkkejä myöten. Ehdotuksen loppuosa menee minulta koko lailla ohi. En osaa kuin ihmetellä, miten typeränä velikulta minua pitää.

Yksi lause tarttuu silti korvaan. Esitellessään virtuaalisen kustantamonsa julkaisupolitiikkaa Bruno sanoo:

– Me ei olla mitään vasemmistolaisia...

Mikä tarkoittaa, että ovat. Tietenkin ovat. Tai Bruno on ainakin, voissa paistettu vasuri. Fatimasta ei ota selvää.

Tuokaa näytille blondi, joka ottaa nimekseen Fatima, ja kerron kädestä pitäen, mitä on kulttuurinen omiminen.

Jos taas blondi on värjännyt hiuksensa mustiksi, olemme hukassa. Ei ole semanttisia suuntaviittoja: kukaan ei kerro, onko kyse rotunaisesta. Meidät on myyty – eikä rouva ole pannut likoon ropoakaan.

Tai ehkä hänellä on peruukki. Katsokaa nyt! En löydä sanoja. Ilo astuu elämääni kuin kotiinsa, laittaa tulen takkaan ja julkisivu romahtaa.

Bamiyanin Buddhat. Näettekö? Rannalla Uma Thurman huiskuttaa. Vierellä te, miehet, seisotte. Kaikilla on kylpytakit auki. Myöhäistä, olette mennyttä. Opiskelijat ovat täällä.

Opiskelijat, talebit, tunnetteko?

Muokattu 31.3.2018

U U T U U S !

OSTA TÄÄLTÄ.

Troll the Trolls. Do It Now!

Or,

Counterinsurgency Online.

Let us not praise the trolls. They are horrible human beings, and deserve every inch of that cesspool where they spend their lives. No matter how dreadful the circumstances. They’ll get what’s coming to them, in this life, and the next.

You can hasten their fate, though.

Make no mistake: Trolls, those pro-Russian anti-Semites are scum, plain and simple.

That said, them Neon pink Nazi worms have succeeded in one thing.

Having a rational discussion online is absolutely impossible these days. You know what I’m talking about, right? If not, consider yourself blessed, like Harvey Keitel the Bad Lieutenant—bullets won’t hit you! Or maybe they will. Remember what happened to poor Harvey in the movie?

Right… wrong. If in doubt, check out the comments on any piece of news, anywhere. Gotcha. Now:

There’s a cure for it. And you can bring it about!

All you have to do is this.

1.        Pick up a name.

2.       Obtain an e-mail address for that name.

3.       Obtain a Facebook account for said name.

And presto: you’re good to go! Start trolling the trolls immediately!

Believe me, it’s fun. Compared to bitching about the way of the world to your hand-picked circle of… um… friends? It is a fucking riot!

And besides, you’ll win every argument you get into... eyes closed, in handcuffs. Remember, facts are on your side.

In his unique book on depression and recovery, Hello to All That, John Falk recounts how he met the anti-sniper. For a fellow who later became the subject of a HBO movie, Shot through the Heart, he was a quiet, likable guy… and completely devoted to his job.

His job was to shoot the snipers. His targets were the notorious cowardly Serbs killing the civilians, one by one, in  the streets of Sarajevo.

Forget Mark Wahlberg. Forget Ryan Philippe. Forget even Brandon Cooper.

You can be that guy, in your own style.

It beats going to bed every night blinded by an impotent rage.

You can make a difference.

Happy hunting!

P.S. Check out the next post for guidance, inspiration (or not) et cetera.

Die, American Girl? Please don't!

Seb... res ipsa loquitur

Päivitetty 19.9.2016.

Turva-alueen kartta näyttää ihmissydämeltä, joka kallistuu vaarallisesti länteen päin. Tai ehkä kyseessä on kenraalin alati uhanalainen maksa. Oli mikä oli, turva-alue sutaistiin vapaalla kädellä, piirrettiin pikkutunneilla ympyräntapainen, jossa kaupunki toimi keskipisteenä. Ympyrän sisään, suunnittelija selitti, hyökkääjällä ei olisi asiaa. Ja niinhän se meni, tässä parhaassa mahdollisista maailmoista. YK lupasi suojella asukkaita kaikin käytössään olevin keinoin. Ja kuulutti heti perään keinoista, joiden käyttö oli ehdottomasti pois laskuista.

YK:n vartiotornit koristivat ympyrän kehää. Ne päätyivät yksi kerrallaan hyökkääjän haltuun jo ennen lopullista offensiivia. Miten tämä tapahtui? Ensinnäkin, tarkkailuasemaa on paha puolustaa jos ei ole paikalla. Tukikohdat olivat päivän tai pari tyhjillään aina kun porukka niissä vaihtui. Rauhanturvaaja lähti lomalle, hyökkääjä tuli tilalle. Toiseksi, rauhanturvaajan aseistus oli vaatimaton, eikä yksikään ymmärtänyt milloin sitä oli lupa käyttää. Eurooppalaista nuorta miestä ei huvita ryhtyä sankaritekoihin muutaman muslimin puolesta. Hänen naamastaan näkee, kuinka päässä raksuttaa: Uhrata itsensä... minkä takia?

Nuoret miehet väistyivät vastarintaa tekemättä. Hyökkääjät puhkoivat turva-alueen etelästä pohjoiseen, idästä länteen ja päinvastoin. Mitä tuolloin tapahtui, se oli länsimaan asukeille ennen muuta maailmankatsomuksellinen kriisi. Kansainvälinen yhteisö oli vakuuttanut itsensä, hiljaisen enemmistön ja äänekkään vähemmistön, asiain tilasta, joka olisi pysyvä. Mikään ei enää muuttuisi. Kunhan emme ärsyttäisi hyökkääjää yhtään enempää, se ei enää hyökkäisi ikinä. Se oli luvannut, se sanoi niin itse! Ei koskaan enää sotaa.

Tai jotain. Mutta emme ole tällä puhumassa turva-alueesta. Me haluamme kuulla liike-elämän edellytyksistä Balkanilla juuri nyt! Maineikas YK-kenraali, evvp, Henri Juillet on ystävällisesti lupautunut alustamaan aiheesta. Mutta ei vielä, ei heti. Sallinette vielä pari sanaa kenraalista, hänen taustastaan.

*   *   *

Samalta kesältä on ennakkotapaus, jossa rauhanturhaajat... anteeksi, turvaajat nousivat tehtäviensä tasalle. He taistelivat hyökkääjää vastaan. Ihme tapahtui aivan turva-alueen naapurissa, paikassa nimeltä Goražde. Sekin oli turva-alue. Goraždea puolustavien brittisotilaiden komentaja oli vallaton tapaus. Hän tuotti esimiehilleen alati harmaita hiuksia. Hänen sotilaansa kun ottivat turva-alueen idealle tavallaan tärkeän Ahvenanmaan kaltaisen aseman tosissaan! Poikarukat eivät tunteneet Platonia. He alkoivat riisua aluetta terrorisoivia serbisotilaita aseista. Voitte kuvitella, miten moinen käytös meni läpi YK:ssa. Järjestö halusi pysyä selkkausten ylä- ja ulkopuolella. Komentaja piti saada sekoittamasta pakkaa, sotilaat kuriin. Ennen kuin kapinakenraali ehdittiin heivata, hyökkäys kuitenkin alkoi.

Eikä hyökkääjä ollut kroaatti, kuten Jarmo Lampela esittää elokuvassa Miesten välisiä keskusteluja. Väite on hämmentänyt perin pohjin jokaista, joka osaa lukea karttaa. Kroatia sijaitsee lännessä, Goražde idässä. Hyökkääjä oli pesunkestävä serbi. Vai pitäisikö sanoa ortodoksi? Lukion historianopettaja kehotti olemaan tarkka käsitteissä. Jos puhumme muslimeista, miksi lännessä lymyää kroaatti eikä katolilainen? Mutta kukaan täällä takahikiällä ei tiedä, mikä on bosniakki. Pitää puhua suomalaisesta, ruotsalaisesta ja norjalaisesta, ehkä tekin sitten ymmärrätte.

Hyvä on. Kun espanjalaiset torjuivat ensimmäisen aallon, suomalaiset ehtivät asemiin. Rauhanturvaajat pääsivät heille ominaisempaan ympäristöön, bunkkeriin. Alkoi taistelu, jota edes Joe Sacco ei muista sinänsä ansiokkaassa sarjakuvakirjassaan Turva-alue Lappeenranta. Hyökkääjä ei ollut tottunut vastarintaan. Se kävi mieluiten puolustuskyvyttömien kimppuun. Niin hyökkääjä kääntyi kannoillaan ja kokeili onneaan naapurissa.

Kaupunki sijaitsee kapeassa rotkossa 100 metriä merenpinnan alapuolella. Se on huonosti haudattu syyttävä sormi ja kouristuu ujosti, ettei osoittaisi suoraan Ranskaan ja Iso-Britanniaan. Sodan ja piirityksen myötä kaupunki, nykyaikainen eurooppalainen taajama, oli taantunut edeltävälle vuosisadalle. Viemärit tulvivat yli. Sähkö ja kaasu olivat poikki vuosikausia. Asukkaat lämmittivät kotejaan polttamalla puuta, valaisivat niitä polttamalla öljyä. Valo oli niukkaa, liekki savutti ja nokesi kaikki paikat. Ai niin, ja ihmiset näkivät nälkää. Alle kolmasosa avustuskuljetuksista päästettiin perille.

Tänään niin arkinen asia kuin videosoitin oli aikanaan merkinnyt kaupungin asukkaille paljon. Se oli ollut ylpeyden aihe, viestinyt saavutetusta elintasosta. Sota-ajan Imatralla soitin julisti sivistyksen ulkokultaisuutta. Laite oli täysin hyödytön. Tai siltä vaikutti, ennen kuin nuorukainen rakensi omatekoisen vesivoimalan ja hänen 15-vuotias veljensä johti virran perheen videoihin. Veli perusti pop up -elokuvateatterin, jossa esitettiin amerikkalaisia toimintaleffoja. Pääsymaksuna oli yksi tupakka.

Arvaatteko, mikä oli kekseliään pienyrittäjän kohtalo ennen pitkää, saman vuoden heinäkuussa?

Haluatte minut pois. Tulitte kuulemaan kenraalia, ymmärrän. Vaan entä jos... oletteko tullut ajatelleeksi, että minua ei ehkä ole olemassa tämän estradin ulkopuolella? Buuaatte minut ulos, ja se on sama kuin kuolemantuomio. Minun käy niin kuin niiden miesten, jotka häädettiin vaimoineen lapsineen YK:n tukikohdasta Potočarissa. Siellä missä Mladić taputteli bosniakkipoikaa ja vakuutti ettei heille tule käymään kuinkaan. Ja tällä kertaa tiedätte, kuinka tämä päättyy. Se ei tietenkään muuta mitään. Kukaan ei muista. Mutta asiat eivät katoa. Kun vaimennatte ääneni, saapuu kiusaksenne kymmenen uutta. Äänet eivät jätä teitä ikinä.

Taustalla soi sävelteos Lyla. Sen esittää alustajan sanoin »herttainen amerikkalainen perheyritys jossa on akkavalta, nimeä en muista». Alustaja, kenraali Juillet, hymyilee itsekseen ja katsoo tablettinsa näyttöä. Yhtyeen nimi – CocoRosie – seisoo siinä korkein kirjaimin, mutta viis siitä. Totta puhuen kenraalia hirvittää lausua nimi ääneen. Se olisi niin noloa.

Juillet. Laulaja kuulostaa aivan sijaislapselta, eikö totta? Hänet on laitettu mankelin läpi liian monta kertaa. Eikä siinä kaikki, tytön biologinen äiti on ollut vähintäänkin Velvet Undergroundin Nico. Janis Joplin, mitä näitä on. Minä näen sen näin. Kuvitelkaa asuntovaunualue jonnekin Ozarkylängölle. Valkoinen pohjasakka on pantu reservaattiin. Kansa on tehnyt tehtävänsä, aika päästä siitä eroon. Ja liikuttavan kuuliaisesti väestö on alkanut tuhota itseään. Näyttäkää paikka, missä ainut elinkeino on metamfetamiinin keitto, ainut huvitus sen poltto, ja minä näytän teille joukkohaudan.

Saatan tietysti olla väärässä. Pelle mikä pelle, hellämielinen hölmö – haukkukaa miksi haluatte. Olen kuullut pahempaakin, usko, paljon pahempaa. Tämän kappaleen kun kuulin, olin myyty. Se oli menoa saman tien. Luoti tiesi paikkansa, osui ja upposi. Miksi? Eniten satuttavat sanat, jotka ovat totta.

Kappale on tuttu lukuisista entistä Jugoslaviaa käsittelevistä radio- ja tv-ohjelmista. Itse kuulin sen jälleen kerran kun taustalla pyöri dokkari Jugoslavian elokuvateollisuudesta. Vitsi on siinä, niin, no. Kuunnelkaa itse. »Se ei oo Jugoslavia.»

En olisi kuuna päivänä löytänyt kappaletta ilman uutta avustajaani. Hän on hyvin viehättävä, Bulgariasta kai kotoisin alun alkujaan. Annoin neidille kokeeksi tämän tehtävän. Kappale, sen esittäjä: nouda! Hän suoriutui siitä ennätysajassa. Opetti minut kaupan päälle käyttämään tätä, mitä? Musiikin suoratoistopalvelua – se on palvelua se!

Jos avustajani kuulisi minut nyt, hän takuulla sanoisi jotain että

Sonja. Vanha pervo.

Juillet. Ja totta se on, en ole mikään munkki. Arvostan naisia, nautin heidän seurastaan. En ole koskaan väittänytkään muuta. Mutta jos kuulet tämän, Sonja – terveisiä! Eikö tämä valloittava tilaisuus toisteta suorana netissä? Carl Bildt istuu eturivissä ja nyökkää, kyllä. Jos kuulet minua, Sonja, tiedä että olet mielessäni tänä haasteellisena hetkenä.

Siirrymme asiassa eteenpäin, amen.

Yksi liiketoiminnan yleisistä edellytyksistä lienee yhteiskunnallinen vakaus. Silti, kaikella on rajansa. Kukaan tuskin hinkuu Pohjois-Korean markkinoille. Tai mistä minä tiedän. Hyvä on, häipykää. Tämä oli tässä. Balkan ja vakaus eivät vain mahdu saman peiton alle. Tästä huolimatta, käykäämme käytäntö edellä. Miten meneteltiin vanhoina hyvinä aikoina?

Yhtä nimeä ei voi ohittaa, kun puhutaan liiketoimista Balkanilla. Saanko esitellä, Länsi-Bosnian oma Kurtz, yrittäjä Fikret Abdić!

Fikret. Kiitti.

Juillet. Kerro itsestäsi. Eikö sinun kuuluisi olla telkien takana?

Fikret. Miten niin kuuluisi?

Juillet  Elin käsityksessä, että sinut on tuomittu sotarikoksista. Vai oliko se rikoksista ihmisyyttä vastaan?

Fikret. Kerrohan.

Juillet. Ilman muuta.

Fikret. Miten nuo kaksi eroavat toisistaan?

Juillet. Sotarikos ja rikos ihmisyyttä vastaan? Hitostako minä tiedän.

Fikret. Sitä ajoin takaa. On paljon asioita, joista et tiedä paljoakaan.

Juillet. Mutta sen takia sinä olet täällä.

Fikret. Valaistakseni...?

Juillet. Aivan!

Fikret. Entä jos en halua? Jos kieltäydyn kohteliaasti.

Juillet. Siinä tapauksessa... sinua ei enää ole. Hän sanoi puf ja katosi. Mihin, te kysytte. Alakertaan, minne moinen hirviö kuuluukin. Tämä ilta toimikoon varoituksena meille kaikille. Jollet avaa suutasi, tilalle löytyy aina joku innokas tyhjän täytteeksi. Kerro tarinasi tai – hyvästi Fikret! Etenemme joutuisammin ilman sinua. Missä olinkaan? Auttakaa miestä mäessä. Kerro, Marko! Kerro mistä löytyy, tiedät kyllä mitä.

Marko. Ruumiita?

Juillet. Varsinainen vitsiniekka. Meidän Marko on huumorimiehiä! Hän on myös paikallisen FSB:n palveluksessa, samoin kuin viehättävä parinsa Sirpa. Mitä siellä mutistaan? Sen nimi ei olekaan FSB? Mikä sitten?

Marko. Suojelupoliisi.

Juillet. Suojelu, vau. Ketä te suojelette?

Marko. Sinua, muiden muassa.

Sirpa. Nyt riittää. Kenraali Juillet, jatkakaa ennalta ilmoitetusta aiheesta tai me häivymme.

Juillet. Kuulitteko? Nämä kaksi kohtelevat minua kuin olisin Pablo Escobar! He uhkailevat...

Sirpa. Selvä, lähdetään.

Juillet. Ja minä kun luulin että maassanne vallitsee sananvapaus!

Sirpa. Vapaus puhua, kyllä...

Marko. Vapaus ja vastuu.

Sirpa. Puhu pois. Ja kestä seuraukset.

Juillet. Odottakaa! Pyydän, istukaa. Te voititte. Voitte istua. Jatkan aiheesta Balkanin bisnes niin kuin olen luvannut. Ja ensimmäinen hahmo, joka Jugoslavian sumusta ulos astelee, on... malttakaahan nyt... Fikret Abdić. Teillä on ymmärtääkseni täällä aivan oma versionne vanhasta kehnosta, Fikretistä siis. Hänen nimensä on, hetkinen... Johan Backhand? Backgammon? Black Jack? Ja historiasta löytyy toinen, Otto Wille Kuusinen... Näettekö? Aiheeni ei ole niin kaukaa haettu kuin ensin luulitte.

Haluatteko kuulla uutisen ihmisryöstöstä? Tämä liittyy olennaisesti aiheeseen, jopa niin, että aihetta ei ole ilman sitä. Sillä ei ole mitään tekemistä Escobarin tai Márquezin kanssa. Sopiiko? Siis sopii. Minä kiitän sydämeni pohjamudista.

Hei! Minä täällä taas, kommenttiraidan tekijä, ilahdutan teitä ikävillä jutuillani. Olen yhä hengissä, kiitos kysymästä, ellen sitten ole vaihtunut tässä välissä. Kuka se olikaan, minä en! Joka tapauksessa, tehtäväni on nyt kertoa teille, kuka Fikret Abdić on. Kenraalista kun ei ole siihen, kertojaksi. Sanalla sanoen, hän on separatisti. Fikret Abdić on kaikkien separatistien äiti.

Lisäksi se on pöllitty jostain biisistä...

Sanat satuttavat

Uudempi versio 

*** TÄÄLLÄ ***

TAUSTALLA SOI SÄVELTEOS »Lyla». Sen esittää herttainen amerikkalainen perheyritys nimeltä CocoRosie. Laulaja kuulostaa Velvet Undergroundissa huolta herättäneen Nicon heitteille laiminlyödyltä tyttäreltä. Kenraali Juillet myhäilee.

Juillet. Pelle mikä pelle, hellämielinen hölmö. Haukkukaa miksi haluatte. Olen kuullut pahempaakin, usko, paljon pahempaa. Tämän kappaleen kun kuulin olin myyty. Se oli menoa saman tien. Luoti tiesi paikkansa, osui ja upposi. Miksi? Eniten satuttavat sanat, jotka ovat totta. Kuuntele, kuule. Tässä marssii historian saapasrivistö.

Kappale on tuttu lukuisista entistä Jugoslaviaa käsittelevistä radio- ja tv-ohjelmista. Itse kuulin sen jälleen kerran kun taustalla pyöri dokkari Jugoslavian elokuvateollisuudesta. Vitsi on tietysti siinä, niin, no. Kuulet sen itse. »Se ei oo Jugoslavia.»

En olisi kuuna päivänä löytänyt kappaletta ilman uutta avustajaani. Hän on hyvin viehättävä, muistaakseni Bulgariasta kotoisin alkujaan. Annoin neidille tehtävän, hän suoriutui siitä ennätysajassa. Opettipa minut kaupan päälle käyttämään musiikin suoratoistopalvelua. Se on palvelua se.

English version here.