Mitä ETYJ tarkoittaa? (Kirjeenvaihtoa Kanervan kaa)

to:		ilkka.kanerva@eduskunta.fi
bcc:		Nina Leinonen
date:		29 December 2016 at 23:41
subject:		ETYJin tarkkailijat Donbasin alueella

Hyvä kansanedustaja Kaverva:

Mitä sanotte Nina Leinosen teoksessa Silminnäkijät esittämään väitteeseen, jonka mukaan ETYJin tarkkailijaryhmän venäläiset jäsenet ilmoittavat rintamakäyntinsä jälkeen Ukrainan armeijan asemat Venäjälle - joka puolestaan iskee mainittuihin asemiin heti tiedon saatuaan?

Onko asiaa tutkittu? Jollei, pitäisikö tutkia, pikimmiten?

Miksi tarkkailijaryhmiin ylipäänsä otetaan venäläisiä mukaan? Eivät venäläiset ole ulkopuolisia tarkkailijoita - maa käy sotaa Ukrainaa vastaan!

Ihmisiä kuolee tämän hyvin erikoisen järjestelyn seurauksena. Mielestäni Te olette ETYJin puheenjohtajana siitä viime kädessä vastuussa.

Ystävällisin terveisin

Matti Paasio

from:		Välivaara Maija <maija.valivaara@eduskunta.fi>
to:		Matti Paasio
cc:		Kanerva Ilkka <Ilkka.Kanerva@eduskunta.fi>
date:		30 December 2016 at 10:51
subject:		VS: ETYJin tarkkailijat Donbasin alueella

Hyvä Matti,

Kiitos viestistänne. Kriisi Ukrainassa ja sen ympärillä jatkuu tulehtuneena. Tämä huolestuttaa minua paljon. Etyjillä on merkittävä rooli kriisin ratkaisupyrkimysten tukemisessa.

Mainitsemanne Etyjin tarkkailumissio Ukrainassa (SMM) toimii läpinäkyvyyden ja puolueettomuuden periaatteita noudattaen. On hienoa, että kaikki Etyjin osallistujavaltiot olivat yksimielisesti mission perustamisen puolella ja, että äärimmäisen tärkeää työtä kentällä tekevä missio saatiin mobilisoitua varsin nopeasti tilanteen eskaloituessa v. 2014.

Etyjissä kaikki sen 57 osallistuvaa maata ovat tasavertaisessa asemassa ja järjestön toiminta pohjautuu yhteistyöhön. Inklusiivisuus on yksi järjestön tärkeimpiä arvoja, mikä heijastuu luonnollisesti sen missioiden toiminnassa. Kuten kaikki Etyjin missiot, myös SMM on avoinna kaikkien osallistuvien maiden asiantuntijoille, eikä näin ollen ole mahdollista lähteä sulkemaan ketään toiminnasta pois.

Tämän mission pääasiallisena tehtävänä on monitoroida alueen turvallisuustilanteen kehitystä ja raportoida havaituista faktoista. Monitoroijat, venäläiset muiden kansallisuuksien ohessa, operoivat eri maiden edustajista muodostetuissa pienryhmissä ja monitoroijien toiminnalle on asetettu selvät säännöt ja protokolla, jo heidän turvallisuutensa takaamisen vuoksi. Kerätty tieto on julkista ja raportteja julkaistaan päivittäin mm. Etyjin verkkosivuilla.

On myös tärkeää korostaa, että mission toiminta kontribuoi luottamuksen lisäämiseen, sillä missio tarjoaa puolueetonta tietoa Minskin sopimuksien toimeenpanoon liittyen raportoimalla mm. tulitaukorikkomuksista.

Mikäli haluatte lisätietoja mission toimintaan liittyen, Suomen Etyj-edustusto Wienissä voinee auttaa.

Hyvää alkavaa vuotta!

Kansanedustaja Ilkka Kanerva

puolesta

Ms. Maija VÄLIVAARA

Special Advisor

+358 50 327 7515

maija.valivaara@parliament.fi

www.parliament.fi

FI-00102 Parliament of Finland | International Department

from:		Matti Paasio
to:		ilkka.kanerva@eduskunta.fi
date:		14 January 2017 at 13:07
subject:		Russian members of OSCE in Donbas are GRU or FSB officers – Ukrainian Major General - Uaposition. Focus on Ukraine

Hyvä kansanedustaja Kanerva!

Aiempaan kirjeenvaihtoomme viitaten rohkenen jakaa kanssanne seuraavan artikkelin.

Ystävällisin terveisin

Matti Paasio

http://uaposition.com/latest-news/russian-members-osce-donbas-gru-fsb-officers-ukrainian-major-general/

Lehtikuva - sivulta
http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/kanerva-paljasti-tulevan-tehtavansa-kun-toihin-kutsutaan-niin-toihin-mennaan/5991086

Ei tasan ylpeys jakaudu.

Kun talvi syttyi tuleen

Peter von Baghin postuumi teos Muisteja on outo lintu maamme kirjametsässä. Muistelijan ilmaisema syvä halveksunta pyhiä instituutioita, Helsingin Sanomia ja yliopistoa kohtaan yllättää lukijan, saattaa ilahduttaakin tätä. Pian kirjoittaja kuitenkin omii paikkansa yhteisössä, asettuu jatkoksi jonoon huippulahjakkuuksia, joita maamme kipeästi kaipaa ja jotka se vääjäämättä nujertaa.

Minulle von Bagh edustaa amerikkalaista unelmaa, Peter V. Pania. Teoksen rupatteleva tyyli mahdollistaa kuitenkin sen, että kirjoittajalle voi väittää vastaan. Röyhkeät heitot nostattavat odotuksia: mitähän seuraavaksi? Pukinsorkka pilkottaa humanisti-inkvisiittorin kaavun alta.

Olen nähnyt aavistuksen von Baghin tästä puolesta kerran aiemmin. Ateneumissa esitettiin keskitysleirejä käsitellyt tv-sarja. Taisin katsoa ohjelmasarjan ensimmäisen jakson. Leireiltä selvinneet kertoivat jollain pellolla elämästään. Sarjaa paremmin mieleen jäi von Baghin alustus. Hän vertasi päivän ohjelmaa Schindlerin listaan, Spielbergin hittielokuvaan. Hän puhui kahdesta erilaisesta lähestymistavasta. Toista hän luonnehti sosiaalipornoksi: Ihmisten kärsimykset myytiin yleisölle karmeat yksityiskohdat tiiviisti pakattuina. Sokki seurasi toista siihen tahtiin, ettei kukaan jaksanut enää järkyttyä. Hän ei käyttänyt seuraavaa ilmaisua, mutta minä käytän. Spielberg kieriskeli ihmisten kärsimyksissä.

Toinen, harvinaisempi tapa oli kunnioittaa yksilön kokemusta. Annettiin hänen avata se, minkä halusi. Annettiin kohteen kertoa itse. Samalla kävi selväksi, että kokemusta ei voinut kaataa yleisön niskaan. Sanalla sanoen, kokemusta ei voinut jakaa. Siitä saattoi nähdä viitteitä, aavistuksen, ei muuta. Totuus kätki kasvonsa huntujen taa.

Peter von Baghia on kiittäminen siitä, etten ole koskaan kyennyt katsomaan Schindlerin listaa läpi. Suhteeni Pelastakaa sotamies Ryaniin on ollut, mikäli mahdollista, vielä huonompi.

Ahmin muistelmia kuin älylliseen aliravitsemukseen kuoleva, kunnes yksi virke pakotti pysähtymään, laskemaan kirjan käsistä.

Kun ihminen puhuu elokuvasta, hän on itse asiassa psykoanalyysissä.

Michel Foucault on vaarallinen kaveri. Voin sanoa tämän pystyssä päin sen jälkeen kun olen lukenut filosofin kaksi kirjoihin ja kansiin pakattua luentosarjaa läpi. Ensimmäisen nimi oli Biopolitiikan synty. Minkä syntyä siinä käsiteltiin, jää arvailujen varaan. Otsikon alkuosa on silti lähempänä sydäntäni kuin sanahirviö geopolitiikka, jota kaikki kiekuvat minareeteista ja kirkontorneista tätä nykyä. Luentosarjan aiheena oli talousliberalismi. Aiheen käsittelytapa oli utelias, ellei peräti innostunut.

Toisen luentosarjan nimi oli kutakuinkin »Puolustakaa yhteiskuntaa». Lainausmerkit ovat otsikossa alun perin, niissä piilee jutun juju. Foucault on väitteen kanssa tietenkin eri mieltä.

Tämä riittänee todisteeksi. Foucault’n varjosta suojaa hakevat eivät tiedä, millaiseen rikollisjärjestöön pyrkivät.

Sanon sen suoraan: Michel Foucault on vastavallankumouksellinen, hän on banderiitti, hän on – kyllä – fasisti edistyksellisen ajattelijan kaavussa.

Kaveria ei voi kuin ihailla.

Ennen kuin luin kyseiset teokset, Foucault oli jo menettänyt asemansa silmissäni. Hän jouti samalle elefanttien hautausmaalle Noam Chomskyn kanssa. Viime vuosisadan merkittävimmät vaikuttajat sijoittuivat reippaasti Maosta vasemmalle molemmat (niin luulin). Pitäkööt hauskaa yhdessä! Olin reagoinut turhan kerkeästi videoon, jossa äijät väittelivät Hollannissa. Hallitseva luokka, läpäti lää... siinä kaikki, mitä sanailusta jäi käteen. Ainoa erimielisyys ukkojen välille syntyi utopian tarkoituksenmukaisuudesta.

Ja tämän ällötyksen päälle Foucault’n kuvaa tahrasi syvä myötähäpeä, joka pisti minua puukolla silmään elokuva-arkistossa.

Elokuva oli sinällään hyvä, dokumentti Irakin sodan veteraaneista. Nämä toipuivat jälkitraumaattisesta stressistä hoitolaitoksessa jossain USA:n länsirannikolla. Ikävä kyllä elokuvan ranskalainen ohjaaja oli näytöksessä paikalla. Leffan jälkeen hän kertoi, että olimme nähneet toisen osan trilogiasta, jonka nimi oli... “Vihan genealogia”.

Otsikon g-piste oli pöllitty Foucault’lta, sijoitettu siihen, jotta suuri yleisö avaisi suunsa ja möykkäisi kuin sonnilauma hiidenkivellä. Oo, oo! Tässähän oltiin syvällisiä.

Mitä Peter von Bagh sanoikaan? Että elokuvan »taustoitus», jonkinlainen sitä edeltävä tulkkaus, oli välttämätön, jotta yleisö voisi ymmärtää teoksen hienouksia. Olen aivan eri mieltä. Aikanaan tungin elokuva-arkiston näytännöissä jaetut liuskat takataskuuni ja luin leffan jälkeen, jos silloinkaan. Todettakoon tässä, että selitykset saattavat pilata leffan myös jälkeenpäin.

Traumaelokuvan ohjaaja kysyi esitelmänsä lopuksi, istuiko salissa veteraaneja. Eturivissä istui Tuomas Muraja, joka oli julkaissut päiväkirjamerkintänsä ISAF-operaatiosta kovissa kansissa. Kirjan nimeksi tuli Sotilaana Afganistanissa. Olin lukenut sen. Murajan pisteet nousivat äkisti mielessäni: kaverin kädet pysyivät alhaalla. Ohjaaja kertoi, että Ranskassa käsiä nousi joka esityksen jälkeen!

Hämmästelin asiaa hiljaa mielessäni. Oliko Afganistanissa ranskalaisia? Irakissa ei ainakaan ollut. Eikä Ranskan hävittäjille löytynyt käyttöä edes Syyriassa, kun Obamalta tuli puhelu ja pysäytti koneet kiitoradalle.

Ohjaaja oli kantanut Ranskasta asti kopioita edellisestä elokuvastaan, joka kertoi Bosnian sodassa raiskatuista naisista. Olin kovaa vauhtia jonottamassa omaa levyäni, kun ohjaaja kertoi ensimmäiselle innokkaalle, mikä oli elokuvan hinta euroissa. Itsetyytyväinen ilme ohjaajan kasvoilla osoitti, että olin kuullut oikein.

Kakskytä euroo? Vedä käteen, vinkuintiaani!

Ja tälle porukalle pitäisi nyt kirjoittaa artikkeli, ylistävä vieläpä, Margaret Thatcheristä.

Niin pitkäveteinen kuin tehtävästä tulisikin, siinä piili mahdollisuuksia. Mitä luultavimmin Humanistin toimittajat ja lukijat, nuo edistykselliset, eivät tienneet Pohjois-Irlannista mitään. Silti he olivat vakuuttuneita IRA:n toimien oikeutuksesta.

Ai miksikö? No, he olivat nähneet Hungerin.

Vuoden 1981 nälkälakko oli IRA:n vaiheikkaan historian pohjanoteeraus. Tasavaltalaisarmeijan kiinni jääneiltä jäseniltä oli vastikään viety poliittisen vangin asema. Heidät komennettiin samoihin töihin kuin muutkin kiven sisässä. Heidän piti vaihtaa siviilivaatteensa vangin univormuun. He eivät enää saaneet pitää omia poliittisia kokouksiaan. Tätä ei voinut tietenkään hyväksyä. Ensin Pohjois-Irlannin vankiloissa levisi nimensä veroinen, ns. likainen protesti. Kun se ei tehonnut, aloitettiin Mazen vankilassa Belfastissa nälkälakko. Se epäonnistui. Alkoi toinen nälkälakko, joka päättyi tunnetuin seurauksin.

Tai kuka sen seurauksia tunsi? Kymmenen miestä joka tapauksessa kuoli. Tuore pääministeri Margaret Thatcher oli ilmaissut kantansa: hän ei neuvottelisi terroristien kanssa. Nämä kärsivät rangaistusta tekemistään rikoksista, eivät poliittisten näkemysten tai mielipiteidensä vuoksi.

Rikolliset IRA:n jäsenet eivät olleet ansainneet erityiskohtelua.

Tosiasiassa neuvotteluja käytiin kaiken aikaa kulisseissa. Jokin meni pieleen.

Tapahtunut oli hitonmoinen tragedia, varsinkin kun IRA menetti nälkälakon myötä yhden pelätyimmistä ja ihailluimmista johtajistaan, järjestyksessä toisena menehtyneen Frank Hughesin. Tämänkin McQueen oli käsittänyt väärin. Nälkälakko oli tragedia, ei marttyyri- tai sankaritarina. Jos vauhdikasta tarinaa haki, kannatti lukea lyhyt kuvaus Hughesin aiemmista vaiheista teoksesta Ten Men Dead.

Jos nälkälakko oli IRA:n aallonpohja, yksi sen suurimmista saavutuksista oli emojärjestöstä irtautuneen “todellisen” IRA:n palauttaminen ruotuun vuonna 1998. Pitkäperjantain sopimus oli allekirjoitettu, kansanäänestykset pidetty niin Pohjois-Irlannissa kuin Irlannin tasavallassakin, 29 sotavuoden jälkeen rauha alkoi kajastaa. Tämä oli liian epätodellisen tuntuista tosi-IRA:lle. Se räjäytti autopommin Omagh’n kaupungissa. 29 ihmistä kuoli, yksi sodan joka vuodelle.

Tosi-IRA pyysi anteeksi heti iskun jälkeen ja ilmoitti aloittavansa aselevon välittömästi. Syytä tähän he eivät kuitenkaan kertoneet. PIRA:n kaverit, eli provot, olivat nimittäin pistäytyneet »todellisten» kodeissa. He olivat tehneet tuhlaajapojille tarjouksen. Palatkaa kotiin. Palatkaa ruotuun. Kaikki on anteeksi annettu. Tehkää tämä yksi asia tai tapamme teidät kaikki.

Oli aikoja, jolloin pahoja miehiä tarvittiin. Täysin eri maailmasta tuli sitten tämä McQueenin elokuva. Se oli Leni Riefenstahlin leffojen veroinen propagandan mallikappale ja omalla tavallaan luonnontieteiden kannalta kiinnostava.

Mutta kuka muu kuin laborantti sen jaksaisi katsoa?

Neiti oli uudistanut ilmettään. Vehnänvaaleiden hiusten joukkoon oli ilmestynyt vaaleanpunaisia tupsuja.

– Mikä toi on toi väri, kysyin. – Siis sävy?

Neiti veti hiussuortuvan sormiensa läpi. – Koralli.

– Koralli?

– Koralli.

– Magee, oli mikä oli.

– Se on koralli. Neidin kaidat posket olivat punehtuneet. Hän huiskautti vihkoa. – Mä luen tän. Mutta en ääneen.

Levitin käteni. – Tehkää hyvin.

Hän luki hetken totisen näköisenä ja hymyili varovasti.

– Tää on hyvä: »McQueen saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu saarnaa virkansa puolesta.»

– Kumpikin ikävystyy hengiltä.

– Mutta jatko? »Tulee Al Gorea ikävä.»

– Sen leffalla oli nimi.

– Mikä niin?

– Epämiellyttävä totuus.

– Ai joo, tässä: »Totuus on aina epämiellyttävä aatteen kannalta.»

Siri laski vihon sohvalle. Hän rapsutti kissaa kiivaasti. Claymore ei ollut moksiskaan, nautti vain entistä enemmän, työnsi päätään lähemmäs.

Poimin vihon Sirin vierestä. – Mä voin lukea parhaan kohdan. Tässä: »Mutta mitä on tehtävä? Jos saisin puolet McQueenin elokuvan budjetista, ohjaisin suuren isänmaallisen elokuvan Gazan saarrosta. Näyttäisin, miten erikoisjoukkojen sotilaat urheasti pysäyttivät Henning Mankellin johtaman maihinnousuyrityksen. Miten Mossad kukisti terroristit. Työnimenä olkoon Shoot to Kill.

Siri oli vaiti. Itsepäisen, jääräpäisen vaiti.

Aloin selittää.

– Tiedätkö, kun mä oon laiska!

– Mmm?

– Mä en kykene, mä en pysty käymään töihin. Pitäis varmaan alkaa punnertaa tai jotain, joogaa. Ajatus alkaa harhailla ja siis heti. Aleksis Kiven kirjeet, on tehty kriittinen editio niistä. Mä lainasin sen. Esseetä esseen perään, miten tämä liittyy... odota! Itse asiassa tieto löytyy Hurmeen »ajatuksista». Yhdessä luvussa ilmoitetaan fanfaarien kera, että Aleksis Kivi luki lehtiä! Kelaa.

– Miten tää liittyy...

– Ja samaan aikaan tyyppi jauhaa humanismin nimeen jostain tasa-arvosta.

– Eikä sais vai? Jauhaa tasa-arvosta?

– Se on valinta.

– Mikä niin?

– Periaate. On kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksytään et on olemassa näitä poikkeusyksilöitä, siis neroja sanan ankeimmassa merkityksessä. Heille mattimeikäläinen ei mahda mitään. No, olkoon niin. Onko syytä ihmetellä, että nero lukee lehteä? Komsii, komsaa. Aivan sama! Me voidaan unohtaa heidän olemassaolonsa. Ei koske meitä millään tavalla. Me ollaan kesannolla, ollaan hukkakauraa.

– Ja se toinen vaihtoehto on?

– Jauhaa tasa-arvosta.

– Älä ny viitti! Mitään muutako ei ole, niitten välillä?

– Mua niin iljettää nää tyypit, on muka pienen ihmisen puolella. Tulee vastaan ensimmäinen lajin edustaja, ne laittaa sen uuniin.

– Hei haloo.

– Puhuu roskalehdistä.

– Tä?

– Niin ne tekee. Että joku vielä tähän maailman aikaan nostaa itseään ylenkatsomalla näitä jotka lukee iltapäivälehtiä…

– Lopeta.

– Se on säälittävää.

– No nii on. Kuka niin tekee?

– Hurme.

– Kuka muu.

– Peter von Bagh.

– On kuollu.

– Aivan sama. Teki niin, tekisi.

– Hyvä, Siri sanoi ja nousi. – Kirjota siitä.

– Jos ne tosissaan, aivan tosissaan olisi pienen ihmisen puolella, ne olisi nyt Syyriassa.

– Paitsi von Bagh.

– Hän pitäköön päänsä. Heittäkää multaa, siellä on kultaa... Oot sä käyny yliopiston?

Siri pudisti päätään.

– Mäpä olen. Kotisohvalta käsin. Näin ollen voin ilmoittaa teille, mikä on kirjailijan tehtävä. Se on luoda olosuhteet joissa tapahtuu kolari. Talviyö, rekka ajaa ylinopeutta kontit täynnä paperirullia. Tunnet varmaan tarinan. Vastaan tulee bussi pullollaan uinuvia ajatuksia...

Siri kohotti kulmiaan ja hymyili ensimmäisen kertaa tapaamisemme aikana. – Kirjoitahan siitäki.

– Mun ongelmana on... ei energiaa, ei malttia laittaa näitä yhteyksiä, mielleyhtymiä ylös.

– Puhu ne.

Tuijotin Siriä. Suu auki, olettaisin.

– Puhelimeen, hän sanoi.

Kirjoita siitä, kirjoita tästä. Puhu puhelimeen. Mikä Maidanin kenraali hän luulee olevansa? Rouva Robespierre pikemminkin: Maidanilla ei kumarrettu kenraaleja. Ja ikään kuin ihmisellä ei olisi muuta tekemistä tässä elämässä kuin laatia katsauksia rouvan valikoimista aiheista. Vaikka oikeissahan hän on, tavallaan, osin. Käänteentekeviä tapahtumia tulee eteen tämän tästä. Historiassa. Rouva ei hyväksyisi sanaa “käänteentekevä” – liian kulunut, sehän on selvä. Syöttäköön sen miehelleen varpaittensa välistä.

Otetaan esimerkki. Dokumentissa Winter on Fire näytetään tilanne Kiovan Maidanilla joskus talviolympialaisten aikaan vuonna 2014. En ole varma päivästä (21.2. – Toim.), joka tapauksessa se on viimeinen, jonka presidentti Viktor J. sai viettää vallassa. Kukaan ei tuolloin tiennyt, tietenkään, että päivästä muodostuisi viimeinen, vähiten Viktor itse. Hän oli päässyt sopimukseen opposition kanssa. Kaikki näytti hyvältä. Entinen nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari Volodymyr K. seisoi turvatun tulevaisuuden merkkinä Maidanilla, korkealla mielenosoittajien yllä. Tavoitteet on saavutettu, hyvät ystävät, hän sanoi. Voitte mennä kotiin.

Silloin maailmanmestarin kaima kiipesi lavalle. Hän nappasi mikrofonin eikä juuri miettinyt sanojaan. Hän puhui kiihkeästi, jotain sentapaista että häpeä ja pettymys repivät häntä tuona hetkenä. Miksi? Hän kuuli juuri, että kansan niin kutsutut johtajat, joiden tulisi olla mielenosoittajien puolella, olivat kätelleet miestä, jonka kädet olivat yhä hänen ystäviensä, näiden samaisten mielenosoittajien veressä. Ei. He eivät olleet tyytyväisiä. Tavoitteita ei ollut saavutettu, he eivät voisi mennä kotiin. Seuraavana hän lausui nuo historiaa tekevät, vuoria siirtävät sanat, yhden vaivaisen virkkeen itse asiassa.

– Jollei Janukovytš ole häipynyt huomisaamuun kello 10 mennessä, me tartumme aseisiin.

Miehen nimi oli Parasiuk. Toivon mukaan on yhä. Ehkä voisin kirjoittaa hänestä.

Toinenkaan video ei maksa mitään, mutta samalla jatkon ja katkon askelmerkit tehdään tiettäväksi. Jos katsoja aikoo jatkaa katsomista ja esiintyjä yhä esiintyä, pian olisi aika maksaa ja reilusti. Mies istuu kyykyssä mättäikössä. Hän ei enää virnuile. Kamera lähenee, mies rutistaa vajaata vessapaperirullaa käsissään. Hänellä on housut kintuissa. Miesääni ilmoittaa kameran takaa vaaditun summan. Se on iso. Ääni latelee uhkauksia. Se lupaa, että seuraava video kertoo mihin rahat tulee toimittaa. Ääni uhkailee vielä vähän. Video päättyy.

Edellinen Seuraava

Volodymyr x 2

_______________________________________
*) Wikipedian mukaan ainakin...   https://en.m.wikipedia.org/wiki/Volodymyr_Parasyuk

Aucun idée

ENSIMMÄINEN LUKU

Suomi-crap

  

KEVÄÄN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ maamme epävirallinen hyvän tahdon lähettiläs esiintyi koko perheelle kauppakeskuksen katolla. Vähän kuin Beatles aikoinaan, ajattelin, hyvin vähän. Kauppakeskuksen kattoa käytettiin arkisin proosallisesti parkkipaikkana. Nyt sinne ei ollut autoilla asiaa. Niin kauas kuin silmä siintää näkyi paljasta asvalttia, parkkiruutuja, betoniporsaita eikä sitten juuri muuta. Yhdelle reunalle oli rakennettu lava äänentoistolaitteineen.

Yleisö änkesi niin lähelle lavaa kuin pääsi. Järjestysmiehet ja -naiset opastivat sisältä tulevia oikeaan suuntaan: Tuolla pääsee tallomaan. Hengiltä, jos on onni myötä. Menkää nyt hyvä isä lähemmäs!

Yleensä hyvän tahdon lähettiläs usutettiin ulkomaille. Tätä kaveria kaivattiin kipeimmin kuitenkin juuri täällä, missä hän myös vaikutti, vaikuttaisi, niin kauan kuin oli tarvis. Periksi antaminen ei kuulunut hänen keinovalikoimaansa. Hän sanoi sen itse. Suupielet ylös- ja eteenpäin! (Älkää yrittäkö tätä kotona.) Vaan entä jos vastassa oli aina sama Karjalan mänty, oli tulokulma mikä hyvänsä?

Silloin, hyvät ystävät, kaivattiin keskustaa.

Pääesiintyjä oli päivitetty versio Esa Saarisesta, ajattelin. Olisi outoa, ellei hänen poliittinen kantansakin olisi samasta kylästä kotoisin. Joku historian kirjoilta pakoon päässyt demari oli aikanaan tehnyt Esalle vääryyttä yliopiston nimitysruletin pyörteissä, ja Esa toimi tässäkin kuin ihmiskunnan omatunto: hän ei unohtanut ikinä.

Takaisin tähän päivään, tähän hetkeen: olkaamme aina läsnä!

Pääesiintyjää lämmitteli kaksi vähäisempää räppäriä. Heille teki tiukkaa muistaa, että tapahtumaan olivat tervetulleita myös perheen pienimmät. Hiphopparit eivät olleet kai aiemmin huomanneet, kuinka paljon kirosanoja heidän riimeissään piili. Oli miten oli, he eivät saaneet nielaistua jokaista rumaa sanaa karvoineen nahkoineen.

Pääesiintyjällä ei ollut tätä ongelmaa. Hänen tekstinsä olivat alun alkaenkin puhtaita.

Kiva nähä, sanoin jälkimmäisen lämppärin esiintyessä, miten hyvin kaveri tuntee Kivensä.

Siri kääntyi minuun päin. Hän yritti katsoa varoittavasti, mutta innosti minua siinä tilassa entisestäni.

Veljekset lukkarin opissa, selitin. Et sä muista? A, A...

Avovaimon ilme terävöityi. Hän alkoi ymmärtää, vaan luonto ei vielä antanut periksi (nähkää mielessänne edellä mainittu mänty) hyväksyä asiaa.

Kundi toistaa sitä koko aika, sanoin. A, a, a. Se on vaan lyhempi, se on pikku-A!

Siri pudisti päätään, hymyili vastoin tahtoaan. Hän hillitsi itsensä, rakensi huolellisesti uuden ilmeen, joka kuvasti uupumusta ja epäuskoa yhtä aikaa. Ilme oli hyvin vakava. Sen viesti oli selvä. Hänen mielestään minä edustin typerintä sakkia siinä tilanteessa.

Hymyilin riemuissani. Mikä oli todistettava. Hän ei nähnyt napaansa pidemmälle edes täällä.

Pääesiintyjä saatiin viimein lavalle. Yleisö sekosi. Väkijoukko kirkui, kohotti käsiään. Jengi taputti itsepäisesti epätahtia, kun pääesiintyjä pyysi. Massa jopa pomppi käskystä. Ja kaikki lauloivat mukana, vaikka sitä pääesiintyjä ei sentään pyytänyt.

Näin ylipainoisen naisen, joka roikkui liikennemerkin tangossa yhdellä kädellä. Merkki ei ollut maassa kiinni – betoniporsas yritti kaikin voimin pitää sitä aloillaan. Tanko taipui kuin myrskyssä, kun nainen huusi ääni särkyen pääesiintyjän nimeä.

Mitä nainen halusi? Että pääesiintyjä huomaisi hänet? Pyytäisi backstagelle? Alkaisi styylata hänen kanssaan?

Naisella oli Downin syndrooma.

Toivoin, että hänen otteensa lipeäisi. Toivoin, että betoniporsas antaisi periksi. Odotin oppituntia siitä, miten luonto toimi näissä piireissä. Halusin nähdä sen kuuluisan luonnonvalinnan livenä.

Saatuani itseni kiinni näiden pohdintojen ääreltä en voinut kuin kysyä:

Olenko fasisti?

Jos halusin toimia oikein, taputtaisin naista olalle, esittelisin itseni ja pyytäisin anteeksi. Tunnustaisin syntiset ajatukseni ja lupaisin rukoilla voimia, jotta saisin elämässäni aikaan täyskäännöksen! Niin kuin Sauli Damaskoksen tiellä (Phuketissa), kun salama säikäytti häneltä hevosen alta.

Hyvä luoja, auta minua parantamaan tapani. Tee minusta hyvä ihminen, sellainen kuin kaikki nämä Kim Jong-unin kloonit.

Luoja tosin ei toteuta toiveita. Hän ei ole mikään jukeboksi, suihkukaivo. Hän ei pompi käskystä. Hän odottaa äänestäjältä aktiivista omaa osallistumista.

Todiste tästä keikkui edessäni. Down-naisen unelmat saattoivat toteutua minä hetkenä hyvänsä. Hän teki hirvittävästi töitä päämääränsä hyväksi. Ja katso: tähti jakaisi nimmareita alhaalla kauppakeskuksessa heti tämän esityksen jälkeen. Oli täysin mahdollista päästä samaan kuvaan pääesiintyjän kanssa, jos vain jaksoi jonottaa.

Yhtään lähemmäs meillä maatiaisilla ei sitten ollutkaan asiaa. Siinä seisoivat sosiaalisen nousun rajat.

Pitäisi lopettaa filosofian opiskelu. Aine tekee minusta kärttyisän vanhan äijän. Eikö myönteinen suhtautuminen itsessään auttanut ihmistä menestymään?

Ota keharista mallia ja hymyile!

Tunnusta ensin itsellesi ja sitten muille:

Me ollaan kehareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan.

Kehareita äidin oomme kaikki. Koko kansa.

...

Smoking Russians Redux

An old drinking buddy of mine had invited me to his birthday party. He had turned 50. I went, although I wasn't going to stay for long. I had stopped drinking three years ago, so events of this kind turned pretty dull pretty goddamn fast.

A bunch of guests had arrived at the same time, just before I did. There were still filing into the elevator. I let them go first. The birthday boy himself let me in. He was glad I came, in regardless of my sobriety.

On the elevator ride up, a slightly forced merriment was in full swing. Everyone was reviewing everyone's clothing. The dress code for the party was conservative, as announced in the invitation, or, reflecting the newly formed government (The Finns Party & Co.). Someone pointed at my shirt, said I was loyal to the code.

Youre a fascist, he said merrily.

The shirt I wore sported the Ukrainian trident, drawn in the shape of a hawk, with DONBAS written in Cyrillic letters above it.

We shuffled into the apartment. The guy who had called me out told me he had just arrived from Ukraine.

Really, I said. Where were you?

Everywhere, he said, except the front. I was driving around on my motorcycle.

How was it?

They are worse off than a year ago.

So, the guy said, what's your connection? To Ukraine.

There isn't one , I said.

So you're impartial, he said.

I bought this shirt, I said, pointing to the Donbas Battalion logo, in order to help them do their job.

He was waiting for more, a clarification.

The job of smoking Russians, I said.

So you're not impartial, he said.

In that sense, no.

A moment later, as I was unable to help with the label of a Russian vodka bottle, the conversation was truly dead. I had nothing to say. The others had plenty, but none of it was for me. I tried reading a book I'd picked from the shelf - Anton LaVey's The Satanic Bible - and was quickly bored senseless.

As I was leaving, our host had the nerve to suggest that deep down, I was really, if not an anarchist, into anarchism. He was doing a PhD on the subject.

Oh, come on, I said. Into Noam Chomsky and company?

He smiled and gave me a pat on the back. It had been a nice party; I thanked him for that. We agreed to meet again at the Library.

I have a tremendous joy to use this image of RT's
without their permission.

Tuomioja

[The version in English is below the Finnish trap, crap, epi oinopa ponton.]


Jos saan puhua omasta puolestani, Tuomioja sanoo, solidaarisuus on  eräänlaista varjoleikkiä luolan seinällä. Viihdyttäähän se kyllä.

Mitään vaikutusta teatterilla ei tietenkään ole - hän läimäyttää takalistoaan - luolan seinien ulkopuolella.

Kuva on peräisin Markku Huuskon kolumnista.

If you ask me, the Foreign Minister of Finland says, solidarity is like making shadows on the wall of a cave. It is fun, for a while, of course.

Such puppetry has no effect whatsoever, naturally - he thunders, slapping his behind - outside the walls of that cave.

And this is what the Left means to me, he says tenderly. Living as high up in your ass as you possibly can, and being free. Thank you.

And, once again, he's off.

"His dick really is this big!"
The foreign ministers of Germany and Finland
converse about their Master.

Haluatko mandariiniksi?

OSTA kirja.

Get your Kindle version here.

The best part of the book may be the cover,

with a shot from my window in the middle.

Ua2

Rouva nappaa puheenvuoron.

“Teppo, voitko selittää? Sä esiinnyit somessa toisena, dosentti Bäckmanina. Se on identiteettivarkaus. Miksi ihmeessä?”

“Emmä tiedä”, Teppo tuhisee. “Tuntu hyvältä ajatukselta sillon. Sitä paitsi, se oli helvetin hauskaa hetken aikaa.”

“Dosentti on eri mieltä”, rouva sanoo.

“Ai?”

“Sen hauskuudesta”, selvennän. “Lievästi sanoen eri mieltä.”

“Ja te ootte jotain, mitä? Sen henkivartiokaartia?”

“Ulkoministeri on samaa mieltä dosentin kanssa”, rouva sanoo.

Teppo naurahtaa. Hänen ylimielinen asenteensa tekee paluuta ihmeen nopeasti.

“Unohda se”, rouva sanoo. “Unohda suhteiden vaarantaminen ulkovaltoihin. Unohda Bäckman. Me haluttais nyt tietää, mitä muuta sä oot puuhaillu?”

“Mä kirjotin sille.”

Rouva nyökkää. “Bäckmanille.”

“Se pyys avustuksia Donetskin kansantasavallan sotilaille, mitä taistelussa fasisteja vastaan tarvitaan: jotain vilttejä kai lähinnä. Ne viestii varmaan savumerkeillä. Joka tapauksessa, mä tarjouduin lähettämään niille muutaman espanjalaisen kurkun. Jos ei maistu, niitä voi aina käyttää autoerotiikkaan.”

En pysy perässä. “Auto?”

“Erotiikassa. Itsetyydytyksen apuna. Voivat tunkea ne perseeseensä.”

Rouvan naama pitää peruslukemat. “Mistä sait dosentin osoitteen?”

“Siinä avunpyynnössä SAFKAn sivuilla oli lomake jolla vastata, että miten voi auttaa. Bäckman muuten ei vastannut mun vastaukseen. Nynny. Tai ehkä niillä on kurkkuja yllin kyllin, kotitarpeiksi.”

Rouva tekee muistikirjaansa merkinnän. “Hyvä”, hän sanoo, “mutta ei riitä. Me tarvitaan jotain konkreettisempaa. Me tarvitaan tekoja.”

“Kertokaa vaan mihin”, Teppo sanoo, “ja mä autan ilomielin. Mutta sitä ennen: voisko nää käsiraudat ottaa pois? Mä lupaan olla kiltisti, ja muutenki. Mitä yks riisitautinen eläkeläinen mahtaa valtavaa vartioliikkeen miestä vastaan?”

Lue tarinan alku täältä.