Koraali ja feraali

Kansa valitsee itsemurhan

Feraalikirja

KEVÄÄN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ maamme epävirallinen hyvän tahdon lähettiläs esiintyi koko perheelle kauppakeskuksen katolla. Vähän kuin Beatles aikoinaan, ajattelin, hyvin vähän. Kauppakeskuksen kattoa käytettiin proosallisesti myös parkkipaikkana.

Yleensä hyvän tahdon lähettiläs vietiin jonnekin, tiedättehän, ulkomaille. Tätä kaveria kaivattiin kipeimmin kuitenkin juuri täällä, missä hän myös vaikutti, vaikuttaisi, niin kauan kuin oli tarvis. Periksi antaminen ei kuulunut hänen keinovalikoimaansa. Vaan entäpä jos vastassa oli aina sama Karjalan mänty, oli tulokulma mikä hyvänsä?

Silloin, hyvät ystävät, kaivattiin keskustaa.

Pääesiintyjä oli päivitetty versio Esa Saarisesta, ajattelin. Olisi kumma, ellei hänen poliittinen kantansakin olisi samasta kylästä kotoisin.

Pääesiintyjää lämmitteli kaksi vähäisempää räppäriä. Heille teki tiukkaa ottaa esiintymisessään perheen pienimmät – lue: näiden vanhemmat – huomioon. Ehkä pojat eivät olleet ajatelleet, kuinka paljon kirosanoja heidän riimeissään piili. Oli miten oli, he eivät saaneet nielaistua jokaista rumaa sanaa karvoineen nahkoineen. Pääesiintyjällä ei ollut sitä ongelmaa. Hänen tekstinsä olivat alun alkaenkin puhtaita.

Yleisö kohotti käsiään, taputti ja pomppi kun pääesiintyjä pyysi. Yleisö lauloi mukana, vaikka esiintyjä ei varsinaisesti pyytänytkään. Ennen iltapäivän viimeistä numeroa nainen, jolla oli Downin syndrooma, otti liikennemerkistä tukea. Merkki huojui, kun nainen huusi ääni särkyen pääesiintyjän nimeä.

Vähän aiemmin kauppakeskuksen uumenissa, teleoperaattorin kojussa kaksi miestä oli seurannut formuloiden aika-ajoja. Miehet tunsivat toisensa, olivat ystäviä. Siltä ainakin näytti. Toinen miehistä istui pyörätuolissa. Hän oli huomattavasti äänekkäämpi kuin kaverinsa, josta ei kuulunut pihaustakaan sinne, missä me istuimme.

Ruudussa näkyi Kimi Räikkösen Ferrari. Pyörätuolissa istuja taputti spastisia käsiään. Hänellä oli päässään lippalakki – Kimilläkin oli, silloin kun pää ei ollut kypärän sisällä piilossa. Toinen miehistä seisoi kädet puuskassa ja nyökkäili. Teksti ruudun yläkulmassa vahvisti, että auto oli Räikkösen eikä tallitoverinsa. Lippiskaveri näytti peukkua ja nauroi. Ystävä vaihtoi asiantuntevasti jalkaa.

KORAALIKIRJAN MAALLISTUNUT PERILLINEN FERAALIKIRJA on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.

Oletteko seonnut, kysytte. Ette ole kuullutkaan mistään feraalista, hikeennytte, älkää suotta. Rauhoittukaa. Kukaan ei syytä teitä siitä. Kaksi vuotta sitten kyseistä kirjallisuuden lajia ei ollut olemassa kuin parin visionäärin päiväunissa.

Nimitystä feraalikirja käytti tiettävästi ensimmäistä kertaa kriitikko S. Laurila vähän ennen kuolemaansa. Hän yritti olla hauska. Tai sitten Laurila halusi, että hänen luonnehtimansa teokset saisivat kipeästi kaipaamaansa paloa edes jossain muodossa. Tyyliin kovaksi keitetty vanukas.

Lajin siemen oli heitetty elokuvassa. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino olivat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Juha Hurme jatkoi – Peter von Baghia kädestä pitäen – edellisen jalanjäljissä. Jälkimmäinen jäi vaille perillisiä.

Kaurismäen ja Tarantinon leffat olivat leikekirjoja, ihailijapostia. Mistä päästäänkin mieliaiheeseeni, määrittelemään käsitteitä.

Feraalikirja on aikamme lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa – eikä tämä ole fe(de)ralistin tarkoituskaan. Kirjoittajan ainoa, sangen vaativakin tehtävä on muokata jo esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä, leikata ja liimata ja laittaa materiaali taas jakoon vähän paremmin sulavassa muodossa.

Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Ehkäpä. Mutta onko sen niin väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Ei vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Kierrätys kunniaan! Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat mitä tilaat.”

Kaikesta edellä esitetystä huolimatta feraalikirja ei suinkaan ole uusi keksintö. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit on Arthur Rimbaud’n kokoama antologia Kausi helvetissä (1873). Teosta ei tule sekoittaa Bosnian sodasta kertovaan, samannimiseen reportaasiin.

SIRIN KUMMITYTTÖ OLI MEILLÄ YÖTÄ. Seikka selitti paljon, muun muassa maakuntakierroksemme kauppakeskukseen. Kummityttö kävi lukion ensimmäistä ja oli saanut uskontotunnilta kotitehtävän, kirjoittaa Aamoksen kirjan pohjalta eriarvoistumisesta. En tuntenut muuta Aamosta kuin Anderssonin ja hänetkin huonosti. Siri kaivoi raamatun kätköstään ja alkoi lukea. Hänen ääntään oli ilo kuunnella, vaikka teksti olikin tuhansia vuosia vanhaa propagandaa.

Mikä vuosisata käsille!

Feraalikirjoja muualta ja meiltä. Ja koraali. Florian Illiesin 1913 on poistettu joukosta. Se ei vastoin ennakko-odotuksiamme ollutkaan feraalikirja. 1913 palaa paikoitellen kuin viimeistä päivää, vailla ironian häivääkään, mikä huolettaa meitä kovin. Emme voi suositella moista teosta yhdellekään sivistyneelle Suomen kansalaiselle.

Oulanka Prez Presents: BOLAÑO

“What’s Okay, You Fucking Rummy?”

A Profound Explanation of Everything

And the Address of The Site

[The address of the site being viennagays.wordpress.com ... ]

~

Roberto Bolaño, the Chilean bad boy of Spanish literature (one lady from Chile told me he was Mexican, that’s how bad) made fun of the prophet of all the Aryan brotherhood boys in his book Nazi Literature in the Americas.

The English translation was published in 2008, the original in 1996, when the influence of The Turner Diaries, a racist fantasy written by William Luther Pierce, was well-known, after the Oklahoma bombing a year before. Timothy McVeigh was found guilty of the crime, sentenced to death and executed. McVeigh had had photocopies of The Turner Diaries in his car when he was arrested. 

Since then, another insect, a Norwegian signing his rantings as Anders Behring (his last name being Breivik) has joined the inner Pierce circle. Which would be pathetic, if it weren’t so deeply tragic. Pierce didn’t want to have anything to do with Oklahoma in the first place, and said so on TV. Even an incurable Nazi had to look away in disgust, as these guys set their sorry plans into motion. Maybe they would have done it no matter what. But the ultimate inspiration came from William Luther Pierce, even if the tortured hero of the KKK (among others) had a slight case of cold feet in the end. Anyhow, he was their Man, The Godfather of Oslo, Utøya and Oklahoma, whether he wanted it or not. He had written The Iliad for the poor white trash.

Words move in mysterious ways, especially ones bursting with bitterness and hatred, feeding on an inferiority complex the size of a limp elephant. Ask Jussi Halla-aho from Finland. He will decline to comment, though. That’s his MO. 

In Nazi Literature William Pierce is called Zach Sodenstern. Bolaño devotes four pages to Sodenstern, explaining in detail the apocalyptic world and quasi religion introduced in the voluminous “work” of this  imaginary cult author. Sodenstern dies in 2021 and has produced at least 13 novels, while William Pierce, at the time of his death, had only managed two. Differences aside, the subject matter of the two “novelists” is very much alike.

“Revolution consists basically of dialogues between O’Connell and his dog Flip plus various secondary episodes of extreme violence set in a ruined Los Angeles. The Crystal Cathedral is a story about God, fundamentalist preachers and the ultimate meaning of life.”

“The Cephalopods records O’Connell’s trip to San Francisco with Flip and their adventures in that city (where gays and lesbians rule supreme). Warriors of the South relates the clash between earthquake survivors in California and millions of hungry Mexicans marching northward en masse, devouring everything in their path.”

Soon, the author’s vision disintegrates. “The characters are designated by letters or numbers, and the texts are not so much scrambled puzzles as fragments of scrambled puzzles.”

The work is left unfinished. The surviving sketches reveal how the story is supposed to end. The penultimate novel “would have narrated a long vigil: O’Connell, Flip, Anita [the teenage mistress of the hero] and the members of the Fourth Reich awaiting the birth of a new Messiah. The final, unfinished novel would probably have explored the consequences of the Messiah’s coming. In a file on his computer, Sodenstern noted that the Messiah could be Flip’s son, but there is nothing to suggest that this was more than verbal doodling.”

The Messiah as a puppy is an epiphany that I think even the followers of William Luther Pierce, the religious fanatics of the far right, would have a hard time swallowing.

____

Roberto Bolaño: Nazi Literature in the Americas. Translated from the Spanish by Chris Andrews, Picador 2010. Pages 112 – 115.

PS. This is just a literary question, of course, but words do have consequences, as we have seen. Bolaño was one of the bravest authors that I have heard about, in life and in writing. He really pushed the boundaries of literature, as his “unfinished” masterpiece 2666 shows. In politics, he and Stieg Larsson stand above everyone. To quote Gary Oldman in Léon, “Every one!”

PPS. Gates of Vienna must be a reference to Beethoven hiding under a table as Napoleon’s cannons bombarded the city. A table, a gate. So there has been an error when the page was titled. Tables of Vienna, it ought to be called. Or maybe – maybe – just Gays.

The piece above was written in 2011 or 2012. The person who wrote it does not exist any more.

Please be patient with the Texas video. The true horror starts after 10 minutes or so.

Kitsch al-Shaytan

TIEDÄTTEKÖ MITÄ ON TRANSFERENSSI? Ei transsendenssi tai, Herra paratkoon, mikä lie, seksuaali? Ei, ei ja vielä kerran ei. Miksi luonnonoikut tunkevat nenänsä joka paikkaan, houkuttelevat, Luoja nähköön, lapsia perversioidensa pariin keskellä kirkasta päivää ja katua? Eikö mikään ole enää pyhää? Eikö missään saa olla rauhassa?

Saanen kertoa pienen salaisuuden näin meidän kesken. Minun maassani saat olla rauhassa iljetyksiltä. Eikä tämä ole lupaus – silkka toteamus. Niin kauan kuin Herra on hyvä ja maamme pystyssä, eivät siellä kummajaiset hypi silmille. Jos he johonkin hyppäävät, niin itse kaivamaansa kuoppaan.

Kun taas täällä yksi näistä taudinkantajista pyrki jopa presidentiksi ja melkein valittiin! Olen sanaton.

Hän ei suinkaan ollut. Hän sanoi, että elämme pop-up-kalifaattien kulta-aikaa. Hän luuli olevansa vitsikäs yhdistäessään asiamme ja urbaanin ravintolakulttuurin, vaikka ajatteli kaiken aikaa kultaista suihkua, johon pääsisi illalla “rentoutumaan”.

Se siitä, palaamme aiheeseen myöhemmin illan aikana.


A NOTE FOR THE ENGLISH READER: MOST OF THIS STORY (AND PLENTY OF OTHER STUFF) IS AVAILABLE HERE.

TRANSFERENSSI ON SUOMEKSI TUNTEENSIIRTO. Otetaan esimerkiksi edellä mainittu eläimiin sekaantuja. Hän väitti, että apinassa asui piru, nimesikin lemmikkinsä vanhan vihtahousun mukaan. Olisiko herra taiteilijan ollut aiheellista kurkistaa peiliin? Lainaan nyt toista, samoihin aikoihin elänyttä, vakavasti otettavaa taiteilijaa, joka jättää auttamatta apinankesyttäjän varjoonsa. He olivat kuin aurinko ja kuu! Hän sanoi eläinrääkkääjän urasta... odottakaa hetki.

Derek Jarman sanoi eläinrääkkääjästä, että tämä oli terävä taidehuora, tarinansa Faustin tarina.

Tiedätte kuka Faust oli, hän teki sopimuksen Paholaisen kanssa, lahjaton kun oli ja siitä huolimatta kaipasi kipeästi tiedemaailman hyväksyntää. Tästä oli Jarmanin mukaan kyse myös taidehuoran kohdalla. Kun tämä luomakunnan oka ei kestänyt syyllisyyttä, jota hänen sisäänsä kertyi itse tekemistään valinnoista, synnintunto oli näppärä siirtää apinan niskaan ja rangaista sitten tätä.

Maanne toimii täsmälleen samalla tavoin minun valtiotani kohtaan.

Älkää väittäkö vastaan. Olen nähnyt pääministerinne haastattelun. Hän ilmoittautui hyvin selväsanaisesti mukaan kansainväliseen rintamaan.

Aivan oikein: hän lähti meitä vastaan sotaan.

Repikää siitä. Virkaa tekevällä pääministerillänne on pari päivää aikaa ottaa sanansa takaisin. Sen jälkeen alkaa olla myöhäistä, teille. Menkäämme myönteisen kautta. Elämme jännittäviä aikoja. Tuleeko Arkadianmäeltä joku vaippaa vaihtamaan? Syöttääkö sisäministeri teille nahistuneet eväsleipänsä, juottaa yli jääneet vaalikahvit? Mitä luulette? Välittääkö teistä kukaan tässä maassa?

Kirjoitus on jatkoa "Naarmulle", jonka löydät täältä.

Kokonaisuus on katkelma vihkosesta Haluatko mandariiniksi?, jonka voit hankkia täältä.

When I first came to town...

O sweet Jesus 

 This really is the end

 There's always one more town a little further round the bend

 – NICK CAVE

Naarmu aka Scratch

NAARMUSTA PUHEEN OLLEN: Kyllä. Sen nimi tarkoittaa alkukielellä Saatanaa. Pankaa merkille, mitä seikka kertoo meille marakatin isännän mielentilasta. Itse elukasta emme voi sanoa kuin... rauha hänelle. Pienen luontokappaleen kärsimykset olivat kohtuuttomat. Ja minkä vuoksi? Minkä tähden pikku kädellinen sai kestää mittaamattomia tuskia, kun sitä keitettiin hiljaisella tulella, kunnes liha irtosi luista?

Kirjassa sanotaan: ”Tämä ei ole muuta kuin ilmeistä noituutta.” Olkoon, että otuksen sielu, rauha sille, oli tässä vaiheessa jo siirtynyt parempaan paikkaan.

Pääsevätkö eläimet parempaan paikkaan, te kysytte. Kirja kertoo:

Ei ole eläintä maan päällä, ei lintua, joka kahdella siivellään lentää, jotka eivät olisi kaikkeuteen kuuluvaisia kuten tekin; mitään emme ole jättäneet pois luettelosta. Sitten kootaan heidät yhteen Herransa luo.

Käännös ei ole Hämeen-Anttilan kynästä, mitä pyydän anteeksi sydämeni pohjamudista.

A NOTE FOR THE ENGLISH READER: MOST OF THIS STORY (AND PLENTY OF OTHER STUFF) IS AVAILABLE HERE.

Kun lihat lopulta lähtivät luista, apinan isäntä, tämä taiteilija, katkaisi viattomalta luontokappaleelta kaulan ja teki kallosta soittimen kouluprojektiaan varten. Tämä on sitä taidetta, jota veronmaksajien varoilla tuetaan.

Miten tämä eroaa siitä mitä me paraikaa teemme Irakissa ja Syyriassa, joku kysyy.

Me emme salli soittimia. Ne ovat Saatanasta.

Siten se eroaa. Tyydyttikö vastaus? Anteeksi sanaleikki. Minunkin puheeni ovat Saatanasta, silloin kun ne eivät saavu suoraan Herralta.

Tämä nimeltä mainitsematon taiteilija halusi lyödä itsensä läpi. Hän halusi mainetta ja kunniaa, halusi kuulla nimensä soivan vastaantulijoiden huulilla. Hän halusi panna kaikkea mikä liikkuu, kunhan se oli samaa sukupuolta.

Sanalla sanoen, hän halusi luoda nimestään tavaramerkin. Hän halusi myydä itsensä. Ja sitä päämäärää kohti pyrkiessään hän alkoi eläinrääkkääjäksi.

Eläinrääkkääjänä hänet myös muistetaan, mikäli se meistä on kiinni. Me taistelemme viimeiseen mieheen, vaikka te hyökkäätte vastaan – ripustatte eläinrääkkääjän kuvan kaupungin parhaalle paikalle, sotasankarin viereen.

Onko joukossanne veteraaneja? Kukaan ei tunnusta. Ehkä sotienne sankareita hävettää nyt se, minkä puolesta he taistelivat.

[Jatkoa seuraa...täällä.]

Tuomioja

[The version in English is below the Finnish trap, crap, epi oinopa ponton.]


Jos saan puhua omasta puolestani, Tuomioja sanoo, solidaarisuus on  eräänlaista varjoleikkiä luolan seinällä. Viihdyttäähän se kyllä.

Mitään vaikutusta teatterilla ei tietenkään ole - hän läimäyttää takalistoaan - luolan seinien ulkopuolella.

Kuva on peräisin Markku Huuskon kolumnista.

If you ask me, the Foreign Minister of Finland says, solidarity is like making shadows on the wall of a cave. It is fun, for a while, of course.

Such puppetry has no effect whatsoever, naturally - he thunders, slapping his behind - outside the walls of that cave.

And this is what the Left means to me, he says tenderly. Living as high up in your ass as you possibly can, and being free. Thank you.

And, once again, he's off.

"His dick really is this big!"
The foreign ministers of Germany and Finland
converse about their Master.

Haluatko mandariiniksi?

OSTA kirja.

Get your Kindle version here.

The best part of the book may be the cover,

with a shot from my window in the middle.