(Inside me, it was...)

29.6.2018

Aloitekyky nolla




Omistan tämän katkelman EK:lle - MP

Tohtori T teki tuottavaa työtä. Hän ei ollut akatemian almujen varassa. Hän nautti kuukausipalkkaa, hänen asemansa oli vakaa. Elämän peruskallio esitteli parhaat puolensa kuin ilmakuvassa.
Sitten alkoi tapahtua. Mannerlaattojen liikehdintä Euroopan reunalla aikaansai sen, että radioaktiivit kävivät töihin kiven sisällä. Maanalinen armeija alkoi järjestää yllätyksiä ympäri valtakuntaa. Ensisijainen tavoite oli kupata väkivaltakoneiston Kerberos-koiraa niin, että se saa kyllikseen, luikkii häntä koipien välissä kotiin.
Tämän ääneen lausutun tavoitteen rinnalla eli toinen, vähemmän mainostettu, sanoisiko vaihtoehtoinen... lyhyen kantaman tavoite.
Kun alistava luokka heräsi kansannousuun, se ei voinut istua sormet ristissä. Sen piti iskeä takaisin ja kovaa. Sortajan oma ABC-kirja käski. Ajattele kasvojasi, aapinen opasti. Ajattele kasvojen kohotusta kaiken aikaa kuin joku vanha diiva.
Kun alistava luokka ylireagoi tapansa mukaan, ampui hyttystä it-tykillä, se paljasti todelliset kasvonsa. Näyn todistusvoimaa ei voinut kukaan kiistää. Maailma kalpeni kauhusta. Vastaavaa pr-voittoa liikkeelle ei kyennyt tuottamaan paraskaan puhe, edes 10 000 silmiä hivelevää valistusvideota.
Jokainen kuollut aktivisti oli marttyyri. Oli uskonsodan uhri: tehokkain värväyskutsu, jonka liike saattoi esittää.

Tulokset paljastivat samalla sen, millaisia lähitaisteluita laivalla käytiin. Tohtori Haluk Ince (vau mikä nimi), Turkin forensisen lääketieteen neuvoston [ATK] puheenjohtaja, sanoi: ”Arviolta 20 sentin päästä oli lähin (lähin mikä). Kahdeksalla muulla on useita sisäänmenoaukkoja. [Yhdellä laukauksella tapettua miestä] oli ammuttu matkan päästä aivan keskelle otsaa.

Kun T palasi Havannasta, hän huomasi, että asetelma oli muuttunut. Viesti oli kirjoitettu työpaikan seinälle kissankorkuisin kirjaimin. Menköön itseensä se, joka oli niin lukossa, ettei nähnyt purppuranpunaista tekstiä. Vaadittiin ripaus herkkyyttä, yhteys auki itseensä, väylä maailmaan, ennen kuin havaitsi nämä jutut. Jos oli jumissa itsensä kanssa, kulki aina laput silmillä (ei ne laput).
Ilmassa oli sähköä.
Koko työyhteisö odotti ukkosta, salaman-iskua – virhettä, jonka hän tekee.
Ja sen saa, mitä tilaa, kuten punaniska puolusteli.
”Voiko helpompaa tehtävää olla”, äiti Amman maatiaisserkku alusti taukotilassa.
Puhuiko hän itsekseen? Vai tekikö yksi hiirulainen taas keikkahommia pimeästi, tiskin ali, toimi amatööriauttajana? T ei tiennyt. Hän kuuli kansankiihotuksen pukuhuoneen ja WC:n seinien läpi.
”Avaa Twitteri”, äiti Mamma kertasi.
T pyyhki ja nousi.
”Etsi tunnettujen Walhallan ritarien profiilit.”
T veti vessan.
”Kirjaa julkaisut...”
T pesi kätensä nopeasti. Hän ei halunnut menettää mitään olennaista Mamman puheesta. Veden kohina peitti osan kahvihuoneen äänistä.
Miten sä voit tehdä niin? T ajatteli ja sulki hanan.
”Rasistiset versus neutraalit”, Mamma sanoi seinän takana.
Hyvä ihminen, hän kysyi mielessään, miten sä voit syödä maitotuotteita?
”Jos niitä ylipäänsä on, neutraaleja.”
T kuivasi kätensä. Hän käytti valkoista froteepyyhettä.
”Tee taulukko ja vuolaa – that’s it!”
Tiedätkö, miltä ihmisen henki haisee, T puhui puoliääneen. Hän kuvitteli peilikuvansa seinän takana hyöriväksi kiekonheittäjäksi. Se ei ollut aivan helppoa. T piti painonsa kurissa. Piti käyttää mielikuvitusta. Tuli työstää tiedostamatonta.
”Miltä ihmisen henki haisee”, hän sanoi, ”kun tyyppi on syönyt jotain rahkaa eikä harjaa hampaita?”
T muisteli Irwinin vanhaa kappaletta. Siinä oli älyttömät sanat. Aika saada uudet:

Elämä on kaunis ja hyvä elää sille,
kun on aikaa ja tilaa unelmille
ja harjaa hampaansa
ja harjaa hampaansa.

T astui taukotilaan. Mamma seisoi pöydän päässä. Hiirulainen istui sikiöasennossa huoneen nurkassa. Hän sentään häpesi, käänsi katseensa. Rahkasika ei hävennyt pätkääkään. Mitä siitä, että oli jäänyt kiinni selän takana puhumisesta? Mitä pienistä, ei pienetkään hänestä! Hänhän oli oikealla asialla, aina, omasta mielestään ainakin.
T löysi kuppinsa.
”Ei kuulosta aivan mahdottomalta”, Mamma sanoi, ”vai miten on?” Hän korotti ääntään, vaikka olisi kaiken järjen mukaan voinut laskea sitä, kun T nyt oli samassa tilassa. Mutta näillä asioilla ei ollut järjen kanssa paljoa tekemistä.
T kaatoi kahvia ja hyräili Hammarbergin biisiä.
Mitä”, Mamma haastoi.
T kääntyi keittimen luota. Hän kohtasi Mamman hurjistuneen katseen.
”Tai puree ainakin pastillia”, T sanoi. ”Se on vähintä, mitä voi tehdä.”
”Mä yritän puhua sulle”, Mamma vaahtosi. ”Ymmärrät sä? Kuulet sä yhtään mitään?”
T pujottautui pöydän ääreen istumaan. ”Anteeks”, hän sanoi etäisesti. ”Mä luulin että teillä oli täällä joku keskinäinen... juttu. Meneillään. Mä luulin, että kysymys oli lähinnä retorinen.”
”Ei ollut retorinen”, Mamma puhisi. ”Ja tässä tulee suora kysymys kakkonen. Eli yritätkö vastata, jos mitenkään viittit. Oliko tehtävänanto mahdoton?”
”Mikä tehtävänanto?”
”Mistä me puhutaan? Ei, älä vastaa! Se oli retorinen. Mikä tehtävänanto? Tän Walhalla-keissin tehtävänanto.”
”Ai siitä te... Mahdoton? Ei ollenkaan!”
”Ja silti sun piti lyödä lekkeriks.”
T avasi hiuksensa. ”Miten sen nyt ottaa.”
”Ai määrittele ’lekkeri’? Sä aloit haastaa riitaa tutkimuskohteiden kanssa!”
”Voi olla ihan perusteltua kysyä”, T suki hiuksiaan, ”voi pohtia sitä, kuka sitä riitaa oikein haastoi. Kuka sen aloitti.”
Mamma naurahti. ”Tässä tapauksessa se oli meidän tutkija. Meidän, sanotaanko, tiede-henkilö.”
”Meillä on osallistuvaa journalismia”, T sanoi. Hän väisti salakarin, sitoi hiukset päälaelle poijuksi. ”On ollut ainakin, joskus. Miksei myös osallistuvaa tiedettä?”
Mamma mykistyi hetkeksi. Puuskahti sitten: ”Onko tää hauskaa sun mielestä?”
”Ei ole”, T vastasi. ”Ei todellakaan, ei. Kuka nyt simputuksesta nauttii?”
Mamma veti henkeä. ”Simputuksesta? Ei jumankekka, sanon nyt ihan suoraan! Miksi kukaan haluais simputtaa sua?”
”Jossain on varmaan joku algoritmi. Atk-tuen pojat, mä luotan heihin. Tietää jonku ohjelman, joka on kuin luotu tähän tehtävään. Pyyhi kuin. Pyyhi se. On luotu tähän tehtävään.”
T onnitteli itseään. Hän ei menettänyt itsehillintäänsä. Sen säilyttäminen oli kohtuuhelppoa, loppujen lopuksi. Mamma räjähteli hänen silmiensä edessä hänenkin puolestaan.
”Ja tämä algoritmi, mitä sen käyttäminen? Ootko yhtään ajatellu? Mitä se olis ollut?”
”En. Toden totta, en.”
”Et tasan niin, et ole.”
”Mutta kerro ihmeessä.”
”Massaseulontaa. Sitä se ois ollu. Mikä on lainvastaista, jos et satu tietämään. Perustus-lain vastaista.”
”No. Pitää keksiä jotain muuta sitten, kai. Oli miten oli, mä en lukenu tohtoriks sen takia, että voisin lapioida paskaa navetassa. En. Joten mitäpä jos tekisit sen itse.”
Vastustaja ei keksinyt järkevää vastausta. Vastustaja alkoi nauraa, eikä tavallinen ihminen mahtunut sen metelin kanssa kahvi-huoneeseen. T nousi, kääntyi ja käveli ulos. Siltä istumalta, jätti puolillaan olevan kahvin pöytään.
Hän säilytti tyynen ulkokuorensa. Mutta sisällä kuohui. Hän ei kyennyt keskittymään. Hän meni professorin puheille.



Keskustelu taksimatkan aikana menee näin:
”Mikä on?”
”Andy Warhol.”
”Oikeesti?”
”Oikeesti hän väitti niin, tai näin olen kuullut, että kauneinta New Yorkissa on McDonald’s. Ja kauneinta Pariisissa McDonald’s. Kauneinta Berliinissä? Et arvaa. Mutta Moskovassa ei ole mitään kaunista. Siellä ei vielä tuolloin ollut, viime vuosisadalla.”
”Nyt on.”
”Hetken aikaa, ehkä. Mutta Warhol oli väärässä. Kauneinta on se, mikä alkaa lento-kentän ulkopuolelta. Se hallitsee aikansa kuin hunni, mutta uupuu kaupungin ylivoiman edessä.”
”Rajatila”, hän sanoo.
”Persoonallisuus”, minä sanon.
”Onko se niin kuin narsismi?”
Maijalla oli karitsa. ”Mistä me puhumme? Ei ’kuin’”, sanon, ”RT-persoona on narsisti! Puhtaan narsismin idean maanpäällinen, lihaksi tullut Jeesus jos niin saa sanoa. Mitä moni ei tiedä, se on, narsismi, kansantauti. Ei säästä rikkaita, ei köyhiä, ei katso yhteis-kunnallista asemaa. Kaikilla on se, mielen kondylooma. Merkityskato on oire. Se tunne, kun silkka mielettömyys tarttuu niskasta kiinni ja ravistaa.”
Paiskon sanoja kuin kellonsoittaja kiviä katedraalin katolta. Kardinaaliin ei osu. Esmeralda käyttää kättä olkapäälläni.
”Mikä oikeasti on?”
Vilpittömyys, vilpittömyyden vaikutelma, jompikumpi murtaa äänivallin.
”Kun kävimme sitä sananvaihtoa”, tunnustan, ”kuvittelin kai, anteeksi nyt. Kuvittelin että vastapuoli on vähän varttuneempi.”
”Oletko pettynyt?”
”En.”
”Hyvä. Jatketaan.”
”Tämä on vain vähän... jos välttämättä haluat tietää.”
”Kerro ihmeessä.”
”Nöyryyttävää.”
Hän odottaa jatkoa.
”Oletko katsonut peiliin viime aikoina? Herranen aika. Miten oikein elät itsesi kanssa?”
Hän tuhahtaa, rakentaa väkinäisen hymyn.
”Yksi seuraus selviytymiskamppailusta ainakin on, uskon niin, että olet korviasi myöten täynnä vanhoja limaisia äijiä, jotka kuolaavat perääsi.”
”En ollenkaan!”
Tarkistan haukkana hänen ilmeensä. Se on vastoin odotuksia viaton. Ilmassa ei leiju ironian tuhkaa.
”Jaaha. No hyvä”, viivytän. ”Eihän siinä... sitten mitään!”
”Ei niin.” Hän näyttää kovakantista kirjaa. ”Onko tämä se teos, josta puhuit?”
Kiitän lihaksi tullutta vapahtajaa. Halleluja! Hän vaihtaa puheenaihetta.
”Suomettumisen salainen kansio? Juuri se.”
Hän kurtistaa kulmiaan, kertaa kannesta niteen nimen. ”Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?”
Vahvistan tiedon.
Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa. Mikä innostaa minua entisestään. Rouva osoittaa luontonsa.
”Avaa kirja”, opastan, ”ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta – ”
Avaan salkkuni.
” – niin minä näytän, mitä sanotaan englanninkielisessä – ”
Evästölkki osuu käteen.
” – käännöksessä?”
Tölkin henki puhuu minulle. Se pyytää vapauttamaan itsensä. Tottelen. Geysir kastelee meidät.
Nainen kiljaisee.
Ensihämmästyksen mentyä, välittömästi geysirin tyynnyttyä, hän alkaa nauraa käkättää.
Pyytelen vuolaasti anteeksi. Teen älyttö-miä kysymyksiä. Kastuiko hän? Mistä? Miten... voin ikinä korvata?
”Maksat sitten luonnossa”, Fatima sanoo.
Hörppään tölkistä.
”Nyt löytyy liukastetta”, hän huikkaa.
Olen tukehtua soodaani.
”Vaikkei olis tarvis... ihan näin paljoa. Olet kuitenkin ihan charmantti herrasmies.”
Hän läimäyttää minua polvelle. ”Leikki leikkinä. Mihin me jäätiin?”
”Büchneriin.”
”Eli seuraavaksi saamme kuulla esitelmän Büchneristä”, hän ilmoittaa.
”Hetki pieni”, sanon ja järjestelen salkun sekasortoa. Järjestelen samalla ajatuksiani, puhun palttua.
”Tuo oli Ingramin kosto. Tunnet varmaan Ingram Geysirin, Etyjin puheenjohtajan. Tai tämän sihteerin, mikä tyypin toimenkuva onkaan. Kukaan ei tiedä, ketään ei kiinnosta. On kuulkaa aivan sama! Teikäläinen koti-mainen kansanedustaja isossa kv. virassa – sama se, mitä hän tekee. Hän tarkkailee, jos välttämättä haluat tietää. Ingram näkee ja kuulee kaiken. Hän tietää, mitä tuleman pitää. Ja sen takia IG toimeenpani tämän ennakoivan iskun, jonka jälkiä me nyt siivoamme.”
Fatima tuijottaa tietä. Löydän kirjan. Avaan pokkarin tarralapun kohdalta. Selvitän kurkkua ja luen.
” – ”
Fatima on muissa maailmoissa. Hän loihtii puhelimen jostain, mistä naiset sen aina loihtivat.
”Ja mitä sanotaankaan suomenkielisessä laitoksessa?”
Fatima on laitteen lumoissa, joten puhun yksikseni.
”Jotain sinne päin, että rouva jakaa miehelle pakan päältä ja muille sen alta. Voitko... en tiedä... vaikka lukea sen?”
Mitään ei tapahdu. Sieppaan kirjan hänen sylistään, etsin kohdan.
”Minun suomeni on syvältä.”
Fatima naputtaa näyttöä.
”Toinen esimerkki”, jatkan yhä, ”on Michel Foucault’n Seksuaalisuuden historia. Sen käännöksessä itse aihetta ei uskalleta ääneen sanoa.”
Vihdoin lumous murtuu. Fatima painautuu lähemmäs.
”Oletko nähnyt tätä”, hän kysyy.
”Kuullut puhuttavan olen.”
”Ihan tosi?”
”Seuraan aikaani. En ole mikään fossiili.”
Hänen äänessään soi pettymys. ”Sen piti olla yllätys. Kuka vasikoi?”
”En ikinä paljasta lähteitäni. Luottamus menee välittömästi. Sen voin sanoa, että minulla on ystäviä ympäri maailmaa, teidänkin maassanne useita. Joltain heistä sen kuulin, huhun.”
”Mutta tämä varmistui vasta äsken?”
”Joudun esittämään lempikysymykseni jälleen kerran.”
”Joka on?”
”Mistä me puhutaan?”
Hän ojentaa kännykkää: ”Tästä.”
”Käymme keskustelua laitteesta, joka vie minulta työpaikan ennen pitkää. Tekee diplomatian tarpeettomaksi.”
”Nyt en ymmärrä yhtään.”
”Se vie niin ikään kaiken hohdon narkkarin elämästä. Missä on kaivattu runous, jos asuu katuojassa eikä kamapäissään muuta tee kuin tuijottaa luuria? Sen voi tehdä selvinkin päin. Ei se siitä surullisemmaksi muutu.”
”Mistä me puhutaan?” Fatima kuiskaa.
Osoitan puhelinta. Fatima lyö nyrkillä olkapäähän.
”Valeuutinen”, älähdän. ”Perun puheeni. Se oli, maailmankaikkeus on – ”
”Lue”, hän komentaa.
Tartun kännykkään. Esillä on naiskirja-messujen, tämänpäiväisen tapahtuman verkko-sivu. En sisäistä heti kaikkea. Laitan lasit nenälle. Tarkennan katseeni.
Näen päivän esiintyjälistan.
Listan kärjessä komeilen minä.
Riisun lasit. Haen järkytystä ääneeni.
Ojennan puhelimen takaisin.
”Enhän minä tiedä naisista mitään!”
”En usko”, hän vastaa. ”Viimeiset 15 minuuttia todistavat aivan toista. Etkä sinä sitä paitsi naisista tuolla puhu.”
”Vaan?”
”Esittelet kirjaasi.”
”Ketä se kiinnostaa? Nykyään?”
”Hengellinen kehitys? Sehän on erittäin ajankohtainen aihe. Suorastaan päivänpolttava.”
”Hepreaa”, puuskahdan, ”tunnen vielä huonommin kuin naisia. Mikäli mahdollista.”
”Kirjoitit kuitenkin kirjan niistä.”
Sihisen. Huidon hyönteisiä.
”Et kai vain pelkää”, hän kysyy.
”Mitä niin?”

---

Olisi pitänyt arvata. Mamma oli käynyt kantelemassa, esiliinan kera tai omin päin. Kissan viikset! Ei hiirulaista olisi huolittu mukaan johtajan puheille. Lapset menkööt jaloista, kun aikuiset puhuvat.
Nyt oli aika ryhdistäytyä, ottaa niskasta kiinni. Oli aika repiä itsensä hiuksista ylös suonsilmäkkeestä (joka oli tämä työyhteisö, vaikka sitä professori ei sanonut) paroni von Münchhausenin lailla.
Tarkoittiko professori, että T:n piti irtisanoa itsensä?
Ei tietenkään tarkoittanut. Mutta työn jälki ei ollut samaa mitä ennen.
Tohtori T menetti itsehillintänsä. Hän alkoi itkeä. Professori tyrkytti nenäliina-pakettia.
”Työn jälkeä on vähän vaikee ylläpitää”, T niiskutti, ”kun isoveli kuiskii koko aika korvan juuressa!”

”Mitä isoveli sanoo”, professori kysyi jotenkin pervosti.



JATKOA voi kysellä  täältä:




Kuvan henkilöillä ei ole mitään yhteyttä tekstissä kuvattuihin tapahtumiin, jotka ovat silkkaa sairaan mielikuvituksen tuotetta.

VIIMEINEN MUOKKAUS on tehty 19.7.2018 klo 13.10.

Kirjanimeltään LOPUKSI KUOLLUT LAHNA,valmistuu parahiksi kirjoittajan 70- tai 80-vuotispäiville tai 90-vuotispäiville.

Tekijä kiittää Cataa, vanhempiaan ja Miina-kissaa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti