Liila

Updated 24 June, 2016.

The story is available in English here.
It is called NOT YUGOSLAVIA,
inspired by "Lyla,"

a song written and performed by CocoRosie.

The culprit, the central character,
has changed, though.

KUKA MURHASI KYYLÄN, sietämättömän tiukkapipon Sheilan? Ja ketä kiinnostaa?

Pyydän anteeksi. Jälkimmäinen lause oli liikaa. Lisäksi se on pöllitty jostain biisistä.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ voisi nousta poterostaan tutkimaan tapausta. Saisivat maankuulut tarkkailijat muuta mietittävää, tilaisuuden tuulettaa Itä-Ukrainan katkun vaatteistaan.

Kiistaton tosiasia on, että maanosan ihmisoikeustilanne koheni kertaheitolla Sheilan poismenon myötä. Murhaajalle tulisi myöntää mitali. Kun tietäisimme, kenen kaulaan se ripustaa.

Voimme auttaa tarkkailijoita vaativassa työssään. Käännetään kaikki kivet sen eteen, että kavereiden taakka vähän kevenisi. Emme saa unohtaa, että ETYJin puheenjohtajana toimii niin ikään kauhea akka. Hän muistuttaa hämmentävästi vastikään edesmennyttä. Sheila tosin ei lähettänyt härskejä tekstiviestejä kenellekään ikinä.

TAPPAJA LÖYTYY usein uhrin lähipiiristä. Ei tietenkään aina. Jos uhrilla ei ollut ketään, kissaa kotona, emme voi panna tutkimuksille pistettä ja sanoa arvatkaa mitä, me kadotimme vainun. Uhri kuoli kai omaan mahdottomuuteensa. Tietenkin voimme sanoa niin, ja uhrin omaiset nostavat metakan. Vainajalla oli ehkä perhettä Australiassa. Heitä saattaa kiinnostaa, miksi sukulaistyttö pääsi hengestään. Tuon etääntyneen perheen mahdollisen toisen tulemisen tähden emme muuten paljasta myöskään Sheilan sukunimeä. Eikä Sheila ole hänen oikea nimensä. Häpeää on koitunut omaisille kaikesta tapahtuneesta kylliksi.

Tiedämme tässä vaiheessa seuraavaa. Sheila tapettiin kadun varteen pysäköityyn virka-autoonsa. Hän istui kuskin paikalle, veti oven kiinni, kumartui ottamaan jotain hansikaslokerosta – kurkkupastillin vaiko vilkun? Sheilan tuntien hän etsi jälkimmäistä, pallukkaa, joka kiinnitetään auton katolle. Emme saa koskaan tietää varmasti. Sheila ei löytänyt etsimäänsä. Hän suoristi selkänsä.

Jalkakäytävällä viistosti auton edessä seisoi hahmo, joka piteli käsissään jotain. Hahmo kohotti käsiaseen, lähetti luodin Sheilan levinneeseen otsalohkoon, laittoi toisen tämän riivittyyn sydämeen ja pakeni paikalta.

Todistajaa teolle ei ilmaantunut. Kadun asukkaat olivat iltakymmeneltä autuaasti unten mailla. Tekijä käytti kai äänenvaimenninta. Ammattilaisen kädenjälki loistaa keikasta kuin valomainos.

Sheila työskenteli Suur-Lontoon poliisissa. Kohtalon iltana hän huolehti parinsa kanssa ranskalaisen kenraalin turvallisuudesta. Kenraali osallistui Euroopan tulevaisuutta murehtivaan seminaariin. Hän piti esitelmän hyvin tuntemastaan aiheesta liike-elämän edellytykset Balkanilla.

Kävikö niin, että lukemattomien taistelukenttien veteraani lähti soitellen sotaan? Oliko hänestä tullut vuosien mittaan varomaton? Mitä oikein tapahtui? Se selviää toivon mukaan pian.

* *

HUOMATTAVAN YK-URAN tehnyt kenraali Georges Juillet istui hotellihuoneessaan napit korvissa ja kuunteli samaa kappaletta yhä uudestaan. Hän oli haltioitunut niin sävelmästä kuin äkillisestä tilaisuudesta oppia uutta näin varttuneenakin.

Kenraalin paikallinen avustaja – viehättävä nuori nainen, alun alkaen kotoisin kai Bulgariasta – oli vihkinyt hänet musiikin suoratoistopalvelun saloihin. Sanalla toistaa oli ilmeisesti inttämisen ohella toinen, sangen suloinen, suorastaan sokerinen merkitys: lisää, vielä, uudestaan!

Kenraalin lumonnut kappale oli nimeltään »Lyla». Se oli naisen nimi, joka lausuttiin niin kuin se väri. Kenraali oli kuullut kappaleen Jugoslavian elokuvateollisuudesta kertovan dokumentin lopussa. Sävelmässä oli ollut jotain häiritsevän tuttua. Hän usutti siltä istumalta avustajansa töihin. Haluan tietää laulun nimen ja esittäjän, hän julisti. Haluan levyn itselleni! Tai cd:n, mitä ihmettä ihmiset nykyään kuuntelevatkin. Edes hän ei osannut aavistaa, ettei kukaan kuunnellut enää mitään. Musiikin mukana ei nykyään saanut mitään mitä pidellä käsissä. Puhelimen tai tabletin näyttöä saattoi sentään sivellä. Globalisaation vitsauksia, kenraali manasi.

Lylan esitti siskospari Arizonasta, New Mexicosta, mistä lie. Tyttäret muodostivat yhtyeen, jonka nimi ei jäänyt millään mieleen: CocoRosie.

Tytöthän ovat amerikkalainen Pussy Riot, kenraali innostui. Kukaan ei sillä hetkellä ollut kuuloetäisyydellä. Hän istui hetken hiljaa ja huusi sitten avustajaa luokseen.

Kenraali aikoi antaa avustajalleen lempinimen. Liila, hän sanoi. Laulun mukaan. Jos et pahastu.

Kaikin mokomin, avustaja sanoi. Tietenkään en.

Tietenkään et mitä?

Pahastu.

Kenraali hymyili kuin Jacques Cousteau aikanaan.

Tiedättekö muuten, mistä kappale kertoo, Liila kysyi.

Öö. Jugoslaviasta?

Ei kerro.

Kenraali kohensi asentoaan, korotti ääntään. No jos tarkkoja ollaan, hän pauhasi, se kertoo ei-Jugoslaviasta, paikasta joka ei ole Jugoslavia. Ja se voi olla melkein mikä tt...

Ei.

Eikö? Ei ilmeisesti. Mistä se kertoo? Valista vanhaa höppänää, ole ystävällinen. Kosovosta? Bosniasta?

Kappale kertoo ihmiskaupasta.

Kenraali ei hetkeen löytänyt sanoja, mikä oli hyvin harvinaista.

Jos sallitte, Liila sanoi ja astui lähemmäs, levyllä on kappale josta pidän enemmän.

Kaikin mokomin.

Liila poimi tabletin kenraalin sylistä.

Hän ei kavahda sitä, että melkein koskee minuun, kenraali ajatteli.

Liila naputteli tottuneesti tablettia. Hän nykäisi kuulokkeet irti laitteesta, ja kappale alkoi soida.

Sen nimi on »By Your Side», Liila sanoi.

Kuunnellessaan kappaletta kenraali hämmentyi entisestään. Tämän oli oltava pilaa, hän ajatteli. Liila ei taatusti aikonut ryhtyä hänen kotirouvakseen.

Eihän?

OVELTA KUULUI KOPUTUS. Liila lähti avaamaan, muutti suuntaa kesken matkan ja meni vessaan. Hän ei sulkenut ovea perässään. Kuka siellä, Liila huusi.

Poliisi, miesääni sanoi. Päästättekö meidät sisään?

Emme päästä, avustaja huusi, kautta kaftaanimme emme, ellei ilmesty virkamerkkiä ja äkkiä.

Oven takana pidettiin palaveria. Mies aikoi sanoa jotain. Nainen keskeytti hänet.

Neiti, kuka olette? Vastatkaa tai murramme oven.

Herra Juillet’n avustaja, Liila sanoi, kenraalin avustaja.

Avatkaa ovi, heti.

Emme voi näyttää virkamerkkiä oven läpi, mies yritti.

Kenraali nousi tuolistaan. Lopetetaan tämä pelleily, hän sanoi ja avasi oven.
Näin ei voi menetellä, naispoliisi sanoi tyytymättömänä.

Jatkuu...

Iguala and Ilovaisk

Came across another story of senseless brutality. This time, it did not bear the signature of ISIS. No video footage available of it either, I'm afraid.

The incident in question is quite characteristic of a certain group who could easily discard the al-Baghdadi bunch as a ragtag of freaks, losers and copycats. These guys were decapitating and skinning people, gouging the victims' eyes out, et cetera, way back when it was Saddam Hussein who had the monopoly of the trade in Iraq.

I'm not talking about the Chechens (yet), but the mighty drug cartels of Mexico.

Before I had finished reading the article, I jotted in my notebook, "Tlatelolco replaced by Iguala."

And lo and behold! When I reached the end of the story, I found out that the students who got butchered by the cartels and the police in Iguala were on their way to a memorial protest of the 1968 Tlatelolco Massacre in Mexico City.

My head started spinning...

I was hanging by my feet from a trapeze, Roberto Bolaño from another, and he was swinging toward me, yelling, "Don't be a pussy! Just let go!"

"Madness, as we both know, is like gravity..."

From down below, the bellows of the ringmaster, Slavoj Žižek, confirmed my worst fears -- this was nothing but global capitalism for beginners, and he was going to flunk us for sure, unless we realized this instant that the only road of liberation was via a spaceship, on board of which we could climb in one precise manner: by having a drink of Kool-Aid seasoned with chloral hydrate and cyanide.

Those who do not remember the past are condemned to repeat it.

Please.

Those who do not remember the past...

ENOUGH!

Thank Jesus for the safety net, and Pacman for bringing my mind back to the fact that it existed.

The cheap thrills I took from reading the story, written by Ioan Grillo (whose meticulous book El Narco: The Bloody Rise of Mexican Drug Cartels I own, but am afraid will never finish; I'll be stuck on page 214 forever), were the easy comparisons to be made between the brutal regime of "the narcos" and that of Vladimir Putin.

The text describes the city of Iguala, but applies easily to an entire country sharing a very long border with what I still consider my homeland.

Russia, like Iguala, is "controlled by gangsters responding to public disorder with mass murder."

For the following, no guidance is required:

Being ruled by corrupt and self-interested politicians can be bad. But imagine being ruled by sociopathic gangsters. They respond to rowdy students in the only way they understand: with extreme violence designed to cause terror.

As a postscript and a key, here's what I wrote on Nadya Tolokonnikova's Facebook page last night or this morning, 11 October, 2014:

Just finished your book. You were brilliant! Sadly, the same can't be said about Žižek.... His stuff was very educating, in a sence... 

The babblings of Žižek's reminds one of a suicide cult called Heavens Gate. Which is what this song is all about:

Meanwhile, in a parallel universe...

“El Viceroy,” leader of the Juárez Cartel, arrested in Coahuila | Justice in Mexico http://t.co/Ux6PavZQjP
— Justice in Mexico (@JusticeinMexico) October 11, 2014

My ego comes through very heavy, even when I try to write the straightest kind of journalism.
— Hunter S. Thompson (@GonzoVice) October 10, 2014

Pacman jatkaa

[G. Sus on äänessä.]

Gaza, Ukraina, Syyria: kuulemme näinä päivinä pelkästään huonoja uutisia. Ei huonoja, pyydän anteeksi; ei edes ikäviä uutisia, vaan pahoja. Ja tätä on jatkunut yhtä soittoa ainakin 20 vuotta. Tänä aikana, kun eräät ovat murehtineet sormi suussa jotain ilmastonmuutosta, maailmassa on murhattu varovaisimmankin arvion mukaan vähintään kaksi miljoonaa ihmistä. Minkä vuoksi? Rahan takia, tietysti! Siitä lisää myöhemmin. Nyt meille on tärkeintä tietää, miten oikein juutuimme tähän liejuun. Millä ilveellä voimme päästä siitä pois? Vai voimmeko?

Hyvät uutiset heti kärkeen: kyllä voimme.

Meidän on vain tehtävä vallankumous. Älkää hätääntykö. Ihmiskasvoinen sosialismi on meillä geeneissä. Voin todistaa sen tieteellisesti.

Kuka on kuullut kaverista nimeltä Nam Chimpsky? Joku siellä takana on, ilmeisesti. Mitä muistatte hänestä? “Kirjoittaa raskaasti.” Saattaa olla. En tiedä. Nam on nimittäin simpanssi. Tai oli, on, rauha hänen sielulleen. Muistolleen, jumalauta. Me materialistit tiedämme, että niin kutsuttu sielun olemassaolo on satua, oopiumia kansalle, 21 grammaa happea tai hiildioksidia, kummin päin vain. Sisään, ulos - siinä koko tarina. Ei meitä kiinnosta. Me ajattelemme tulevia sukupolvia. Abortin vastustajat ja ekofasistit ovat samaa porukkaa. “Vähät me elävistä, niistä tulee kuitenkin kuolleita. Meitä kiihottaa tulevat.”

He odottavat aitoa ihmistä, messiasta, jota elämä ei nujerra. No, tässä teille uutiskatsaus sovinisti Hemingwayn kynästä: elämä nujertaa joka ikisen. Jos et pidä ääntä itsestäsi, olet hiljainen nyhverö ja menet muiden mukana mihin nenä näyttää, elämä ei välttämättä pidä kohdallasi erityistä kiirettä. Mutta ole huoleti. Se nappaa sinutkin.

Edellinen osa täältä.

Jatkuu täällä.

Ev'ry Vikernes Handicap and @tolokno

Aulis Elämän antaja!

Lienee paikallaan selittää sanalla tai parilla itsepintaista takertumistani Timo Hännikäiseen. Piruparalla itsellään ei ole mitään tekemistä asian kanssa; hän on joutunut korkeampien voimien pelinappulaksi syyttä suotta. Hännikäisen oletettu ylivertaisuus sanaseppona tai hänen suoraselkäinen - niin ikään oletettu - ajattelunsa eivät siis liity asiaan millään tavalla.

Todellinen syy pakkomielteeseeni on Varg Vikernes.

Teille en ole puhunut juurikaan Pussy Riotista, muille sitäkin enemmän. Mieltymykseni idän neitosiin on huomattavasti helpompi selittää kuin tapaus Hännikäinen. Joudun seuraavassa turvautumaan englannin kieleen, sillä haluan että asianosaiset itsekin ymmärtävät perimmäiset vaikuttimeni, jotka uskon jakavani vasemmistointellektuelli Slavoj Žižekin kanssa:

They're simply adorable!

Varg Vikernes and Tim Handicap are one. Not two, not three, not four - one.

And the way Robert Mapplethorpe and Mr Handicap react to the black male body is also alike: they put it under scrutiny, and make it appear...

Adorable.
AND I WANT TO FUCK TOLOKONNIKOVA. (PLEASE.)

If it's out of the question, I'll settle for Norah Jones.

Noin: olo keveni kummasti.

Käyttekö Te koskaan ripittäytymässä, itse oikeutettu triathlon-mestari?

Kannattaisi kokeilla. Sen jälkeen jaksaa taas painaa pitkää päivää.

*   *   *

Ennen, jos muistan oikein arkun kantajilla oli mustat kantoliinat, jotka he venyttivät olkansa yli. Nykyään, kun kaikesta säästetään, liinat ovat lyhentyneet ja molempiin päihin on ilmestynyt paksu puinen rinkula, eräänlainen kahva, mikäli oikein olen ymmärtänyt. Uudistus menettelisi muuten, mutta kun liinoja ei ole laitettu kiinni ja ne ovat lyhyet, seuraa erinäisiä ongelmia. Minulle seurasi ainakin, mutta se ei taida ylittää uutiskynnystä.

Kantajat asettuvat pareittain arkun ympärille. Jos parin toinen osapuoli ottaa varaslähdön tai toinen - tässä tapauksessa minä - hidastelee, vaikka suntio on antanut yksiselitteisen ohjeen: "Kantajat tarttuvat arkkuun yhtä aikaa" - niin, jos prosessi käy ohjeista huolimatta ylivoimaiseksi, voi seurata lieviä tai kohtalaisia ongelmia.

Näistä epäkohdista kerromme lisää kirjoitussarjamme seuraavassa osassa, jossa tapaamme pitkästä aikaa myös kauan kaivatun Sonjan. Häntä ehti tosiaan tulla ikävä. Saahan Sonja kunnian - tai ehkä itänaapurissa olisi soveliasta röyhistää rintaa - kyllä, voi kyllä!

Asiaan palataksemme: Sonja siis toimittaa PR:ää tässä takapajulassa, jota myös EU:ksi kutsutaan.

I fell into the ocean

And you became my wife 

Musiikkia Woyzeckiin: Tom Waits - "All the World Is Green"

Ja sitten vähän Mozartia.

Cont'd here.

Sonja on punkkari

Esileikki on tunnetusti narkkareiden hommaa ja runoileminen runkkareiden.

Kun kirjoittaja valittaa kurjaa osaansa, hän voisi yhtä hyvin itkeä sitä, että pohjoinen saa enemmän huomiota kuin luode tai hän pyysi hedelmää mutta joutui tyytymään appelsiiniin. Vaikka oikeasti olisi halunnut mehua! Tai Big Macin. Tai jotain muuta, mitä tahansa, kunhan ei tätä.

Kun Timo Hännikäinen kirjoittaa "voittamalla taiteessa teen tyhjäksi häviöni erotiikassa", hän yrittää parhaansa, mutta unohtaa yhden asian.

Ensin pitäisi voittaa.

Ei saa lyödä Timoa kuin vierasta sikaa. Hän on sentään kääntänyt suomeksi yhden Dmitro Yarošin artikkelin.*

Se siitä, voimme siirtyä iloisempiin aiheisiin: jumalattomiin syöjättäriin, jotka pyytävät Neitsyt Mariaa avuksi, kun meistä miehistä ei ole mihinkään.

Minulla on ystävä. Kutsukaamme häntä Sonjaksi. Hän pyysi minua naimisiin, kulissiavioliiittoon kanssaan. Hän on täysin arjalainen, suomalaisempi kuin minä. Hän ei tule idästä. Sonjalla oli omat syynsä ehdottaa platonista liittoa - niistä ehkä myöhemmin lisää. Kieltäydyin avioliitosta ensi alkuun. Sitten pyysin Sonjaa hautajaisiin.

Sonja oli kertonut niin monta varoittavaa tarinaa deittailustaan - sitä sanaa hän käytti - että minun oli pakko antaa jotain vastineeksi, valistaa vuorostani häntä. Sonjan oli aika tavata sukuni.

Hän soitti alakerrasta ja kysyi, olisiko minulla ihan pientä kuppia kahvia. Oli vai? Voisinko tuoda sen alakertaan kertakäyttömukissa?

Ei ollut kertakäyttömukia. Toin kahvin tavallisessa.

"Ai, mä en ollu tuntea sua vaatteet päällä", Sonja sanoi.

Suhteemme oli aina ollut platoninen, vaikka emme aviossa olleetkaan.

Sonjalla oli käsilaukku. Hän saattoi kantaa siinä kirjani, jonka olin luvannut hänelle. Hakisin sen heti. Olin sammuttaa savukkeeni, kun Sonja sanoi, että hän voi pidellä sitä.

"Mä lopetin eilen", hän sanoi ja otti henkoset.

Sonja odottaa kyytiä hautajaisiin

Automme saapui. Vanhempani astuivat ulos, kättelivät Sonjan, ja kaikki kipusivat kyytiin.

Olin unohtanut, miltä tuntuu istua hyvännäköisen naisen vierellä matkalla taivas tietää minne. Viime kerrasta oli aikaa, mutta sopeuduin paremmin kuin voinokare uuden perunan päälle. Tämäkö se oli, mitä olin kaivannut? Tietämättä edes, että kaipasin sitä.

JEAN-PAUL SARTREN mielestä on vain kahdenlaisia ihmisiä: uhreja ja syyllisiä.

Enkä piru vie aikonut alkaa uhriksi.


_____________

*) Yaroš lupasi eri yhteydessä, että ryssiltä lyödään hampaat kurkkuun, jos nämä näyttävät naamansa Ukrainan puolella. Näin menetellään paraikaa.

Jatkuu täällä.

Apologies to Putin and @pussyrrriot

I am sorry for using the name of Pussy Riot in my blog posts. My intentions were good, mostly. The question is, what is good in my case?

I write for the same reasons that Slavoj Žižek does. I'm positive about it. Is Slavoj good?


I thought I could cleanse myself of my past through writing.

I spoke to my Muse the same way Pussy Riot had addressed Saint 

Mary:

Virgin Mary, Mother of God

Chase Putin out.

Alas, it didn't work. There was nothing to tell. Which brings us to the real scheming behind my decision to involve Pussy Riot as a topic in my posts.

I wanted to highlight the difference between activists, say, in Russia and my home country. Pussy Riot had focus, their subject matter was burning hot. In Finland, the so-called intellectual debate reminds you of a night at the morgue. And I'm not talking about the scene in Requiem for a Dream (the novel), either.

Tomorrow we are heading for our funeral. A quick stop by the furnace, and then, we shall receive such a beautiful ceremony, a solemn celebration of our death. It will be arranged by the very same guy Virgin Mary should have driven out of the temple. Should have lashed him. He's a stubborn guy; he won't believe you otherwise.

Bury me at sea where no murdered ghost

can haunt me

If I rock upon the waves no corpse can lie upon me 

House of the Lord is no currency exchange. Well, nobody wants to change currency with him anyway any more. So that problem solves itself, kind of.

It is not fair. Not fair to hit my fellow native activists on the head with Pussy Riot. The competition is just too brutal for us, globally, aesthetically, in every way. Finns weren't made to last.

So, my apologies to everyone involved, or not.

Apologies to Mr Putin as well, for not stating clearly enough what I meant by the dedication of my book to him.

The dedication goes, Comrade P - VVP.

VVP means, in addition to the president himself, vedä vittu päähäs. This translates into English, clumsily, as "pull a pussy over your head."

And he might just have done that.

https://kirja.elisa.fi/ekirja/eramaan-hutsu-eli-t-chomsudovsky

You can read the first part of the apology here.

Apologies to @pussyrrriot

An apology is a tool. You can mind-fuck people with it. Manipulate them with it, as long as you need to, or until your credit runs out. That's when you need another tool, my friend. You need a whole box of tools, and have to master every one of them, if you want to make it to the top in the Himalayas of psychopathy.

That's what I thought last night, as I watched A Fragile Trust on TV. Jayson Blair, possibly the most notorious compulsive liar in the universe - even Vladimir Putin might have picked up a trick or two from him - yes, poor Jason squirmed and trashed like a giant python, shedding skin after skin after skin: I was an alcoholic. Also a cocaine addict. Oh, and bipolar. And I tried to kill myself! But I didn't! Because I was thinking about you, my dear reader, how you'd feel if I offed myself because of such a tiny offense as lying to you... deliberately... repeatedly... over and over again. So I thought I had to make amends. And live! Had to make it up to you.... My dear reader: You have a once-in-a-lifetime chance to attend a seminar on life management and hear everything I've learned during my trial by fire! I'm sure you're in? No? What the.... Well, you have to buy my memoir at least!

In the end of the movie Jayson drove away in his convertible, without as much a scratch to his skin. The psychos always do....

I've learned everything I need to know about psychos - and tons of other things as well - from one book: Columbine by Dave Cullen. If you haven't read it yet, you'll have to start tomorrow. Hurry up! Time is running out... maybe the greenhouse effect or some lowlife of a dictator will draw the curtain on Earth by Thursday... or sooner. We may never know. So read, find out, study. Don't swallow what you see on TV without biting first. The biting, in this case, is called thinking. It is a kind of a demo version of DIY, but with less action, is all. Activism for couch potatoes.

Ah shit, I'm too tired to try my Jayson routine tonight. I'll have to get back to you tomorrow....

Anyway, I'm sorry. Alright?

I don't like Slavoj Žižek, though I've never read him. No one in my shoes would.

The apology goes on and on here.

Soccer Blues Funeral

All periods of time have ends to them, and these fatal endings we anticipate. A period of time – a day, an hour… and this will end, we say; all this will end, the season will turn, and all will be over. We look in vain for some eternal moment, for happiness, felicity, that state of bliss that will go on for ever and ever. Is not happiness defined only when no term to its extent is imagined? So Rimbaud thought, it seems to me. His seasons are those stretches of time that open unawares and close painfully on our lives.

Wow. What a fine specimen of Many-Worlds Propaganda... and yet it hit a nerve in me.

Those words of Paul Schmidt's, from his Translator's Introduction (1973) to the complete works of Arthur Rimbaud, sum up my feelings at the moment like an epitaph on my tombstone on the grave that is today.

In the evening, I played a game of soccer with some forgotten filmmakers, plus a riffraff of hangaround members like myself. After the game I felt depressed. This is very rare, without a precedent, almost. I felt something lacking. I felt empty.

During the wannabe directors' game, one of the laziest players ever, a mostly harmless guy whose appearance was half Jacques Tati, half Woody Allen, suddenly started bossing me around. He told me to take a turn as the goalkeeper. After recovering from my astonishment, I said, "In a minute." And after the minute, I did as I was told.

During the game, I shrugged it off. Afterwards, it started gnawing at me. Who the hell Woody thought he was? The captain, or something? Lionel fucking Messi the Second?

Had it been nearly anyone else who gave me orders, it would have been fine. But being bullied by Woody was more than an insult. It was humiliating. What Woody lacked in technique, which was a lot, was emphasized by the absence, by the inhuman void of spirit which had consumed his performance on the field – before, after and during the games.

And yet. Yet it would have been okay, if he had just said please.

I needed another game. A real game, this time, where no neurotic would tell me what to do. I wouldn't let 'em. I would tell them to go fuck themselves, something they should practice.

I needed more.

I came home, gave Miina (Mine) something to eat, grabbed my bag and set off again. I headed to the green pastures by the river, the Rotten River, hoping that there would be at least one game going on, like a house party that I could crash.

Here's what I encountered.

There was nobody.

I learned an important lesson today. Or thought I learned. Whatever.

Don't let the idiots get an upper hand.

You may regret it later.

You might not get a second chance.

Get back, get back, get.

The moron might be Vladimir Fucking Putin II for all you know.

And soon the season will be over.