Alkuasukkaat ovat levottomia (taas)

Nyt tiedän, miksi Christoper Marlowe vakoili harhaoppisia hallituksen piikkiin.

Itse toimin vastenhoitajana, ja se on käytännössä sama asia.

Kirjoittaminen ei ole vaivan arvoista - suomeksi sanottuna ei kannata.

Marlowen näytelmiä esitettiin teatterissa Elisabetin ajan Englannissa ja ne olivat tietääkseni hyvin suosittuja. Hän tasoitti tietä Shakespearelle, oman aikansa Spielbergille, jonka suhde jumalankieltäjään on täsmälleen sama kuin Raymond Chandlerin Dashiell Hammettiin. Parivaljakon toinen osapuoli on tarpeeton, sillä aikaisemmin aloittanut teki jo kaiken, paremmin. Shakespeare ja Chandler jatkoivat väkevää myrkkyä vedellä ja tarjoilivat sen kansalle, eikä tämä siitä hyvästä ikinä unohda heitä.

Tämän purkauksen piti olla mainoslause uudelle teokselleni Natiivi, jolla ei ole muuta tekemistä yllä mainittujen suuruuksien kanssa kuin se, että «Kit» kummittelee tämänkin tekeleen kulisseissa.

Tätä kirjaa et saa lainastosta, Akateemisesta, et mistään. Joku hullu voi tilata sen Amazonin verkkokaupasta – sieltäkin vain sen tähden, että haluan viimeiseen asti tukea yrityksen kauaskantoista projektia, jonka päämääränä on lakkauttaa kirjailijoiden kirottu ammattikunta. Suuri osa kirjailijoista on silmänkääntäjiä: heidän tuotteensa ei ole kirjallisuutta, vaan esittää sitä.

Jos joku sattumoisin avaa Natiivin, hänet saattaa vallata äkillinen tuntemus, että kirjahan on jo kertaalleen luetty.

En voi kyllin korostaa, että kokemus on väärä. Kukaan ei ole lukenut Natiivia. Teos on joka päivä uusi, sinä sen kun vanhenet.

http://www.amazon.com/Natiivi-Finnish-Edition-Matti-Paasio/dp/1502881403/

Unnecessary Interlude / Daniel Woodrell: A Man of Letters

I had to try and write about Daniel Woodrell. Why? To feed my vanity, naturally. Every word was a tooth of mine being slowly pulled out.

"Is it safe?"

Believe me, it isn't safe. Despite of all this, I came up with something. The editor didn't like it. I was happy. Didn't want to write another word about the guy. But I did, nevertheless, a couple of days ago. Tweeted twice, mentioning him, among other things.

#1 - Not going to write a review of Live by Night. Had a fallout w/ the editor over Daniel Woodrell. Tried to review his career thru "Muscle..."

#2 - If you want to read about people who make metamphetamine [sic], read Donna Tartt, not Daniel Woodrell. He's quite lame in comparison.

For better or worse, here's the story I offered to Ruumiin kulttuuri, a Finnish magazine specialized in crime fiction. Surprisingly, the writing is in Finnish.

For the record, I have to say I loved the cross-dressing homicidal gay couple who drank like they were stranded in Greenland, armed to their teeth with nothing to do (besides drinking) except having target practice... on relatively harmless objects, you have to give them that. They were the spark that kept me writing about that book - Muscle for the Wing - while there was no reason at all for writing about the others.


*

Kaksi herraa joita ei näillä lakeuksilla lueta

Amerikan Yhdysvalloissa ei ole vasemmistoliittoa, ei edes SDP:tä. Kukaan ei ole ominut vähäosaisten asiaa itselleen. Ehkä siksi jenkkien rikoskirjallisuus ajelee sisäkaarteesta ohi pohjoismaisista kilpakumppaneistaan. Se ei osoittele sormella eikä saarnaa. Rikollisia ei tarvitse tuoda romaaneihin Guyanan viidakosta – heistä on ylitarjontaa jokaisessa kadunkulmassa.

Omassa hyllyssäni on kaksi amerikkalaista ylitse muiden: Dashiell Hammett ja Dennis Lehane. Kolmannesta sijasta käyvät kädenvääntöä kaksi tulevaisuuden toivoa, vanhoja äijiä molemmat, Richard Price ja Daniel Woodrell.

Woodrell  (s.1953) on saanut julkisuutta viimeisimpään romaaniinsa perustuvan elokuvan Winter’s Bone (2006, leffa 2010) kylkiäisenä. Elokuva on kelvollinen, mutta kirja ei kuulu Woodrellin parhaimpiin. Se on turhan totinen, päähenkilökin miltei pyhimys. Eikä Woodrell yllä Cormac McCarthyn tasolle joutomaan kuvaajana, vaikka häntä tähän on verrattukin.

Pyhimyksiä saa hakea Woodrellin kolmesta ensimmäisestä teoksesta, jotka on koottu yhteen otsikolla The Bayou Trilogy. Kirjat kuvaavat keskisarjan rikollisia kuvitteellisessa St. Brunon kaupungissa jossain Mississippi-joen varrella. Teokset nivoo toisiinsa niiden nimellinen päähenkilö, rikospoliisi Rene Shade, joka tuntee lavean tien kulkijat turhankin hyvin. Sarjan toisessa osassa Muscle for the Wing (1988) Shade pyytää työkaveriltaan helpotusta oloonsa rankan yön jälkeen. Kollega hädässä tunnetaan: hän tarjoaa ”black beautyn”, sekoituksen amfetamiinia ja rauhoittavaa, jonka Shade huuhtoo alas oluella rikollisten nenän edessä. Sitten jatketaan poliisitutkintaa.

Tapahtumat ja dialogi ovat sanalla sanoen surrealistisia.

Muscle for the Wingissä arjalaisveljeskuntaa muistuttavan vankilajengin (the Wing) vapautuneet jäsenet alkavat ryöstää paikallisen mafioson järjestämiä peli-iltoja. Kirjan aloittaa väkivaltainen ja omalla tavallaan valloittava kuvaus ensimmäisestä ryöstöstä, jossa yhdeltä pelurilta murtuu nenä ja vartija ammutaan hengiltä. Vartija paljastuu poliisiksi. Poliisijohtaja ja pormestari – jolla on nenä siteissä ja silmät mustina: kun murtuneen nenän niistää, silmät kuulemma muurautuvat umpeen – antavat Rene Shadelle toimeksiannon. Hänen on löydettävä ryöstäjät.

”Nappaa ne paskiaiset”, pormestari sanoi.

”Tee se”, poliisijohtaja Bauer sanoi, ”ja mikäli mahdollista säästä veronmaksajat oikeudenkäynnin kuluilta.”

St. Brunon korruptio tuo mieleen keväiset uutiset Kiinan Chongqingista. Kaupungin johdolla on omat kotiroistonsa, joita paapotaan, samalla kun poliittiset irtopisteet kerätään tuhoamalla näiden kilpailijat. Poliisijohtaja valaisee tilannetta:

”Meidän pikku metropoliamme johdetaan tietyn suunnitelman mukaan, ja nyt jotkun vitun lehmipojat tulee heittämään paskaa rattaisiin. Se ei ole hyväksi kenellekään. Tietyt tahot voisivat repäistä pelihousunsa tässä kaupungissa ellemme me ryhdistäydy ja puutu asiaan.”

Hammett sanoi aikoinaan Hemingwaylle, ettei tämä ole pystynyt luomaan elävää naishahmoa. Woodrellissa on samaa vikaa, mutta ”Wingissä” hän onnistuu. Henkilögallerian hurmaavin kaksikko on kuitenkin ryöstökoplan rakastavaiset, työssään tappavat miehet, jotka ovat vapaa-ajalla viehtyneet väkijuomiin, naisten vaatteisiin ja ampuma-aseisiin, samanaikaisesti.

Ainoa vika tässä teoksessa on, että se loppuu liian pian. Kaistapäisten hahmojen seurassa olisi viihtynyt pidempäänkin.

Ang Lee on ohjannut elokuvan Paholaisen satulassa (1999) Woodrellin romaanista Woe to Live On (1987), joka sijoittuu Amerikan sisällissodan alkuvaiheisiin.