
Lähettiä lämmitteli kaksi alemman kastin
räppäriä. Heille teki tiukkaa muistaa, että tapahtuma oli sallittu, suunnattu
myös perheen pienimmille. Hopparit eivät olleet tiedostaneet, kuinka paljon
kirosanoja heidän riimeissään piili. He eivät saaneet nielaistua jokaista rumaa
sanaa karvoineen nahkoineen.
Lähetillä ei ollut
tätä ongelmaa. Hänen tekstinsä olivat alun alkaenkin puhtaita.
– Kiva nähä, sanoin,
kun jälkimmäisen noviisi nostatti tunnelmaa, – miten hyvin kaveri tuntee
Kivensä.
Siri kääntyi minuun
päin. Hän yritti katsoa varoittavasti, mikä innosti minua siinä tilassa
entisestään.
– Veljekset lukkarin
opissa, selitin. – Et sä muista? A, A.
Avovaimon ilme
terävöityi. Hän alkoi ymmärtää, vaan luonto ei antanut periksi (nähkää
mielessänne edellä mainittu mänty) vielä hyväksyä asiaa.
– Kundi toistaa sitä
koko aika. Se on vaan lyhempi, se on pikku-A!
Siri pudisti
päätään, hitaasti. Hän rakensi ilmeen, joka kuvasti uupumusta ja epäuskoa yhtä
aikaa. Viesti oli selvä. Hänen mielestään minä edustin typerintä sakkia siinä
tilanteessa.
Mikä oli
todistettava: hän ei nähnyt napaansa pidemmälle edes täällä.
Lähetti saatiin
viimein lavalle. Yleisö sekosi. Väkijoukko kirkui, kohotti käsiään, taputti
itsepäisesti epätahtia, kun Lähetti pyysi. Jengi jopa pomppi käskystä. Ja
kaikki, kaikki lauloivat mukana, vaikka sitä Lähetti ei sentään
pyytänyt.
Aurinko paistoi.
Onneksi olin aamulla aloittanut kesäkauden, vaihtanut mustaan puolipitkään
nahkatakkiin, jota saattoi huoletta käyttää lokakuuhun asti.
Riisuin takin. Näin
ylipainoisen naisen, joka roikkui liikennemerkin tangossa yhdellä kädellä.
Merkki ei ollut maassa kiinni. Betoniporsas toimi liikennemerkin jalustana,
yritti kaikin voimin pitää sitä aloillaan. Tanko taipui kuin myrskyssä, kun
nainen huusi ääni särkyen Lähetin nimeä.
Mitä nainen halusi?
Että Lähetti huomaisi hänet? Pyytäisi backstagelle? Alkaisi styylata hänen
kanssaan?
Naisella oli Downin
syndrooma.
Toivoin että naisen
ote lipeäisi. Odotin että betoniporsaan ja liikennemerkin liitto särkyisi
rytäkällä. Halusin nähdä sen kuuluisan luonnonvalinnan livenä.
Halusin nähdä
Saarisen Sartren pirstoutuvan sadoiksi muruiksi silmieni edessä.
Reaktio oli
alhainen, myönnän sen heti kärkeen. Ei ollut kärkihanke, kaukana siitä. Kuulin
taas Sirin äänen kohoavan pääni sisällä. Millä oikeudella minä arvostelin toisten
unelmia? Mikä ylituomari minä olin pisteyttämään toisten hengenlahjoja?
Muistinko yhä aivovaurion? (Kannoin sitä merkkinä nuoruusvuosilta, jolloin
ilman päihteitä ei ollut elämää.) Lähimuistini oli mennyt, siis förbi, kaputt.
Miettisin sitä ennen kuin avaisin suuni seuraavan kerran!
Puolustauduin
ponnettomasti ääntä vastaan. Déjà vu oli saanut minut tolaltani. Toimin muinoin
sijaisena eri kouluissa. Kerran sitten välitunnin valvojana ihmettelin hiljaa
mielessäni, kuinka iso osa oppilaista vaikutti aivan kehitysvammaisilta,
kehareilta. Johtui siitä, että he olivat kehareita, kuten myöhemmin ilmeni.
Sen jälkeen aloin nähdä
kehareita kaikkialla.
Vika oli minussa.
Jos toimisin oikein, taputtaisin naista olalle, esittelisin itseni ja pyytäisin
anteeksi. Tunnustaisin syntiset haluni, lupaisin rukoilla voimia aikaansaada
täyskäännös elämässäni, vähän kuin Sauli puhelinpylväässä Phuketissa,
Damaskoksen tiellä.
Hyvä Jumala, auta
minua parantamaan tapani. Tee minusta kunnon ihminen, sellainen kuin nämä Kim
Jong-unin kloonit.
Luoja tosin ei
toteuta toiveita. Hän ei ole jukeboksi eikä suihkukaivo. Hän ei pompi käskystä.
Hän odottaa äänestäjältä aktiivista omaa osallistumista.
Todiste tästä
keikkui edessäni. Down-naisen unelmat saattoivat hyvinkin toteutua. Hän teki
hirvittävästi töitä päämääränsä eteen. Räppärit tekevät kaiken aikaa – mikäli
heitä uskoo – hirvittävästi töitä, ja mikäs siinä, työstähän Voima-lehden
lukeminen käy. Silti, tai siksi, heidän riiminsä poikkeuksetta ontuvat. Eikä
heillä ole mitään asiaa. Karri Miettinen taantuu hölöttämään vaikka kesken
hautajaisvirren. Ja mitä hän sanoo? Katsokaa. Kuunnelkaa, kun meitsi räppää.
Meitsi heittää läppää. Mutta hei! Toivo siintää horisontin tuolla puolen!
Lähetti jakaisi nimmareita kauppakeskuksen toritasolla heti tämän
esityksen jälkeen. Oli täysin mahdollista päästä samaan kuvaan hänen kanssaan,
jos vain jaksoi jonottaa.
Yhtään lähemmäs
meillä maan matosilla ei ollutkaan asiaa.
Pitäisi vaihtaa
lajia, lopettaa O'Neillin lukeminen. Vanha kunnon Eugene teki minusta
kaltaisensa vanhan kärttyisän äijän. Eikö myönteinen suhtautuminen itsessään jo
auttanut ihmistä menestymään?
Ja vaikkei
menestyisi, kolli tai misu sentään näytti hyvältä.
Ota keharista mallia
ja hymyile.
Tunnusta itsellesi
ja Jumalalle ja sen jälkeen kaikille muille.
Me ollaan kehareita
kaikki, kun oikein silmin katsotaan.
On tullut aika
vaihtaa kansallishymni uuteen. Finlandia ei käy, se on aivan liian
kansallismielinen meille rauhanpuolustajille. On parempikin vaihtoehto. Tulkaa
mukaan, vedetään yhdessä »Kehareita äidin oomme kaikki».
Sirin kummityttö oli meillä yötä. Seikka
selittää paljon, muun muassa sen, että osallistuin edellä kuvattuihin
kulttuuririentoihin. Muistikirjat ja mietintämyssyt olivat revetä
liitoksistaan; ne sylkivät uusia ideoita, kun Pohjolan presidenttipari viimein
palasi maakuntakierrokselta. Sen mittaan he olivat jopa adoptoineet paikallisen
lapsen.
Astelin
jääkaapille ja avasin kaljan. Siri mulkoili, minä tuhahdin.
Kummityttö
kävi Steiner-lukion ensimmäistä luokkaa. Hän oli saanut uskontotunnilta
kotitehtävän, kirjoittaa Aamoksen kirjan pohjalta eriarvoisuudesta. Kuka oli
Aamos? Tunsin vain AA-Andersonin ja hänetkin huonosti. Siri kaivoi
nahkakantisen raamatun kätköstään ja alkoi lukea. Hänen ääntään oli ilo
kuunnella, kun se ei jauhanut samaa iänikuista asiaa, sitä millainen sika minä
olin.
Aamos
oli ilmeisesti lammaspaimen, joka ennusti tuhoa vuosia ennen suurta
maanjäristystä. – Näin sanoo Herra: Damaskon kolmen rikoksen, neljän rikoksen
tähden minun päätökseni on peruuttamaton. Koska he ovat puineet...
Ajatukseni
alkoi harhailla heti.
– ... Gileadin rautaisilla puimaäkeillä, Siri jatkoi ja veti
henkeä.
– Tässä tarkoitetaan kemiallisia aseita, sanoin.
– Minä lähetän tulen Hasaelin linnaa vastaan...
– Joita ei tietenkään ole, sanoin.
– ... ja se kuluttaa Benhadadin palatsit.
– Kemiallisia aseita siis ei ole enää, missään, ikinä, eikä
tule enää koskaan missään olemaankaan. Kiitos John Kerryn ja Barack Obaman. Halleluja.
– Minä
särjen Damaskon salvat...
– Särje ihmeessä, sanoin.
– ... ja
minä hävitän Bikat-Aavenin asukkaat ja Beet-Edenin valtikanpitäjät ja Aramin
kansa viedään...
– Oliko EU jo tuohon aikaan olemassa? Kuulostaa ihan siltä.
– ...
pakkosiirtolaisuuteen Kiiriin, sanoo Herra.
– Tässähän puhuu Britannian pääministeri!
Siri
luki hetken aikaa hiljaa itsekseen
– Älä lopeta, sanoin.
– Lisää, lisää! Se oli, hiisi vie, uudestaan! Se oli kivaa.
Kohdistettuaan
minuun kylmäävän katseen Siri jatkoi.
– Näin
sanoo Herra: Israelin kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden minun päätökseni
on peruuttamaton. Sillä he myyvät hurskaan rahasta ja köyhän kenkäparista,
polkevat maan tomuun vaivaisten pään ja vääntävät mutkaiseksi nöyrien tien. Ja
poika ja isä käyvät saman naisen pariin... häväisten minun pyhän nimeni.
Tässä
kohtaa Siri hymähti.
– Jada jada, sanoin. – Eteenpäin, olkaa hyvät!
– He
loikovat pantiksi otetuilla vaatteilla jokaisen alttarin ääressä ja juovat
sakotettujen viiniä jumalansa huoneessa.
– Herra varjele, sanoin.
Siri
korotti ääntään. – Katso, minä rusennan teidät alallenne, niinkuin täyteen
kuormattu puimajyrä rusentaa lyhteet. Silloin nopeinkaan ei pääse pakoon, ei
väkevällä ole apua voimastaan, eikä sankari pelasta henkeänsä...
– Eipä, sanoin.
– ...
jousimies ei kestä paikallansa, nopeajalkainen ei pelastu...
– Ja niin edelleen, sanoin.
– Ja
sankareista rohkein pakenee alasti sinä päivänä, sanoo Herra.
– Alasti? Kännykät! Lukijan kuva, 100 euroa on meidän!
Räpsikäähän menemään!
Siri
läimäytti kirjan kiinni.
– Mikä nyt? Mikä tuli, kysyin. – Kai se vielä jatkuu?
Siri
avasi suunsa. Hän aikoi sanoa jotain jäätävää, kun ovikello soi.
Katsoin
Siriin kysyvästi: odottiko hän jotakuta? Rouva kohautti olkiaan. Nousin
sohvalta ja menin avaamaan. Kun väänsin lukkoa auki, Siri oli palannut Kirjan
pariin.
Ihmisen
merkillisin ominaisuus on, että hän jaksaa aina toivoa. Vaikka hän makaisi kaatosateessa
katuojassa omissa eritteissään, hän ajattelee että huomenna on uusi päivä. Se
tuo mukanaan jotain uutta, jotain hyvää, varmaan tuo. Onhan se äärimmäisen epätodennäköistä.
No, vaikkei tuo, mitä sitten? Selvittiin siitäkin yöstä, kaikki voittavat.
Moinen
ajattelu saa minut raivoihini tämän tästä. Kukaan ei odota, että huominen toisi
mukanaan jotain todella pahaa. Vaikka pahojen asioiden odottelu on paljon
palkitsevampaa kuin ihmeiden toivossa eläminen, on pirujen maalailu miltei
kielletty länsimaisessa yhteiskunnassa. Älä ennusta pahaa. Jos ennustat,
valkotakkiset hakevat.
Sieltä
kaveri oli karannut ovemme taa, toisinajattelijoiden tyyssijasta. Ei vankilasta
– hän oli sinne liian heiveröinen. Kaveri ei olisi selviytynyt ensimmäisestä
yöstään posessa. Hän oli sitä tyyppiä, joka on vaaraksi ennen muuta itselleen.
Tuijotimme
toisiamme. Molemmat aukoivat suutaan, ääntä ei vain löytynyt.
– Onko
Greenpeace teille tuttu? kaveri sanoi viimein.
Ja
päälle piruparka vielä virnisti.
Kerroin
kaverille, että lahjoitin kuukausittain eri järjestöille sopivaksi katsomani
summan rahaa.
– Kuuluuko
Greenpeace noihin järjestöihin?
Suoraan
sanoen, se oli oma asiani. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa.
Vedin
ovea kiinni. Hyvää päivänjatkoa, sanoin uudestaan. Kaveri kiskoi ovea toiselta
puolelta. Otin vasemmalla kädellä tukea ovenkarmista. Silloin kaveri nappasi
jotain kassistaan ja sujautti sen vapaaseen käteeni.
Hän
päästi irti ovesta.
Kädessäni
oli musta nahkakantinen muistikirja.
– Teille,
hän sanoi. – Kiitoksena hyvästä työstä.
– Synttärilahja,
hän lisäsi. – Tai jotain.
Kaveri
lähti kipittämään portaita alas ennen kuin ennätin panna vastaan.
Otin
askeleen porraskaiteen luo.
– Hei,
huusin hänen peräänsä.
Kaveri
painoi puolijuoksua eteenpäin.
Hänen
kätensä vilkkui kaiteella. Tähtäsin siihen.
Kirja
otti kimmokkeen kaiteesta ja putosi puoli kerrosta alemmas. Tyyppi törmäsi
hengentuotteeseen tai potkaisi sitä mennessään: kovia kokenut kirjanen päätyi
vihaisesti sihahtaen pohjakerrokseen.
Kurkin
kaiteen yli. Askelten ääni loittoni. Ulko-ovi kävi.
Kaverin
kunniaksi täytyy sanoa, että pummiksi hän osasi markkinoida juttunsa
hämmästyttävän hyvin. Olin autuaasti unohtanut vanhan testamentin profeetat.
Olin unohtanut, että eksistentialismikin on humanismia. Hiippari oli vaatinut
herkeämättömän huomioni osakseen.
Sanomattakin
on selvää, että kipaisin hakemaan muistikirjan. Avasin sen. Kansilehdellä luki
CV, kirjoittajan nimi, osoite ja puhelinnumero.
Kyseessä
oli jonkinlainen päiväkirja. Eikä aikaakaan, kun sivuilta hyökkäsi silmille
oman armaan puolisoni nimi.
Löin
kirjan kannet kiinni. Sulloin vihon housunkaulukseen, laskin paidan päälle ja
otin kaiteesta tukea.
Siri
kurkki oven raosta.
– Kuka
se oli, hän kuiskasi.
– Greenpeace,
sanoin ja pujottelin ohi.
Siri
veti oven kiinni. – Tä?
– Joo.
Tuli vähän erimielisyyksiä, noista arktisista alueista.
Rouva
katsoi minuun kulmat kurtussa.
– Niitten
poraamisesta, jatkoin. – Jos ihan tarkkoja ollaan, että kenellä on siihen
oikeus.
Siri
käänsi katseensa.
– No ei
vaiskaan, naurahdin. – Joku ryssä vaan erehty ovesta.
Olin
päättänyt asian. Korkkasin kaljan sen kunniaksi. Saatoin uhrautua, vetää
täysillä vielä yhden rauhallisen koti-illan. Se sai luvan riittää. Sen jälkeen
halusin aikaa itselleni. Halusin sivistää itseäni, halusin lukea. Opiskeluajan
jälkeen haluaisin ehkä myös eron; sen aika näyttäisi.
Puhuiko
kaveri jotain synttärilahjasta? Miten oikeaan hän osuikaan. Toukokuun kesken
saapui syyskuu, väitti runoilija mitä hyvänsä.
– Siitä
projektista, Siri sanoi. – Meidän, miksi sä sitä kutsuit? Lelusta. Mä en usko
että siitä tulee mitään.
Mielenkiintoista, että Siri valitsi tuon nimenomaisen hetken jakaakseen tiedon kanssani. Ajoitus oli liian täydellinen ollakseen sattumaa. Tiedonannon ajankohta kertoi
kylliksi, se kertoi kaiken.
Haluan
nyt vuorostani jakaa kanssasi, arvon lukija, tuon neitseellisen, ensimmäisen
lukuelämykseni. (Onko naiset peitelty ja satu luettu? Palaako yövalo?)
Jäljennän seuraavaan kovan onnen kirjan kokonaisuudessaan. En ala toimittaa
tekstiä. Tutkijat ratkaiskoot, mikä ilmaus kantaa tulevan siementä, mikä on
vain joutavaa jorinaa. En janoa valtaa punnita jokaisen johtolangan arvoa. Sitä varten meillä on kesyttömät etsivät. Eikä minulla ole moiseen riittävää asiantuntemustakaan. Pian alkaisi kuulua
kuiske, että olen sensuroinut päiväkirjaa. On yksi keino leikata noilta
puheilta siivet: julkaistaan kaikki. Siitähän saatte.
Nauttikaa!
Jäätte mutavyöryn alle, kun alatte lukea. Nähkää kokemus silti kasvattavana, ensi
käden tietona vakavasta vaivasta nimeltä syrjäytyminen. Aihehan on ollut melko
kiitettävästi esillä sen jälkeen, kun tasavallan presidentti nosti sen pöydälle
vaalikampanjassaan.
Jonain
päivänä lapsemme tai lapsenlapsemme eivät kohtaa käsitettä syrjäytyminen kuin
historian kirjoissa. Sitä odotellessa, auttakoon tämä dokumentti meitä jalon
aatteen oikealla tiellä eteenpäin!
Vielä
yksi asia, ennen kuin päästän pedon irti. Sirin sukunimi on tekstissä muutettu.
Lehti, jolle hän väittää tekevänsä töitä, on keksitty. Ovatko yksityiskohdat
osa huolella punottua valheiden kudetta vai tekijän pyrkimystä kohti valoa,
kirjallisia piirejä, jätän sen lukijan ratkaistavaksi.
Antoisaa
elokuvailtaa.