Lantion kaari

18. syyskuuta 201*

Olen nähnyt Syyrian tulevaisuuden, ja sen nimi on JaF. Painakaa nimi mieleen, Jaish al-Fateh (tai Fatah, mutta sitä muotoa jokainen järkevä ihminen haluaa välttää).

Tuomioja: Syyriassa kuollut suomalainen teloitettiin vakoojana

Viime viikolla paljastunut suomalaismiehen raaka surma Syyriassa oli terroristijärjestö Isisin toimeenpanema teloitus. Näin väitti Erkki Tuomioja Facebookissa, päivityksessään, jonka hän sittemmin poisti.

Tuomiojan englanninkielinen kirjoitus kuului kokonaisuudessaan:

– Ansionsa mukaan? ISIS teloitti suomalaismiehen vakoojana, lähteet kertovat. Ei pidä alkaa kilpasille Zeus’n kanssa, ellei osaa heitellä salamoita – vanha Balkanin sanonta!

Tuomioja ei ollut vastannut HS:n yhteydenottoihin lehden mennessä painoon. SDP:n eduskuntaryhmä ei halunnut kommentoida asiaa. Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne painotti, että lausunto oli täysin harmiton.

– Te taas haluatte paisutella asiaa, Rinne sanoi viitaten toimittajiin. – Mutta siitähän teille maksetaan. Kuka maksaa, se olisi hauska tietää. Kirjoittaisitte siitäkin joskus.

Olen nähnyt niin ikään omaan tulevaisuuteeni. Luin sen tänään lehdestä. Vaellan keskikaupungilla, poikkean kirjakauppaan. Ostan evääksi Koraanin. Se tuo mieleen Daniil Harmsin.

Me sanomme heille: »Muuttukaa halveksituiksi apinoiksi!»

Palaan uupuneena kotiin. Luen Koraania, katselen silmäkulmasta Peter Jacksonin Tarua. Kaikki on niin herttaisen samantekevää. Vähitellen elokuvan taistelukohtaukset voittavat välinpitämättömän katsojan (minut) puolelleen. Pahojen joukoissa riehuu yli-inhimillinen soturi, joka näyttää intiaanilta. Ikävöin Hullua hevosta.

Vaimonne ovat teidän peltojanne. Käykää pelloillanne, milloin haluatte.

Siri hyvä!

Ajatteletko koskaan, kun matkustat paikallisjunassa tai kulutat metrolaituria, ajatteletko kuka noita tiloja siivoaa? Itse en juuri muuta mietikään. Pinnat kiiltävät niin, että voisi kuvata House of Cardsia! Ja kun paikat säihkyvät, äänet korostuvat entisestään. Ne juttelevat sinulle, riisimurot lapsuuden mainoksessa…

Olet niin nuori, tiedän. Mutta muinoin televisiossa kerrottiin koko perheelle, kuinka murot alkavat puhua: ei muuta kuin kaadat maitoa niihin.

Ja vielä ihmetellään, miksi mielenterveystoimistot (MIT) ovat ratketa saumoistaan.

Istut ja luet, esität lukevaa. Jäät maistelemaan jotain ilmaisua. Katsot ikkunasta ulos. Kuuntelet. Maailma on lukenut kirjaa kanssasi ja huutaa nyt kantojaan siihen

Oi, ollapa Oglala, rapisee Metro-lehti. Kumipohjaiset kengät kävelevät kaunosielun yli: Miksei saman tien Hunkpapa? Onko hullumpaa nimeä enää kuultu! Jos Hullu hevonen olisi ollut Hunkpapa Hemingway, hänestä ei olisi koskaan tullut tähteä. Ei siis ikinä! Mikä onni, että hän sattuman oikusta syntyi heimoon, jolla oli niin sairaan kuuli nimi... ja ratkaisun hetket soturin elämässä kestivät joitain, mitä? Minuutteja. Miten siihen voi valmistautua? Kukaan, koskaan? Sattumaa, sokeaa sattumaa kaikki! Tämän pojan elämä on ohi.

Kumipohjat ovat pysähtyneet, luovuttaneet. Vastapäätä käsilaukun sisältö on pyörremyrskyn kourissa, kun omistaja etsii jotain eikä löydä. On niitä muitakin, tavarat laukusta kailottavat, nimiä jotka ovat ennemminkin huvittavia kuin kunnioitusta herättäviä. Esimerkiksi Miniconjout.

Kurkkupastilli poksahtaa folion läpi: Samaa mieltä! Ja kymmenet sormet tanssivat kosketusnäytöillä. Ne tavaavat Sans Arceja. Mikä kaari niiltä puuttui, lantion?

Esineiden on valta, voima ja kunnia, ja Robbe–Grillet on niiden profeetta. Ihmisellä ei ole väliä, olipa kerran minä.

Jos olisit kissa, kehräisit. Olet kääntänyt katseesi junan lattiaan. Siinä on valkoisia ja mustia siruja siniharmaalla pohjalla. Miten siistiä, haluat huutaa, miettikää, jos tausta olisi musta? Tulisi aamujunassa tunne kuin avaruuskävelyllä olisi.

Joku siivoaa senkin, joka päivä.

Lattian, avaruudenkin, ehkä. 

Hän siivoaa sillä saa siitä palkan.

Miksi siivota, jos ei saa mitään? Miksi joka halvatun pinnasta täytyy peilata omaa kuvaansa? Mitä ollaan myymässä ja kenelle? Tätä maata? Ei sitä kukaan huoli kuitenkaan.

Terveysnatsit ja digitaaliaika ovat syypäinä siivoushysteriaan. Itseinhosta on kyse, pohjimmiltaan, ja kuolemanpelosta. Herätkää. Onko ajatteleminen sallittua? Kaivataan siivousta, huutomerkki, luki viestissä jonka pöydälleni jättivät, nuo VVO:n kyylät!

Hyvät naiset ja herrat, tehkää itsemurha.

Kuollaan housut jalassa ja hiukset päässä (periaatteessa) niin kuin Lakotat.

Tässä kohtaa ajatuskulkuihini tuli katkos. Nousin junasta ja riensin kotiin kuuraamaan. Tein sen hyvissä ajoin ennen seuraavaa deadlinea. Ja katso, ihmeiden ihme: kun olin siivonnut, halusin pitääkin kotini siistinä.

Tulen maanpuolustuskorkeakoulun pihalta ja tiedän.

Olen nähnyt panssarit Helsingin kaduilla.

Ai minkä takia Tuomioja poisti Meathook-päivityksensä? Hän tajusi, että kuollut suomalainen oli Bruno Jäntti eikä tämä ollut oikeasti kuollut. Ainoastaan kaverin korvien välissä ei esiintynyt havaittavissa olevaa elämää, eikä moista sopinut sanoa ääneen. Joutuihan Tuomioja tulemaan saman vaivan kanssa toimeen itsekin. Se, rakkaat kanssamatkustajat, ei ollut leikkiä eikä uskon asia. Se oli totta.

Kiivettyään saarnastuoliin al-Baghdadi pysähtyi ja alkoi kaivella tikulla hampaitaan. Suun hygienia ennen kaikkea. Eipähän tule puhuttua paskaa. Tuon innoittamana aloin heti käyttää hammaslankaa. Sekin on vastarintaa. Sano hammaslanka – ja erotut fanaatikoista!

Lattian luuttuaminen on tykistökeskitys. Sen päämäärä on möyhentää vastustajan linjat valmiiksi imurin, jalkaväen, tulla. Jalkaväen hyökkäyksen täytyy seurata tykistön esitystä välittömästi. Ymmärsitkö, heti. Ensin moppi, sitten imuri.

Mene, mene, mene.

Pölyyn ja pikkutahroihin tehoaa parhaiten kevyesti kostutettu WC-paperi. Rättiä käytetään kiireessä.

Paperin tuhlaaminen, veden valuttaminen... niin julmetun syntistä... ja taivaallista! Maailma tuhoutuu, ohjukset ovat matkalla, halleluja.

Jos tilanteen annetaan jatkua tällaisenaan, on ajan kysymys, milloin siirryn koviin aineisiin.

Mitä sanoisit, Siri, jos jonain päivänä kantaisin kaupasta talouspaperia?

Koraalikirjan maallistunut perillinen feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.

Nimitystä feraalikirja käytti tiettävästi ensimmäistä kertaa pelätty kirja-arvostelija S. Laurila vähää ennen kuolemaansa. Nimi on saatu yhdistämällä sanat feisbuk ja moraali. Sinällään totuudenmukainen luonnehdinta “referaatti” ei Laurilan mukaan tee asianomaisille teoksille kyllin oikeutta, suo riittävää painoarvoa. Laurila halusi vohkia arvostelemilleen hengentuotteille kipeästi kaivattua tunteen paloa jostain... mistä tahansa, tuo Prometheus kriitikon asussa... vaikka sitten lajityypin nimestä.

Feraalikirjan renessanssi hakee voimansa elokuvasta. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino ovat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Todellisuus on kuollut, he muistuttavat, eikä vainajaa kaipaa kukaan. Pojat tekevät elokuvaa elokuvasta. Kirjallisuutta mykkäelokuvista puolestaan loihtivat palkitut kansalliset suuruutemme. He roikkuvat paviaanilasten lailla Hegelinsä rintakarvoissa, tasapainoilevat nuoralla, joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin väliin. Tehkää perässä. Kavereiden pahin painajainen on lukija joka sanoo kiitos vain, hän osaa jo ajatella itse.

Feraalikirja on modernismin lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita opetuslapsia puolelleen – eikä federalisti moiseen edes pyri. Kirjoittajan ainoa, kohtalaisen vaativakin tehtävä on muokata esillä ollutta aineistoa, leikata, liimata ja laittaa materiaali taas jakoon paremmin sulavassa muodossa.

Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Et vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat kuitenkin seurata, kun Piia Pasasen lukee niitä, vaikka koko yön.

Esillepano ennen kaikkea, ja kierrätys kunniaan.

Ja vaalilausetta lainatakseni: »Saat mitä tilaat.»

Kaikesta edellä esitetystä saattaisi päätellä, että feraalikirja on uusi keksintö. Näin asia ei kuitenkaan ole. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit – hutera asiantuntemus, räikeät yleistykset, kohtuuttomuus kaikessa – on Arthur Rimbaud’n laatima antologia Kausi helvetissä. Tekijän äiti julkaisi sen vuonna 1873. Kirjaa ei tule sekoittaa samannimiseen, Bosnian sodasta kertovaan reportaasiin. Balkanilta kaiken tietämisen arvoisen kertoo seuraava merkittävä feraalikirja, Greg Campbellin The Road to Kosovo: A Balkan Diary. Siitä ilmestyi toinen, lopullinen laitos vuonna 2011.

Muita ensiluokkaisia koraalikirjoja ovat Florian Illiesin 1913: The Year Before the Storm ja Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull and the Battle of Little Big Horn…

Siri. Noni, noni, noni.

Teppo. Kumpaakaan ei tiettävästi ole saatavilla suomeksi.

Siri. Poikki.

Teppo. Sä et tietenkään jaksa mitään hölö, hölötystä. Sä kaipaat jotain, emmä tiedä, omakohtaista?

Siri. En mä…

Teppo. »Unelmoin tasosta, jolla omakohtainen, kansantajuinen ja vahvasti kumouksellinen yhtyvät.» Jim Thompson, täältä pesee! Olet ehkä huomannut muutoksen joka kämppäni siisteydessä on tapahtunut sitten viime näkemän?

Siri. Joo. Kyllä.

Teppo. Oot sä nähny tiskipöydän? Et? Tu kattoon! Ja näet ylpeyteni aiheen. Astiat eivät enää ryömi likavedestä altaan reunalle huojumaan. Ei, vaan kököttävät siististi rivissä, puhtaina, kuivauskaapissa!

Siri. Mahtavaa.

Teppo. Ja tämä muutos on pysyvä. Inshallah.

Siri. Täällä on muutenki, ihmeen... verrattuna.

Teppo. Ja kuka tai mikä on saanut ihmeen aikaan?

Siri. Oot sä tavannu jonku?

Teppo. Joo, ton Jabhat al-Nusran.

Siri. Tä?

Teppo. Nusran rintama, Syyrian al-Qaida, se on niiden haarakonttori. Tekee aika omavaltaista politiikkaa.

Siri. Jaa.

Teppo. Onko nyt riittävän omakohtaista?

Siri (huokaa). Ja sama ralli jatkuu vaan.

Teppo. Ei jatku. Tää on totta. Mun oma henkilökohtainen helvetin kalliilla hankittu, pimeässä loistava Jeesukseni... Mä näin videon.

Siri. Kuka ei olis. Nähny.

Teppo. Sä et usko näitä tyyppejä! Taivaalta sataa tulta ja tulikiveä, niillä on kimpussaan puoli maailmaa, Venäjä ja Syyrian hallitus päälimmäisinä, ja mitä ne tekee? Pesee astiat aterian jälkeen. Joka aterian. Pitää tiskipöydän puhtaana. Jos se ei ole vakuuttavaa, mä en tiedä mikä on.

Siri. Ne on terroristeja.

Teppo. Väittää kuka.

Siri. Väittää kaikki. Mutta sä oot eri mieltä?

Teppo. Niitten viholliset ne pahimpia on. Ja hei, niitä on kaikkialla! Ja silti, nää pojat, ne vain tiskaa. Pitää päänsä – kuvainnollisesti ja käytännössä, toivon mukaan. Ja tää on aivan eri asia kuin hammaslanka. Sanohan, sä kun oot suuri IRA:n ystävä...

Siri. Ai miten niin?

Teppo. No kun ei mun analyysi kelvannu.

Siri. ...

Teppo. Niiden marttyyristä, Sandsin Bobista...

Siri. Voi hyvänen aika.

Teppo. Että mitä?

Siri. Analyysi!

Teppo. Ni.

Siri. Ei se ollu mikään analyysi!

Teppo. Vaan mikä?

Siri. Jotain joka tarttuu kengän pohjaan. Vessassa, riekale vessapaperia.

Teppo. Missä on sellanen vessa?

Siri. En kuule tiedä.

Teppo. Mieti!

Siri. Akateemisen Karjala-Seuran vessa.

Teppo. Missä se on? Nyt sä et voi enää perääntyä. Sun on pakko näyttää mulle!

Siri. Sen kun meet tohon, mikä toi on, Krouviin.

Teppo. Sielläkö se on?

Siri. Siellä ne on kaikki.

Teppo. Mitä me enää ootetaan? Tartu takkiis, mennään!

Siri. Just, joo.

Teppo. Mä haluun etes kerran kesässä nähä ilmielävän fasistin.

Siri. Kato peiliin.

Teppo. Sielläkö se on? Ei näy kuin onneton puunhalaaja. Sä et usko, et voi kuvitella miten mahoton, sanoinkuvaamaton työ multa on vaikka vaan laskea vettä hanasta. Ei voi! Maailma kaatuu. Herra isä, mä oon saanu äärimmäisen vastuullisen kasvatuksen!

Siri. Mä taas täysin vastuuttoman.

Teppo. Mä en puhu nyt kotioloista. Mä puhun mun eksästä. Se sano ettei käsitä, minkä takia parta pitää ajaa sähköllä. Tästä on nyt 20 vuotta, niillä main. Enkä aja vieläkään koneella. On tarjottu, useaan otteeseen. Mä en saa muita lahjoja, ihan tosi. Ja kone luiskahtaa mun käsistä, menee rikki. Mun sisällä asuu pieni luddiitti. En aja koneella, en.

Siri. Sä oot ollu uskollinen. Siitä mä haluaisin kuulla, en kaiken maailman sodista. Mä haluan kuulla sun tarinan.

J A T K U U  täällä.

Haa! Veri

Yours sincerely,
D

NELJÄS LUKU

Ratsuväki saapuu

SIRI HYVÄ,

Olen pahoillani viime kerrasta. Olen elänyt omissa oloissani niin kauan, etten tiedä, mitkä ovat sopivan käytöksen rajat. Miten sopii siis kirjoittaa. Minun on kai pakko lainata Tommy Tabermannia, kokeiltava kaikkia ovia, täytyy raastaa, mistä kiinni saa. Hänen elinaikanaan se oli vielä sallittua – kunhan et tallannut krapulassa tutisevaa sielua tai jotain.

Mutta ajat ovat muuttuneet.

Lähetän ohessa artikkelin ja joitain aihioita - jos ne yhdessä tai erikseen auttaisivat korjaamaan aiheuttamaani vahinkoa.

Minä muuten en ole krapulassa. Viime kerrasta on reilusti yli kolme vuotta aikaa.

Sinun

Tietotoimistosi

•

Mitä tehdä vapaailtana Vladivostokissa?

Kyseessä on se Venäjän kaupungeista, joka sijaitsee lähinnä Pohjois-Korean mustaa aukkoa, mikäli sallitte lennokkaan ilmaisun. Ette salli? Minkäs teet, Pohjois-Korean yli ei noin vain hypätä. Takavuosien urheiluselostajan sanoin: maantieteelle ei voi mitään.

Vaan paikalliset vähät välittävät.

Voisi luulla, että idän metropolissa olisi maailmanlopun meininki. Eletään kuin viimeistä päivää, kaikki kelpaa. Päinvastoin – täällä ei tuomiopäivän profeettoja palvota.

Alkuperäisväestölle sen omaleimaisen kulttuurin säilyttäminen vireänä on elinehto.

Tämä näkyy Vladivostokissa. Kaupunki pursuaa kansainvälisen vertailun kestävää hengenravintoa harva se ilta. Kaikkiin tapahtumiin ei millään ehdi. Onneksi on internet. Siellä jatketaan keskustelua tärkeistä teemoista; usein jaetaan myös tallenteita, parhaita paloja illan tapahtumista, suoria lähetyksiäkin tämän tästä. Tiedotusvälineet tuntevat vastuunsa, tarjoavat materiaalin maksutta verkkosivuillaan. Näin toimivat myös nettipäiväkirjan pitäjät, täkäläisittäin plokkaajat.

Yksi kaupungin elinvoimaisimmista riennoista on kirjallinen eli clit-mittelö.

Esimerkki-iltana Olli Tammilehto ja Syksy Korhonen kilvoittelevat siitä, kumpi on yltänyt korkeammalle juche-aatteessa. Yleisö ei ymmärrä kärpässarjan sanailusta mitään, mutta ihastelee urheilijoiden puhelahjoja.

Keskikaljassa Tuomas Muraja ja Carl “Fotografiska” Hägglund alustavat aiheesta “Kenen viinat join ja milloin”. Hissa-Teemu haluaisi kovasti osallistua, mutta häntä ei huolita mukaan. Tänä iltana pääsevät ääneen vain todelliset tarinaniskijät. Yleisö kuorsaa jo täyttä kurkkua.

Mikä olisikaan ihanampaa kuin uinua tietäen olevansa turvassa, kun älykäs sanailu jatkuisi taukoamatta estradilla...

•

Kun Bosnian presidentti, muslimi Alija Izetbegović palasi rauhanneuvotteluista Lissabonista, häntä vastaan lentokentälle eivät saapuneetkaan kaverit vaaleansinisin kallella kypärin. Nämä raskaasti aseistetut sotilaat eivät olleet YK:n palveluksessa. He olivat presidentin pahimpia vihollisia, pesunkestäviä serbejä.

Izetbegović ymmärsi olevansa yhtä kuin kuollut, vähintäänkin vanki. Hänet vietiin panssariautossa separatistien tukikohtaan Sarajevon eteläpuolelle. Kun uutinen ihmiskaappauksesta levisi, leirin ulkopuolelle kerääntyi vihainen ihmisjoukko. Se janosi verta, halusi presidentin käsiinsä.

YK-kenraali Lewis MacKenzie kurvasi Roverillaan paikalle juuri kun väki alkoi irrotella katukiviä.

MacKenzie kiipesi autonsa konepellille puhumaan. Ei hätää, hän sanoi. Kansalla ei ollut syytä huoleen. Hän oli tullut neuvottelemaan heidän presidenttinsä vapaaksi.

Väkijoukko vaikeni silkasta tyrmistyksestä. He aikoivat omakätisesti nylkeä Bosnian presidentin, jos vain saisivat tämän käsiinsä. Saattoiko tämä olla jollekulle yhä epäselvää?

Torikokouksen suurin sankari, heidän presidenttinsä, oli Radovan Karadžić. Eikä tämä jäisi kiinni vielä 16 vuoteen.

MacKenzien vierellä hymyili hermostuneesti korkea-arvoinen tarkkailija, jäätelökauppias Carl Hägglund.

EU tunnettiin tuolloin nimellä EY – ehkä siltä ei sen tähden herunut apuja tilannearvion tekemiseen. Hägglund oli, kuinka ollakaan, vaiti.

Noam Chomsky on sittemmin vedonnut tarkkanäköisen kenraali MacKenzien arvioon koko kolmivuotisesta sodasta. Serbien niskaan sysätty ensisijainen vastuu sotarikoksista on kuulemma “hölynpölyä”.

•

Koraalikirjan maallistunut perillinen feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.

Nimitystä feraalikirja käytti ensimmäistä kertaa pelätty kirja-arvostelija S. Laurila vähää ennen kuolemaansa. Hän yritti olla hauska. Laurila toivoi, että hänen kritiikkinsä kohteet saisivat kipeästi kaipaamaansa tunteen paloa edes jostain, vaikka sitten lajityyppinsä nimestä. Kuvaahan laatusana “feral” lähinnä villiintynyttä kotieläintä, eritoten kissaa.

Feraalikirjan tuore renessanssi on saanut innoituksensa elokuvasta. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino ovat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Todellisuus on kuollut, Tarantino ja Kaurismäki julistavat, eikä vainajaa muistele kukaan. Pojat tekevät elokuvaa elokuvasta. Kirjallisuuden puolella Juha Hurme jatkaa – Peter von Baghin jalassa roikkuen – Akin jalanjäljissä. Kaverit taiteilevat nuoralla, joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin välille. Heidän pahin painajaisensa on lukija tai katsoja, joka toteaa, että kiitos vain, hän osaa ajatella itse.

Feraalikirja on modernismin lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa – eikä federalisti moiseen edes pyri. Kirjoittajan ainoa, sangen vaativakin tehtävä on muokata jo esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä, leikata ja liimata ja laittaa materiaali jakoon paremmin sulavassa muodossa.

Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Ehkä, mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Ei vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat kuitenkin seurata, kun Piia Pasasen lukee niitä, vaikka koko yön.

Esillepano ennen kaikkea, ja kierrätys kunniaan.

Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat mitä tilaat.”

Kaikesta edellä esitetystä saattaisi päätellä, että feraalikirja on suhteellisen uusi keksintö. Näin ei kuitenkaan ole. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit – hutera asiantuntemus, räikeät yleistykset, kohtuuttomuus kaikessa – on Arthur Rimbaud’n laatima antologia Kausi helvetissä. Tekijän äiti julkaisi sen vuonna 1873. Teosta ei tule sekoittaa samannimiseen, Bosnian sodasta kertovaan reportaasiin. Balkanilta kaiken tietämisen arvoisen kertoo taasen seuraava suuri feraalikirja, Greg Campbellin The Road to Kosovo: A Balkan Diary. Siitä ilmestyi toinen, lopullinen laitos vuonna 2011.

Muita ensiluokkaisia koraalikirjoja ovat Florian Illiesin 1913: The Year Before the Storm sekä Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull and the Battle of Little Big Horn. Kumpaakaan ei ole käännetty suomeksi.

•

Halusin pilkata plokkaajaa, joka lainasi Hullun hevosen väitettyjä puheita ja käytti kuvituksena Pienen suuren miehen muotokuvaa. Pikku paskiainenhan oli se tyyppi, joka yritti pidellä Hullua hevosta aloillaan, kun tämä murhattiin. Hullu hevonen viilsi puukolla lilliputin ranteen auki, ja tätä arpea hän kyseisessä valokuvassa parhaansa mukaan peittelee. En voi kuitenkaan nauraa nettipäiväkirjan pitäjälle sekaannuksen takia. Se on Wikipediasta lähtöisin ja toistuu takuulla sadoilla sivuilla. On keksittävä muita ilon aiheita.

Ne juttelevat minulle

KOLMAS LUKU

Kämpän siivous

KUN ISTUN PAIKALLISJUNASSA ja luen, usein töin tuskin esitän lukevaa. Jään ihmettelemään jotain lapsellisen yksinkertaista asiaa. Samalla kuuntelen ympäröiviä ääniä. Ne juttelevat minulle. On kuin kaikki junavaunussa tuntisivat vasta lukemani lauseen ja viestisivät salakielisiä kommentaarejaan siihen. Oi jospa olisin Oglala, rapisee Metro-lehti. Mutta Hunkpapa, toteavat kengänpohjat käytävää vasten. Mieti: voiko hullumpaa nimeä enää olla? Ja käsilaukun sisältö, joka on kuin pyörremyrskyn kourissa, kun omistaja etsii jotain eikä löydä, pyytää malttamaan mielet ja muistamaan, että on muitakin. Heimoja, joiden nimet ovat ennemmin koomisia kuin kunnioitusta herättäviä. Miniconjou, esimerkiksi.

Kurkkupastilli poksahtaa folion läpi ja yhtyy edelliseen. Ja kymmenet sormet tanssivat kosketusnäytöillä: Sans Arc. Mikä kaari niiltä puuttui, lantion?

Tuijotan junan lattiaa ja kehrään. Ihmisellä on tässä konsertissa instrumentin osa. Esineiden on valta, voima ja kunnia, ja Robbe-Grillet on niiden profeetta.

Lattiassa on valkoisia ja mustia siruja siniharmaalla pohjalla. Miettikää, haluan huutaa, miten siistiä olisi, jos tausta olisi musta? Tulisi aamujunassa tunne kuin avaruuskävelyllä olisi.

Käytävä miltei kiiltää kotini lattiaan verrattuna. Sen takia äänet ovat täällä niin selkeitä, esineet terävimmillään.

Joku junankin lattian siivoaa, joka päivä.

Hän tekee sitä työkseen. Hän saa siitä palkan.

Miksi siivota, jos ei saa siitä mitään? Miksi joka halvatun pinnasta täytyy voida peilata omaa kuvaansa? Mitä ollaan myymässä ja kenelle? Tätä maata? Ei sitä kukaan huoli! Onko ajatteleminen sallittua?

Kuollaan saappaat jalassa niin kuin siouxit.

Maailman digitalisointi ja terveysnatsit ovat syypäitä siivoushysteriaan. Näemme joka päivä kymmeniä virheettömiä kuvia. Se on liikaa pienelle ihmiselle. Alamme uskoa, että elämästä voi selvitä virheittä. Alamme inhota likaa ja heikkoutta.

Tässä kohdin tavanomaisiin ajatuskulkuihini tuli katkos. Nousin junasta ja riensin kotiin kuuraamaan. Tein sen hyvissä ajoin ennen Sirin antamaa deadlinea. Ja kuinka ollakaan, äkkiä halusin pitääkin kotini siistinä.

Opin koko ajan uutta. Alan arvostaa kaikkea kertakäyttöistä. Maailma tuhoutuu, mitä sen on väliä? Paperin tuhlaaminen – miten julmetun syntistä. Kuinka muuten pidät kiiltävät pinnat puhtaina? Mikään ei tehoa pölyyn ja tahroihin niin kuin kevyesti kasteltu WC-paperi.

Jos sama kehitys jatkuisi, sekoaisin koviin aineisiin. Ostaisin oikeaa tissueta.

Rauhanpuolustajat rummuttavat kantaa, jonka mukaan Jankukovytšin hallinto oli humaani – CIA tapatti 120 ihmistä Maidanilla, ei Viktor – ja ennen muuta laillinen. Tämä on vasureiden lempihokema, kun puhutaan heidän symppaamistaan hirmuhallitsijoista. Slobodan Milošević, Saddam Hussein, Muammar Gaddafi, Bashar al-Assad olivat ja ovat yhä kansansa legitiimejä edustajia, tekivät he samalle kansalle mitä hyvänsä. Saati sitten toiselle. Sama pätee luonnollisesti Moosekseen itseensä, laintaulujen tuojaan. Ja kuka hän on? Kim Jong-un, pullukka poika Pohjois-Koreasta, tiedätte tyypin. Teloitti alaisensa ilmatorjuntatykillä.

“Lue ääneen. Ole kiltti.”

“Miksi?”

“Mä haluan kuulla sen.”

Siri heltyi. Hän oli hyvä lukija, ei pyydellyt ääntään anteeksi. Hän antoi tekstin hengittää. Hyvä kun en alkanut itkeä.

“Kuvitellaan diktatuuri. Ei ole vaikeaa, eihän? Kuvitellaan kyseisen valtion salainen poliisi sieppaamaan Steven Spielberg ennen kuin tämä on aloittanut uransa. Niillä resursseilla, jotka Spielbergillä on hirmuvallan alla käytössään, hän luultavasti luo melko lailla vastaavan tuotannon kuin tässä todellisuudessa. Hän välittää saman yleisinhimillisen viestin, vähän vain ankeammissa väreissä, ja loikkaa sitten länteen. Spielberg on valmis tekijä, ponnahtanut täydessä sotisovassa Zeus’n päästä. Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka hän täällä tekee?”

Neiti kohotti katseensa vihosta, katsoi kysyvästi minuun.

“Mun piti kattoa se”, sanoin. “Vaan ei helvetti, en mä kyenny.”

“Sä et kattonu sitä?”

“Mä oon nähny sen jo. Aikaa sitten. Mutta levyssä oli vikaa. Kuva pomppi. Kuulu vaan Margaret Thatcherin ääni. Totta puhuen se oli aika hyvä sillon ekalla kertaa: kun ei nähny mitään.”

Neiti kohotti vihkoa. “Mitä tää juttu mahtaa käsitellä?”

“Lue.”

Neiti oli uudistanut ilmettään. Vehnänvaaleiden hiusten joukkoon oli ilmestynyt vaaleanpunaisia tupsuja.

“Mikä toi on toi väri”, kysyin. “Siis sävy?”

Neiti veti hiussuortuvan sormiensa läpi. “Koralli.”

“Koralli?”

“Koralli.”

“Magee, oli mikä oli.”

Neidin kaidat posket olivat punehtuneet. Hän huiskutti vihkoa. “Mä luen tän. Mutta en ääneen.”

Levitin käteni. “Tehkää hyvin.”

Hän luki hetken totisen näköisenä ja hymyili sitten varovasti.

“Tää on hyvä: ʻMcQueen saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu saarnaa virkansa puolesta.’”

“Kumpikin ikävystyy hengiltä.”

“Mutta jatko: Tulee Al Gorea ikävä?”

“Sen leffalla oli nimi.”

“Mikä niin?”

“Epämiellyttävä totuus.”

“Just. Ai joo, tässähän se lukeekin. ʻTotuus on on aina epämiellyttävä aatteen silmissä.’”

Siri laski vihon sohvalle. Hän rapsutti kissaa kiivaasti – Claymore ei ollut moksiskaan, työnsi vain päätään lähemmäs.

Poimin vihon Sirin vierestä. “Mä voin lukea parhaan kohan. ‘Mutta mitä on tehtävä? Jos saisin puolet McQueenin elokuvan budjetista, ohjaisin suuren isänmaallisen elokuvan Gazan saarrosta. Näyttäisin, miten erikoisjoukkojen sotilaat urheasti pysäyttivät Henning Mankellin johtaman maihinnousuyrityksen. Työnimenä olkoon Shoot to Kill.’”

Siri katsoi ikkunasta ulos. “Mihin sä pyrit”, hän sanoi, “mä en tiedä. Välitänkö mä ees totta puhuen kauheesti, en tie sitäkään.”

“Sä et lukenu kaikkee”, yritin.

Hänen ilmeensä oli surullinen.

“Mä ymmärsin kyllä yskän.”

“Ei... mun”, aloitin.

Siri nosti kissan etutassuista viereensä sohvalle. Hän nousi ja pudotti mennessään vihkon lattialle.

“Kymmenen äijää kuoli vaatteiden takia!”

“Niinkö? Ei kai. Ois ehkä kannattanu”, Siri pujotteli ovelle, “ajatella uudestaan.” Hän laittoi kengät jalkaan, kumartui solmimaan nauhoja. “Vaikka mikä mä oon sanomaan. En oo nähny niitä vaatteita.”

“Mä siivosinki tän takia”, vaikersin.

“Et kai.”

“Se oli Foucault’n vika.”

Siri nousi seisomaan. “Mikä oli?”

“Ne kymmenen.”

“Mun täytyy mennä”, hän sanoi ja kääntyi avaamaan ovea.

“Voinko mä soittaa?”

Siri pysähtyi ovenraossa.

“Laita sähköpostia”, hän kääntyi sanomaan ja oli poissa.

http://indiancountrytodaymedianetwork.com/2015/01/19/drawing-self-portrait-crazy-horse-158762