Kivi ja lehdet

ALKU löytyy täältä.

Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa nuorisotalon yläkerrassa. Oli pimeä, kun tulin ulos. Teräksestä ja muovista tehty kiinalainen kuumailmapallo seisoi hylättynä torilla. Minne olivat kaikki kodittomat menneet? Kotiin, tietty. Mistä oli koti heille suotu? No kaupungilta, hölmö. Me muut saimme riemuita markkinavuokrista, mikäli onni potki. Ylitin radan. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Silta jatkoi minusta piittaamatta matkaa määränpäähän, herraskaisen kerrostalon tyveen. Täällä majailivat ihmiset, jotka omistivat asuntonsa. Eikä voi olettaa, että herrasväki laskeutuisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta oli vedetty suoraan alaovelle.

Ajattelin näitä kiihkotta. Olin kohtuuhyvällä tuulella, päivän työt tehty. Olin keksinyt mitä teen, kun saan kyllikseni tästä maailmasta.

Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop... fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Se oli kansainvälisen oikeuden mitat täyttävä kansanmurha kirjallisuuden asussa.

Joseph Wambaugh’n mielipuolinen dokumenttiromaani Lines and Shadows sinetöisi kohtaloni ja listan. Hyvästi, ystäväni! Suudelkoot irti leikatut päämme korin pohjalla.

Pysähdyin portaiden juuressa. Sillan alla paloi nuotio. Hämmästelin näkyä, se oli virhe.

Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli ja läpi suoraan minuun.

Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän oli muotoilevinaan lausetta ja virnisti kuin susi. Sitten hän tunki käden jalkoväliinsä.

Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.

Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perään.

Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin haluavat käyttää kynnysmattona?

Pelottavin kysymys oli se ilmeisin: olisiko minun pitänyt tuntea tyyppi?

Ajattelin ensinnä isääni, joka useassa elämänsä vaiheessa olisi voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki, keneltäkään lupaa kysymättä. Hän seuraili mielijohteitaan muinoin Kööpenhaminaan saakka. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.

Irtolaisen siniharmaissa silmissä, tuossa ynseässä ilmeessä oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua.

Oliko hän venyttänyt leukaansa ja vääntänyt suupieliään alas vaikuttaakseen viisaammalta? Oliko äijässä havaittavissa tiettyä valtiomiestason jäykkyyttä? Vai kuvittelinko vain? Suomeksi, olinko taas nähnyt näkyjä?

Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä, kun tajusin kuka sillan alla kykki.

Mitä helvettiä hippi heilui ovellani? Olivatko feissarit jalkautuneet lähiöön hupenevan asiakaskunnan perässä?

Romanikerjäläinen hääti Greenpeacen steissin edestä. Maailmanparantajan oli löydettävä uusi markkina-alue.

Täältähän se löytyi. Kotimaisessa lähiössä ei kytenyt kapina, vaan syyllisyys, maailmantuska. Täällä eivät autot palaneet. Ihmiset kaatoivat bensiiniä sisäänsä, heittivät tulitikun perään. Pahimmillaan he sekoittivat keskenään politiikan ja terapian, mutta niinhän me kaikki.

Asiaan. Voinko auttaa, kysyin hipiltä. Kiilasin hänet oven edestä käyttäen avaimia miekkana.

Hippi osoittautui kauniiksi nuoreksi naiseksi.

– Siinähän sä oot, hän sanoi, – etkö ookki? Tanner?

Olin kuullut puheita mustista silmistä. Olin sivuuttanut ne myyttinä tai huolettomana kielenkäyttönä.

Kerroin neidille, etten aio sitoutua mihinkään. Hän avasi suunsa. Ehdin ensin, oli kamala kiire.

Päästä pois.

Kannatin asiaa kyllä periaatteessa, sanoin olkani yli, käytännössä olin varaton. Ikävä kyllä.

Olin saanut oven auki, toivottamassa neidille juuri illanjatkoja, kun hän otti raskaat aseet käyttöön.

Käytättekö piilolinssejä?

Neiti hymyili.

– En mä myy mitään, hän sanoi. – Mä oon toimittaja, en mikään… Humanisti, se lehti? Soiko yhtään kellot? Sä lähetit meille sun tekstejä, muistatko?

Muistanko?

– Mä yritin soittaa, mut sä et vastannu, neiti jatkoi ja kaivoi todisteeksi kännykkää laukustaan.

– Puhelimet on perseestä, sanoin.

Neiti nyökkäsi vakavana ja sulki laukkunsa.

Pyysin hänet sisään lämmittelemään.

En kertonut, että olin lakannut vastaamasta vieraisiin numeroihin sen jälkeen, kun terveysaseman päihdetyöntekijä oli soittanut. Hän oli kertonut viraston uudesta linjasta, jonka mukaan kaikki rauhoittavia lääkkeitä käyttävät vieroitetaan aineesta. Rauhoittavat olivat myrkkyä. Lääkkeet korvattaisiin tarvittaessa toisilla, paremmilla valmisteilla. Koska pääsisin käymään hänen puheillaan?

Bentsoista luopuminen oli parasta, mitä elämässäni oli tapahtunut – heti sen jälkeen, kun olin päässyt eroon muista päihteistä. Siitä huolimatta olin tapahtuneesta yhä katkera, vähän kuin viran puolesta.

Hyvinvointivaltio oli taas holhonnut, kun ei muuta osannut.

– Tuolla summerissa ei ollu sun nimeä, neiti sanoi, kun odottelimme hissiä. – Mä etin ja etin.

Väitin vastaan. Siellä luki asuntoni numero ja sen perässä selvällä suomen kielellä Rahikainen.

– Anna mä arvaan. Summerit on perseestä?

Purin hampaani yhteen. Hissi kolahti alakertaan, avasin neidille oven. Hississä vetäydyin perimmäiseen nurkkaan. Seurasin alas valuvia kerroksia. Yritin näyttää siltä, etten tuntenut elokuvaa nimeltä Drive.

Jotain sanoakseni kysyin, miten hän oli tunnistanut minut.

– Mä katoin sun Facebook-profiilin. Mä jätin sulle sinnekin viestin.

– Jaa? Mä en käytä tietokonetta.

Neiti naurahti. Pääsimme hissistä ulos, kilistin avaimia porrastasanteella. Avasin oven, työnsin jalkani raosta sisään. Ettei kissa karkaa, selitin, astuin sisään ja sytytin valot.

Käskin neidin raivata sohvalta itselleen tilaa. Tekisin meille kahvit. Minulla oli ainoastaan pikakahvia, toivottavasti se kelpasi. Claymore-katti puski parhaillaan neidin varpaita, eikä tämä kuullut kuin oman ihastuksensa.

– Tääl on aikamoinen sotku, sanoin, kun napsautin vedenkeittimen päälle. – Jos sä oisit ilmottanu etukäteen tulostas, ni...

Olin alkanut puhua papattaa, en saanut kälätystäni katki. Oli aika tehdä jotain, toimia. Purin hammasta, ajattelin erikoisjoukkojen sotilaita. Huraa.

Huuhtaisin kaksi kuppia, heitin niihin purut ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.

Mustia iiriksiä ei edelleenkään tavannut kuin käännösiskelmissä. Neidin silmät olivat väriltään  hyvin tumman ruskeat.

Olette blondi. Selittäkää.

– Musta oli tosi mielenkiintoista lukea sun ajatuksia, neiti sanoi. Hän laski kupin lattialle maistettuaan siitä kerran.

– Ei ne oo ajatuksia, sanoin.

– Vaan?

– Lauseita.

– Oot sä kauan kirjottanu?

– Olen.

– Ja sen huomaa. Neiti ei koskenut kuppiinsa enää. – Me laitetaan mielellään lehteen ne sun ajatelmat, tai lauseet, jos se niin tarkkaa on. Mutta me laitettais mielellään sulta jotain muutakin. Meidän nettisivuille, joku artikkeli vaikka.

Pidin suuni, ja neiti jatkoi.

– Meillä on meneillään iso uudistus. Yksi tavoitteista on luoda nettisivut, jotka on ajan hermolla. Me tarvitaan sinne sisältöä jota paperilehdestä ei löydy.

– Ajan henki, ymmärrän, sanoin. – Digitaalinen vallankumous ja näin. Paljon kiitoksia. Tämä on kunnia, oikeesti. Mä en vaan yhtään tiedä, mistä kirjottaa.

Neiti nappasi elokuvat, jotka olin tuonut kirjastosta ja laskenut hätäpäissäni sohvalle. Hän otti pinosta kaksi päälimmäistä, siirsi ne syrjään ja ojensi minulle kolmannen.

– Kirjota tosta.

– Tosta?

Elokuva oli kuvataiteilijana aiemmin tunnetun Steve McQueenin esikoisohjaus Hunger. En ymmärtänyt, että äijällä riitti pokkaa käyttää sitä nimeä. Suomen Jim Thompson, tee tilaa.

– Toihan on aivan paska, sanoin.

– On vai?

– Ja sitä paitsi ikivanha.

– Ei sillä oo väliä, neiti sanoi ja nousi. Miksei hän ollut kelpuuttanut sohvaa? Lattia oli kylmä kuin hanki.

Mumisin, että McQueen ja von Trier olivat samaa maata, Pohjois-Korean agentteja molemmat. He halusivat tuhota länsimaisen elokuvan.

Neiti ei kuunnellut. – Tee siitä analyysi, syvä, hän tarkensi, – mielellään aika yhteiskunnallinen vielä. Revi kulissit auki niinku niissä sun teeseissä.

Mitähän teesini mahtoivat käsitellä? Ingen anung.

– Mä tuun takas viikon kuluttua, hän sanoi. – Katotaan sit mitä sä oot kehittäny.

– Niitten leffat on pelkkää estetiikkaa, sanoin. – Antti Oidipus.

– Mistä me puhutaan?

– Mä en tiedä.

– Hyvä. Kehittele sitä. Tutki asiaa ja... laita siihen juttuun.

Neiti kietoi arabihuivia kaulaansa, kun kysyin hänen nimeään.

– Enkö mä esitelly itteeni? Kamala! Ei minkäänlaisia käytöstapoja. Hän ojensi kätensä. – Uimonen, Siri. En sukua Ristolle.

– En mäkään o, sanoin ja kättelin. – Enkä Väinölle. Hakekaa talteen tavanomaiset epäillyt.

Neiti katsoi minuun kysyvästi.

– Casablancasta, siitä lopusta, sanoin. – Kauniin ystävyyden alku ja sitä rataa.

Neidin mentyä kävelin tovin kaakosta koilliseen –  keittiöön ja takaisin –  ja seurasin pääni sisäistä koostetta maineikkaasta tulevaisuudestani, joka äkkiä oli käynyt ajankohtaiseksi. Ei tullut pojasta rocktähteä, tuli gonzojournalisti. Ei helvetti, sanoin ja läimäytin itseäni. Pakko saada hitunen järkeä päähäni. Laitoin Pusher II:n pyörimään. Kävin sohvalle pitkäkseni. Huomasin olevani rättiväsynyt. Juuri ennen unta muistin, että töitäkin olisi tehtävä, ja kirjasin kiireesti seuraavan listan.

5 syytä, miksi Hunger on umpisurkea

1.              Se on tylsä. Mitään ei tapahdu.

2.            Jos jotain tapahtuukin, niin silmänlumeeksi. Kaikki on valetta.

3.            Niiden, jotka ihailevat McQueenin leffaa, pitäisi nyt sympata myös Jabhat al-Nusraa. Ei, ei ja ei. Miksei?

4.            Bobby Sands esitetään marttyyrinä eikä sinä hölmönä joka hän oli.

5.            Francis ”Frank” Hughesia ei esitetä lainkaan.

6.            Matkaa alas on silti. Vielä

McQueen ei ole saavuttanut

vastaavaa pohjanoteerausta kuin Lars

von Trier joka ainoalla työllään.

Meillä on mitä odottaa.

Älkää kysykö mistä johtuu tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla ikionnelliset. Vielä mitä! Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo jostain Irakista ennen kuin muistamme, mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkuseikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme, periaatteessa), ja silloinkin ripotamme tuhkaa yllemme.

Väittävät että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä kärkkyvät, rauhan. Se tosin on lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.

Kuolema tulee ajallaan. Sitä on turha kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään elävää kuvaa roihusta jossa kuoleman kultti, varsinainen rosvopaisti, kypsyy. Jos ei muuta, luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.

Pariisi on aina oleva meidän.

Samaan aikaan eri kanavalla... siis täällä.

Pariisi on aina oleva

TOINEN LUKU

Nälkä, nälkä

ÄLKÄÄ KYSYKÖ MISTÄ JOHTUU tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla siitä kiitolliset. Vielä mitä. Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo Irakista ennen kuin muistamme mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkiriikkisen seikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme). Ne väittävät, että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä, turhaan kärkkyvät: rauhan. Se on tosin lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.

Kuolema tulee ajallaan. Turha sitä on kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään kuvaa roihusta, jossa kuoleman kultti, rosvopaisti – kirjaimellisesti – kypsyy. Jos ei muuta, siitä luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.

Pariisi on aina oleva meidän.

Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa radan tuolla puolen. Oli pimeä, kun tulin ulos. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Ylikulkusilta jatkoi matkaansa herraskaisen kerrostalon tyveen. Ei voi olettaa, että parempi kansanosa kiipeäisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta on vedetty alaovelle asti.

Olin keksinyt, mitä tehdä, kun saan kyllikseni tästä maailmasta. Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop – fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Olkoon se nimeltään snuff-romaani: perintöni tuleville sukupolville.

Sillan alla paloi pieni nuotio. Pysähdyin hetkeksi hämmästelemään näkyä. Se oli virhe. Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli suoraan minuun.

Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän puri alahuultaan ja hymyili häijysti. Sitten hän tunki kätensä housunkauluksesta sisään.

Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.

Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perääni. Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin halusivat käyttää kynnysmattona?

Ehkä minun olisi pitänyt tuntea tyyppi.

Ajattelin ensinnä isääni, joka useassakin elämänsä vaiheessa olisi hyvin voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki. Hän seuraili päähänpistojaan Kööpenhaminaan asti. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.

Äijän pienissä pikisilmissä, noissa suupieliä uurtavissa juonteissa oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua. Oliko irtolaisen kasvoilla maksaläikkiä, vai oliko mielikuvitukseni taas tehnyt tepposet?

Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä kun tajusin, kuka sillan alla kyyhötti.

Jos äijän pää ei olisi tunkenut paksua harmaata hiusta, olisin veikannut, että pummia esitti Michel Foucault. Kai tukka oli voinut kasvaa takaisin. Ranskalainen filosofi ja vallan vahtikoira Foucault oli ostettu isäni nykyiseen tiimiin 1980-luvun alkupuolella, kun aidsista ei vielä tiedetty juuri mitään. “Musil” antoi taudille sen ensimmäiset kasvot, ennen kun kaunis poika Robert Mapplethorpe pyyhkäisi pöydän puhtaaksi. Ehkä Foucault oli lavastanut kuolemansa ja imi nyt itseensä slummien autenttista ilmapiiriä Helsingissä.

Kun kaverin huhuttiin huijanneen kuolemaa, hänelle saattoi siltä istumalta pystyttää patsaan. Kyseessä oli merkkihenkilö, ei epäilystäkään siitä.

Oli miten oli. En olisi kuitenkaan päässyt tenttaamaan tätä miestä vailla moraalia, että missä nyt mennään. Mestarin kalenteri oli aivan täynnä, mikäli hän yhä hengaili maan päällä.

Minun oli tyytyminen halpahallin versioon, Foucault’n Amerikan serkkuun.

Sillan alla kapinaa lietsoi Amerikka-vihan ajatollah, punainen papukaija Noam Chomsky.

Chomsky ajatteli ratsastaa alkuperäiskansan edustajalla auringonnousuun. Intiaani heitti hänet selästään. Siinä hän nyt hytisi, Serbian tiede- ja taideakatemian kunniajäsen, miesparka.

...

Advertising Ben Fountain and Ioan Grillo

You know a thing or two about Putin and the Islamic State, right? Everyone does. If you want to learn more, however, skip the books that are claiming to tell you about either. At their worst, they are hack jobs; at best, same shit, different package.

Dump them. Try something different, try being different somehow. The soul of a trained dog won't get to heaven. 

Here are two books I discovered (again, in Grillo's case) today - they are both elementary for getting a clearer picture of the world we live in.

Click either of the images for additional info.

Burrito Deluxe / Song to the Siren

US commanders tend to attack the insurgent, when they should attack the insurgents' strategy. -- Fred Kaplan, The Insurgents

Coin: A Torture Flight to Syria



PDF

(Download or read on browser)

Kindle

(Download)

Smile, You're Dead

Add the book on Goodreads.

COIN a Phrase for This

*   *   *

Choose from the options below.

Check the the next blog post.

Or:

If you want the lamest version, you'll have to buy the book here. 

The front

The Latest Effort

Sorry, folks! No more bickering, no more blog posts... After this, I have nothing left to say. Bye!

http://www.amazon.com/Going-Run-Torture-Flight-Syria/dp/1506005748/
http://www.amazon.com/Going-Run-Torture-Flight-Syria-ebook/dp/B00RVDS2BI/

Docile Dilettante Dashing Syria: Giveaways

Goodreads Book Giveaway

The Spiritual Hunt

by Matti Paasio

Giveaway ends December 31, 2014.
See the giveaway details at Goodreads.

Enter to win

I am very happy to announce that I've finally completed the script for my play on Syria, Rimbaud and Mapplethorpe (and Zarqawi). It is available here. Brits get it a bit cheaper, since I set the price and buy my copies there. But I've bought all of them, so there's none available, ha ha.

Those willing and crazy enough to read Finnish are able to enter a "competition" to "win" an earlier draft of the play BELOW.

Here's how The Hunt, or, The Torture Flight to Syria, begins:

PROLOGUE

Darkness. Voices of a demonstration, shouting. “Bring out your dead! Bring out your dead! Bring out your dead…” This goes on, although single voices break out from the choir, declaring, “There’s no military solution to,” “War, not peace! I mean,” “Stop it,”  “The law! International law!” “Stop it,” “Stop yourself,” “What?” “I’ll show what. Asshole,” “Boys, boys!” “Leviathan! Stop!” And finally, “Stop the war!”

Someone lights a match. The flame goes out.

APOTHECARY & WESSON (in the dark): Bring out your dead, bring out your dead!

MAPPLETH (in the dark): Fuck it.

APOTHECARY & WESSON: Bring out your dead, bring out your head!

MAPPLETH:  Give me some instead.

APOTHECARY & WESSON: Bring out your dead, bring out your dead!

MAPPLETH: The stuff that dreams are made of—lead.

A match is lit. The flame goes out.

APOTHECARY & WESSON: Bring me your librium, and bring me a bed!

MAPPLETH: Maybe if we turn on the lights—?

APOTHECARY & WESSON: Surprise: You’re dead!

Lights on the actors, standing in a row. APOTHECARY and WESSON both have a black pillowcase over his/her head. Hands crossed behind one’s back. MAPPLETHORPE is standing between the two with a short candlestick in his hand.

MAPPLETH: I know what it looks like. Robert Mapplethorpe, the patron saint of the pervert, standing here with a candle in his hand. But I assure you, my intentions… my aims are entirely honorable.

Speaking over his shoulder.

Thanks, you can go now. I can manage. I’ll be good. Thank you, thank you. Thanks!

APOTHECARY grabs WESSON by the hand. They go.

I promise, I won’t stick it anywhere. Cross my heart. See? I’ll throw it away. All I wanted to do was to light a candle in the memory of our fallen heroes, to celebrate our all-too-brief Day of the Dead. But I won’t. I won’t. There it goes.

He puts the candle in his pocket.

Satisfied? As a member of the deviant international gay conspiracy, I’ve been denied any expression of solidarity. The rights to express any solidarity, I mean, mean… what do I mean? Can’t express it. Presidential decree.

One more thing. Could the janitor please close the doors? There’s a nasty kind of draft in here. Else we’ll catch our death. What you hear in here, whom you see in here, stays in here. Got it? Didn’t think so. I expect nothing less of you. Thank you.

Death is getting away!

Gets a grip on himself.

I’m Robert, and I’m an addict. Sex addict mostly, that’s what I died of, but also coke, speed, acid and other, what? Were to my liking, would be still, but today all corporeal indulgence is a strictly no no no for me. Dr Death has no sense of humor. He’s a terrible bore, a fanatic, as a matter of fact. Es un terrorista. Yet you can try. If you don’t tell, neither will I.

He lights a cigarette.

We have assembled here around this ancient and insane pastime to celebrate the genius of a certain French poet, and more than that, the ability of my former squeeze and dear friend, Mrs Wesson, to interpret that poet. The genius of... a real medium, Mrs Wesson is, that is. So, without a further delay: no more talking! Everyone knows I’m no public speaker; this time, however, out of respect for Mrs Wesson, I passed the MDA. Yeah, well, didn’t have much of a choice. Fanatics! Please welcome, straight out of Detroit, the fallen city, the pet laureate of punk, Mrs Chatty Wesson!

Now the man in my head tells me she’s not ready. Yet. Stall a while. Alright, let’s stall.

My roommate from Hell,  Doctor of Journalism Hunter S. Thompson, wrote a touching piece about jackrabbits. Anybody read it? Didn’t think so. Anyhow, the description fits us down there to a tee, and possibly, some of you in here as well. Thompson says about the jackrabbits that “most of them lead pretty dull lives; they are bored with their daily routines: eat, fuck, sleep, hop around a bush now & then…” In Hell, as I said, the physical stuff is strictly forbidden, so that leaves us, what? The bush, nothing else. Even if it were a burning one, the scene gets pretty old pretty goddamn fast.

And yet the jackrabbits of Thompson’s have one way to enrich their daily lives: a self-administered adrenalin rush. Thompson goes on to describe how a rabbit waits by the side of a desert road, in the dark, until a pair of headlights do appear. Still the rabbit waits. It waits and waits until the very last moment, the split second, as Thompson says, then dashes across the road right in front of the murderous wheels, avoiding, if it’s lucky, a brutal death only by a burnt hair. Holy lettuce, the rabbit thinks. That was close! And he loves his miserable jackrabbit life oh so dearly for the simple chance of losing it. A while… until the jackrabbit becomes bored again. And thus he is hooked, with no hope of recovery in sight.

Then again, who cares about recovery? And I quote, “Anything that gets the adrenalin moving like a 440 volt blast in a copper bathtub is good for the reflexes and keeps the veins free of cholesterol…” End quote, and debate.

Thompson tried to justify his disastrous wheeling and dealing with his deadlines when he produced that piece of poetry about the rabbits. What is my excuse?

I am trying to tell you what it’s like to work with a unique artist like Chatty Wesson on a hugely ambitious project of political performance. There, I said it. Might become a public speaker after all, one of these days. And my job in this project was to follow the news. I became a war junkie. As you can see, and… Whoa, here she comes! Excuse me, gotta go. Catch you later.

“Quick Fix”—the album version of a song by Foetus.[1]

---

[1] https://www.youtube.com/watch?v=jYC3AoXfWrg