jattelimme laittaa lehteen ilmoituksen. Ostetaan natsi.
Ei, vuokrataan vähän käytetty fasisti virkistyskäyttöön. Sitten Akke sai
neronleimauksen. Miksi me mainostaisimme? Ne tekevät sen itse. Muuta ole viime
aikoina tehneetkään. Voisi sanoa, että jollakulla on kutsumus. Meidän vastuulla
on avata suumme ja olla tukehtumatta.
Suunnitelmamme ei edennyt aietta pidemmälle.
Mutta ajatus jäi itämään. Oikeasti, en saanut sitä mielestäni.
1.
Suomi-crap
KEVÄÄN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ maamme epävirallinen
hyvän tahdon lähettiläs esiintyi koko perheelle kauppakeskuksen katolla. Vähän
kuin Beatles aikoinaan, ajattelin, hyvin vähän. Kauppakeskuksen kattoa
käytettiin arkena perin proosallisesti parkkipaikkana. Nyt sinne ei ollut
autoilla asiaa. Niin kauas kuin silmä siintää näkyi vain paljasta asvalttia,
parkkiruutuja, betoniporsaita eikä juuri muuta. Parkkipaikan laidalle oli
rakennettu lava äänentoistolaitteineen. Sen edessä seisoi pienen
pingviinilauman näköinen ihmisjoukko.
Järjestyksen ylläpitäjät opastivat meitä
kauppakeskuksen sisältä tulijoita oikeaan suuntaan. Menkää nyt hyvä isä lähemmäs!
Ei täältä ovensuusta näe yhtään mitään.
Yleensä hyvän tahdon lähettiläs usutettiin
ulkomaille. Hänestä napsittiin kuvia kehitysmaiden hädänalaisten, äkisti
ikionnellisten lasten tykönä. Nämä olivat saaneet tavata lähettilään, joka
käyttäytyi kuin olisi ollut kuka tahansa meistä, ei tietenkään heistä. Tätä
nimenomaista kaveria, Lähettilästä, kaivattiin kipeimmin kuitenkin juuri täällä.
Täällä hän myös vaikutti, vaikuttaisi, niin kauan kuin oli tarvis. Lähettiläs
ei jättäisi meitä. Luovuttaminen ei kuulunut hänen keinovalikoimaansa. Hän
sanoi sen itse. Suupielet ylöspäin, mummo lumessa, niin edelleen.
Vaan entä jos vastassa oli aina sama
Karjalan mänty, oli tulokulma mikä hyvänsä?
Silloin, hyvät ystävät, kaivattiin
keskustaa.
Lähettiläs oli 2010-luvulle päivitetty
versio Esa Saarisesta. Ja saarisena hänen poliittinen kantansakin oli selvä.
Joku historian kirjoilta karkuun päässyt demari oli aikanaan tehnyt Esalle
vääryyttä yliopiston nimitysruletin hoitajana. Esasta oli tullut siltä seisomalta,
kuin salaman lyömänä, ikuinen maalaisliittolainen.
Alkoi aurinkotanssi pyhän Karjalan männyn
ympäri.
LÄHETTLÄSTÄ
LÄMMITTELI KAKSI
vähäisempää räppäriä. Heille teki tiukkaa
muistaa, että tapahtumaan olivat tervetulleita myös perheen pienimmät. Hiphopparit
eivät kai olleet huomanneet, kuinka paljon kirosanoja heidän riimeissään piili.
Niin tai näin, he eivät saaneet nielaistua jokaista rumaa sanaa karvoineen
nahkoineen.
Lähettiläällä ei ollut tätä ongelmaa. Hänen
tekstinsä olivat alun alkaenkin puhtaita.
“Kiva nähä”, sanoin jälkimmäisen noviisin
nostattaessa tunnelmaa, “miten hyvin kaveri tuntee Kivensä.”
Siri kääntyi minuun päin. Hän yritti katsoa
varoittavasti, mikä innosti minua siinä tilassa entisestään.
“Veljekset lukkarin opissa”, selitin. “Et
sä muista? A, A...”
Avovaimon ilme terävöityi. Hän alkoi
ymmärtää, vaan luonto ei vielä antanut periksi (nähkää mielessänne edellä
mainittu mänty) hyväksyä asiaa.
“Kundi toistaa koko aika: A, a.
Se on vaan lyhempi, se on pikku-A!”
Siri pudisti päätään. Hän hillitsi itsensä,
rakensi uudelleen ilmeen, joka kuvasti uupumusta ja epäuskoa yhtä aikaa. Viesti
oli selvä. Hänen mielestään minä edustin typerintä sakkia siinä tilanteessa.
Mikä oli todistettava: hän ei nähnyt
napaansa pidemmälle edes täällä.
Lähettiläs saatiin viimein lavalle. Yleisö
sekosi. Väkijoukko kirkui, kohotti käsiään, taputti itsepäisesti epätahtia, kun
Lähettiläs pyysi. Jengi jopa pomppi käskystä. Ja kaikki lauloivat mukana, vaikka
sitä Lähettiläs ei sentään pyytänyt.
Aurinko paistoi. Talvitakissa tuli kuuma.
Näin ylipainoisen naisen, joka roikkui
liikennemerkin tangossa yhdellä kädellä. Merkki ei ollut maassa kiinni –
betoniporsas yritti kaikin voimin pitää sitä aloillaan. Tanko taipui kuin
myrskyssä, kun nainen huusi ääni särkyen Lähettilään nimeä.
Mitä nainen halusi? Että Lähettiläs
huomaisi hänet? Pyytäisi backstagelle? Alkaisi styylata hänen kanssaan?
Naisen halussa tulla hyväksytyksi oli
jotain niin perin juurin suomalaista. Hänellä oli Downin syndrooma.
Toivoin, että naisen ote lipeäisi. Toivoin,
että betoniporsas antaisi periksi. Odotin oppituntia siitä, miten luonto toimi
näissä piireissä. Halusin nähdä sen kuuluisan valinnan livenä.
Halusin nähdä Saarisen Sartren pirstoutuvan
sadoiksi muruiksi silmieni edessä.
Jos toimisin oikein, taputtaisin naista olalle,
esittelisin itseni ja pyytäisin mietteitäni anteeksi. Tunnustaisin syntiset
toiveeni, lupaisin rukoilla voimia, jotta saisin elämässäni aikaan
täyskäännöksen. Niin kuin Sauli Damaskoksen tiellä Phuketissa, kun salama
säikäytti häneltä hevosen alta.
Hyvä luoja, auta minua parantamaan tapani.
Tee minusta kunnon ihminen, sellainen kuin nämä Kim Jong-unin kloonit.
Luoja tosin ei toteuta toiveita. Hän ei ole
mikään jukeboksi, suihkukaivo. Hän ei pompi käskystä. Hän odottaa äänestäjältä
aktiivista omaa osallistumista.
Todiste tästä keikkui edessäni. Down-naisen
unelmat saattoivat toteutua minä hetkenä hyvänsä. Hän teki hirvittävästi töitä
päämääränsä eteen. Räppärit tekevät kaiken aikaa – omien sanojensa mukaan –
kovasti töitä, ja työtähän Voima-lehden lukeminen on. Silti, tai siksi, heidän
riiminsä aina ontuvat. Mutta hei: tähti jakaisi nimmareita alhaalla kauppakeskuksessa
heti tämän esityksen jälkeen. Oli
täysin mahdollista päästä samaan kuvaan Lähettilään kanssa, jos vain jaksoi
jonottaa.
Yhtään lähemmäs meillä maan matosilla ei ollutkaan
asiaa. Se luoti tiesi paikkansa, sano.
Pitäisi vaihtaa lajia, lopettaa filosofian
opiskelu. Se tekee minusta vanhan kärttyisän äijän. Eikö myönteinen
suhtautuminen itsessään jo auttanut ihmistä menestymään?
Ja vaikkei tyyppi menestynyt, hän sentään näytti hyvältä.
Ota keharista oppia ja hymyile.
Tunnusta itsellesi ja sen jälkeen kaikille
muille.
Me ollaan kehareita kaikki, kun oikein
silmin katsotaan.
Kehareita äidin oomme kaikki, koko kansa.
SIRIN KUMMITYTTÖ oli
meillä yötä. Seikka selittää paljon, muun muassa
sen, että olin mukana edellä kuvatulla maakuntakierroksella, joka huipentui
Lähettilään konserttiin. Muistikirjat ja mietintämyssyt olivat revetä liitoksistaan,
ne sylkivät uusia ideoita, kun pohjoisen presidenttipari viimein lampsi
ottolapsineen kotiin.
Astelin jääkaapille, avasin kaljan. Siri
mulkoili, minä tuhahdin.
Kummityttö kävi Steiner-lukion ensimmäistä
luokkaa. Hän oli saanut uskontotunnilta kotitehtävän, kirjoittaa Aamoksen
kirjan pohjalta eriarvoisuudesta. Kuka oli Aamos? Tunsin vain AA-Andersonin
ja hänetkin huonosti. Siri kaivoi raamatun kätköstään ja alkoi lukea. Hänen
ääntään oli ilo kuunnella, kun rouvalla oli uutta asiaa kerrottavanaan.
Aamos oli lammaspaimen, joka ennusti tuhoa
vuosia ennen suurta maanjäristystä: “Näin sanoo Herra: Damaskon kolmen
rikoksen, neljän rikoksen tähden minun päätökseni on peruuttamaton. Koska he
ovat puineet...”
Ajatukseni alkoivat harhailla heti.
“Minä särjen Damaskon salvat...”
Särje, veikkonen.
“... minä hävitän Bikat-Aavenin asukkaat ja
Beet-Edenin valtikanpitäjät ja Aramin kansa viedään...”
Tekoja, saako pyytää? Ei puheita. Nyt ei
olla EUssa.
“... pakkosiirtolaisuuteen Kiiriin. Sanoo
Herra.”
Et o tosissas. Tota et usko itekkään.
“Israelin kolmen rikoksen, neljän rikoksen
tähden minun päätökseni on peruuttamaton. Sillä he myyvät hurskaan rahasta ja
köyhän kenkäparista, polkevat maan tomuun vaivaisten pään ja vääntävät
mutkaiseksi nöyrien tien. Ja poika ja isä käyvät saman naisen pariin häväisten
minun pyhän nimeni.”
Tässä kohtaa Siri hymähti. Ja jatkoi:
“He loikovat pantiksi otetuilla vaatteilla
jokaisen alttarin ääressä ja juovat sakotettujen viiniä jumalansa huoneessa.”
Siri luki hetken aikaa vaiti. Älä lopeta,
sanoin. Lisää, lisää. Uudestaan!
“Katso, minä rusennan teidät alallenne,
niinkuin täyteen kuormattu puimajyrä rusentaa lyhteet. Silloin nopeinkaan ei
pääse pakoon, ei väkevällä ole apua voimastaan, eikä sankari pelasta
henkeänsä...”
Eipä, sanoin.
“... jousimies ei kestä paikallansa,
nopeajalkainen ei pelastu...”
Ja niin edelleen, sanoin.
“Ja sankareista rohkein pakenee alasti sinä
päivänä, sanoo Herra.”
Kännykät esiin, sanoin.
Siri läimäytti nahkakantisen kirjan kiinni.
Mikä nyt?. Mikä tuli, kysyin. Kai se vielä
jatkuu?
Siri avasi suunsa. Hän aikoi sanoa jotain
jäätävää, kun ovikello soi.
Katsoin Siriin kysyvästi: odottiko hän
jotakuta? Rouva kohautti olkiaan. Nousin sohvalta ja menin avaamaan. Kun
väänsin lukkoa auki näin, että Siri oli alkanut taas lukea.
Ihmisen merkillisin ominaisuus on, että hän
jaksaa aina toivoa. Vaikka hän makaisi omissa eritteissään kaatosateessa
katuojassa, hän ajattelee, että huomenna on uusi päivä. Se tuo mukanaan jotain
hyvää, takuulla. Ohan se varna. Ja vaikkei toisi, mitä sitten? Selvittiin
siitäkin yöstä, kaikki voittavat.
Kukaan ei odota, että huominen toisi
mukanaan jotain todella pahaa. Tai jos odottaa, valkotakkiset miehet tulevat ja
hakevat odottelijan talteen hyvin pian.
Sieltä kaveri oli karannut ovemme taa,
valkotakkisten huomasta, murheiden tyyssijasta. Ei vankilasta – hän oli liian heiveröinen
ruumiinrakenteeltaan, ei olisi selviytynyt ensimmäisestä yöstään posessa.
Kaveri oli sitä tyyppiä, joka on vaaraksi ennen muuta itselleen. Suljetulta
osastolta, ehkä?
Tuijotimme toisiamme. Molemmat aukoivat
suutaan, ääntä ei vain löytynyt.
Onko Greenpeace teille tuttu, kaveri sanoi
viimein.
Ja päälle piruparka vielä virnisti.
Kerroin kaverille, että lahjoitin
kuukausittain eri järjestöille sopivaksi katsomani summan rahaa.
Kuuluiko Greenpeace noihin järjestöihin?
Suoraan sanoen, se oli oma asiani. Kiitos
ja hyvää päivänjatkoa.
Vedin ovea kiinni. Hyvää päivänjatkoa,
sanoin uudestaan. Otin toisella kädellä tukea ovenkarmista. Kaveri nappasi muovikassista
jotain ja sujautti sen käteeni.
Teille, hän sanoi. Kiitoksena hyvästä
työstä.
Kädessäni oli musta nahkakantinen
muistikirja.
Myöhästynyt synttärilahja, hän sanoi. Tai
jotain.
Kaveri lähti kipittämään portaita alas ennen
kuin ennätin panna vastaan.
Otin askeleen porraskaiteen luo.
Hei, huusin pummin perään.
Kaveri painoi puolijuoksua eteenpäin.
Hänen kätensä vilkkui kaiteella. Tähtäsin
siihen.
Kirja otti kimmokkeen kaiteesta ja putosi
puoli kerrosta alemmas. Tyyppi törmäsi hengentuotteeseen tai potkaisi sitä
mennessään. Kovia kokenut kirjanen päätyi vihaisesti sihahtaen pohjakerrokseen.
Kurkin kaiteen yli. Askelten ääni loittoni.
Ulko-ovi kävi.
Kaverin kunniaksi täytyy sanoa, että
kaheliksi hän osasi markkinoida juttunsa hämmästyttävän hyvin. Olin autuaasti
unohtanut vanhan testamentin profeetat. Olin unohtanut, että eksistentialismikin
on humanismia. Hiippari oli kaapannut herkeämättömän huomioni itselleen.
On sanomattakin selvää, että kipaisin
hakemaan muistikirjan. Avasin sen. Kansilehdellä luki CV. Selailin sivuja
summamutikassa.
Kyseessä oli jonkinlainen päiväkirja. Eikä
aikaakaan, kun sivuilta hyökkäsi silmille oman armaan puolisoni nimi.
Löin kirjan kannet kiinni. Sulloin vihon
housunkaulukseen, laskin paidan päälle ja otin kaiteesta tukea.
Siri kurkki oven raosta.
“Kuka se oli”, hän kuiskasi.
“Greenpeace”, sanoin ja pujottelin ohi.
Siri veti oven kiinni. “Tä?”
“Joo joo. Tuli vähän erimielisyyksiä,
noista arktisista alueista.”
Rouva katsoi minuun kulmat kurtussa.
“Niitten poraamisesta”, jatkoin, “jos ihan
tarkkoja ollaan, että kenellä on siihen oikeus.”
Siri käänsi katseensa.
“No ei vaiskaan”, sanoin. “Joku ryssä vaan
erehty ovesta.”
Olin päättänyt asian. Korkkasin kaljan sen
kunniaksi. Saatoin uhrautua, vetää täysillä vielä yhden rauhallisen koti-illan.
Se sai luvan riittää. Sen illan jälkeen halusin aikaa itselleni. Halusin
sivistää itseäni, halusin lukea. Opiskeluajan jälkeen haluaisin ehkä myös eron;
sen aika näyttäisi.
Puhuiko kaveri synttärilahjasta? Miten
oikeaan hän osuikaan: helmikuu koitti kesken toukokuun, toistamiseen tänä
vuonna.
Haluan nyt jakaa kanssasi, arvon lukija, tuon
ensimmäisen yön lukuelämykseni. (Onko naiset peitelty ja satu luettu? Palaahan
yövalo?) Jäljennän seuraavaan parhaita paloja tästä kovan onnen kirjasta, jota
kukaan ei alkuun huolinut. Voitte lukea merkintöjä ensi käden tietona vakavasta
aiheesta nimeltä syrjäytyminen. Aihehan on ollut meillä kovasti esillä sen
jälkeen, kun tasavallan presidentti otti sen teemaksi vuoden 2012 vaalitaistelussa.
Siitä pitäen olemme kulkeneet pienin mutta
vakain askelin oikeaan suuntaan.
Vielä yksi asia, ennen kuin päästän pedon
irti. Sirin sukunimi on tekstissä muutettu. Lehti, jolle hän väittää tekevänsä
töitä, on keksitty. Ovatko yksityiskohdat osa huolella punottua valheiden
kudetta vai tekijän pyrkimistä kohti valoa, kirjallisia piirejä, jätän sen
lukijan ratkaistavaksi.
Antoisaa elokuvailtaa.
2.
Nälkä, nälkä
ÄLKÄÄ KYSYKÖ MISTÄ JOHTUU tasavalta. Hallitusmuoto
on meille annettu, ja meidän tulisi olla siitä kiitolliset. Vielä mitä.
Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen ja mestausvideo jostain
Irakista, ennen kuin muistamme mitä meillä on ja muilla ei (sen mitättömän
pikkuseikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme). Väittävät,
että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin
kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä, turhaan kärkkyvät:
rauhan. Se on tosin lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin
kuoleman.
Kuolema tulee ajallaan. Turha sitä on
kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti
järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle
välittämään kuvaa roihusta, jossa kuoleman kultti, varsinainen rosvopaisti,
kypsyy. Jos ei muuta, siitä luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen
kirjastoon: Teurastamo 52.
Pariisi on aina oleva meidän.
Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin
kirjastossa radan tuolla puolen. Oli pimeä, kun tulin ulos. Kipitin portaat
alas omalla puolellani. Ylikulkusilta jatkoi matkaansa herraskaisen kerrostalon
tyveen. Ei voi olettaa, että parempi kansanosa kiipeäisi portaita rupusakin
puristuksessa. Silta on vedetty alaovelle asti.
Olin keksinyt, mitä tehdä, kun saan
kyllikseni tästä maailmasta. Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen.
Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim
O’Brienin terveiset Vietnamista, The
Things They Carried, ja Dennis Lehanen The
Drop – fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa
saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen)
otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät
kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja
Roberto Bolañon 2666,
englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Olkoon se nimeltään snuff-romaani, perintöni tuleville
sukupolville.
Sillan alla paloi pieni nuotio. Pysähdyin
hämmästelemään näkyä. Se oli virhe. Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui
joku. Hän katsoi liekkien yli suoraan minuun.
Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän puri
alahuultaan ja hymyili häijysti. Sitten hän tunki kätensä housunkauluksesta
sisään.
Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan
seuraavaa käännettä.
Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä
hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perääni. Minkä
takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin halusivat
käyttää kynnysmattona?
Olisiko minun pitänyt tuntea tyyppi?
Ajattelin ensinnä isääni, joka useassakin
elämänsä vaiheessa olisi voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki, enempiä
empimättä. Hän seuraili mielijohteitaan Kööpenhaminaan saakka. Kiertolainen ei
kuitenkaan millään muotoa voinut olla oma isäni. Tämä oli viime vuosina
rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille
asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.
Äijän pienissä pikisilmissä, noissa
suupieliä uurtavissa juonteissa oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua.
Oliko irtolaisen kasvoilla maksaläikkiä,
vai oliko mielikuvitukseni taas tehnyt tepposet?
Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta
ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä, kun tajusin, kuka sillan alla
kykki.
Jos äijän pää ei olisi tunkenut paksua
harmaata hiusta, olisin veikannut, että pummia esitti Michel Foucault. Miksei
tukka olisi tietysti voinut kasvaa takaisin. Ranskalainen filosofi ja vallan
vahtikoira Foucault oli ostettu isäni nykyiseen tiimiin 1980-luvun
alkupuolella, kun aidsista ei vielä tiedetty juuri mitään. “Musil” antoi
taudille sen ensimmäiset kasvot, ennen kun kaunis poika Robert Mapplethorpe
pyyhkäisi pöydän puhtaaksi.
Oli mahdollista, että Foucault oli
lavastanut kuolemansa ja imi nyt slummien autenttista ilmapiiriä itseensä
Helsingissä. Kun kaverin huhutaan huijanneen kuolemaa, hänelle voi siltä
istumalta pystyttää patsaan. Kyseessä on merkkihenkilö, ei pienintäkään
epäilystä siitä.
Oli miten oli. En olisi kuitenkaan päässyt
tenttaamaan tuolta moraalittomalta mieheltä, missä nyt mennään. Mestarin
kalenteri oli aivan täynnä, mikäli hän yhä hengaili maan päällä.
Minun oli tyytyminen halpahallin versioon,
Foucault’n Amerikan serkkuun. Aitoamerikkalaiseen tapaan hänen johtotähtensä
oli tekopyhyys. Kenellekään ei ollut epäselvää se, kuka ranskalaisen oli alun
perin julistanut moraalin ulkopuoliseksi olennoksi – Amerikan serkku tietenkin,
silkasta kateudesta.
Sillan alla kansannousua masinoi punainen Der Spiegelin luonnehtima “Amerikka-vihan
ajatollah”, Serbian tiede- ja taideakatemian kunniajäsen Noam Chomsky.
Olipa kerran simpanssi, joka adoptoitiin
hippiperheeseen. Se oli käytännössä koe-eläin. Joku psykologi halusi selvittää,
voiko apinasta kasvattaa ihmisen. Alkuun näytti, että voi. Simpanssi oppi viestimään viittomin perheen
ja tutkijoiden kanssa. Sen väkivaltaiset purkaukset vain eivät ottaneet
laantuakseen, vaikka tunnetiloja kuinka puettiin sanoiksi. Päinvastoin,
raivonpuuskat kävivät ympäristölle sitä vaarallisemmiksi, mitä suuremmiksi
apinan voimat kasvoivat. Viimeinen pisara tuli, kun simpanssi hyökkäsi hoitajan
päälle ja puraisi palan tämän kasvoista. Koe oli pakko lopettaa.
Simpanssin nimi oli Nim Chimpsky. Hänet oli
ristitty aikamme tärkeimmän elossa olevan toisinajattelijan mukaan. Kerrankin
voi hyvällä syyllä sanoa, että nimi oli enne.
Simpanssin tarinassa koitti toinen näytös,
lyhyt loppuelämä lajitoverien parissa Oklahomassa. Moinen olisi aivan liian
hellämielistä kohtelua sen esikuvalle. Yksikään kädellisten tutkimuskeskus ei
kykene käsittelemään häntä, vaikka professori olisi paikan ainoa asukki ja sähköpiiska
ketjulla hoitajan ranteessa kiinni. Punainen papukaija on pakko viedä piikille.
Mitä helvettiä hippi
heilui ovellani? Olivatko
feissarit jalkautuneet lähiöön hupenevan asiakaskunnan perässä?
Romanikerjäläinen rynni Greenpeacen
tontille. Näin ollen jälkimmäisen face-to-face-varainhankkija riensi nyt
kotiovelleni asti muistuttamaan, että ilmastonmuutos oli minun syytäni.
Suomalaisessa lähiössä ei kyde kapina, vaan syyllisyys, maailmantuska. Täällä
eivät autot palaneet. Ihmiset kaatoivat bensiiniä sisäänsä, heittivät tulitikun
perään. Pahimmillaan he sekoittivat keskenään politiikan ja terapian, mutta
niin me teimme kaikki.
Voinko auttaa, kysyin hipiltä. Kiilasin
hänet oven edestä käyttäen avaimia miekkana.
Hippi osoittautui kauniiksi nuoreksi
naiseksi.
“Siinähän sä oot”, hän sanoi, “etkö ookki?
Tanner?”
Olin kuullut puheita mustista silmistä.
Olin sivuuttanut ne myyttinä tai huolettomana kielenkäyttönä. Ne ja
yksisarviset: ei näillä lakeuksilla ainakaan.
Kerroin neidille, etten aio sitoutua
mihinkään. Hän avasi suunsa. Ehdin ensin, oli kamala kiire.
Päästä pois.
Kannatin asiaa kyllä periaatteessa, sanoin
olkani yli, käytännössä olin varaton. Ikävä kyllä.
Olin saanut oven auki, toivottamassa
neidille juuri illanjatkoja, kun hän otti raskaat aseet käyttöön.
Käytättekö
piilolinssejä?
Neiti hymyili.
“En mä myy mitään”, hän sanoi. “Mä oon
toimittaja, en mikään… Humanisti, se lehti? Soiko yhtään kellot? Sä lähetit meille sun tekstejä, muistatko?”
Muistanko?
“Mä
yritin soittaa, mut sä et vastannu”, neiti jatkoi ja kaivoi todisteeksi
kännykkää laukustaan.
“Puhelimet on perseestä”, sanoin.
Neiti nyökkäsi vakavana ja sulki laukkunsa.
Pyysin hänet sisään lämmittelemään.
En kertonut, että olin lakannut vastaamasta
vieraisiin numeroihin sen jälkeen, kun terveysaseman päihdetyöntekijä oli
pirauttanut. Hän oli kertonut viraston uudesta linjasta, jonka mukaan kaikki
rauhoittavia lääkkeitä nauttivat vieroitetaan aineesta. Rauhoittavat olivat
kuolemaksi. Lääkkeet korvattaisiin tarvittaessa toisilla, paremmilla
valmisteilla. Koska pääsisin käymään hänen puheillaan?
Bentsoista
luopuminen oli parasta, mitä elämässäni oli tapahtunut – heti sen jälkeen, kun
olin päässyt eroon muista päihteistä. Siitä huolimatta olin tapahtuneesta yhä
katkera, vähän kuin viran puolesta.
Hyvinvointivaltio
oli taas holhonnut, kun ei muuta osannut.
“Tuolla summerissa ei ollu sun nimeä”,
neiti sanoi, kun odottelimme hissiä. “Mä etin ja etin.”
Väitin vastaan. Siellä luki asuntoni numero
ja sen perässä selvällä suomen kielellä Rahikainen.
“Anna mä arvaan. Summerit on perseestä?”
Purin hampaani yhteen. Hissi kolahti
alakertaan, avasin neidille oven. Hississä vetäydyin perimmäiseen nurkkaan. Seurasin
alas valuvia kerroksia. Yritin näyttää siltä, etten tuntenut elokuvaa nimeltä Drive.
Jotain sanoakseni kysyin, miten hän oli
tunnistanut minut.
“Mä
katoin sun Facebook-profiilin. Mä jätin sinnekki sulle viestin.”
“Jaa? Mä en käytä tietokonetta.”
Neiti naurahti. Pääsimme hissistä ulos,
kilistin avaimia porrastasanteella. Avasin oven, työnsin jalkani raosta sisään. Ettei kissa karkaa, selitin,
astuin sisään ja sytytin valot.
Käskin
neidin raivata sohvalta itselleen tilaa. Tekisin meille kahvit. Minulla oli
ainoastaan pikakahvia, toivottavasti se kelpasi. Claymore-katti puski
parhaillaan neidin varpaita, eikä tämä kuullut kuin oman ihastuksensa.
“Tääl on aikamoinen sotku”, sanoin, kun
napsautin vedenkeittimen päälle. “Jos oisit ilmottanu etukäteen tulostas, niin...”
Olin
alkanut puhua papattaa, en saanut kälätystäni katki. Oli aika tehdä jotain,
toimia. Purin hammasta, ajattelin erikoisjoukkojen
sotilaita. Huraa.
Huuhtaisin
kaksi kuppia, heitin niihin purut ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.
Mustia
iiriksiä ei edelleenkään tavannut kuin käännösiskelmissä. Neidin silmät olivat
väriltään hyvin tumman ruskeat.
Olette blondi. Selittäkää.
“Musta
oli tosi mielenkiintoista lukea sun ajatuksia”, neiti sanoi. Hän laski kupin lattialle maistettuaan
siitä kerran.
“Ei ne oo ajatuksia”, sanoin.
“Vaan?
“Lauseita.”
“Oot
sä kauan kirjottanu?”
“Olen.”
“Ja sen
huomaa.” Neiti ei koskenut kuppiinsa enää. “Me laitetaan mielellään lehteen ne
sun ajatelmat, tai lauseet, jos se niin tarkkaa on. Mutta me laitettais
mielellään sulta jotain muutakin. Meidän nettisivuille, joku artikkeli vaikka.”
Pidin
suuni, ja neiti jatkoi.
“Meillä on meneillään iso uudistus. Yksi tavoitteista on luoda
nettisivut, jotka on aivan ajan hermolla. Me tarvitaan sinne sisältöä jota ei
paperilehdestä löydy.”
“Ajan henki, ymmärrän”, sanoin.
“Digitaalinen vallankumous ja näin. Paljon kiitoksia. Tää on kunnia, oikeesti.
Mä en vaan yhtään tiedä,
mistä kirjottaa.”
Neiti
nappasi elokuvat, jotka olin tuonut kirjastosta ja laskenut hätäpäissäni
sohvalle. Hän otti pinosta kaksi päälimmäistä, siirsi ne syrjään ja ojensi
minulle kolmannen.
“Kirjota tosta.”
“Tosta?”
Elokuva oli
kuvataiteilijana aiemmin tunnetun Steve McQueenin esikoisohjaus Hunger. En ymmärtänyt, että äijällä riitti
pokkaa käyttää sitä nimeä. Suomen Jim Thompson, tee tilaa.
“Toihan on aivan paska”, sanoin.
“On vai?”
“Ja sitä paitsi ikivanha.”
“Ei
sillä oo väliä”, neiti sanoi ja nousi. Miksei hän ollut kelpuuttanut sohvaa?
Lattia oli kylmä kuin hanki.
Mumisin,
että McQueen ja von Trier olivat samaa maata, Pohjois-Korean agentteja
molemmat. He halusivat tuhota länsimaisen elokuvan.
Neiti
ei kuunnellut. “Tee siitä analyysi, syvä”, hän tarkensi, “mielellään
aika yhteiskunnallinen vielä. Revi kulissit auki niinku niissä sun
teeseissä.”
Mitähän
teesini mahtoivat käsitellä? Ingen anung.
“Mä
tuun takas viikon kuluttua”, hän sanoi. “Katotaan sit mitä sä oot kehittäny.”
“Niitten leffat on pelkkää estetiikkaa”,
sanoin. “Antti. Oidipus.”
“Mistä me puhutaan?”
“Mä en oo ihan varma.”
“Hyvä. Kehittele sitä. Tutki asiaa ja... laita siihen sun juttuun.”
Neiti
kietoi arabihuivia kaulaansa, kun kysyin hänen nimeään.
“Enkö
mä esitelly itteeni? Kamala! Ei minkäänlaisia käytöstapoja.” Hän ojensi
kätensä. “Uimonen, Siri. Ei sukua Ristolle.”
“En mäkään o”, sanoin ja puristin hänen
kättään. “Enkä Väinölle.
Hakekaa talteen tavanomaiset epäilyt.”
Neiti katsoi minuun kysyvästi.
“Casablancasta, siitä lopusta”, sanoin. “Kauniin ystävyyden alku ja
sitä rataa.”
Muokattu viimeksi 8. maaliskuuta 2016 klo 18.28.
