Haa! Veri

Yours sincerely,
D

NELJÄS LUKU

Ratsuväki saapuu

SIRI HYVÄ,

Olen pahoillani viime kerrasta. Olen elänyt omissa oloissani niin kauan, etten tiedä, mitkä ovat sopivan käytöksen rajat. Miten sopii siis kirjoittaa. Minun on kai pakko lainata Tommy Tabermannia, kokeiltava kaikkia ovia, täytyy raastaa, mistä kiinni saa. Hänen elinaikanaan se oli vielä sallittua – kunhan et tallannut krapulassa tutisevaa sielua tai jotain.

Mutta ajat ovat muuttuneet.

Lähetän ohessa artikkelin ja joitain aihioita - jos ne yhdessä tai erikseen auttaisivat korjaamaan aiheuttamaani vahinkoa.

Minä muuten en ole krapulassa. Viime kerrasta on reilusti yli kolme vuotta aikaa.

Sinun

Tietotoimistosi

•

Mitä tehdä vapaailtana Vladivostokissa?

Kyseessä on se Venäjän kaupungeista, joka sijaitsee lähinnä Pohjois-Korean mustaa aukkoa, mikäli sallitte lennokkaan ilmaisun. Ette salli? Minkäs teet, Pohjois-Korean yli ei noin vain hypätä. Takavuosien urheiluselostajan sanoin: maantieteelle ei voi mitään.

Vaan paikalliset vähät välittävät.

Voisi luulla, että idän metropolissa olisi maailmanlopun meininki. Eletään kuin viimeistä päivää, kaikki kelpaa. Päinvastoin – täällä ei tuomiopäivän profeettoja palvota.

Alkuperäisväestölle sen omaleimaisen kulttuurin säilyttäminen vireänä on elinehto.

Tämä näkyy Vladivostokissa. Kaupunki pursuaa kansainvälisen vertailun kestävää hengenravintoa harva se ilta. Kaikkiin tapahtumiin ei millään ehdi. Onneksi on internet. Siellä jatketaan keskustelua tärkeistä teemoista; usein jaetaan myös tallenteita, parhaita paloja illan tapahtumista, suoria lähetyksiäkin tämän tästä. Tiedotusvälineet tuntevat vastuunsa, tarjoavat materiaalin maksutta verkkosivuillaan. Näin toimivat myös nettipäiväkirjan pitäjät, täkäläisittäin plokkaajat.

Yksi kaupungin elinvoimaisimmista riennoista on kirjallinen eli clit-mittelö.

Esimerkki-iltana Olli Tammilehto ja Syksy Korhonen kilvoittelevat siitä, kumpi on yltänyt korkeammalle juche-aatteessa. Yleisö ei ymmärrä kärpässarjan sanailusta mitään, mutta ihastelee urheilijoiden puhelahjoja.

Keskikaljassa Tuomas Muraja ja Carl “Fotografiska” Hägglund alustavat aiheesta “Kenen viinat join ja milloin”. Hissa-Teemu haluaisi kovasti osallistua, mutta häntä ei huolita mukaan. Tänä iltana pääsevät ääneen vain todelliset tarinaniskijät. Yleisö kuorsaa jo täyttä kurkkua.

Mikä olisikaan ihanampaa kuin uinua tietäen olevansa turvassa, kun älykäs sanailu jatkuisi taukoamatta estradilla...

•

Kun Bosnian presidentti, muslimi Alija Izetbegović palasi rauhanneuvotteluista Lissabonista, häntä vastaan lentokentälle eivät saapuneetkaan kaverit vaaleansinisin kallella kypärin. Nämä raskaasti aseistetut sotilaat eivät olleet YK:n palveluksessa. He olivat presidentin pahimpia vihollisia, pesunkestäviä serbejä.

Izetbegović ymmärsi olevansa yhtä kuin kuollut, vähintäänkin vanki. Hänet vietiin panssariautossa separatistien tukikohtaan Sarajevon eteläpuolelle. Kun uutinen ihmiskaappauksesta levisi, leirin ulkopuolelle kerääntyi vihainen ihmisjoukko. Se janosi verta, halusi presidentin käsiinsä.

YK-kenraali Lewis MacKenzie kurvasi Roverillaan paikalle juuri kun väki alkoi irrotella katukiviä.

MacKenzie kiipesi autonsa konepellille puhumaan. Ei hätää, hän sanoi. Kansalla ei ollut syytä huoleen. Hän oli tullut neuvottelemaan heidän presidenttinsä vapaaksi.

Väkijoukko vaikeni silkasta tyrmistyksestä. He aikoivat omakätisesti nylkeä Bosnian presidentin, jos vain saisivat tämän käsiinsä. Saattoiko tämä olla jollekulle yhä epäselvää?

Torikokouksen suurin sankari, heidän presidenttinsä, oli Radovan Karadžić. Eikä tämä jäisi kiinni vielä 16 vuoteen.

MacKenzien vierellä hymyili hermostuneesti korkea-arvoinen tarkkailija, jäätelökauppias Carl Hägglund.

EU tunnettiin tuolloin nimellä EY – ehkä siltä ei sen tähden herunut apuja tilannearvion tekemiseen. Hägglund oli, kuinka ollakaan, vaiti.

Noam Chomsky on sittemmin vedonnut tarkkanäköisen kenraali MacKenzien arvioon koko kolmivuotisesta sodasta. Serbien niskaan sysätty ensisijainen vastuu sotarikoksista on kuulemma “hölynpölyä”.

•

Koraalikirjan maallistunut perillinen feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.

Nimitystä feraalikirja käytti ensimmäistä kertaa pelätty kirja-arvostelija S. Laurila vähää ennen kuolemaansa. Hän yritti olla hauska. Laurila toivoi, että hänen kritiikkinsä kohteet saisivat kipeästi kaipaamaansa tunteen paloa edes jostain, vaikka sitten lajityyppinsä nimestä. Kuvaahan laatusana “feral” lähinnä villiintynyttä kotieläintä, eritoten kissaa.

Feraalikirjan tuore renessanssi on saanut innoituksensa elokuvasta. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino ovat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Todellisuus on kuollut, Tarantino ja Kaurismäki julistavat, eikä vainajaa muistele kukaan. Pojat tekevät elokuvaa elokuvasta. Kirjallisuuden puolella Juha Hurme jatkaa – Peter von Baghin jalassa roikkuen – Akin jalanjäljissä. Kaverit taiteilevat nuoralla, joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin välille. Heidän pahin painajaisensa on lukija tai katsoja, joka toteaa, että kiitos vain, hän osaa ajatella itse.

Feraalikirja on modernismin lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa – eikä federalisti moiseen edes pyri. Kirjoittajan ainoa, sangen vaativakin tehtävä on muokata jo esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä, leikata ja liimata ja laittaa materiaali jakoon paremmin sulavassa muodossa.

Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Ehkä, mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Ei vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat kuitenkin seurata, kun Piia Pasasen lukee niitä, vaikka koko yön.

Esillepano ennen kaikkea, ja kierrätys kunniaan.

Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat mitä tilaat.”

Kaikesta edellä esitetystä saattaisi päätellä, että feraalikirja on suhteellisen uusi keksintö. Näin ei kuitenkaan ole. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit – hutera asiantuntemus, räikeät yleistykset, kohtuuttomuus kaikessa – on Arthur Rimbaud’n laatima antologia Kausi helvetissä. Tekijän äiti julkaisi sen vuonna 1873. Teosta ei tule sekoittaa samannimiseen, Bosnian sodasta kertovaan reportaasiin. Balkanilta kaiken tietämisen arvoisen kertoo taasen seuraava suuri feraalikirja, Greg Campbellin The Road to Kosovo: A Balkan Diary. Siitä ilmestyi toinen, lopullinen laitos vuonna 2011.

Muita ensiluokkaisia koraalikirjoja ovat Florian Illiesin 1913: The Year Before the Storm sekä Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull and the Battle of Little Big Horn. Kumpaakaan ei ole käännetty suomeksi.

•

Halusin pilkata plokkaajaa, joka lainasi Hullun hevosen väitettyjä puheita ja käytti kuvituksena Pienen suuren miehen muotokuvaa. Pikku paskiainenhan oli se tyyppi, joka yritti pidellä Hullua hevosta aloillaan, kun tämä murhattiin. Hullu hevonen viilsi puukolla lilliputin ranteen auki, ja tätä arpea hän kyseisessä valokuvassa parhaansa mukaan peittelee. En voi kuitenkaan nauraa nettipäiväkirjan pitäjälle sekaannuksen takia. Se on Wikipediasta lähtöisin ja toistuu takuulla sadoilla sivuilla. On keksittävä muita ilon aiheita.

Nuora Moskovasta Vatikaaniin

KORAALIKIRJAN MAALLISTUNUT PERILLINEN feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.

Oletteko seonnut, kysytte. Ette ole kuullutkaan mistään feraalista, hikeennytte, älkää suotta. Rauhoittukaa. Kukaan ei syytä teitä siitä. Kaksi vuotta sitten kyseistä kirjallisuuden lajia ei ollut olemassa kuin parin visionäärin päiväunissa.

Nimitystä feraalikirja käytti tiettävästi ensimmäistä kertaa kriitikko S. Laurila vähän ennen kuolemaansa. Hän yritti olla hauska. Tai sitten Laurila halusi, että hänen luonnehtimansa teokset saisivat kipeästi kaipaamaansa paloa edes jossain muodossa. Tyyliin kovaksi keitetty vanukas.

Lajin siemen oli heitetty elokuvassa. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino olivat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Juha Hurme jatkoi – Peter von Baghia kädestä pitäen – Akin jalanjäljissä. He taiteilivat jatkuvasti nuoralla, joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin välille. Heidän pahimmissa painajaisissaan lukija puuskahti, että kiitos vain, hän osasi kyllä lukea itse.

Tarantino jäi vaille perillisiä.

Feraalikirja on aikamme lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa – eikä tämä ole federalistin tarkoituskaan. Kirjoittajan ainoa, sangen vaativakin tehtävä on muokata jo esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä, leikata ja liimata ja laittaa materiaali taas jakoon vähän paremmin sulavassa muodossa.

Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Ehkä... mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Et vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat kuitenkin katsella Piia Pasasen lukemia uutisia vaikka koko yön. Presentaatio ja kierrätys kunniaan!

Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat mitä tilaat.”

Kaikesta edellä esitetystä huolimatta feraalikirja ei suinkaan ole uusi keksintö. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit on Arthur Rimbaud’n kokoama antologia Kausi helvetissä (1873). Teosta ei tule sekoittaa Bosnian sodasta kertovaan, samannimiseen reportaasiin. Tästä aiheesta kertoo tyhjentävästi seuraava suuri feraalikirja, Greg Campbellin The Road toKosovo: A Balkan Diary (Toinen, paranneltu painos 2011).

Tänään tapahtui taas. Olin kivunnut portaat radan tuolla puolen, ravannut toiset alas tällä, kävelin parhaillaan pirteänä kotiin päin. Minulla oli tekemistä, oli töitä, siksi olin pirteä. Oma aika on kortilla, kun on velvollisuuksia. Silloin maailma näyttää parhaat puolensa, sylkee merkityksiä kuin konekivääri hylsyjä.

Pikkubussi ajoi radan vartta vievää pikkutietä pitkin, kurvasi kääntöpaikalla ja pysähtyi. Se peruutti pikku matkan ja kaasutti eteenpäin, saattoi u-käännöksensä loppuun.

Näky sai minut pysähtymään. Pikkubussi tunnettiin siitä, että se haki erityislapset kotiovelta joka arkiaamu ja palautti heidät samaan paikkaan koulupäivän päätyttyä. Muina aikoina se kuljetti eläkeläisiä kauppakeskukseen.

Kyyti ostosparatiisiin oli jokerilinja nimeltään.^[1]

Tuijotin tyhmänä bussin perässä loittonevaa numeroa, oransseja ympyröitä mustalla pohjalla.

237.

Länsimaisia lukuja. Kun ne laskee yhteen, tulos on aina kolme.

Olette eri mieltä? Että se on kaksitoista?

Laskutoimitus on kesken, hyvä herrasväki.

•

Burman bin Laden – joka tunnetaan myös lempinimellä Buddhan bin Laden – Ashin Wirathu kylvi paikallisiin muslimeihin kauhua kampanjallaan, joka kantoi nimeä, siis numeroa 969.

Miksi? Buddha kieltää kysymästä miksi.

Älkää ymmärtäkö väärin. Kristinuskossa ei ole mitään vikaa sinällään. 2 000 vuotta mitä tahansa maailmanselitystä vain alkaa olla liikaa. Ihmiskuntaan iskee ähky. Joka ikinen vaihtoehto vallitsevalle liturgialle alkaa kuulostaa nerokkaalta, oli se miten älytön hyvänsä. Selväjärkisyys menee muodista. Islamin voittokulku ja lukemattomat salaliittoteoriat todistavat, että hypoteesini pitää. Kuten todistaa myös vasemmistolainen renessanssi. Vasemmasta on tullut uusi musta, valtavirtaa. Ei vasureita silti hullukaan Kreikan ulkopuolella äänestä. Miksei?

 Vasemmiston aatemaailmaa on kohdannut sama kohtalo, jota sen kannattajat vaativat maamme yrityksille ja luonnonvaroille. Sosialismi on kansallistettu. Yhteiskunnan kaikki kerrokset veisaavat samaa virttä. Kuunnelkaa ketä tahansa kotimaista taiteilijaa television uutislähetyksessä (silloin kun oikeita uutisia ei löydy). Tunnustan olevani vieraan vallan agentti, ellei kansallisen itsetuntomme kohottaja julista tutkittuna tosiseikkana vähintään toista seuraavista väittämistä:

(1) Eriarvoisuus on lisääntynyt.

(2) Turvaverkkoja puretaan.

Kymmenessä käskyssä on liikaa opittavaa nykyajan ihmiselle. Näin ollen on ällistyttävää, kuinka hyvin jokainen äänestysikäinen osaa nämä kaksi. Niistä on tullut uskontunnustus. Ne eivät kaipaa tuekseen tosiseikkoja, ne ovat totta.

Hyvien asioiden edistäminen on kuin kuntosalilla kävisi. Siihen pyrkivät kaikki, sillä jälkeenpäin vientiä riittää. Kysyntä ennen muuta. Ja terveys, mielenkin. Enää ei mennä terapiaan, vaan politiikkaan. Paras esimerkki ajan hengestä on fyysikko, joka näyttää perigootin karikatyyriltä. Hän on uuvuttanut aivojaan virassa niin, että vapaa-ajalle harkintaa ei riitä yhtään. Ja tädit ihastelevat, kun Edward käyttää saksien sijaan sanoja – kysykää ihmeessä, mitä mieltä poju on Palestiinasta.

Mutta johonkin on raja vedettävä kotirouvankin. En suosittele, että Edwardin kuullen mainitaan Pariisin terrori-iskuja.

Jos perheenpää sattuisi yllättämään kesken niiden puheiden, voisi fyysikko löytää itsensä pakene tai taistele -tilanteesta, mikä ei pidemmän päälle olisi rakentavaa joko imagoa tai pasifismia ajatellen.

---

^[1] Kirjoittaja on erehtynyt. Jokeri-linjan nimeä on oikeutettu käyttämään vain ja ainoastaan bussi nro 550. – Toim. huom.

Franz Marc: Two Pigs