Pariisi on aina oleva

TOINEN LUKU

Nälkä, nälkä

ÄLKÄÄ KYSYKÖ MISTÄ JOHTUU tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla siitä kiitolliset. Vielä mitä. Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo Irakista ennen kuin muistamme mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkiriikkisen seikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme). Ne väittävät, että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä, turhaan kärkkyvät: rauhan. Se on tosin lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.

Kuolema tulee ajallaan. Turha sitä on kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään kuvaa roihusta, jossa kuoleman kultti, rosvopaisti – kirjaimellisesti – kypsyy. Jos ei muuta, siitä luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.

Pariisi on aina oleva meidän.

Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa radan tuolla puolen. Oli pimeä, kun tulin ulos. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Ylikulkusilta jatkoi matkaansa herraskaisen kerrostalon tyveen. Ei voi olettaa, että parempi kansanosa kiipeäisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta on vedetty alaovelle asti.

Olin keksinyt, mitä tehdä, kun saan kyllikseni tästä maailmasta. Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop – fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Olkoon se nimeltään snuff-romaani: perintöni tuleville sukupolville.

Sillan alla paloi pieni nuotio. Pysähdyin hetkeksi hämmästelemään näkyä. Se oli virhe. Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli suoraan minuun.

Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän puri alahuultaan ja hymyili häijysti. Sitten hän tunki kätensä housunkauluksesta sisään.

Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.

Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perääni. Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin halusivat käyttää kynnysmattona?

Ehkä minun olisi pitänyt tuntea tyyppi.

Ajattelin ensinnä isääni, joka useassakin elämänsä vaiheessa olisi hyvin voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki. Hän seuraili päähänpistojaan Kööpenhaminaan asti. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.

Äijän pienissä pikisilmissä, noissa suupieliä uurtavissa juonteissa oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua. Oliko irtolaisen kasvoilla maksaläikkiä, vai oliko mielikuvitukseni taas tehnyt tepposet?

Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä kun tajusin, kuka sillan alla kyyhötti.

Jos äijän pää ei olisi tunkenut paksua harmaata hiusta, olisin veikannut, että pummia esitti Michel Foucault. Kai tukka oli voinut kasvaa takaisin. Ranskalainen filosofi ja vallan vahtikoira Foucault oli ostettu isäni nykyiseen tiimiin 1980-luvun alkupuolella, kun aidsista ei vielä tiedetty juuri mitään. “Musil” antoi taudille sen ensimmäiset kasvot, ennen kun kaunis poika Robert Mapplethorpe pyyhkäisi pöydän puhtaaksi. Ehkä Foucault oli lavastanut kuolemansa ja imi nyt itseensä slummien autenttista ilmapiiriä Helsingissä.

Kun kaverin huhuttiin huijanneen kuolemaa, hänelle saattoi siltä istumalta pystyttää patsaan. Kyseessä oli merkkihenkilö, ei epäilystäkään siitä.

Oli miten oli. En olisi kuitenkaan päässyt tenttaamaan tätä miestä vailla moraalia, että missä nyt mennään. Mestarin kalenteri oli aivan täynnä, mikäli hän yhä hengaili maan päällä.

Minun oli tyytyminen halpahallin versioon, Foucault’n Amerikan serkkuun.

Sillan alla kapinaa lietsoi Amerikka-vihan ajatollah, punainen papukaija Noam Chomsky.

Chomsky ajatteli ratsastaa alkuperäiskansan edustajalla auringonnousuun. Intiaani heitti hänet selästään. Siinä hän nyt hytisi, Serbian tiede- ja taideakatemian kunniajäsen, miesparka.

...

Boxer: The Real Jean-Michel Basquiat and Fake (Street Art, Recap)

We never went to Paris, Magyar, P and I. That was fiction. But the part about Magyar's publishing outfit moving from putting out books to printing cans, that was true. I heard Magyar was moving from the field of literature into the visual arts.

He wanted to be an artist, as had countless others before him. Good for him! Good luck on the path you've chosen. I had lost my appetite for art ages ago, while I was trying to preserve my brain in alcohol. But lately, I've been reading some books. And I can feel someone rattling the cage, ever so lightly...

We took a trip to Paris, my daughter and I, last July. Here are some of my notes from the three-day journey.

*

My daughter wanted to do some shopping, and somehow we drifted into Clichy. She wanted to see the Moulin Rouge anyway, and I knew exactly how to get there... thanks to Jean Rhys.

From the balcony Marya could see one side of the Place Blanche. Opposite, the Rue Lepic mounted upwards to the rustic heights of Montmartre. It was astonishing how significant, coherent and understandable it all became after a glass of wine on an empty stomach.

We took the obligatory pictures, then continued climbing Rue Lepic. I showed my daughter the building the main character in Jean Rhys's Quartet had lived in. Always in trouble with the landlady. Always the cause of one scandal or another, without knowing why, what she'd done. Until Ford Madox Ford came to the rescue with his squeeze, and the scandal erupted for real. I didn't tell my daughter that. I told her van Gogh had lived on Rue Lepic as well, I just didn't know where.

We bought some brie and crackers and a jug of ice cream (a touch of genius, that ice cream was, not my idea, of course), and sat to eat on a bench where I thought Rue Lepic terminated. We ate most of the cheese, some crackers and all of the ice cream, sitting on a bench in a clearing, and eavesdropped an American hipster making fun of the local hipsters. He called them bonbons or something, describing how cool they thought they were, living in Paris, throwing the weight of their parents' bank account around.

The guy was a tour guide for a group of his compatriots. The guy was in his twenties or thirties. He was slim, had a short-cropped beard of gold and copper; he wore the usual hipster-attire of jeans and shirt. He let his listeners in on a secret: just around the corner, right over there, you found an excellent restaurant with quite reasonable prices, big portions, huge salads, and so on. The business side being taken care of, he then came down heavy with the artsy.

He told a story of a female artist who had started painting her self-portraits everywhere to get back to an ex-boyfriend. "I don't wanna see you ever again," he had said. Now, of course, he had to. His ex-girl got incredibly rich and famous. There was a work of hers on the outside wall of a gallery:

To cut a long story short, she had realized the American Dream.

As street artists go, she was the perfect target for guided tours.

Then the guide said, "Well, other artists have lived here as well, and next we are going to see where one the most famous of them all, ever, lived."

The group ran away. I watched them go. They disappeared from view. I shot up from the bench, spoon in hand, and into the middle of the street to see. There. I saw the Americans, all right.

"There's got to be a plaque or something," I told my daughter. "I have to go and see, once they're gone."

While we were waiting for the first group to get out of the way, another group stopped in the same spot their predecessors had occupied, and another guide recounted the same stories, in another language, as far as I bothered to listen. I wondered out loud, why to tell the same stuff to everyone. Didn't they have any imagination? Didn't they ever get bored? Am I the only one who is always getting bored, besides King Arthur?

After a beat, we followed the tracks of the first group. There was no sign on the wall where they had stood, watching the van Gogh wannabe, the guide, waving his arms. There was a Asian café downstairs, that was all. It must have been here anyway, I thought, staring at the derelict building.

My daughter tapped me on the shoulder. She pointed to the other side of the street. And indeed, there were our friends from Group #2, standing in front of a carefully preserved white house, under that great, liberating plaque which said,

All I will hear is a drunken shout

When they are done and all worn out.

I will throw up and then pass out...*

We climbed on. And Jean Rhys wrote:

The lights winking up at a pallid moon, the slender painted ladies, the wings of the Moulin Rouge, the smell of petrol and perfume and cooking.

The Place Blanche, Paris, Life itself. One realized all sorts of things. The value of an illusion, for instance, and that the shadow can be more important than the substance. All sorts of things.

On the road to Sacré-Coeur, to the steps of Sacré-Coeur, we take another break. My daughter asks me if I would like to live in Paris. I don't think so. It would be like living in a museum. This substantial remark is preceded or followed by a sermon of mine on the subject of writers and artists and hangers-on and yes-men and tourists who swarm the place as soon as somebody has achieved anything, something of their own. Something original. It's the same as with the rock stars. People are just out to exploit them! Rock stars have nothing to do with it, my daughter insists. I insist that they do.

"But you have followed those stars here," my daughter says, "haven't you?"

Yeah. It is nice to visit those places, I explain. I'm not staying, feeding on dead people like a hyena.

Because I cannot stay. That is the real reason, the only reason why not. I didn't have the money. It was at this point that my daughter asked if I wouldn't like to live in Paris. She gave me an opportunity to safe face. She must have seen that the old man's logic "was incorrect even before it reached its 'ergo'":

It is wrong to say, 'I think'. One ought to say, 'I am thought'.

Coming down the stairs, the vendors pass us, running away from the cops or the soldiers with their Kevlar vests and machine guns. They almost fall to their faces, the vendors do, they are laughing so hard. The audacity of hope? Once again I know nothing. I don't even know that. We take a metro to the hotel in silence.

"Lady Gaga," one of the vendors called to my daughter earlier, as he was trying to close a deal. "No need to be afraid."

He offered his hand, we hurried past.

"Where are you from?"

"Finland," I shot back, stumbling into safety. And after that, the vendors stumbled past us. After that...

Who the hell is Haussmann?
Doesn't matter, really:
we want to be his protégés!

___

http://www.wikiart.org/en/jean-michel-basquiat/boxer
__

*) The quotes in red are from Arthur Rimbaud. I highly recommend an iconoclastic biography of the boy wonder, written by Graham Robb: Rimbaud. Picador, London 2000.

I had Rimbaud with me in Paris, sat reading it on the sidewalk of Boulevard Haussmann while my daughter did her shopping inside. Without a hint of irony, that was bliss.

The story... if there is one... goes on here.

Magyar

[VERSIO SUOMEKSI ALLA.]

We were talking to each other, P and I, at the time. So there were no hard feelings between Magyar and me either.

Magyar made an impression, alright, when you first met him. He had a shaved head, well-trimmed beard and mustache and, without exception, dark clothes. Later on, as I saw the photo of Anton LaVey, the prophet and founder of the Church of Satan, I couldn't help but cry, "Magyar!" That wasn't quite accurate, after all. It wasn't until I was reading the thorough portrait of Gabriele d'Annunzio, a "poet, lover and preacher of war," written by Lucy Hughes-Hallett, that I realized I had at last encountered an earlier incarnation of Magyar's, in flesh and spirit.

I was still dreaming of becoming an author. I saw Magyar as a unique opportunity to gain a footing in the publishing world, with him working there an all. Or wasn't he? What sort of books was his shop specializing in? Was it a bad idea for me to come up with a manuscript and send it to them to read?

"At the moment," Magyar said, reflecting every word, "presently. We don't publish books."

Really? What, then? What did they publish, if not books? Just give me a hint, and I can skip instruments just like that, try something new...

"Cans," he said, and rose from the easy chair.

He went into the kitchen and opened the fridge. He took a beer, single beer, and opened it. I knew that sound. He stayed in the kitchen drinking his beer. It was time for me to go.

... 

We made a trip to Paris that summer, the three of us. P wasn't 100% sure of their affair yet, and my coming along lowered the stakes some, I guess, made the journey little less a personal affair. I served as an insurance against disaster. Or maybe they just needed a chaperon, someone who'd keep them off of each other for a moment, force them out on the streets, to see the city. Otherwise they would have spent three days and nights in bed.

Magyar enjoyed his role as a tour guide. P and I played a part we were most comfortable with, one we fell back upon every time we met. We granted the foreign fools glimpses into the most exotic traits in our beloved national character.

On a street corner in Montmartre, Magyar was giving a lecture on a street artist who had rocketed to the top of the art world from these very sidewalks. I looked at P: had she heard of the artist? P shook her head. Neither had I.

Magyar beckoned us to look at something on the wall. It was a painted picture of a lady with a long, black hair and cherry red lips. She was looking at you over her shoulder. The painter must have aimed at an image of a seductress. It looked like a tattoo on somebody's upper arm. I told Magyar this. He just ignored me. Magyar wouldn't let anything interrupt his presentation.

But the universe does not work that way. Especially the universe where an alternative, parallel reality is always at hand, if you're not satisfied with the present one. So "Magyar, interrupted" will be the name of the next post, and it is going to be all about choices. 

The story begins here.
And continues here.

Olimme noihin aikoihin puheväleissä P:n kanssa. Meillä ei siis ollut Magyarin kanssa kitkaa välillämme.

Magyar oli omalla tavallaan vaikuttava ilmestys. Hänellä oli kalju päälaki, hyvin hoidetut viikset ja parta sekä poikkeuksetta tummanpuhuvat vaatteet. Kun myöhemmin näin saatananpalvojien profeetan Anton LaVeyn kuvan, en voinut kuin älähtää: "Magyar!" Se laukaus tosin meni vähän ohi. Sitten luin Lucy Hughes-Hallettin perinpohjaista muotokuvaa Gabriele d'Annunziosta, "runoilijasta, rakastajasta ja sodanlietsojasta", ja tajusin viimein löytäneeni Magyarin aiemman inkarnaation, hengessä ja lihassa.

Haaveilin yhä kirjoittelijan urasta. Näin Magyarissa ainutlaatuisen tilaisuuden luoda suhteita kustannusmaailmaan. Olihan hän käsittääkseni alalla töissä. Vai eikö ollut? Millaisiin julkaisuihin hänen firmansa keskittyi? Olisiko minun järkeä kasata kässäri ja lähettää se heille luettavaksi?

"Tällä hetkellä", Magyar sanoi ja harkitsi jokaista sanaa, "juuri nyt me ei julkaista lainkaan kirjoja."

Niinkö? Mitä sitten? Mitä he sitten julkaisivat, jos ei kirjoja? Anna vain vihje, niin voin käden käänteessä vaihtaa alaa, kokeilla jotain uutta...

"Peltipurkkeja", Magyar sanoi ja nousi nojatuolistaan.

Hän käveli keittiöön, avasi jääkaapin oven ja äänestä päätellen otti kaljan. Kyllä - kuulin kun hän avasi sen. Yhden kaljan. Hän jäi keittiöön juomaan sitä. Minun oli aika lähteä.

*

Sinä kesänä lähdimme kolmestaan Pariisiin. P ei ollut takuuvarma suhteestaan Magyariin, ja mukana oloni teki matkasta vähemmän riskialttiin, vähemmän henkilökohtaisen, luulisin. Toimin vakuutuksena katastrofia vastaan. Tai ehkä tarkoitukseni oli palvella esiliinana, pitää heidät hetki pois toistensa kimpusta, pakottaa ylös ja ulos, katsomaan kaupunkia. Muuten he olisivat viettäneet kolme vuorokautta vuoteessa.

Magyar keskittyi oppaan osaan. P ja minä löysimme tutun sävelen, kun esitimme ulkomaan eläville kansanluonteemme eksoottisimpia piirteitä. Osa sujui meiltä luonnostaan. Palasimme siihen aina, kun olimme yhdessä.

Montmartrella Magyar luennoi meille paikallisesta katutaiteilijasta, joka oli ponnistanut maailmanmaineeseen näiltä samoilta jalkakäytäviltä. Katsoin P:aa kysyvästi: oliko hän kuullut taiteilijasta? P pudisti päätään. En ollut minäkään.

Magyar viittilöi katsomaan jotain seinässä. Se oli maalaus naisesta, jolla oli pitkä musta tukka ja kirsikanpunaiset huulet. Hän tähyili katsojaa olkansa yli. Maalari oli kai ajatellut tehdä viettelijättären muotokuvan lätkäistessään värinsä seinään. Se näytti tatuoinnilta jonkun olkavarressa. Kerroin tämän Magyarille. Hän ei välittänyt puheistani. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Magyaria sulkemaan suutaan.

Mutta maailma ei mene niin, varsinkaan maailma, jossa vaihtoehtoinen, rinnakkainen todellisuus on aina kätevästi saatavilla, kun nykyinen ei miellytä. Joten "Katkennut Magyar" olkoon seuraavan kirjoituksen otsikko, ja siinä käsittelemme yksinomaan valintoja.

Lue tarinan alku täältä.