Magi Marmara - herrojen laiva

Näyte alla. Linkki lopussa.

Siellä sinä istuit, Steve Oskar Bang-a-Gong, kyyhötit sängyn reunalla Mandalay Bayn sviitissä 32-135 Las Vegas, Nevadassa. Ja istut jälleen, kun sinut on syösty vallasta. Murjotat ikkunan ääressä, listaat plussia ja miinuksia.

Olet järjestyksen mies ennen kaikkea ja ennen muuta. Yhdysvaltain laivaston upseeri, evp. Ampuako vai ei? Siinäpä pulma. Olisit aina halunnut kuulua erikoisjoukkoihin, laivaston ”hylkeisiin”, jotka nappasivat Osama bin Ladenin. Halusit olla tarkka-ampuja. Puntaroit tämänhetkistä tilannetta lapsuudenunelmiesi pohjalta, lasket lentoratoja.

Käyttäisikö erikoisjoukkojen sotilas asetta omia maanmiehiä, siviilejä vastaan?

Kuka moista edes kysyy? Sotilaan tehtävä on puolustaa ja palvella, ei uhata.

Ai vaikka voitaisiin osoittaa, että valtavirta-kantrimusiikin kuuntelijat muodostavat vakavan ja välittömän uhan kansakunnan turvallisuudelle?

No ainakin sen moraalille. No siitä huolimatta. Maan sisäisiin ongelmiin ei voi etsiä sotilaallista ratkaisua. Ratkaisun on aina oltava poliittinen, muista se. Muista 1861 – 1865. Muista 1918.

Bang-a-Gong! Ellet välitä uhreista, ajattele edes itseäsi. Ajattele häpeän määrää, jonka tekosi langettaa. Ajattele perintöä, joka jää. Miksi haluat rangaista itseäsi näin?

Olet ehkä tehnyt jotain, jota ei voi hyvittää. Jotain anteeksiantamatonta, uskot niin – olkoon. Tehtyä ei saa kumottua kuin tietokoneella, eikä se onnistu kuin aniharvoin sielläkään. Mutta räikeimmätkin virheesi, kuten Indian Runnerin tuottaminen, olivat tuiki tavallisia, inhimillisiä erehdyksiä. (Tämä on ehdottomasti oikea lähestymistapa. Muistelkaahan mitä sanoin, kun puhuin Kurtzista.)

Kuka tahansa tuottaja olisi voinut polttaa rahaa siinä hankkeessa. Aivan mahdollista, periaatteessa. Se, että elokuvan ohjaajasta kehittyi myöhemmin oikea irvikuva, pohjapiirros kaikelle sille, mitä inhoamme kehitysmaita-hyysäävissä, isänmaalle-pyllistävissä vasureissa – hei, ei sitä kukaan tuolloin tiennyt! Vuonna 1991 olimme lapsia, autuaan tietämättömiä kaikesta, paljosta pahasta. Ja tuskin Sean Pennin myöhemmistä vaiheista oli vielä tuolloin nähtävissä merkkiäkään. Vai kuinka?

Kroatian sodan ensimmäinen vaihe alkoi sinä vuonna.

Vietin elämäni kesää. Sitä ei pystynyt pilaamaan edes Oliver Stonen heittämä huono vitsi, elokuva nuoruuteni sankarista J.D. Morrisonista. Ja kun ruumiin häpäisyssä oli päästy alkuun, Rolling Stonessa ilmestyi Gary ”Just Do It” Gilmoren pikkuveljen – mietitään tätä hetki – siis murhaajan pikkuveikan kirjoitus, jossa tämä esitti Doors-yhtyeen keulakuvan viestin olleen profetia Reaganin ja Bush vanhemman, vanhoillisten valtakaudesta! Joka toteutui ja meni ohi. Kulttuurihistorian vinkkelistä kiinnostavampi oli samassa lehdessä ollut Bret Easton Ellisin haastattelu. Hän kertoi tuoreen romaaninsa Amerikan Psykon kirjoitusprosessista. En ole lukenut kirjaa, mutta AV on kertonut hillittömiä juttuja siitä.

Phil Collinsin ensimmäinen soololevy on mestariteos. Phil Collinsin toinen soololevy on mestariteos. Whitney Houstonin koko tuotanto on mestariteos!

Ellis kertoi itkeä tirauttaneensa pari kertaa kirjaa vääntäessään, minkä edellisen perusteella voi hyvin ymmärtää. Kirja piti sisällään syvästi järkyttävää materiaalia. Veritekojen kuvaukset kalpenivat auttamatta kertojan uskomattoman kammottavan maun rinnalla. Tulee mieleen päähenkilö kulttikirjassa Tappaja sisälläni. Hänen mukaansa oli ihanampi sivaltaa uhria sanallisesti kuin sanotaan nyt vaikka veitsellä. Molemmat kidutuskeinot olivat kivoja, mutta kielellinen kivempi. Uhrin älyllisen ja emotionaalisen tuskan seuraaminen oli onnea, oli psykopaatin taivas.

Luin lehteä Lissabonissa. Polttavin kysymys loman aikana oli, saisinko tänään ottaa vähän enemmän. Ehkä seuralaiseni innostuisi myös ottamaan. Ehkä meillä olisi syntisen lystiä.

En löytänyt lehdestä horoskooppeja. Samalla muutos teki tuloaan. Minulla ei ollut sen mittaluokasta aavistustakaan.

Ei ollut vielä tavanomaista tuohon aikaan, että näyttelijä yritti vaihtaa alaa, kokeili siipiään ohjaajana – saati, että hän väitti osaavansa kirjoittaa. Pennin pojan saavutusta (ohjaus ja käsikirjoitus, molemmat) pidettiin pienenä ihmeenä. Oliko se isompi temppu kuin Madonnan vieminen vihille, siitä voidaan jatkaa keskustelua heti puheenvuoroni jälkeen. Teidän on kuitenkin syytä panna pari seikkaa merkille:

• Penn oli pahis. Hän oli sanavalmis juoppo, joka puhui hauskoja haastattelussa.
• Penn oli väkivaltainen. Hän oli istunut taipumuksensa vuoksi ihka oikeassa vankilassa. Se säväytti kulttuurisnobia.
• Penn oli Bukowskin kaveri. Ja Bukowski oli eräänlainen vastakulttuurin antisankari vielä tuolloin.
• Ajat olivat toiset. Kaikki olivat vasureita ja juoppoja 1980-luvun lopulla. Ja tosiaan, kaikki.

Lyhyesti, virsi kaunis! Oli aika ennen kuin näyttelijät iskivät kustantamoihin turkiskuoriaisten tavoin, ja on aika sen jälkeen.

Bang-a-Gong, kuuntele! Laita pyssy pois ja kuuntele edes hetki.

Hollywood-harhapolkusi, sekö sinua hävettää? Teit dokumentit Reaganista ja Sarah Palinista. Ei mitään hävettävää siinä. Entä tuottajanurasi? Voitko väittää rahoittaneesi yhtään Terrence Malickin elokuvaa? Tai eurooppalaisia, Lars von Trierin tai kaimasi McQueenin tekeleitä?

Et voi, joten pää pystyyn nyt. Itsesääli ei pue sinua. Juuri teitä, vastaavia tyyppejä vastaavassa tilassa, valeuutisiin erikoistunut Breitbart News on luotu pilkkaamaan. Johdit niitä hyökkäyksiä itse, muistatko?

Sitten sait potkut.

Mikä on, Stevie-O? Mikä päätöstäsi viivyttää?

Kysytään yleisöltä. Äänestetään. Kuka haluaa, että Stephen kääntää aseen ympäri ja päästää päiviltä itsensä, sillä sitä kohti tässä ollaan väistämättä menossa? Miksi tehdä välillistä vahinkoa, jos ei ole aivan pakko?

Käsi ylös, ketkä ovat puolesta! Ketkä vastaan, siunatkaa itsenne. Steve saa ampua ensinnä teidät.

Mitä yritän sanoa, pähkinänkuoressa: Trumpin takapiru, evp, ”ehkä vähän päissään” Kelju K. Kojootti ja Las Vegasin joukkomurhaaja, kapteeni Paddock (hänen nimensä, enkä kuseta), ovat samaa kudosta, jolla unelmamme on tikattu, lyijyä. Ja je vetävät seuraajansa pohjaan mukanaan, sitä lupausta eivät petä.

Se siitä. Olemme hukanneet heihin aivan liikaa aikaa. Puhutaanpa hetki asiaa.

Trollit jaetaan alalajeihin sen mukaan, kenen puolesta ne ovat valmiit Facebook-passinsa polttamaan.

Tämän päivän tarpeisiin riittää, kun todetaan, että lajeja on kaksi: Venäjä-trollit ja Trump-trollit. Wiki-trolleista äkkiä sen verran, että ne kulkevat ryhmien välillä, toimivat eräänlaisina viestimiehinä. Wiki-trollit ovat suuren trolliyhdyskunnan työläisiä ja kuhnureita, muuleja, joita kaikki potkivat. Tohtoritutkija Antero Verkka uskoo, että Wiki-trollien profiilit ovat viimeistä myöten Julian Assangen hallussa kaikki. Ne toimivat eräänlaisina tietovuotajan taiteilijaniminä netissä. Australialainen naputtelee niiden päivitykset itse.

Osa trollien käytöksestä on lajinmukaista. Yksilö toimii tietyllä tavalla siksi, että on trolli – ei siksi, että on vaikkapa Venäjän pauloissa. Muslimikammon lietsominen on piirre, joka vahvimmin yhdistää alalajeja.

Selkein ero lajien välille syntyy suhteessa Israeliin. Venäjä-trolli haluaa hävittää juutalaisvaltion. Trump-trolli ei ole asiasta aivan varma. Ystävällämme Oskarilla on epäilyksensä. Voimme siis päätellä, että Ossi on Trump-trolli.

– Palestiinaa ei ole, hän sanoo.

Tämä märkivä haava valkoisen miehen sydänalassa otti ja katosi? Savuna ilmaan, trauma parani yhdellä iskulla?

Taivas, minkä teit. Eeli, Eeli! Tolvanen, tee maali! Kanadassa me palvomme Eeliä. Mutta voiko hänkään auttaa tässä tilanteessa? Katso nyt. Valtaosa yleisöstä on täysin pois tolaltaan. Vaahto pärskyy suupielistä, pyörremyrsky vapautetaan limutölkistä. Eikä tämä ole kielikuva. Tämä on määrä ottaa kirjaimellisesti.

Onneksi Fifi on jo taksissa.

Takauma, olkaa hyvät. Avaan juoman matkalla hotelliin. Olen laukannut lentokentällä pää kolmantena jalkana, etsinyt labyrintin uloskäyntiä. Tölkin henki on raivona syystäkin.

Taksin takapenkki muuttuu kerralla pornovideon kuvauspaikaksi. Hyvä herrasväki! Oli kielikuva. Mitään ei tapahdu. Vierustoveri, paikallinen kaitsijani – hän on täällä tänään, ansainnut aplodit! Hitto, hän on ansainnut rauhanpalkinnon. Fatima ei ole moksiskaan. Päinvastoin, Fatima on kuin enkeli. Ainahan hän on, mutta nyt aivan erityisesti.

Hetkeä aiemmin hän on kysynyt kirjasta, jota kantaa mukanaan. Haluatko kertoa tarinan itse? Hän vaikenee kuin naurumuuri. Hyvä, ja minähän jatkan.

– Tämäkö on se teos, josta puhuit, Fatima kysyy.

– Suomettumisen salainen muistio? Kyllä, juuri se.

– Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?

– Aivan.

Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa, mikä innostaa minua entisestään.

– Avaapa kirja, jatkan, – ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta, niin näytän...

Avaa salkun, etsin Penguin-pokkaria. Käteeni sattuu evästölkki.

– Voimme verrata sitä englanninkieliseen laitokseen...

Avaan tölkin. Geysir kastelee meidät.

Hetken hämmennys. Sitten Fatima alkaa nauraa käkättää.

Luoja, miten minua hävetti ensi alkuun.

Ei hävettänyt kauaa.

– Oletko nähnyt tätä, Fatima kysyy ja painautuu lähemmäs.

– Olen kuullut puhuttavan, vastaan, – että jossain päin maailmaa on jo puhelin, jota voi kantaa mukana...

Fatima lyö minua nyrkillä olkavarteen.

– Hölmö. Se on sovellus. ”Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa”, kehittäjä kertoo. ”Hanki Aivokatko! Siitä löydät yli 2000 tietokirjaa, joista ydinmehut on imetty ja tiivistetty se aivan olennaisin videoon tai audioon – max. 15 minuuttia. Aivokatko: kun tieto on valtaa.”

– Olen pudonnut kärryiltä, sanon. – Luulin olevani radikaali, kun luen kirjoista pelkät esipuheet.

Fatima tuhahtaa. – En usko.

– Siinä on tietty ajatus taustalla, jatkan. – Lukeminen on kuin yrittäisi istua hurjistuneen sonnin selässä. Kirjan voi yrittää väsyttää, taittaa sen henkisen selkärangan. Tai toinen vaihtoehto: ei kiipeä sen selkään lainkaan. Tarttuu nenärenkaasta. Ja vääntää.

Fatima käkättää ja tyrkkää minua, taklaa melkein kumoon takapenkillä. Olemme perillä.

Siirrymme hotellihuoneeseen, missä pornovideo sitten tulee todeksi. Ei, hetki... oliko tuo valeuutinen? En kommentoi, ottakaa ja syökää. Suoristamme kaulukset, laskeudumme hotellin aulaan – Holiday Inn, tässä ihan vieressä – missä jo mainittu Bruno meitä odottaa.

Kättelemme. Fatima ei halua esitellä.

Bruno tekee sen hänen puolestaan. Bruno on paitsi Fatiman yhtiökumppani myös aviomies.

Asetelma ilahduttaa meitä niin, että jaksamme istua kiltisti ja kuunnella ehkä prosentin Brunon puheista. Hän yrittää uuvuttaa meidät hengiltä kertomalla perheen (Minun ja Fatiman, Bruno sanoo ja hymyilee rakastuneesti; hän laskee käden vaimon kädelle, joka välähtää salamana alta pois) unelmaprojektista, kustantamosta joka suuntaa laatukirjallisuuden esoteerisille markkinoille.

Hän mainitsee, että heillä on paikallinen esikuvakin vuosien takaa. Kustantamo, joku kulki nimellä Odessa.

Hieno homma, haluan sanoa, onnea matkaan, syödäänkö jotain? Bruno on suurieleisesti piffannut meille kupit kahvia eikä muuta. Mutta hän vie päivällispuheiltani maton alta.

Aisankannattaja hyppää projektin esittelystä suoraan sen myyntiosioon.

En ikävystytä teitä yksityiskohdilla. Ne löytyvät Umberto Econ romaanista Foucaultin heiluri, josta perheyrityksen strategia on kopioitu välimerkkejä myöten. Ehdotuksen loppuosa menee minulta koko lailla ohi. En osaa kuin ihmetellä, miten typeränä velikulta minua pitää.

Yksi lause tarttuu silti korvaan. Esitellessään virtuaalisen kustantamonsa julkaisupolitiikkaa Bruno sanoo:

– Me ei olla mitään vasemmistolaisia...

Mikä tarkoittaa, että ovat. Tietenkin ovat. Tai Bruno on ainakin, voissa paistettu vasuri. Fatimasta ei ota selvää.

Tuokaa näytille blondi, joka ottaa nimekseen Fatima, ja kerron kädestä pitäen, mitä on kulttuurinen omiminen.

Jos taas blondi on värjännyt hiuksensa mustiksi, olemme hukassa. Ei ole semanttisia suuntaviittoja: kukaan ei kerro, onko kyse rotunaisesta. Meidät on myyty – eikä rouva ole pannut likoon ropoakaan.

Tai ehkä hänellä on peruukki. Katsokaa nyt! En löydä sanoja. Ilo astuu elämääni kuin kotiinsa, laittaa tulen takkaan ja julkisivu romahtaa.

Bamiyanin Buddhat. Näettekö? Rannalla Uma Thurman huiskuttaa. Vierellä te, miehet, seisotte. Kaikilla on kylpytakit auki. Myöhäistä, olette mennyttä. Opiskelijat ovat täällä.

Opiskelijat, talebit, tunnetteko?

Muokattu 31.3.2018

U U T U U S !

OSTA TÄÄLTÄ.

Vaippa

Se on täytetty!

Kirjan jutut ovat "jalostuneet" matkan varrella, mutta-+++++++++++++++++++++++++++++90,23333333333333 

(mesenaattini Miina-kissa halusi sanoa sanansa tähän väliin)

lähtökohtana kaikkiin kertomuksiin on ollut Homsin

tulikiven katkuisessa sateessa

karaistu teksti.

Kiitokset kaikille tuesta!

Erityismaininnan ansaitsee radioteatterin Antti Lehtonen.

Matti

Osta CDON.COMista!

Klikkaa kuvaa ja achète!

Goodreads

Hyljätyt minisukset

Koirat

Silta oli ees.

Se uhrasi itsensä jalon päämäärän hyväksi, että uusavuttoman ei tarvitsisi olla. Uusavuton sai jäädä taakke. Mikäli uusavuton olisi aina ees, hän joutuisi psykoosiin kautta kuolisi nestehukkaan. Sellainen oli een luonne. Mitään luonnollista siinä ei ole. Eeemeli oli jälkiteollisen, hyperaktiivisen aikamme tiivistymä. Yksi pilleri tarjoaa ikuisen onnen! Joka onkin kadotus, mutta siinä vaiheessa kun sen tajuaa on auttamatta myöhäistä. Paholainen repii käden irti. Se on miekkavalas uima-altaassa. Se on kalju Brando viidakossa. Sitä näkyä et unohda.

Näin sanaili avantgarden erikoisjoukkojen Jukka, ja Esa kuunteli puolella korvalla, kun miehet valmistautuivat kävelylle. Jukka ja Esa olivat ulkoiselta olemukseltaan tavallisia keski-ikäisiä, ylipainoisia punkkareita. He eivät enää huolehtineet hiuksistaan. He astuivat kadulle ja olivat yltä päältä hiessä. Päivä oli puolipilvinen.

— Ja kesän heinä kuolee.

— Älä manaa, Esa sanoi.

— Katso eteesi! Törmäät vielä todellisuuteen.

Elettiin heinäkuun alkua. Esa alkoi rakentaa hyökkäystä uudelleen, puolustuksen kautta.

— Mitä olet touhunnut viime päivät? Oletko katsellut kisoja?

— Kuunnellut Ramonesia.

— Et muuta?

Jukka pudisti päätään. — Yritän sisäistää sen asenteen.

— Kyllästää itsesi? Osmoosin lailla imet itseesi musiikin ravinteet?

Jukka nyökkäsi. — Danny Says on koko länsimaisen taidemusiikin traagisin teos. Ei tee edes tiukkaa. Mieti! Laulaja Joey oli koko ikänsä ollut kummajainen, osin pitkän ja hontelon ruumiinrakenteensa vuoksi. Oli hänessä muutakin outoa, pakko-oireita ynnä muuta. Säilytti vinyylejä patterin päällä, mistä levyt eivät juuri välittäneet. Ne sulivat. No, kaikesta huolimatta Joey aloitti vallankumouksen, polkaisi punkin käyntiin tyhjästä. Menestyksen myötä hän löysi vihdoin tyttöystävän ja kirjoitti tälle kuolemattoman kappaleen, ergo Dannyn. Ja kuinkas kävi? Bändin punaniska, amerikkalainen perusjuntti, kitaristi Johnny, Ku Klux Klan itse vei naisen! Bändi pysyi kasassa, mutta Joey ja Johnny eivät lausuneet enää kahta sanaa toisilleen. Kun Joey kuoli, kusipää tunnusti, että oli ollut surullinen melkein koko loppupäivän. Hänellä oli niin rankkaa.

Esa vaikeni. Hän ei ollut lukenut Hurmeen »ajatuksia». Hän ei tiennyt, miten menetellä. Juha Hurme oli vastikään vienyt Jukalta viinanhimon. A-klinikalla oli niin ikään sormensa pelissä — tai häntänsä. Jukka vertasi laitosta sisiliskoon. Yritä saada siitä otetta, ja käteesi jää katkaisuasema

Esa ei ollut käynyt katkolla. Mutta hän oli lukenut von Baghin muistelmat. Siinä saattoi olla avain: Jukka kokeili vertailevaa lähestymistapaa elämäkerrallisen sijaan.

— Tom Waits on tehnyt Dannystä hienon tulkinnan. Mutta ei se vedä vertoja alkuperäiselle. Kun kyseessä on Waitsin versio, se on paljon se.

— Tiedän tuon kaiken entuudestaan, Esa sanoi. — Miksi saarnaat kuorolle?

Esa oli nihilisti. Nuorena hän ei ollut tykännyt mistään. Kaikki musiikki, kirjallisuus, elokuvat olivat paskaa, järjestään, hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Esa oli pehmennyt vähän noista ajoista.

He saapuivat liikenneympyrään.

— Tuo talo tuolla, Jukka sanoi ja osoitti yksinäistä liiketilaa ympyrän tuolla puolen. — Näetkö? Siitä tulee aina mieleen yksi baari Itiksessä, jossa kävimme kerran Saiman kanssa. Muistatko?

— Muistanhan minä, Esa sanoi.

— Välillä olen aivan pihalla, että missä olen. Jukka oli vasta muuttanut Laajasaloon, sossu oli järjestänyt sieltä kämpän.

— Ymmärtäähän sen, Esa sanoi. — Asetu ensin kodiksi. Päivä kerrallaan, mies!

— Tai tunti. Minuutti, sekunti.

Kaveri tuntee kellon, Esa ajatteli.

— Saimakin on sitten jättänyt nämä maisemat, Esa sanoi.

Jukka järkyttyi. — Mitä?

— Etkö tiennyt? Hän sai pojan ja muutti sitten kotikonnuilleen. Sinne, Esa huitaisi kädellään, — jonnekin.

Jukka helpottui silmin nähden. — Ja minä kun jo luulin... Mitä hän tekee nykyisin, Saima?

— Maalailee.

— Ai? Ihan tosi? Ja tekö olette edelleen väleissä, vai?

— Emme. Internetin ihmeellisestä maailmasta poimin tiedon murenat.

— Napalanko!

Esa hymähti. — Siitä teikäläisen entisestä, hän sanoi, — en uskalla edes kysyä.

— Joten älä kysy.

Esa pysähtyi kuin liikennemerkkiin.

— Ei ole baaria tässä, hän sanoi ja siristi silmiään. Hän tähyili liiketilan ikkunoista sisään. — Näyttää olevan tyhjillään tämä.

— Parempi niin, Jukka sanoi.

— Autotalli, taitaa olla.

— Parempi sinulle, jolla päiviä ei ole niin, että raittiuttaan voisi kirkossa kuuluttaa.

— Ei kai koskaan voi.

— Ei, Jukka myönsi. — Toden totta, ei! Sano Philip Seymour Hoffman.

— Ja onhan minulla aamupäivä.

Jukka laittoi kätensä Esan olalle.

— Reilun yhdeksän päivän kokemuksella, hän sanoi, — uskallan kerrata viisauden, joka on koeteltu monessa liemessä. Anteeksi sanavalinta. Tuo oli kuiva huikka. Unohda. Hiljaa hyvä tulee.

— Olet oikeassa. Luulisin.

Esa painoi päänsä. Pian hänelle pälkähti ajatus, joka sai sadepilvet hajaantumaan otsan yltä, pakotti suupielet hymyyn.

— Mennäänkö, Jukka ehdotti.

— Mihin? Miksi?

— Eteenpäin! Meidän piti kävellä...

— Mikä idea kävelemisessä on noin, en tiedä, an sich?

— Höpsis! Et sinä voi tähän jäädä!

— Miksen? Tässä on hyvä. Oikein hyvä, itse asiassa erinomainen tämä alusta.

Esa oli pyllähtänyt sanojensa vakuudeksi maahan liiketilan eteen.

Silloin Jukka ymmärsi.

— Voi hyvä isä, hän sanoi äänessään enemmän myötätuntoa kuin olisi halunnut. — Ei tuohon ilmesty baaria, Esa, vaikka istuisit siinä aamuun asti.

Esa jumitti risti-istunnassa kostealla nurmella. Näytti siltä kuin hän olisi meditoinut. 60-luvulla yritettiin mantralla saada Pentagon nousemaan ilmaan. Nyt perustettiin lähiöbaaria. Ajat olivat tosiaankin muuttuneet.

Esa avasi toisen silmän ja katsoi Jukkaa epäluuloisena.

— Mistä muuten tiedät?

— Anteeksi? En ymmärrä. Minä en tiedä enää yhtään mitään!

— Sanoit, ettei siihen ilmesty baaria vaikka kuinka istuisin. Mistä tiedät? Oletko kokeillut?

Samassa Esa oli jo jalkeilla ja kiersi Jukan ympäri pomppien villisti ylös alas.

— Jäit kiinni! Tämä oli testi! Minä vain näyttelin viinanhimoa!

— Niin, Jukka sanoi. — Viin, viinanhimo...

— Jukka on istunut tässä ja odottanut, että baari putoaa niskaan!

— Niin, viin...

— Hulluja nuo lappalaiset!

— Niin.

Esa oli harpponut pyörätietä parikymmentä metriä alamäkeen, kun huomasi ettei Jukka seurannut. Esa kääntyi katsomaan taakseen.

— No, mikä on? Mennäänkö?

— Viin.

Jukka oli lähes katatonisessa tilassa. Hän kaipasi lievää tärskyä.

— Kyllä, Esa aloitti, — olen ammatiltani poliisi ja täällä peitetehtävissä. Mutta vastoin korkeammalta taholta saatua suorasanaista ohjetta en aio vasikoida teitä AA:n johdolle. Laitan oman urani vaakalaudalle teidän tähtenne. Olkaa onnelliset. Voikaa hyvin. Juokaa vettä. Jumalauta. Herää jo!

Jukka seisoi suu auki.

— Mitä yhteistä on, Esa jatkoi, — kristityllä Ronaldolla ja akvaviitti-Assadilla?

Jukka kurtisti kulmiaan. Silmät alkoivat pyöriä hänen päässään. — Ni...

— Kaula.

— Kaula?

— Kaula. Mennään jo.

— Asun kiinalaisella kivellä, Jukka sanoi. — Piti tehdä fyrkkaa. Minä vain kaivan kinuskien katuojaa. Miksi?

— Kapitalismi, Esa sanoi ja irvisti.

— Niinkö luulet?

— Tiedän. Kuulin bussissa. Harmaapäinen herrasmies referoi vierustoverilleen Naomi Klinen tuotantoa. Esitelmän kieli oli englanti.

— Mitä vierustoveri?

— Näppäili kuvia kaiken aikaa.

— Mistä?

Esa kohautti olkiaan.

— Ei tainnut olla kantaväestöä.

— Arjalainen oli.

— Eikä mies.

— Nainen oli.

J a t k u u ... täällä.

Tarina jatkuu,
      mikäli kirjoitaja saa
YLISTÄVÄÄ palautetta.
Tämä lintu hyökkää              
 kylmäkiskoisen
sivakoijan kimppuun! 
                 

Jatkuu - siis kaikesta huolimatta, EI kiitos Teidän - täällä.