Bill Ayers Etc

Tämä teksti on poistettu lopullisesta versiosta. Kyseisen ratkaisun löydät kirjasta.

ISISin edeltäjä Irakin al-Qaida teki kaiken väärin. Sen ensisijaisia uhreja olivat shiiamuslimit, mutta omatkin kelpasivat Moolokin kitaan. Vasta kolmas kohde järjestön listalla olivat maan miehittäjät, länsiliittouman sotilaat.

Liittouma puhui ennen pitkää paikalliset heimot puolelleen. Terroristit nujerrettiin monikansallisen yhteistyön voimin. Heimopäälliköiden kosiskelussa liittouman asiaa ajoi parhaiten Irakin al-Qaida itse. Se oli johtajansa näköinen barbaarilauma. Joukon verenhimoa nostatti ikääntynyt nuorisorikollinen Jordaniasta, Abu Musab al-Zarqawi. Tämä aloitti omakätisesti videolle kuvatut kurkunleikkuut. Iso emiiri bin Ladenkin hytisi inhosta, kun pikku emiiri Abu Musabista oli puhe.

Liittouma pudotti kaksi parin tonnin pommia Zarqawin niskaan, sen pituinen se.

Aprillia! Seitsemän vuotta kului, ja käärmeenpesästä pulpahti muna, jota koristi uusi rimpsu arabiaa. Irakin ja Syyrian islamilainen valtio, ISIS, oli syntynyt. Sen johtaja oli korkeakoulunsa käynyt, uskontotieteen kandi Abu Bakr al-Baghdadi. Hän oli, mikäli mahdollista, vieläkin väkivaltaisempi kuin seinähullu Zarqawi. Eikö se koskaan lopu, asiantuntijat voihkivat uutislähetyksissä kautta maailman. He vääntelivät käsiään ja vertasivat al-Shamin terrorismia Hydraan – antiikin hirviöön, jolla on käärmeen vartalo yhdeksän päätä.

Joka kerta kun leikkaat pään irti, tilalle kasvaa kaksi uutta.

Johda siinä sitten vapaata maailmaa, yritä irrottautua sodasta.

Näyttää nimittäin, ettei terroristi koskaan opi.

Näyttää väärin. Tietty taho on ottanut opikseen ja tehnyt välirikon Bagdadin kanssa aikaa sitten. Jos harrastaisin vedonlyöntiä, laittaisin rahani likoon juuri kyseisen porukan puolesta, eettisistä syistä ennen muuta. Säännöistä viis! Hunter S. Thompsonin veikkasi itsekin McGovernin puolesta, vaikka tiesi, ettei toivoa enää ollut.

Joka tapauksessa, uutisvirran marginaalissa tapahtuu vaikka mitä mielenkiintoista. Ankeinkin meno täällä hämärän rajamailla on innostavampaa kuin paras mahdollinen, mitä aikuisviihteellä on tarjota.

Harrasta Lähi-itää, älä pornoa. Tuomas, kuuletko?

Asiasta toiseen: ryhmän nimi oli Weatherman, yksikössä. Se pöllittiin Bob Dylanin kappaleesta. Seksistinen ja ideologiassa uitettuhan nimi oli, eikä sitä vaihdettu hetkeäkään liian aikaisin. Uudestisyntynyt porukka kulki nimellä The Weather Underground, ja sen iskuissa kuoli ainakin yksi poliisi, toisin kuin jutussasi väität[1].

Hänen nimensä oli Brian McDonnell. Suremaan jäi vaimo ja kaksi lasta. Toivokaamme sinun tähtesi, Tuomas, että McDonnell saa levätä rauhassa. Herääminen on hirveän vaikeaa, kun on kaiken yötä leikkinyt hippaa kuolleiden kanssa. Minä sen tiedän jos kuka.

Ehkä perhekin on päässyt elämässä eteenpäin.

Mikäli itse olet päässyt tähän asti, voit jo huokaista. Pahin on ohi. Sinut on hyväksytty avantgarden erikoisjoukkojen eliittiporukkaan. Olet miltei valmis, kahlaat vain sata sivua, sitten voit mennä tenttiin. Vastaat omatuntosi esittämiin kysymyksiin ja vannot valan. Lupaat käyttää opittuja taitoja yksin puolustustaisteluun ja olet vapaa.

Runoilijan sanoin:

oi olet vapaa

minne tahansa menemään,

olet harvinaisen vapaa: vain

nopeutesi määrätään.

Antoisaa elokuvailtaa. Weathermanista verhotusti kertova Ikuiset liittolaiset[2] on muuten järkyttävintä saastaa, mitä Hollywood on koskaan markkinoille puskenut. Se leffa jos mikä on rappiotaidetta. Samaan kasaan voidaan viskata myös kotimainen dokumentti War/Peace samasta aiheesta. Näin sen toissapäivänä. Bill Ayers itse oli yllättävän mukava ukko. Vaihdoin pari sanaa hänen kanssaan: tulimme yhdessä ulos vessasta, ja tähän kuvaelmaan voimmekin lopettaa tarpeettoman esipuheeni. Tulipahan tehtyä ja niin edelleen.

Saattaa Bill silti olla murhaaja. Hän manipuloi tämän kirjoittajaa niin, että olisi voinut luututa tekijällä vessan lattiaa. Bill parjasi hienovaraisesti juudastaan Bryan Burroughia, jonka kirjaa ei ollut edes lukenut. Hän kertoi kenen kanssa Burrough on naimisissa. Nimi ei sanonut minulle mitään. Bill selitti kärsivällisesti, että Burrough’sta oli tullut ajan mittaan vasemmistolainen.

Hän tiesi mistä narusta vetää, miten saada kuulija luottamaan Billin sanaan, epäilemään kaikkia muita. Hän laittoi kätensä lempeästi olkavarrelleni. Hän imarteli ja lumosi.

Samassa lauma liehittelijöitä laskeutui Billin tykö ja kantoi hänet pois.

Emme ehtineet sanallakaan sivuta Syyriaa.

[1] Tuomas Rantanen: Sääennustajien testamentti. Voima 4/2017, s. 60. – Tämänkin kirjoittaja erehtyy. McDonnellin murhaajat käyttivät yhä nimeä Weatherman. Isku tapahtui siis ennen New Yorkin suurta pamausta, joka oli aito uroteko: järjestö tappoi kolme jäsentään, ei muita. Se oli vahinko, mutta kaikki lasketaan.

[2] The Company You Keep, ohjaus ja miespääosa Robert Redford. Tuomas pitää leffasta, kuten on useaan kertaan todennut.

The director, Bill Ayers, and Paleface, that punk.

Rantanen vs. Kelly

Kansalaiset!

Terroristit Bill Ayers ja Bernardine Dohrn saapuvat Suomeen torstaina 11.5.2017.

Pieni mielenilmaus ei olisi pahitteeksi. Kansalaisvelvollisuutemme on osoittaa, että vasemmistonatsit eivät ole tervetulleita Espoon elokuvafestivaaleille eivätkä muutenkaan. Vähintä mitä voimme tehdä, on heittä pariskuntaa mädillä tomaateilla ja kananmunilla.

Seuraavassa aiheeseen liittyvä katkelma teoksesta Ajatko aktivistiksi.

Älä tee sitä, rättimainos varoittaa. Vihollisen viesti tulee kääntää nurin, sen todellinen sisältö härnätä esiin. Mutta maineikas kultainen vasikka, LSD-guru Timothy Leary kehottaa hänkin heittämään sikseen. Ihmisen ainut tehtävä on sulautua Kosmokseen, eikä hippi-isä tässä kehota valtaamaan kulttuuriravintolaa. Herää jo, kapakka ei ole koko maailma. Kukaan ei sinua niistä pöydistä hae, paitsi poliisi ja noutaja ja ehkä Mefistofiilis.

Tämä teksti on RAAKILE. Lopullisen version löydät kirjasta.

Riistäjä ja anti-imperialisti sanovat siis samaa. Missä on erotuomari Rantanen, missä Chomsky? Jotain hämärää on tekeillä, silti profeetta ja tämän torvi ovat jääräpäisesti vaiti. Jos ei tämä ole salaliitto, vieläpä kevään ensimmäinen, lupaan liittyä muslimiveljeskuntaan.

Aiot aktivistiksi. Oletan niin, muuten et olisi tässä. Hyvä... mutta aktivismi ei yksin riitä, enää. Lisäksi on oltava Delfoin oraakkeli, nykyajan Nostradada, täytyy osata ennustaa ja vieläpä oikein. Kuka käärii toimistasi välilliset, kuka välittömät voitot? Kenen pussiin uhosi pelaa?

Tutki itseäsi. Mieti, haetko huomiota vai oikeinko tosissaan vaadit maailman taipuvan tahtoosi.

Otetaan esimerkki. 1970-luvun amerikkalaiset aktivistit (ryhmät kuten Weatherman ja Symbionese Liberation Army) räjäyttivät pommeja ja ampuivat poliiseja, koska... no hei, olivat niin yksin. He kaipasivat kuulijaa, toivoivat että joku jossain ottaisi heidätkin vakavasti. Siksi he sylkivät julkilausumiaan iskujen jälkeen, niitä ennen ja vaikkei iskusta ollut hajuakaan, kuin uhmaikäinen tulostin. Uran käännyttyä laskuun tietyt Sääennustajan jäsenet – Voima-lehden suosima Suomen-vieras Bill Ayers ja tämän myötäilijät – totesivat itsekin, että pomminheittely oli pelkkä PR-temppu. Iskujen tavoitteena oli kiinnittää kansakunnan huomio itse asiaan, porukan kirjallisiin saavutuksiin. (Ai mitäkö niissä sanottiin? Sitä samaa, mollattiin poliisia ja armeijaa. Jos aihe kiinnostaa, löydät kaiken tietämisen arvoisen Bryan Burroughin ensyklopediasta Days of Rage.)

Jos väkivalta oli kerran mainosta, olisiko iskut voinut tässä vaiheessa lopettaa? Ennustajien brändi tunnettiin jo kautta maan. Vastaus on ilmeinen. Ainoastaan pommit pitivät ryhmän nimeä esillä. Heillä ei ollut enää varaa luopua niistä. Ja mitä mainoskanavaan tuli, terrorismi soi tuotteelle tuhatverroin näkyvyyttä ja kuuluvuutta verrattuna perinteisiin hiljaisen tiedon väyliin, kuten mielenosoituksiin, haastatteluihin ja pop up -tempauksiin, joita tuolloin kutsuttiin happeningeiksi. Hei, hyväntahtoinen internet – ketä se kiinnostaisi?

Ei ketään, aivan. Edeltävästä nousee kaksi kysymystä: (1) Olivatko ”hirvittävät huussin räjäyttäjät” (FBI:n lempinimi ennustajille) lauma harrastajakirjoittajia, jotka olivat vain eksyneet ja pahasti? (2) Miten on itsesi laita? Haluatko kirjailijaksi?

Tässä tulevat vastaukset: (1) kyllä ja (2) sinun kai se pitäisi tietää... eikö?

Jos vastaat kyllä, aiot alkaa tekijäksi, saanko pyytää, lopeta heti. Vielä ei ole myöhäistä perääntyä. Ei maksa vaivaa, usko pois. Siihen asti kun sanataiteessa järjestetään jotain X-Factoria muistuttavaa, pitäkööt paskansa, oikeesti.

Jos haluat tähdeksi keinolla millä hyvänsä, tilanne on toinen, terrorismi varteenotettava koulutuspolku. Ajattele nyt Bostonin maratonin pommi-iskuista kuolemaantuomittua Dzokhar Tsarnajevia. Hän pääsi Rolling Stone -lehden kanteen. Hänestä tuli kapinallisten tyttöjen ja poikien märkä uni. Jaharin maailma, kannessa luki. (Jahar on tyypin etunimen jenkkiversio, niinkö JJ... Jacobs.)

Kelaa. Susta tehdään kansijuttu lehteen, joka on entinen alakulttuurin äänitorvi. Ja sen jutun mukaan sulla on aivan ikioma maailma.

Maailma on sinun.

Näiden mahdollisuuksien edessä on käsittämätöntä, että suuri enemmistö jää mieluummin kotiin illan elokuvan ja bulimian pauloihin. Vaikka voi kai siinäkin lajissa nousta mestariksi. Sen kun loikkaat metatasolle. Mikä sen tv-ohjelman nimi onkaan, Uusavuttomat?[1]

Tyydy enempään

Suuri yleisö istuu kuskin paikalla aktivismi – terrorismin Dakar – Pariisi -rallissa, niin oudolta kuin ajatus ensi alkuun kuulostaakin.

Suoran toiminnan sanansaattaja ja väkivallan apostoli taistelevat molemmat kartanlukijan paikasta kärkikaartin autossa. Ne tappelevat sijasta hiljaisen enemmistön sydämessä ja korvien välissä (toivoen vailla toivoa, että heille on tilaa). Aktivisti ja terroristi houkuttelevat äkisti kyllästyvää kansaa puolelleen suurin puhein ja teoin, jotka harvoin kestävät lähempää tarkastelua.

Teot säilyvät aikain saatossa tuskin koskaan, puheet hiukan harvemmin. Kuka olisi kuullut ex-ennustaja Bill Ayersista, jollei iki-ihana Megyn Kelly[2] olisi hiillostanut häntä Fox-kanavan haastattelussa? Oletko nähnyt, kuinka varhaiskasvatustieteen professori kiemurtaa[3]? Eikä Ayersin tulenarasta menneisyydestä olisi piitattu tämänkään vertaa, ellei lieroa olisi kytketty kautta rantain presidenttiehdokas Obamaan.

Maine katoaa, puheet unohtuvat. Vain hirmutöiden muisto elää.

Vaan entä jos olisi toisin päin? Jos aktivistin puheet olisivat pahoja ja teot jaloja?

Miten edistyksen soihdunkantajat siihen suhtautuisivat?

Antakaahan kun kerron.

ISISin edeltäjä Irakin al-Qaida teki kaiken väärin. Sen ensisijaisia uhreja olivat shiiamuslimit, mutta sunnitkin kelpasivat Moolokin kitaan. Vasta kolmas kohde järjestön listalla olivat maan miehittäjät, länsiliittouman sotilaat.

Irakin al-Qaidaa johti ikääntynyt nuorisorikollinen Jordanista, Abu Musab al-Zarqawi. Hän aloitti omakätisesti videolle tallennetut kurkunleikkaamiset. Länsiliittouma puhui ennen pitkää paikalliset heimot puolelleen ja nujersi terroristit. Tässä suostuttelussa liittouman asiaa ajoi parhaiten Zarqawi itse. Osama bin Ladenkin hytisi inhosta, kun šeikki Abu Musabista oli puhe.

No, 5 – 7 vuotta kului, ja käärmeenpesästä pulpahti muna, jota koristi uusi rimpsu arabiaa. Irakin ja Syyrian islamilainen valtio (ISIS) oli syntynyt, ja sitä johti uskontotieteen kandi Abu Bakr al-Baghdadi. Pian ajankohtaisohjelmien asiantuntijat vertasivat tuskissaan alueen terrorismia Hydraan – antiikin hirviöön, jolla on käärmeen vartalo yhdeksän päätä.

Joka kerta kun pään leikkaa irti, tilalle kasvaa kaksi uutta.

Johda siinä sitten vapaata maailmaa, yritä irrottautua sodasta.

Näyttää nimittäin, ettei terroristi koskaan opi.

Näyttää väärin. Joku on ottanut opikseen ja tehnyt välirikon Bagdadin kanssa jo aikaa sitten Jos harrastaisin vedonlyöntiä, laittaisin rahani likoon juuri tämän porukan puolesta, eettisistä syistä ennen muuta.

Uutisvirran marginaalissa tapahtuu vaikka mitä mielenkiintoista. Täällä hämärän rajamailla ankeinkin meno on innostavampaa kuin se kaikkein paras, mitä aikuisviihteellä tarjota.

Harrasta Lähi-itää, älä pornoa. Tuomas, kuuletko?

Asiasta toiseen: se on Weatherman, yksikössä. Nimi on ideologiassa uitettu ja seksistinen, tiedän. Sen takia se vaihdettiinkin. Syntyi The Weather Underground, ja sen iskuissa kuoli ainakin yksi poliisi, toisin kuin jutussasi väität[4].

Uhrin nimi oli Brian McDonnell. Häneltä jäi vaimo ja kaksi lasta. Toivokaamme, Tuomas, sinun vuoksesi, että McDonnell saa levätä rauhassa. Herääminen on kauhean vaikeaa, jos on kaiken yötä leikkinyt hippaa kuolleiden kanssa.

Ehkä vaimo ja lapsetkin ovat päässeet elämässä eteenpäin.

Mikäli itse olet päässyt tähän asti, voit jo huokaista. Pahin on ohi. Sinut on hyväksytty avantgarden erikoisjoukkojen eliittiporukkaan. Olet miltei valmis: kahlaat enää sata sivua, sitten voit mennä tenttiin. Vastaat omatuntosi esittämiin kysymyksiin ja vannot valan. Lupaat käyttäväsi opittuja taitoja yksin puolustustaisteluun ja olet vapaa.

Runoilijan sanoin:

oi olet vapaa

minne tahansa menemään,

olet harvinaisen vapaa: vain

nopeutesi määrätään.

Antoisaa elokuvailtaa. Ikuiset liittolaiset[5] on muuten järkyttävintä saastaa, mitä Hollywood on koskaan suoltanut. Se leffa jos mikä on rappiotaidetta.

Pannaan palamaan.

---

[1] Kirjoittaja tarkoittaa Sohvaperunoita.

[2] https://www.youtube.com/watch?v=9i-Lkq1btP0

[3] https://youtu.be/53R8ky14VKA

[4] Tuomas Rantanen: Sääennustajien testamentti (linkki). Voima 4/2017, s. 60.

[5] The Company You Keep, ohjaus Robert Redford.

Kivi ja lehdet

ALKU löytyy täältä.

Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa nuorisotalon yläkerrassa. Oli pimeä, kun tulin ulos. Teräksestä ja muovista tehty kiinalainen kuumailmapallo seisoi hylättynä torilla. Minne olivat kaikki kodittomat menneet? Kotiin, tietty. Mistä oli koti heille suotu? No kaupungilta, hölmö. Me muut saimme riemuita markkinavuokrista, mikäli onni potki. Ylitin radan. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Silta jatkoi minusta piittaamatta matkaa määränpäähän, herraskaisen kerrostalon tyveen. Täällä majailivat ihmiset, jotka omistivat asuntonsa. Eikä voi olettaa, että herrasväki laskeutuisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta oli vedetty suoraan alaovelle.

Ajattelin näitä kiihkotta. Olin kohtuuhyvällä tuulella, päivän työt tehty. Olin keksinyt mitä teen, kun saan kyllikseni tästä maailmasta.

Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop... fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Se oli kansainvälisen oikeuden mitat täyttävä kansanmurha kirjallisuuden asussa.

Joseph Wambaugh’n mielipuolinen dokumenttiromaani Lines and Shadows sinetöisi kohtaloni ja listan. Hyvästi, ystäväni! Suudelkoot irti leikatut päämme korin pohjalla.

Pysähdyin portaiden juuressa. Sillan alla paloi nuotio. Hämmästelin näkyä, se oli virhe.

Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli ja läpi suoraan minuun.

Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän oli muotoilevinaan lausetta ja virnisti kuin susi. Sitten hän tunki käden jalkoväliinsä.

Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.

Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perään.

Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin haluavat käyttää kynnysmattona?

Pelottavin kysymys oli se ilmeisin: olisiko minun pitänyt tuntea tyyppi?

Ajattelin ensinnä isääni, joka useassa elämänsä vaiheessa olisi voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki, keneltäkään lupaa kysymättä. Hän seuraili mielijohteitaan muinoin Kööpenhaminaan saakka. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.

Irtolaisen siniharmaissa silmissä, tuossa ynseässä ilmeessä oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua.

Oliko hän venyttänyt leukaansa ja vääntänyt suupieliään alas vaikuttaakseen viisaammalta? Oliko äijässä havaittavissa tiettyä valtiomiestason jäykkyyttä? Vai kuvittelinko vain? Suomeksi, olinko taas nähnyt näkyjä?

Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä, kun tajusin kuka sillan alla kykki.

Mitä helvettiä hippi heilui ovellani? Olivatko feissarit jalkautuneet lähiöön hupenevan asiakaskunnan perässä?

Romanikerjäläinen hääti Greenpeacen steissin edestä. Maailmanparantajan oli löydettävä uusi markkina-alue.

Täältähän se löytyi. Kotimaisessa lähiössä ei kytenyt kapina, vaan syyllisyys, maailmantuska. Täällä eivät autot palaneet. Ihmiset kaatoivat bensiiniä sisäänsä, heittivät tulitikun perään. Pahimmillaan he sekoittivat keskenään politiikan ja terapian, mutta niinhän me kaikki.

Asiaan. Voinko auttaa, kysyin hipiltä. Kiilasin hänet oven edestä käyttäen avaimia miekkana.

Hippi osoittautui kauniiksi nuoreksi naiseksi.

– Siinähän sä oot, hän sanoi, – etkö ookki? Tanner?

Olin kuullut puheita mustista silmistä. Olin sivuuttanut ne myyttinä tai huolettomana kielenkäyttönä.

Kerroin neidille, etten aio sitoutua mihinkään. Hän avasi suunsa. Ehdin ensin, oli kamala kiire.

Päästä pois.

Kannatin asiaa kyllä periaatteessa, sanoin olkani yli, käytännössä olin varaton. Ikävä kyllä.

Olin saanut oven auki, toivottamassa neidille juuri illanjatkoja, kun hän otti raskaat aseet käyttöön.

Käytättekö piilolinssejä?

Neiti hymyili.

– En mä myy mitään, hän sanoi. – Mä oon toimittaja, en mikään… Humanisti, se lehti? Soiko yhtään kellot? Sä lähetit meille sun tekstejä, muistatko?

Muistanko?

– Mä yritin soittaa, mut sä et vastannu, neiti jatkoi ja kaivoi todisteeksi kännykkää laukustaan.

– Puhelimet on perseestä, sanoin.

Neiti nyökkäsi vakavana ja sulki laukkunsa.

Pyysin hänet sisään lämmittelemään.

En kertonut, että olin lakannut vastaamasta vieraisiin numeroihin sen jälkeen, kun terveysaseman päihdetyöntekijä oli soittanut. Hän oli kertonut viraston uudesta linjasta, jonka mukaan kaikki rauhoittavia lääkkeitä käyttävät vieroitetaan aineesta. Rauhoittavat olivat myrkkyä. Lääkkeet korvattaisiin tarvittaessa toisilla, paremmilla valmisteilla. Koska pääsisin käymään hänen puheillaan?

Bentsoista luopuminen oli parasta, mitä elämässäni oli tapahtunut – heti sen jälkeen, kun olin päässyt eroon muista päihteistä. Siitä huolimatta olin tapahtuneesta yhä katkera, vähän kuin viran puolesta.

Hyvinvointivaltio oli taas holhonnut, kun ei muuta osannut.

– Tuolla summerissa ei ollu sun nimeä, neiti sanoi, kun odottelimme hissiä. – Mä etin ja etin.

Väitin vastaan. Siellä luki asuntoni numero ja sen perässä selvällä suomen kielellä Rahikainen.

– Anna mä arvaan. Summerit on perseestä?

Purin hampaani yhteen. Hissi kolahti alakertaan, avasin neidille oven. Hississä vetäydyin perimmäiseen nurkkaan. Seurasin alas valuvia kerroksia. Yritin näyttää siltä, etten tuntenut elokuvaa nimeltä Drive.

Jotain sanoakseni kysyin, miten hän oli tunnistanut minut.

– Mä katoin sun Facebook-profiilin. Mä jätin sulle sinnekin viestin.

– Jaa? Mä en käytä tietokonetta.

Neiti naurahti. Pääsimme hissistä ulos, kilistin avaimia porrastasanteella. Avasin oven, työnsin jalkani raosta sisään. Ettei kissa karkaa, selitin, astuin sisään ja sytytin valot.

Käskin neidin raivata sohvalta itselleen tilaa. Tekisin meille kahvit. Minulla oli ainoastaan pikakahvia, toivottavasti se kelpasi. Claymore-katti puski parhaillaan neidin varpaita, eikä tämä kuullut kuin oman ihastuksensa.

– Tääl on aikamoinen sotku, sanoin, kun napsautin vedenkeittimen päälle. – Jos sä oisit ilmottanu etukäteen tulostas, ni...

Olin alkanut puhua papattaa, en saanut kälätystäni katki. Oli aika tehdä jotain, toimia. Purin hammasta, ajattelin erikoisjoukkojen sotilaita. Huraa.

Huuhtaisin kaksi kuppia, heitin niihin purut ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.

Mustia iiriksiä ei edelleenkään tavannut kuin käännösiskelmissä. Neidin silmät olivat väriltään  hyvin tumman ruskeat.

Olette blondi. Selittäkää.

– Musta oli tosi mielenkiintoista lukea sun ajatuksia, neiti sanoi. Hän laski kupin lattialle maistettuaan siitä kerran.

– Ei ne oo ajatuksia, sanoin.

– Vaan?

– Lauseita.

– Oot sä kauan kirjottanu?

– Olen.

– Ja sen huomaa. Neiti ei koskenut kuppiinsa enää. – Me laitetaan mielellään lehteen ne sun ajatelmat, tai lauseet, jos se niin tarkkaa on. Mutta me laitettais mielellään sulta jotain muutakin. Meidän nettisivuille, joku artikkeli vaikka.

Pidin suuni, ja neiti jatkoi.

– Meillä on meneillään iso uudistus. Yksi tavoitteista on luoda nettisivut, jotka on ajan hermolla. Me tarvitaan sinne sisältöä jota paperilehdestä ei löydy.

– Ajan henki, ymmärrän, sanoin. – Digitaalinen vallankumous ja näin. Paljon kiitoksia. Tämä on kunnia, oikeesti. Mä en vaan yhtään tiedä, mistä kirjottaa.

Neiti nappasi elokuvat, jotka olin tuonut kirjastosta ja laskenut hätäpäissäni sohvalle. Hän otti pinosta kaksi päälimmäistä, siirsi ne syrjään ja ojensi minulle kolmannen.

– Kirjota tosta.

– Tosta?

Elokuva oli kuvataiteilijana aiemmin tunnetun Steve McQueenin esikoisohjaus Hunger. En ymmärtänyt, että äijällä riitti pokkaa käyttää sitä nimeä. Suomen Jim Thompson, tee tilaa.

– Toihan on aivan paska, sanoin.

– On vai?

– Ja sitä paitsi ikivanha.

– Ei sillä oo väliä, neiti sanoi ja nousi. Miksei hän ollut kelpuuttanut sohvaa? Lattia oli kylmä kuin hanki.

Mumisin, että McQueen ja von Trier olivat samaa maata, Pohjois-Korean agentteja molemmat. He halusivat tuhota länsimaisen elokuvan.

Neiti ei kuunnellut. – Tee siitä analyysi, syvä, hän tarkensi, – mielellään aika yhteiskunnallinen vielä. Revi kulissit auki niinku niissä sun teeseissä.

Mitähän teesini mahtoivat käsitellä? Ingen anung.

– Mä tuun takas viikon kuluttua, hän sanoi. – Katotaan sit mitä sä oot kehittäny.

– Niitten leffat on pelkkää estetiikkaa, sanoin. – Antti Oidipus.

– Mistä me puhutaan?

– Mä en tiedä.

– Hyvä. Kehittele sitä. Tutki asiaa ja... laita siihen juttuun.

Neiti kietoi arabihuivia kaulaansa, kun kysyin hänen nimeään.

– Enkö mä esitelly itteeni? Kamala! Ei minkäänlaisia käytöstapoja. Hän ojensi kätensä. – Uimonen, Siri. En sukua Ristolle.

– En mäkään o, sanoin ja kättelin. – Enkä Väinölle. Hakekaa talteen tavanomaiset epäillyt.

Neiti katsoi minuun kysyvästi.

– Casablancasta, siitä lopusta, sanoin. – Kauniin ystävyyden alku ja sitä rataa.

Neidin mentyä kävelin tovin kaakosta koilliseen –  keittiöön ja takaisin –  ja seurasin pääni sisäistä koostetta maineikkaasta tulevaisuudestani, joka äkkiä oli käynyt ajankohtaiseksi. Ei tullut pojasta rocktähteä, tuli gonzojournalisti. Ei helvetti, sanoin ja läimäytin itseäni. Pakko saada hitunen järkeä päähäni. Laitoin Pusher II:n pyörimään. Kävin sohvalle pitkäkseni. Huomasin olevani rättiväsynyt. Juuri ennen unta muistin, että töitäkin olisi tehtävä, ja kirjasin kiireesti seuraavan listan.

5 syytä, miksi Hunger on umpisurkea

1.              Se on tylsä. Mitään ei tapahdu.

2.            Jos jotain tapahtuukin, niin silmänlumeeksi. Kaikki on valetta.

3.            Niiden, jotka ihailevat McQueenin leffaa, pitäisi nyt sympata myös Jabhat al-Nusraa. Ei, ei ja ei. Miksei?

4.            Bobby Sands esitetään marttyyrinä eikä sinä hölmönä joka hän oli.

5.            Francis ”Frank” Hughesia ei esitetä lainkaan.

6.            Matkaa alas on silti. Vielä

McQueen ei ole saavuttanut

vastaavaa pohjanoteerausta kuin Lars

von Trier joka ainoalla työllään.

Meillä on mitä odottaa.

Älkää kysykö mistä johtuu tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla ikionnelliset. Vielä mitä! Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo jostain Irakista ennen kuin muistamme, mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkuseikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme, periaatteessa), ja silloinkin ripotamme tuhkaa yllemme.

Väittävät että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä kärkkyvät, rauhan. Se tosin on lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.

Kuolema tulee ajallaan. Sitä on turha kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään elävää kuvaa roihusta jossa kuoleman kultti, varsinainen rosvopaisti, kypsyy. Jos ei muuta, luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.

Pariisi on aina oleva meidän.

Samaan aikaan eri kanavalla... siis täällä.

Pariisi on aina oleva

TOINEN LUKU

Nälkä, nälkä

ÄLKÄÄ KYSYKÖ MISTÄ JOHTUU tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla siitä kiitolliset. Vielä mitä. Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo Irakista ennen kuin muistamme mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkiriikkisen seikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme). Ne väittävät, että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä, turhaan kärkkyvät: rauhan. Se on tosin lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.

Kuolema tulee ajallaan. Turha sitä on kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään kuvaa roihusta, jossa kuoleman kultti, rosvopaisti – kirjaimellisesti – kypsyy. Jos ei muuta, siitä luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.

Pariisi on aina oleva meidän.

Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa radan tuolla puolen. Oli pimeä, kun tulin ulos. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Ylikulkusilta jatkoi matkaansa herraskaisen kerrostalon tyveen. Ei voi olettaa, että parempi kansanosa kiipeäisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta on vedetty alaovelle asti.

Olin keksinyt, mitä tehdä, kun saan kyllikseni tästä maailmasta. Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop – fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Olkoon se nimeltään snuff-romaani: perintöni tuleville sukupolville.

Sillan alla paloi pieni nuotio. Pysähdyin hetkeksi hämmästelemään näkyä. Se oli virhe. Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli suoraan minuun.

Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän puri alahuultaan ja hymyili häijysti. Sitten hän tunki kätensä housunkauluksesta sisään.

Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.

Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perääni. Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin halusivat käyttää kynnysmattona?

Ehkä minun olisi pitänyt tuntea tyyppi.

Ajattelin ensinnä isääni, joka useassakin elämänsä vaiheessa olisi hyvin voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki. Hän seuraili päähänpistojaan Kööpenhaminaan asti. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.

Äijän pienissä pikisilmissä, noissa suupieliä uurtavissa juonteissa oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua. Oliko irtolaisen kasvoilla maksaläikkiä, vai oliko mielikuvitukseni taas tehnyt tepposet?

Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä kun tajusin, kuka sillan alla kyyhötti.

Jos äijän pää ei olisi tunkenut paksua harmaata hiusta, olisin veikannut, että pummia esitti Michel Foucault. Kai tukka oli voinut kasvaa takaisin. Ranskalainen filosofi ja vallan vahtikoira Foucault oli ostettu isäni nykyiseen tiimiin 1980-luvun alkupuolella, kun aidsista ei vielä tiedetty juuri mitään. “Musil” antoi taudille sen ensimmäiset kasvot, ennen kun kaunis poika Robert Mapplethorpe pyyhkäisi pöydän puhtaaksi. Ehkä Foucault oli lavastanut kuolemansa ja imi nyt itseensä slummien autenttista ilmapiiriä Helsingissä.

Kun kaverin huhuttiin huijanneen kuolemaa, hänelle saattoi siltä istumalta pystyttää patsaan. Kyseessä oli merkkihenkilö, ei epäilystäkään siitä.

Oli miten oli. En olisi kuitenkaan päässyt tenttaamaan tätä miestä vailla moraalia, että missä nyt mennään. Mestarin kalenteri oli aivan täynnä, mikäli hän yhä hengaili maan päällä.

Minun oli tyytyminen halpahallin versioon, Foucault’n Amerikan serkkuun.

Sillan alla kapinaa lietsoi Amerikka-vihan ajatollah, punainen papukaija Noam Chomsky.

Chomsky ajatteli ratsastaa alkuperäiskansan edustajalla auringonnousuun. Intiaani heitti hänet selästään. Siinä hän nyt hytisi, Serbian tiede- ja taideakatemian kunniajäsen, miesparka.

...