Velika Kladusa

Hän kuunteli Vivaldia, kun hyökkäys yltyi. Musiikki antoi voimia, auttoi pitämään pään kylmänä, kun kranaatit ryskyivät ympärillä.

Hän myöntää, että oli ehdottoman kiellettyä kuunnella musiikkia partiossa. Mitä väliä, hän naurahtaa. Mitä komentaja olisi hänelle mahtanut siinä tilanteessa? Mitä kukaan olisi mahtanut – kenellekään?

Miehen hymy ei ulotu silmiin saakka. Hänellä on ollut aikaa muistella kyseisen päivän tapahtumia. Hän on ollut jälkitraumaattisen stressin takia työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 2012.

Kutsukaamme miestä Samiksi.

Palataan Balkanille, tarinamme alkuun.

Kylä oli nimeltään Velika Kladuša, serbien piirittämä saareke Luoteis-Bosniassa. Päivä oli joulukuun 10. 1994.

Joukko naisia tuli juosten talon kulmalta. Pölypilvi seurasi heitä. Sami muistaa – samalla kun halusi sulkea silmänsä ja sulaa osaksi Vivaldin Talven kirkasta rauhaa – ajatelleensa hyvin selkeästi. Hän totesi, että pölypilvi ei ollut lähtöisin juoksevista naisista. Se enteili jotain muuta, suurempaa.

Samassa tienmutkasta pisti esiin panssarivaunun piippu. Sitä seurasi vaunun nokka ja torni, joka kääntyi pehmeästi kuin pöllön pää.

Panssarivaunun tykki osoitti suoraan Samiin. Hän vaihtoi kiireesti kadun puolta ja viittilöi tovereitaan panssariauto Pasissa hakeutumaan suojaan.

Aseveljet eivät olleet riittävän nopeita.

Sami on miettinyt monasti, vaikuttiko Vivaldin kuuntelu hänen viestiinsä. Eikö hänen huutonsa kantanut telaketjujen kitinän ja moottorin jyrinän yli?

Panssariautossa istui neljä miestä. Yksi heistä menehtyi vammoihinsa. Muut toipuivat, ainakin päällisin puolin.

Miehet olivat kotoisin Bangladeshista.

Sami on tehnyt sovinnon itsensä kanssa. Hän ei kanna syyllisyyttä enää. Hän ei syytä tapahtuneesta ketään, ei edes Vivaldia. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt huutaa musiikin vuoksi kovempaa.

Yritä itse kommunikoida tulpat korvissa, Sami hymyilee lopuksi.

Hänen silmissään välähtää ilkikurinen pilke.

Wikipedia

Toinen takauma

Mitä hippi heilui ovellani? Olivatko feissarit jalkautuneet lähiöön hupenevan asiakaskunnan perässä?

Elimme globaalin kilvoittelun aikaa: romanikerjäläinen rynni Greenpeacen tontille. Oliko firman face-to-face-varainhankkija paennut Iso numeron kauppaajia kotiovelleni asti muistuttamaan, että ilmastonmuutos oli minun syytäni? Olin aiheuttanut sotkun, saisin piru vieköön siivotakin sen. Suomalaisessa lähiössä ei kytenyt kapina, vaan pohjaton syyllisyys, maailmantuska. Täällä eivät autot palaneet. Ihmiset kaatoivat bensiiniä sisäänsä, heittivät tulitikun perään.

Voinko auttaa, kysyin hipiltä. Kiilasin hänet oven edestä käyttäen avaimia miekkana.

Hippi osoittautui kauniiksi nuoreksi naiseksi.

“Siinähän sä oot”, hän sanoi, “etkö ookki? Tanner?”

Olin kuullut puheita mustista silmistä ja sivuuttanut ne myyttinä tai huolettomana kielenkäyttönä. Ne ja yksisarviset: ei näillä lakeuksilla ainakaan.

Säpsähdin sitä, että joku puhutteli nimeltä. Uskoin itsekin selitykseen, se oli siis hyvä.

Kerroin neidille, etten aio sitoutua mihinkään. Hän avasi suunsa. Ehdin ensin, oli kamala kiire.

Päästä pois.

Käytättekö piilolinssejä?

Kannatin asiaa kyllä periaatteessa, sanoin olkani yli, käytännössä olin varaton. Ikävä kyllä.

Olin saanut oven auki, toivottamassa neidille juuri illanjatkoja, kun hän otti halvat aseet käyttöön.

Mihin pyritte? Saanen huomauttaa… pyydän saada. Ei perkele.

Neiti hymyili.

“En mä myy mitään”, hän sanoi. “Mä oon toimittaja, en mikään… Ajattelija, lehti? Soiko kellot? Sä lähetit meille sun tekstejä, muistatko?”

Muistanko?

Kiistaton tosiasiahan on, että...

“Mä yritin soittaa, mut sä et vastannu”, neiti jatkoi ja kaivoi todisteeksi kännykkää laukustaan.

“Puhelimet on perseestä”, tuhahdin.

Neiti nyökkäsi vakavana ja sulki laukkunsa.

Pyysin hänet sisään lämmittelemään.

“Tuolla summerissa ei ollu sun nimeä”, hän sanoi, kun odottelimme hissiä. “Mä etin ja etin.”

Väitin vastaan. Siellä luki asuntoni numero ja sen perässä selvällä suomen kielellä Rahikainen.

“Anna mä arvaan. Summerit on perseestä?”

Purin hampaani yhteen. Hissi kolahti alakertaan, avasin neidille oven. Hississä vetäydyin perimmäiseen nurkkaan ja seurasin alas valuvia kerroksia. Yritin näyttää siltä, etten tuntenut elokuvaa nimeltä Drive. En ajatellut hissikohtausta, jossa päähenkilö suutelee naapurin naista ensimmäistä kertaa, pitkään ja hartaasti, ja heti perään pahoinpitelee vieressä mököttäneen mafiakaapin hengiltä. Se oli romantiikkaa, tämä totta.

Jotain sanoakseni kysyin, miten hän oli tunnistanut minut.

“Mä katoin sun Facebook-profiilin. Mä jätin sulle sinnekki viestin.”

“Ai jaa? Mä en käytä tietokonetta.”

Neiti naurahti. Pääsimme hissistä ulos, kilistin avaimia porrastasanteella. Avasin oven, työnsin jalkani raosta sisään. Ettei kissa karkaa, selitin ja sytytin valot.

Käskin neidin raivata sohvalta itselleen tilaa. Tekisin meille kahvit. Minulla oli ainoastaan pikakahvia, toivottavasti se kelpasi. Claymore-katti puski parhaillaan neidin varpaita, eikä tämä kuullut kuin oman ihastuksensa.

“Täällä on aikamoinen sotku”, sanoin. “Jos oisit ilmottanu etukäteen ni...”

Olin alkanut puhua papattaa, enkä saanut kälätystäni katki. Oli aika tehdä jotain, toimia. Avasin lääkearsenaalini oven, keittiön kaapin mikron yläpuolelta. Otin pilleripurkin käteeni. Napsautin kannen auki, poimin purkin pohjalta valkoisen napin ja heitin sen suuhuni. Olin luvannut äidilleni jättää rauhoittavat, mutta kyllä äiti tämän ymmärtäisi. Kyseessä oli hätätapaus.

Huuhtaisin kaksi kuppia, heitin niihin purut ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.

Mustia iiriksiä ei edelleenkään tavannut kuin käännösiskelmissä. Neidin silmät olivat väriltään tummanruskeat, paino yhdyssanan alkuosalla.

Olette blondi. Selittäkää.

“Musta oli tosi mielenkiintoista lukea sun ajatuksia”, neiti sanoi.

“Ei ne oo ajatuksia.”

“Vaan?

“Lauseita.”

“Oot sä kauan kirjottanu?”

“Olen.”

“Ja sen huomaa.” Neiti laski kupin lattialle maistettuaan siitä kerran. “Me laitetaan mielellään lehteen ne sun ajatelmat, tai lauseet, jos se nyt niin tarkkaa on. Mutta me laitettais kernaasti sulta jotain muutakin. Meidän nettisivuille, joku artikkeli vaikka.”

Pidin suuni kiinni, ja neiti jatkoi.

 “Meillä on lehdessä meneillään iso uudistus. Yksi keskeisiä tavoitteita on luoda nettisivut, joilla on semmosta sisältöä jota ei paperilehestä löydy.”

“Ajan henki, ymmärrän”, sanoin. “Fifi ja sitä rataa. Paljon kiitoksia. Tää on kunnia, oikeesti. Mä en vaan yhtään tiedä, mistä kirjottaa.”

Neiti nappasi elokuvat, jotka olin tuonut kirjastosta ja laskenut hätäpäissäni sohvalle. Hän otti pinosta kaksi päälimmäistä, siirsi ne syrjään ja ojensi minulle kolmannen.

“Kirjota tosta.”

Elokuva oli kuvataiteilijana aiemmin tunnetun Steve McQueenin esikoisohjaus Hunger.

“Toihan on aivan paska.”

“Onko?”

“Ja ikivanha.”

“Ei sillä o väliä”, neiti sanoi ja nousi. Miksei hän ollut kelpuuttanut sohvaa? Lattia oli kylmä kuin hanki. “Tee siitä analyysi, syväanalyysi, mielellään aika yhteiskunnallinen vielä. Jos vain sopii. Revi kulissit alas niinku niissä sun teeseissä. Mä tuun takas viikon kuluttua. Katotaan sitte, mitä sä oot kehittäny.”

Neiti kietoi jo arabihuivia kaulaansa, kun kysyin hänen nimeään.

“Enkö mä esitelly itteeni? Kamala! Ei minkäänlaisia käytöstapoja.” Hän ojensi kätensä. “Uimonen, Siri. Ei sukua Ristolle.”

“En mäkään. Enkä Väinölle. Tavanomaiset epäilyt.”

Lopun iltaa omistin itselleni. Katsoin ensimmäisen ja toisen Pusherin. En halunnut pilata hyvää tokkuraa katsomalla kolmatta. Jossain vaiheessa potkaisin vahingossa McQueenin tekeleen koteloa. Otin sen käteeni ja ihmettelin, mikä leffa oli kyseessä. Kannen tyyppi muistutti Vladimir Vysotskia.

Liitelyni katkesi. Pääni takana ammotti pohjaton pimeys. Kohta otteeni kirpoaisi, sielu putoaisi kuuden kerroksen ja maankuoren läpi planeetan ytimeen.

Olin yksin. En ollut olemassa. Olin nähnyt unta.

Aika ottaa lääke ja käydä nukkumaan, päättelin.

Katkelma teoksesta
Haluatko marttyyriksi?
joka on kesken...
 Klikkaa mua, lue alusta!

Chomsky Is So Full of Shit

 "While his critics regard him as an almost compulsive revisionist..."

http://www.chomsky.info/onchomsky/20051031.htm

The Hair-Splitting Bastard

"... whatever Johnstone may have said about Srebrenica never came up, and is entirely irrelevant in any event ..." (!) 

Chomsky hisself, 

http://www.chomsky.info/letters/20051113.htm

Take the dictatorship of the proletariat, leave the proletariat out. 

What have we got?

That's what went wrong in the East Europe, ever since the siege of Dubrovnik, the decimation of Vukovar.

Ulkomailta. Haluatteko tietää, miksi kaikki on mennyt enimmäkseen päin helvettiä Vukovarin piirityksestä lähtien? 

Lisäkysymys. 

Otetaan proletariaatin diktatuuri ja siitä pois proletariaatti. Mitä jää?

Ote teoksesta Haluatko marttyyriksi?

Rimbaud, Syria and...?

Having abandoned a promising career in letters, Arthur Rimbaud (1854—1891) started, among other activities, running guns to Africa.

He sold ancient, obsolete rifles—that’s what he told his mother, anyway—to the Emperor of Ethiopia, Menelik II.

We don’t know if his mother was worried. Maybe she should have been.

Ten years later Rimbaud was dead, and Menelik’s troops crushed the advance of the Italian army. In the battle of Adwa, the local militia slaughtered 6,000—7,000 invaders in a single day.

That’s how the Ethiopians became “the only African nation to thwart European colonialism.”

Read the whole story here or download a Kindle version here.

Vetoomus: VALOT Kuntsille!

Lähetä seuraava viesti (maalaa ja kopioi) osoitteisiin pekka.sauri@hel.fi ja veikko.bertell@hel.fi (liitä)

Hei!

Vallilan Voiman kotikentälle, "Kuntsille" saatiin keväällä maalit, mutta valot eivät edelleenkään ole käytössä. 

Katsokaa hyvät ihmiset Traffic, jos ette tiedä kuinka elintärkeät pelikentän valot ovat koko yhteisölle. 

Emme halua Suomeen Meksikon meininkiä, emmehän? 

Virtaa Kuntsin valoihin, kiitos! 

Ystävällisin terveisin  

Vallilan voiman puolesta 

[Oma nimesi]

NYT on on oikea aika vaikuttaa! OSALLISTU

ja VOITA! 

Dubrovnikin vanhan kaupungin kentällä valoa piisaa.
Meillä vähemmän.

Petteri

 Ote teoksesta

Haluatko marttyyriksi?
joka on kesken.

Ajatteletteko ikinä, kun seuraatte tv-sarjaa, tuletteko ajatelleeksi, kuka päähenkilöiden luona siivoaa?

House of Cards on pahin kaikista: kiiltäviä, tahrattomia pintoja silmänkantamattomiin. Näihin kuviin mikä tahansa esine – sanotaan vaikka kirja – jysähtää kuin Jumalan nyrkki.

Minun oli Underwood-fanina alettava lakkoon. En kestänyt ristiriitaa ihanteen ja oman todellisuuteni välillä, en kestänyt ainaista huonoa omatuntoa.

Ilahduin siis kaksin verroin, kun olin saanut siivoustyön tehtyä ennen Sirin seuraavaa vierailua. Korttitalon kolmas tuotantokausi, uudet jaksot olivat juuri tulleet julki.

“Lue ääneen. Ole kiltti.”

“Miksi?”

“Mä haluan kuulla sen.”

Siri heltyi. Hän oli hyvä lukija, ei pyydellyt ääntään anteeksi. Hän antoi tekstin hengittää. Hyvä kun en alkanut itkeä.

“ʻKuvitellaan diktatuuri. Ei ole vaikeaa, eihän? Kuvitellaan kyseisen valtion salainen poliisi sieppaamaan Steven Spielberg ennen kuin tämä on aloittanut uransa. Niillä resursseilla, jotka Spielbergillä on hirmuvallan alla käytössään, hän luultavasti luo melko lailla vastaavan tuotannon kuin tässä todellisuudessa. Hän välittää saman yleisinhimillisen viestin, vähän vain ankeammissa väreissä. Ja sitten hän äkkiä loikkaa länteen. Spielberg on täysin valmis tekijä, hän hallitsee tekniikan paremmin kuin kukaan muu. Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka hän tekee?’”

Neiti kohotti katseensa vihosta, katsoi kysyvästi minuun.

“Mun piti kattoa se”, sanoin. “Vaan ei helvetti, en mä kyenny.”

“Sä et kattonu sitä?”

“Mä oon nähny sen jo. Mutta levyssä oli vikaa. Totta puhuen se oli melko hyvä sillon ekaa kertaa – kun ei nähny mitään.”

Neiti heilautti vihkoa. “Mitä tää juttu mahtaa käsitellä?”

“Lue.”

Neiti oli vaihtanut hiustensa väriä. Mieleeni oli tarttunut jostain rikosromaanista ilmaus tahriintunut messinki – se sopi. Kehuin hänen uutta ilmettään.

Neidin kaidat posket olivat punehtuneet.

“Kiitos.” Hän kohotti taas vihkoa. “Anna mä luen. Mutta en ääneen.”

Levitin käteni. “Tehkää hyvin.”

Hän luki vähän aikaa vakavan näköisenä ja hymähti.

“Tää on hyvä: ʻMcQueen saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu saarnaa virkansa puolesta.’”

“Kumpikin ikävystyy hengiltä.”

 “ʻTulee Al Gorea ikävä’!”

“Alin leffalla oli nimi, Epämiellyttävä totuus.”

“ʻTotuus on aina epämiellyttävä aatteen silmissä.’”

Siri laski vihon sohvalle ja rapsutti kissaa korvien välistä. Claymore makasi pää neidin reidellä ja hurisi. Neiti katsoi ikkunasta ulos.

“Mä en tiedä mihin sä pyrit”, hän sanoi. “Et meidän palstoille ainakaan.”

“Sä et lukenu loppuun!”

Hän katsoi minuun surullisin silmin.

“Mä ymmärsin kyllä yskän.”

“Ei... mun.”

Hän nosti kissan etutassuista viereensä sohvalle.

“Kiva että siivosit.” Hän nousi ja pudotti vihkon lattialle. “Ei mun takii ois tarvinnu.”

Siri oli jo kaukana ennen kuin ymmärsin mitä hän halusi sanoa.

Siivoa pääsi. Retku.

Päässäni pyöri siipiratas vanhan jokilaivan perässä. Tiesin mitä se edusti. Kuoleman pyörä piiskasi vettä, pilli vihelsi, minä halusin herätä.

Lääke alkaisi vaikuttaa pian. Mitä siihen meni, puoli tuntia? Siinä ajassa ehtisi tapahtua hirveitä, ellen saisi kurssia kääntymään.

Tämä uni ei tule todeksi, sanoin varjolleni ja etsin kättä pitempää.

Ensimmäinen teos, joka kouraani osui, oli Peter von Baghin muistelmat. Pidin kirjan kannesta. Avasin kohdan, johon olin joululomalla jäänyt. Bagh kertoi aloittaneensa Kalevan elokuva-arvostelijana 16 vuoden kypsässä iässä. Olin vaivaiset kolme vuosikymmentä jäljessä. En ollut saanut ensimmäistäkään juttua läpi.

Kirjoittajan ilmaisema syvä halveksunta pyhiä instituutioita, Helsingin Sanomia ja yliopistoa kohtaan oli alun alkaen ilahduttanut minua suuresti, mutta pian kertoja itse näyttäytyi jälleen yhtenä huippulahjakkuutena, joita maamme kipeästi tarvitsi ja jotka se vääjäämättä nujersi.

Minulle hän edusti amerikkalaista unelmaa, Peter vitun Pania. Silti tekstin rupatteleva tyyli mahdollisti sen, että kirjoittajalle saattoi väittää vastaan. Röyhkeät heitot nostattivat odotuksia: Mitä seuraavaksi? Humanistin viitan alta pisti esiin pukinsorkka.

Olin nähnyt aavistuksen von Baghin tästä puolesta kerran aiemmin, kun Ateneumissa esitettiin keskitysleirejä käsitellyt tv-sarja. Taisin katsoa ohjelmasarjan ensimmäisen jakson. Leireiltä selvinneet kertoivat Puolan pelloilla elämästään. Sarjaa paremmin mieleeni jäi Peter von Baghin alustus. Hän vertasi päivän ohjelmaa Schindlerin listaan, Steven Spielbergin hittielokuvaan. Hän puhui kahdesta erilaisesta lähestymistavasta. Toista hän luonnehti sosiaalipornoksi: Ihmisten kärsimykset myytiin yleisölle, karmeat yksityiskohdat tiiviisti pakattuina. Sokki seurasi toista siihen tahtiin, ettei kukaan jaksanut enää järkyttyä.

Toinen tapa oli kunnioittaa yksilön ainutlaatuista kokemusta, antaa hänen kertoa itse. Samalla totesimme, että kyseinen kokemus oli mahdotonta jakaa yleisön kanssa. Siitä saattoi nähdä viitteitä, aavistuksia, ei muuta. Totuus oli suuri mysteeri.

Peter von Baghia oli kiittäminen siitä, etten ollut koskaan kyennyt katsomaan Schindlerin listaa läpi. Suhteeni Pelastakaa sotamies Ryaniin oli ollut, mikäli mahdollista, vielä huonompi.

Ahmin muistelmia kuin älylliseen aliravitsemukseen kuoleva, kunnes yksi virke pakotti pysähtymään, laskemaan kirjan käsistäni.

Kun ihminen puhuu elokuvasta, hän on itse asiassa psykoanalyysissä.

Hain läppärin vaatekaapista. Onnelliset eläkepäivät saisivat odottaa. Olin paljastanut liikaa, kaivanut oman kuoppani. En ollut siihen valmis vielä. Se siitä, tästäkin oli opittu jotain.

Elokuva oli kuin ebola. Suhteestamme muodostuisi jatkossa tyystin akateeminen.

Ja seuraavan juttuni lähettäisin Sarastukseen.

Elokuva oli kuin ebola. Suhteestamme kehkeytyisi tyystin akateeminen.