(Inside me, it was...)

10.5.2018

Hakusanat aave ja Bruno


Tekisi kortiston. Tiedot toimeliaista rikollisista saisi yhdestä paikasta aina kun mieli kaipaa piristystä.

Aave. Kommunismin, kulkee Euroopassa. Tyyppi kuoli viime vuosisadalla, tappaa siitä huolimatta talossa, puutarhassa ja vankileirillä. Teurastus ei yllä samoihin mittoihin kuin vanhoina verisinä aikoina. Aave päihittää silti elävät kilpailijansa yhdellä kädellä. Paljon riippuu siitä, kenet aaveen uhreiksi kelpuuttaa. Kysymyksen ääreltä aukeaa railo, joka on eräiden uhkakuvien mukaan nielaisemassa koko maailman.


Bruno. Jäntti, ei Aleksandar Hemonin sankari, on somettaja, jonka haaveena on yhtä komea kaula kuin ihanteellaan Basharilla. (Ei Bashirilla. Har, har – Bashar!) Tähän asti salilla käynti ja steroidien piikitys ei ole tuottanut toivottuja muutoksia. Kaula on levinnyt, vaan ei kasvanut pituutta. Kuuria ei ole silti mitään syytä lopettaa. Ja yhdistäähän herroja etunimen alkukirjaimen lisäksi se, että kummankin pää on mikroskooppisen pieni ja pienenee kaiken aikaa – onhan jotain jo sekin.



Karri Miettinen ja Bill Ayers

30.3.2018

Magi Marmara - herrojen laiva



Näyte alla. Linkki lopussa.

Siellä sinä istuit, Steve Oskar Bang-a-Gong, kyyhötit sängyn reunalla Mandalay Bayn sviitissä 32-135 Las Vegas, Nevadassa. Ja istut jälleen, kun sinut on syösty vallasta. Murjotat ikkunan ääressä, listaat plussia ja miinuksia.
Olet järjestyksen mies ennen kaikkea ja ennen muuta. Yhdysvaltain laivaston upseeri, evp. Ampuako vai ei? Siinäpä pulma. Olisit aina halunnut kuulua erikoisjoukkoihin, laivaston ”hylkeisiin”, jotka nappasivat Osama bin Ladenin. Halusit olla tarkka-ampuja. Puntaroit tämänhetkistä tilannetta lapsuudenunelmiesi pohjalta, lasket lentoratoja.
Käyttäisikö erikoisjoukkojen sotilas asetta omia maanmiehiä, siviilejä vastaan?
Kuka moista edes kysyy? Sotilaan tehtävä on puolustaa ja palvella, ei uhata.
Ai vaikka voitaisiin osoittaa, että valtavirta-kantrimusiikin kuuntelijat muodostavat vakavan ja välittömän uhan kansakunnan turvallisuudelle?
No ainakin sen moraalille. No siitä huolimatta. Maan sisäisiin ongelmiin ei voi etsiä sotilaallista ratkaisua. Ratkaisun on aina oltava poliittinen, muista se. Muista 1861 1865. Muista 1918.
Bang-a-Gong! Ellet välitä uhreista, ajattele edes itseäsi. Ajattele häpeän määrää, jonka tekosi langettaa. Ajattele perintöä, joka jää. Miksi haluat rangaista itseäsi näin?
Olet ehkä tehnyt jotain, jota ei voi hyvittää. Jotain anteeksiantamatonta, uskot niin – olkoon. Tehtyä ei saa kumottua kuin tietokoneella, eikä se onnistu kuin aniharvoin sielläkään. Mutta räikeimmätkin virheesi, kuten Indian Runnerin tuottaminen, olivat tuiki tavallisia, inhimillisiä erehdyksiä. (Tämä on ehdottomasti oikea lähestymistapa. Muistelkaahan mitä sanoin, kun puhuin Kurtzista.)
Kuka tahansa tuottaja olisi voinut polttaa rahaa siinä hankkeessa. Aivan mahdollista, periaatteessa. Se, että elokuvan ohjaajasta kehittyi myöhemmin oikea irvikuva, pohjapiirros kaikelle sille, mitä inhoamme kehitysmaita-hyysäävissä, isänmaalle-pyllistävissä vasureissa – hei, ei sitä kukaan tuolloin tiennyt! Vuonna 1991 olimme lapsia, autuaan tietämättömiä kaikesta, paljosta pahasta. Ja tuskin Sean Pennin myöhemmistä vaiheista oli vielä tuolloin nähtävissä merkkiäkään. Vai kuinka?



Kroatian sodan ensimmäinen vaihe alkoi sinä vuonna.
Vietin elämäni kesää. Sitä ei pystynyt pilaamaan edes Oliver Stonen heittämä huono vitsi, elokuva nuoruuteni sankarista J.D. Morrisonista. Ja kun ruumiin häpäisyssä oli päästy alkuun, Rolling Stonessa ilmestyi Gary ”Just Do It” Gilmoren pikkuveljen – mietitään tätä hetki – siis murhaajan pikkuveikan kirjoitus, jossa tämä esitti Doors-yhtyeen keulakuvan viestin olleen profetia Reaganin ja Bush vanhemman, vanhoillisten valtakaudesta! Joka toteutui ja meni ohi. Kulttuurihistorian vinkkelistä kiinnostavampi oli samassa lehdessä ollut Bret Easton Ellisin haastattelu. Hän kertoi tuoreen romaaninsa Amerikan Psykon kirjoitusprosessista. En ole lukenut kirjaa, mutta AV on kertonut hillittömiä juttuja siitä.

Phil Collinsin ensimmäinen soololevy on mestariteos. Phil Collinsin toinen soololevy on mestariteos. Whitney Houstonin koko tuotanto on mestariteos!

Ellis kertoi itkeä tirauttaneensa pari kertaa kirjaa vääntäessään, minkä edellisen perusteella voi hyvin ymmärtää. Kirja piti sisällään syvästi järkyttävää materiaalia. Veritekojen kuvaukset kalpenivat auttamatta kertojan uskomattoman kammottavan maun rinnalla. Tulee mieleen päähenkilö kulttikirjassa Tappaja sisälläni. Hänen mukaansa oli ihanampi sivaltaa uhria sanallisesti kuin sanotaan nyt vaikka veitsellä. Molemmat kidutuskeinot olivat kivoja, mutta kielellinen kivempi. Uhrin älyllisen ja emotionaalisen tuskan seuraaminen oli onnea, oli psykopaatin taivas.
Luin lehteä Lissabonissa. Polttavin kysymys loman aikana oli, saisinko tänään ottaa vähän enemmän. Ehkä seuralaiseni innostuisi myös ottamaan. Ehkä meillä olisi syntisen lystiä.
En löytänyt lehdestä horoskooppeja. Samalla muutos teki tuloaan. Minulla ei ollut sen mittaluokasta aavistustakaan.
Ei ollut vielä tavanomaista tuohon aikaan, että näyttelijä yritti vaihtaa alaa, kokeili siipiään ohjaajana – saati, että hän väitti osaavansa kirjoittaa. Pennin pojan saavutusta (ohjaus ja käsikirjoitus, molemmat) pidettiin pienenä ihmeenä. Oliko se isompi temppu kuin Madonnan vieminen vihille, siitä voidaan jatkaa keskustelua heti puheenvuoroni jälkeen. Teidän on kuitenkin syytä panna pari seikkaa merkille:

  • Penn oli pahis. Hän oli sanavalmis juoppo, joka puhui hauskoja haastattelussa.
  • Penn oli väkivaltainen. Hän oli istunut taipumuksensa vuoksi ihka oikeassa vankilassa. Se säväytti kulttuurisnobia.
  • Penn oli Bukowskin kaveri. Ja Bukowski oli eräänlainen vastakulttuurin antisankari vielä tuolloin.
  • Ajat olivat toiset. Kaikki olivat vasureita ja juoppoja 1980-luvun lopulla. Ja tosiaan, kaikki.


Lyhyesti, virsi kaunis! Oli aika ennen kuin näyttelijät iskivät kustantamoihin turkiskuoriaisten tavoin, ja on aika sen jälkeen.
Bang-a-Gong, kuuntele! Laita pyssy pois ja kuuntele edes hetki.
Hollywood-harhapolkusi, sekö sinua hävettää? Teit dokumentit Reaganista ja Sarah Palinista. Ei mitään hävettävää siinä. Entä tuottajanurasi? Voitko väittää rahoittaneesi yhtään Terrence Malickin elokuvaa? Tai eurooppalaisia, Lars von Trierin tai kaimasi McQueenin tekeleitä?
Et voi, joten pää pystyyn nyt. Itsesääli ei pue sinua. Juuri teitä, vastaavia tyyppejä vastaavassa tilassa, valeuutisiin erikoistunut Breitbart News on luotu pilkkaamaan. Johdit niitä hyökkäyksiä itse, muistatko?
Sitten sait potkut.
Mikä on, Stevie-O? Mikä päätöstäsi viivyttää?
Kysytään yleisöltä. Äänestetään. Kuka haluaa, että Stephen kääntää aseen ympäri ja päästää päiviltä itsensä, sillä sitä kohti tässä ollaan väistämättä menossa? Miksi tehdä välillistä vahinkoa, jos ei ole aivan pakko?
Käsi ylös, ketkä ovat puolesta! Ketkä vastaan, siunatkaa itsenne. Steve saa ampua ensinnä teidät.


Mitä yritän sanoa, pähkinänkuoressa: Trumpin takapiru, evp, ”ehkä vähän päissään” Kelju K. Kojootti ja Las Vegasin joukkomurhaaja, kapteeni Paddock (hänen nimensä, enkä kuseta), ovat samaa kudosta, jolla unelmamme on tikattu, lyijyä. Ja je vetävät seuraajansa pohjaan mukanaan, sitä lupausta eivät petä.
Se siitä. Olemme hukanneet heihin aivan liikaa aikaa. Puhutaanpa hetki asiaa.
Trollit jaetaan alalajeihin sen mukaan, kenen puolesta ne ovat valmiit Facebook-passinsa polttamaan.
Tämän päivän tarpeisiin riittää, kun todetaan, että lajeja on kaksi: Venäjä-trollit ja Trump-trollit. Wiki-trolleista äkkiä sen verran, että ne kulkevat ryhmien välillä, toimivat eräänlaisina viestimiehinä. Wiki-trollit ovat suuren trolliyhdyskunnan työläisiä ja kuhnureita, muuleja, joita kaikki potkivat. Tohtoritutkija Antero Verkka uskoo, että Wiki-trollien profiilit ovat viimeistä myöten Julian Assangen hallussa kaikki. Ne toimivat eräänlaisina tietovuotajan taiteilijaniminä netissä. Australialainen naputtelee niiden päivitykset itse.
Osa trollien käytöksestä on lajinmukaista. Yksilö toimii tietyllä tavalla siksi, että on trolli – ei siksi, että on vaikkapa Venäjän pauloissa. Muslimikammon lietsominen on piirre, joka vahvimmin yhdistää alalajeja.
Selkein ero lajien välille syntyy suhteessa Israeliin. Venäjä-trolli haluaa hävittää juutalaisvaltion. Trump-trolli ei ole asiasta aivan varma. Ystävällämme Oskarilla on epäilyksensä. Voimme siis päätellä, että Ossi on Trump-trolli.
Palestiinaa ei ole, hän sanoo.
Tämä märkivä haava valkoisen miehen sydänalassa otti ja katosi? Savuna ilmaan, trauma parani yhdellä iskulla?
Taivas, minkä teit. Eeli, Eeli! Tolvanen, tee maali! Kanadassa me palvomme Eeliä. Mutta voiko hänkään auttaa tässä tilanteessa? Katso nyt. Valtaosa yleisöstä on täysin pois tolaltaan. Vaahto pärskyy suupielistä, pyörremyrsky vapautetaan limutölkistä. Eikä tämä ole kielikuva. Tämä on määrä ottaa kirjaimellisesti.
Onneksi Fifi on jo taksissa.
Takauma, olkaa hyvät. Avaan juoman matkalla hotelliin. Olen laukannut lentokentällä pää kolmantena jalkana, etsinyt labyrintin uloskäyntiä. Tölkin henki on raivona syystäkin.
Taksin takapenkki muuttuu kerralla pornovideon kuvauspaikaksi. Hyvä herrasväki! Oli kielikuva. Mitään ei tapahdu. Vierustoveri, paikallinen kaitsijani – hän on täällä tänään, ansainnut aplodit! Hitto, hän on ansainnut rauhanpalkinnon. Fatima ei ole moksiskaan. Päinvastoin, Fatima on kuin enkeli. Ainahan hän on, mutta nyt aivan erityisesti.
Hetkeä aiemmin hän on kysynyt kirjasta, jota kantaa mukanaan. Haluatko kertoa tarinan itse? Hän vaikenee kuin naurumuuri. Hyvä, ja minähän jatkan.
– Tämäkö on se teos, josta puhuit, Fatima kysyy.
– Suomettumisen salainen muistio? Kyllä, juuri se.
– Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?
– Aivan.
Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa, mikä innostaa minua entisestään.
– Avaapa kirja, jatkan, – ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta, niin näytän...
Avaa salkun, etsin Penguin-pokkaria. Käteeni sattuu evästölkki.
– Voimme verrata sitä englanninkieliseen laitokseen...
Avaan tölkin. Geysir kastelee meidät.
Hetken hämmennys. Sitten Fatima alkaa nauraa käkättää.
Luoja, miten minua hävetti ensi alkuun.
Ei hävettänyt kauaa.
– Oletko nähnyt tätä, Fatima kysyy ja painautuu lähemmäs.
– Olen kuullut puhuttavan, vastaan, – että jossain päin maailmaa on jo puhelin, jota voi kantaa mukana...
Fatima lyö minua nyrkillä olkavarteen.
– Hölmö. Se on sovellus. ”Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa”, kehittäjä kertoo. ”Hanki Aivokatko! Siitä löydät yli 2000 tietokirjaa, joista ydinmehut on imetty ja tiivistetty se aivan olennaisin videoon tai audioon – max. 15 minuuttia. Aivokatko: kun tieto on valtaa.”
– Olen pudonnut kärryiltä, sanon. – Luulin olevani radikaali, kun luen kirjoista pelkät esipuheet.
Fatima tuhahtaa. – En usko.
– Siinä on tietty ajatus taustalla, jatkan. – Lukeminen on kuin yrittäisi istua hurjistuneen sonnin selässä. Kirjan voi yrittää väsyttää, taittaa sen henkisen selkärangan. Tai toinen vaihtoehto: ei kiipeä sen selkään lainkaan. Tarttuu nenärenkaasta. Ja vääntää.
Fatima käkättää ja tyrkkää minua, taklaa melkein kumoon takapenkillä. Olemme perillä.
Siirrymme hotellihuoneeseen, missä pornovideo sitten tulee todeksi. Ei, hetki... oliko tuo valeuutinen? En kommentoi, ottakaa ja syökää. Suoristamme kaulukset, laskeudumme hotellin aulaan Holiday Inn, tässä ihan vieressä – missä jo mainittu Bruno meitä odottaa.
Kättelemme. Fatima ei halua esitellä.
Bruno tekee sen hänen puolestaan. Bruno on paitsi Fatiman yhtiökumppani myös aviomies.
Asetelma ilahduttaa meitä niin, että jaksamme istua kiltisti ja kuunnella ehkä prosentin Brunon puheista. Hän yrittää uuvuttaa meidät hengiltä kertomalla perheen (Minun ja Fatiman, Bruno sanoo ja hymyilee rakastuneesti; hän laskee käden vaimon kädelle, joka välähtää salamana alta pois) unelmaprojektista, kustantamosta joka suuntaa laatukirjallisuuden esoteerisille markkinoille.
Hän mainitsee, että heillä on paikallinen esikuvakin vuosien takaa. Kustantamo, joku kulki nimellä Odessa.
Hieno homma, haluan sanoa, onnea matkaan, syödäänkö jotain? Bruno on suurieleisesti piffannut meille kupit kahvia eikä muuta. Mutta hän vie päivällispuheiltani maton alta.
Aisankannattaja hyppää projektin esittelystä suoraan sen myyntiosioon.
En ikävystytä teitä yksityiskohdilla. Ne löytyvät Umberto Econ romaanista Foucaultin heiluri, josta perheyrityksen strategia on kopioitu välimerkkejä myöten. Ehdotuksen loppuosa menee minulta koko lailla ohi. En osaa kuin ihmetellä, miten typeränä velikulta minua pitää.
Yksi lause tarttuu silti korvaan. Esitellessään virtuaalisen kustantamonsa julkaisupolitiikkaa Bruno sanoo:
Me ei olla mitään vasemmistolaisia...
Mikä tarkoittaa, että ovat. Tietenkin ovat. Tai Bruno on ainakin, voissa paistettu vasuri. Fatimasta ei ota selvää.
Tuokaa näytille blondi, joka ottaa nimekseen Fatima, ja kerron kädestä pitäen, mitä on kulttuurinen omiminen.
Jos taas blondi on värjännyt hiuksensa mustiksi, olemme hukassa. Ei ole semanttisia suuntaviittoja: kukaan ei kerro, onko kyse rotunaisesta. Meidät on myyty – eikä rouva ole pannut likoon ropoakaan.
Tai ehkä hänellä on peruukki. Katsokaa nyt! En löydä sanoja. Ilo astuu elämääni kuin kotiinsa, laittaa tulen takkaan ja julkisivu romahtaa.
Bamiyanin Buddhat. Näettekö? Rannalla Uma Thurman huiskuttaa. Vierellä te, miehet, seisotte. Kaikilla on kylpytakit auki. Myöhäistä, olette mennyttä. Opiskelijat ovat täällä.
Opiskelijat, talebit, tunnetteko?


Muokattu 31.3.2018



U U T U U S !

OSTA TÄÄLTÄ.



20.1.2018

Haddock


eli Pitääkö sama keskustelu käydä joka kerta uudestaan?

LAS VEGAS – Mies on linnoittautunut hotellihuoneeseen kaupungin ylle.
Hän ei halua neuvotella. Ei niin, että kukaan olisi sitä hänelle ehdottanut. Mutta hän haluaa tehdä toimillaan tiettäväksi, että ei olisi lähtenyt leikkiin, vaikka vieteriukko-välittäjä olisi joltain kanavalta läpi yrittänytkin. Hän ei halua jutella, ei keskustella kenenkään kanssa. Hän on tehnyt kantansa selväksi.
Stephen haluaa päättää ajatustenvaihdon laukauksiin. Hän haluaa hyvästellä iänikuiset inttäjät kerralla – niin, että se muistetaan.
Hänen oli ensin tarkoitus iskeä Lollapalooza-festivaaliin, sitten tapahtumaan, jonka nimi on ”Elämä on ihanaa”. Lausetta ei käytettäisi sen jälkeen, kun hän olisi työnsä tehnyt. Hän perääntyi viime hetkellä molemmista hankkeista. Lollajuttu tapahtui liian kaukana kotoa; eikä näköetäisyydellä ihanasta sijainnut hotellikasinoa, jossa hänellä olisi ollut luottoa. Stephen halusi säästää hotellilaskussa.
Hänen on tyytyminen tähän, aikuisille suunnatun countrymusiikin tähtiin ”kylässä”.
Hän istuu sängyllä ja miettii, milloin nykyinen vaihe elämässä alkoi.
Aloitko tuntea, kuinka voimat vähenivät? Maailma meni menojaan; sinä et jaksanut edes nousta vuoteesta. Olit vakavasti sairas, takuulla. Lääkärit eivät ymmärrä mitään. Taudinkantajia oli kaikkialla, pöpöjä joka puolella, hajut hyökkäsivät kimppuun niin että oli pakko huutaa.
Olet hakenut miniatyyrivaimon ulkomailta,  eukko ulottuu vaivoin vatsakumpuusi, on juuri oikean kokoinen. Olet pelastanut kääpiön musertavasta kurjuudesta ja nyt se kiittämätön lutka haluaa rusinat pullasta, haluaa eron.
Vaimo on lapsen kokoinen, lapsi, ei ymmärrä omaa parastaan. Lapsen voi aina hylätä. Mikäs siinä, sen kun hankkii uuden. Mutta lapsi ei saa, ei voi hylätä vanhempaa.
Ei ihme, jos siinä tilanteessa menettää malttinsa. Ei ihme, jos mies alkaa huutaa Starbucksissa:
”Mihin sä mun korttia tarvit? Minähän sen kahvin maksan, niinku maksan sinutkin!”
Eikä kukaan kuuntele huoliasi. Ne väittävät, että päässäsi on vikaa, tarjoavat masennuslääkkeitä ja rauhoittavia. Pamit sinä otat.
Oikeusmurhan mittaluokkaa eivät sanat riitä kuvaamaan. Se pitää kostaa. Pudota pommi, tapa ne kaikki.
Stephen kerää kiväärinsä käden ulottuville. Hän kohottaa miniatyyrimoukarinsa, jolla aikoo rikkoa ikkunan, kun puhelin soi.
Presidenttiehdokas pyytää Stepheniä kompuroivan kampanjansa johtoon.
Steve laskee moukarin.


Se olet sinä, pikku kaveri! Hitot humaanista teatterista, jätetään aikuisviihde ammattilaisille. Myönnä pois, Stephen Oskar. Olet vasemmistonatsi.
Vähän natsahtava edes, hiukkasen vain?
Ei kuulkaa, hän on traditionalisti.
Olisihan se pitänyt tietää. Pikkumies hakeutuu pikkumiesten porukkaan.
Unohtakaa äskeinen. Oskar ei ole vasuria nähnytkään. Hän haluaa kaataa edistysuskon, meidän Hegelin kuin Saddamin patsaan.
Katsoisi edes, kuka jää alle.
Emmekö voisi neuvotella? Istutaanko alas? Jos löytyisi ratkaisu, johon molemmat osapuolet tyytyvät, ja patsas saa jäädä? Mitä sanot? Miltä se kuulostaa, Oskar?
Assistentti avaa pakastekaapin. Oskar nyökkää, kansi kiinni.






Katkelma tulevasta kirjasta Mami Marmara.
Muokattu 23.1. klo 0530

29.12.2017

Olisimme halunneet valkoisen kopterin


[Jatkoa edellisestä.]

Kielenkäyttö? Kuka kehtaa moittia minua kielenkäytöstä?
Ja samaan hengenvetoon kutsuu aktivistiksi ihmistä, joka lyö toista puukolla, toistuvasti.
Ai niin, unohdin mainita: Geeveen jäsenillä on oma kielensä, joka pitää vain opetella. He ovat Orwellinsa lukeneet. Gaza on avovankila tai mieluiten keskitysleiri; Länsirantaa ei parane mainita; Israelin puolustusvoimat miehittäjäarmeija ja niin edelleen. (Todellisuudessa niin sanotut palestiinalaisalueet olivat miehitettyinä tasan 19 vuoden ajan, kun Egypti ja Jordania pitivät niitä hallussaan. Sitten alkoi kuuden päivän sota, ja koko Lähi-itä pantiin iloisesti uusiksi.)
Toistamalla omia äänimerkkejään aktivistit uskovat kääntävänsä yleisen mitä väliä -mielialan lännessä.
Ja hyvin he ovat aikeessaan onnistuneetkin. Onko asennemuutoksella mitään merkitystä Gazassa ja Länsirannalla, on toinen asia. Mitä väliä? Somessa tuli tykättiin tuhannesti! Aktivistit saavat mainetta, kunniaa ja toimintaterapiaa enemmän kuin ehtivät yhdellä iskulla sulattaa. Iskuja on tehtävä usein ja yhä useammin, niiden on oltava entistä näyttävämpiä, median on huudettava valittua viestiä joka kerta kovempaa, sillä käypähoitosuositus sanoo niin. Se on piru, SOP, vakiintunut menettelytapa. Hoitojen kierteestä ei ole ulospääsyä.
Ja minä kun luulin, että oidipuskompleksi oli kuin Siperian ikirouta, förbi, mennyttä.
Kertokaahan. Mitä pahaa näiden puunhalaajien vanhemmat ovat heille tehneet?
Joskus mikään ei auta. Kirjailija Mankelin tautia hoito ei tappanut, se tappoi Mankelin. Kun toverit viruivat luoti päässä Äiti Marmaran kannella, Mankeli istui pienemmässä purkissa kädet puuskassa ja suri sukkiaan.
Miehittäjäarmeija oli vienyt kirjailijan sukat.
Syyllisyys Mankelin tappoi eikä syöpä.
Syyllisyys siitä, ettei pystynyt parempaan, tekemään enemmän.
Miksei sallimus suonut hänelle marttyyrikuolemaa?
Tai sitten viimeinen niitti oli sukkavarkaus, jota Mankeli ei kyennyt kostamaan. Olihan toveri Stieg Larssonkin opastanut:
1)     Kosta aina kun mahdollista.
2)   Älä koskaan jätä kostamatta.
3)   Pelle se, joka kääntää toisen posken.
4)   Saat mitä tilaat.
5)    Työ tekee villiksi ja vapaaksi.

Ю
          Ю

Taisin vähän innostua. Eksyinkö huonon maun puolelle? Hortoilinko rikoslain noitaympyrään, yli rajan, jota jokaisen temppeliherran tulee varjella tarkemmin kuin naisen ainoaansa, kunniaa?
Kunniasta puheen ollen, kuolleet eivät ole turhan tarkkoja sen suhteen. He eivät väitä mainettaan loukatun joka jumalan kerta, kun joku lausuu heidän nimensä muutoin kuin ylistys kielensä päällä. Toisin kuin eräskin Palestiinan puolestapuhuja, joka koki täydellisen taloudellisen ja henkisen konkurssin. Hän syytti tästä tietty liittovaltion poliisia – hänellä ei ollut varaa edes omaan autoon – vaikka romahdus oli suoraa seurausta herraa pakottavasta tarpeesta haastaa oikeuteen kaikki, jotka olivat eri mieltä hänen kanssaan. Oikeus on eläviä varten, olkoot vaikka eläviä kuolleita. Eikä vainajan lähipiiri tai kannattajakunta kai ole juridisesti pätevä, oikeustoimikelpoinen edesmenneen nimissä.
Komento takaisin – täyttä höyryä eteenpäin!
Osin edellä kerrotuista syystä paneeliimme on kutsuttu osallistumaan yksinomaan heitä, jotka ovat jo lipuneet tuonpuoleiseen.
Nämä nekromanttiset kirjat ovat taivaallisia! Myönsihän sen jo maailmanhistorian suurin kirjailija Kis-kis Bämbäläm Marlowe kenties kuuluisimman hahmonsa suulla.
Kuka se oli? Kuka se oli, kerro.
En kerro. Kuollutta kantturaa ei sovi liikaa sohia, sen sanoo maalaisjärki: lierot huolehtivat ruhosta. Kis-kis elää ja voi hyvin, kiitos kysymästä. En puhunut hänestä, kaukana hänestä.
Kuollut kirjuri on pyhä. Hänen ympärilleen on siroteltu pieniä pyöreitä kylttejä, joissa on kämmenen kuva, poliisin käsi, joka käskee pysähtymään. Ja sitten punainen viiva on vedetty vinosti sen yli – älä pysähdykään! Anna mennä. Vai mitä ne yrittävät sanoa, nuo ympyrät?
Kaikki sen tietävät, minä unohdin, yritin aktiivisesti unohtaa. Voitteko unohtaa tekin, vielä tämän kerran? Saanko anteeksi? Kaikesta huolimatta, onhan mahdollisuuksien rajoissa... vaikkakin äärimmäisen epätodennäköistä, silti mahdollista... että asia oli eläytymiseni, heittäytymisen arvoinen.
Tutkitaan tilanne. Laaditaan raportti. Verijäljet on huuhdottu kannelta. Vainajat ja vangit on rahdattu mantereelle ja edelleen oikeille omistajille, useimmat heistä Ruotsiin. Muistikortit on tyhjennetty ja menneisyys peruttu. Voimme vetää henkeä.
On aika arvioida suoritus. Aika pohtia, missä onnistuimme, missä on parannettavaa, minkä tekisimme toisin jos saisimme ottaa uusiksi. Sillä uusinta tulee, se ajetaan vuorenvarmasti, näin sanotaan aktivistin sairaskertomuksessa.
Se ei koskaan opi.
Varoittavana esimerkkinä voimme kutsua näytille ensimmäisen Gaza-laivueen kantavan voiman ja alulle panijan, asekauppias Jedda Hamidin. Hän ei päässyt matkalle mukaan. Hän sai vastaavan kohtauksen kuin vanha Sauli Damaskoksen tiellä – ja toisin kuin esikuvansa uudessa testamentissa, Jedda toimi. Hän teki itsemurhan.
Tehkää perässä.
Mutta Jeddahan oppi, te sanotte. Hän paransi tapansa, mikä osoittaa äskeisen teoriani vääräksi. Niin, tai sitten FBI tappoi hänet. Jos käyttää aktivistin logiikkaa, liittovaltion sekaantuminen on uskottavaa, todennäköistä, itsestään selvää jopa. Ja näin se on toteen näytetty. Jedda ei olisi kuuna päivänä pystynyt niin miehiseen tekoon itse. Hän oli liian sinut naisellisen puolensa kanssa – kuulette kohta lisää. Olihan hänellä naisen nimikin.
Vuodan samalla julkisuuteen Errol Morrisin huippusuositun tv-sarjan odotetun toisen kauden aiheen. Koiruoho kakkonen on ykkönen, toimittaja Seymour Hersh on syyllinen, siksi hän ei voi kertoa enempää uhraamatta lähdettään. Ja lähde on pyhä, aina tärkeämpi kuin tarina, etenkin tässä tapauksessa. Kuulitte sen ensi kertaa minulta, muistakaa se.
Ei kestä kiittää. Ennen kauden huikeaa päätöstä Jedda kirjoitti oikeusministeri John Ashcroftille. Luen pari otetta kaverin kirjeestä:

[Liittovaltion] agenttien tulisi tunnistaa auto jota ajan, sillä siinä on yli 20 tarraa jotka tukevat Palestiinan kansaa, vastustavat Palestiinan miehitystä ja Irakin sotaa sekä tarra, joka julistaa: ”Kylä Teksasissa haluaa hullunsa takaisin”... uskon että hän asuu Washington DC:ssä osoitteessa Pennsylvania Avenue 1600.

Valkoinen talo, mikäli joku ei tiedä, mitä sieltä löytyy.

Jos ette tunnista ajamaani autoa, olen tehtävän helpottamiseksi kirjoittanut ”Olen arabi, Ana Arabi” isoin kirjaimin (englanniksi ja arabiaksi) auton takalasiin, minkä näkörajoitteinenkin henkilö huomaa, ellei sitten ole sokea sielultaan ja sydämeltään kuten te olette ja on koko hallinto jota edustatte.

Minä en vedä tätä hatusta. Juttu jatkuu:

Omistan viisi paitaa. Yhden vaaleanpunaisen paidan, joka minulla on ollut vuosia. (Käytän sitä usein ilmaistakseni feminiiniä puoltani koska tiedän kuinka paljon te ja koko hallinto vihaatte homoja.) ... Muu henkilökohtainen omaisuuteni käsittää yhden Palestiinan lipun, yhden Irakin lipun, pienen Palestiinan lipun jonka voi ripustaa ajamani auton (jota en omista) vasemmasta takaikkunasta, pienen Irakin lipun jonka voi ripustaa ajamani auton (jota en omista) oikeasta takaikkunasta...



Sigint 3951-50-03
f.     Odota.
b.     Ei ehi nyt.
f.     Menee väärin, ihan vituilleen koko juttu.
b.     Hyvinhän tää. Meillä on vauhti päällä.
f.     Ei. Odota nyt! Pitää miettiä.
b.     Mitä?
f.     Ne huomaa että sitä on peukaloitu. Että sä...
b.     Eikä.
f.     Eeli Tolvanen, Jenni ja... Noitaympyrä! Mistä sä sen Donnan keksit?
b.     Jotain hupia kai saa olla
f.     Hupia!
b.     Pitää jättää taiteilijan tuntomerkki. Vesileima.
f.     Taas sä oot lukenu sitä scifiä.
b.     Mutta mikä on scifiä?
f.     Se paljastaa meidät! Se on se, palim...
b.     Mikä?
f.     Palim.
b.     Kerro vaan. Ihan rohkeesti.
f.     Palimp...
b.     Papa limppa pa limppa pa limppamaja.
f.     Idiootti.
b.     Hei, kulta. Ei kukaan lue ketään Haanpäätä enää. Ei kukaan tunne... ja parin vuuen päästä Eeli on tuttu joka niemessä notkossa...
f.     Parin vuoden!
b.     Mähä sanoin.
f.     Tää on saatava ulos nyt.
b.     No neiti on hyvä ja laittaa sen ulos. Ei kukaan sano vastaan. Ei kukaan huomaa. Ala niuhottaa jostain...
f.     Eipä.
b.     No ei. Ei.



Simultaanitulkki, kuuluuko? Groznyi, kukaan? Jäi mikki ehkä päälle? Eipä mitään, sattuuhan näitä.
Nyt jos saisi näytteen Rod Stewartilta, ihan pikku pätkän vain. En aio tiedustella, olenko mielestänne kuuma kaveri. Se kuuluu kuvottavien kikkelien repertuaariin. Yhtyeen nimi! Syytön minä siihen olen. Purjehtiminen on juppien touhua. Muistaako kukaan yleisöstä vielä kyseistä leimaa, juppi?
Oi niitä aikoja. Löytyykö edes Poguesin versio? On melkein yhtä hyvä kuin alkuperäinen.
Sen löytäminen kestää vielä kauemmin. Tilaus on tehtävä kolmen päivää ennakkoon, että laulaja saadaan ylös arkusta.
Täällä kuunnellaan Sibeliusta eikä muuta. Missä meikäläisen baarijakkara luuraa? Ei löydy sitäkään, ylläri! Keikan alaotsikkona on siis sähköinen ja seisaaltaan.
Nähkää nyt mielessänne kaipaamani kappaleen aihe, Thatcherin ja Theresan yhdistelmä, Maggie May.
Kuka kyborgia kaipaa? Onko Mayssä muka jotain kestävää, säilömisen arvoista? Parempi herättää kuolleet, kaivaa aito ja alkuperäinen mullasta. Herää Maggie, hei, meillä on asiaa...
Lykätkää ylösnousemusta! Venyttäkää lankalauantaita, lepopäivää pyhien puristuksessa. Maggien toinen tuleminen ei näet ole vailla riskejä. Jo kyseisen kappaleen kuunteleminen on hengenvaarallista. Kaipaus valtaa mielen, alat kelata hukkaan heitettyä aikaa, minne parhaat vuodet vierivät.
Äkkiä huomaat hautovasi itsemurhaa.
Olet kuin auto, jonka Jedda-parka pölli, myrkyllinen joulukuusi. Jokainen kannanottosi on päälle liimattu, netistä tilattu, liian ilmeinen, helppo. Ainoa tarpeesi on miellyttää, etkä osaa edes sitä. Kauan oletkaan harjoitellut tätä yhtä ainutta asiaa? Eikä sekään suju.
Rukiver, kuka haluaa kuolla? Ihmiset tallovat toisiaan, repivät, riuhtovat, kirkuvat. Minä, minä, minä! Turvat tukkoon nyt, olin ensin! Jokainen vuorollaan, ja numeroni on ykkönen. Laittakaa punainen täplä otsaani. Laittakaa lukuisia saman tien, sädekehä joka oli Tsarnajevin taaperolla kun hän kömpi rantautuneen veneen vatsasta Bos – Bostonin! Bostonin esikaupungissa: merkki, kärsimyksen kruunu –
Haluan samanlaisen ja heti.
Eikö vielä?
Antakaa kun arvaan. Ei olla valmiita. No, tehdään tällit myöhemmin. En muuten yhtään ihmettele, että poliisinne anoo epätoivon vimmalla lisää oikeuksia. Tiedustelunne taso on suoraan sanoen syvältä.
Ehkä voin auttaa. Tietoja minusta, olkaa hyvät, osa yksi.
Jos minulta tilattaisiin terrori-isku, sen toteuttaisi nuori neito, joka lukee kirjaa. Kuten iki-ihana Fatima... katsokaa nyt häntä! Kuka voi yhdistää mielessään tuon vartalon, nuo kasvot, tuon vartalon ja verilöylyn?
Fatima ja hirmutyöt eivät mahdu samaan tilaan samaan aikaan, terveessä päässä ainakaan. Kohdussa kieroon kasvaneet ovat asia erikseen, palaamme heihin pian. Mutta ihmisen irvikuvatkaan eivät pääse käsiksi Fatimaan. Häntä ympäröi panssarilasi – tai räjähdevyö – joka pitää meidät ulkona ja hänet sisällä. Fatima on kynttilä lasin alla: me koiparat hakkaamme aivomme pihalle kun yritämme ratkaista yhtälön, että miten päästä sisään.
Henki menee, väliäkö hällä. Hänen lähelleen täytyy päästä.
Fatima on kauneus ja ilo ja lohtu, hän on tyttö sodassa. Hän on asia, jonka puolesta kannattaa taistella, elää ja kuolla, antaa henkensä.
Hän saattaa olla myös itse kuolema. Tätä mahdollisuutta täytyy pohtia tarkemmin. Pohtikaa te, minä olen allerginen riikinkukoille. Flosofit ja toimittajat, molemmat saavat henkeni vinkumaan.
Jättäkää hänet rauhaan. Ei kahta metriä lähemmäs, kukaan. Turvamiehet, muodostakaa ketju Fatiman ympäri.
En sano samaa toiste.
Voin tietty räjäyttää itseni, mikäli haluatte mustaa valkoisella. Menee siinä joku muukin mukana.
Ei paniikkia. Turha alkaa rynniä uloskäyntiä kohden. Lukupiirin osallistujat seisovat jo asemissa ovensuussa, eivät päästä ketään tänne eikä täältä ulos ennen kuin minä annan luvan.
Saamme olla aivan rauhassa.
Jaloitelkaa kaikin mokomin. Pankaa veri kiertämään. Kuuluuko ääneni sinne taakse? Nyökätkää, niin tiedän.
Ja katso, he hyökkäävät rytmissä.
Nyökkäävät, eivät hyökkää. Onhan se päivänselvää. Olette nynnyjä.



Seuraava annos

                                                           seuraava annos




MAKSAA.


Vain pari ensimmäistä on ilmaisia.




ALEX, VALKOINEN KOPTERI


- Kirjoitusta korjailtu 9.1.2018