(Inside me, it was...)

8.9.2018

Karting-rata olohuoneessa


Merellisessa maisemassa, jossa tätä nykyä asun, on yksi haitta (tämä ei ole sääpäivitys): äänet kuuluvat kirkkaasti hiukan kauempaakin. Niin kuin nyt prätkällä kaahailu tänä kesänä  melu on alkanut osapuilleen iltauutisten aikaan JOKA AINUT perjantai ja lauantai ja jatkunut liki puolen yön. Jossain vaiheessa karting-radan äänimaisema omassa olohuoneessa alkaa ottaa aivoon. Asiaan. Tänään istuin parvekkeella leppoisassa syyskuun ilta-auringossa ja luin kirjaa (Ei parempaa ystävää, pelottavampaa vihollista kuin Jim Mattis), kun kaahailu alkoi taas. Päätin tehdä asialle jotain enkä vain kirjoittaa Facebookiin. Hyppäsin pyörän selkään ja poljin entisen öljysataman alueelle, jota teinit (niin luulin) käyttävät kilparatana.

[Tämä kirjoitus on luettavissa myös Facebookissa, jonne läiskäisinin sen heti tapahtumapäivänä.]

Puolivalmiilla asuinalueella oli hiljaista ja yllättävän kaunista. Ei näkynyt kaahailijoita. Aloin ottaa kuvia auringonlaskusta, kaupungista lahden takana ja Suomenlinnasta. Olin taantunut tyypillisen someopaatin tasolle, autuaasti unohtanut alkuperäisen syyni olla siellä, kun mäennyppylän takaa kuului miesääniä. Vieläkään ei välähtänyt. Vasta kun polkaisin pyörän liikkeeseen, kotia kohden, ja sorakumpareen takaa tuli näkyviin piiloon pysäköity sininen Toyota avolava, ymmärsin.

Auton ympärillä hääri ainakin kaksi keski-ikäistä äijää. Sain sen vaikutelman, että jossain lymyili myös kolmas. Auton lavalla seisoi uuden näköinen, yhä lämmin (mistä veto?), juuri kotimatkaa varten kyytiin talutettu (hei Hopea) Harley Davidson -moottoripyörä.

(Jos lukija on sattumoisin nähnyt Coen-veljesten elokuvan Menetetty maa tai, mikä parempaa, lukenut Cormac McCarthyn kirjoja, hän saattaa kuvitella tunteen, joka vakuutti minulle, että tämä kohtaus oli niin NÄHTY.)

Viivytin lähtöä. Otin rannasta vielä yhden valokuvan muodon vuoksi (ohessa). Katsoin pahasti äijäporukkaa. Kuski katsoi takaisin. Hänellä oli hartioille ulottuva, tummanruskea tukka. Kun viimein olin oikeasti lähdössä, asvaltilla tuli vastaan toinen Harrikka. Oliko sen ajaja toiminut vahtina, ollut kytiksellä virkavallan varuilta? Samapa tuo. Rekisterinumerot on tallessa. Mattis ei unohda eikä anna anteeksi, ikuna.

18.8.2018

Yön aapinen


[KorjatTU taiPEideN önyÄ KLÖ 18.50]

Oikeutettujen kilta



Tohtori T teki tuottavaa työtä. Hän ei ollut akatemian almujen varassa. Hän nautti kuukausipalkkaa, hänen asemansa oli vakaa. Elämän pohjoinen peruskallio esitti parhaat puolensa kuin ilmakuvassa, jota syötettiin joka kesä huippukokouksen yhteydessä. Sibelius soi, luonto kukoisti. Tuomiopäivän kello nytkähti yhden askelen eteenpäin.
Sitten alkoi tapahtua. Mannerlaattojen liikehdintä Euroopan reunalla aikaansai sen, että radioaktiivit kävivät toimeen kiven sisällä. Maanalaiset solut luovut-tivat lisäpotkua yhteiseen käyttöön, ja maanpäälliset kiittivät. Ne alkoivat sädettää riistävien rakenteiden pääarkkitehtia, itse Kerberos-koiraa. Rakki luikkisi häntä koipien välissä kotiin – sitä olisi helppo seurata. Ei muuta kuin keräät karvatuppoja. Koira toisi tuliaisia, levittäisi sodan kotirintamalle.
Kun etuoikeutettujen kilta heräsi kansannousuun, se ei voinut istua sormet ristissä. Ei tietenkään: sen piti iskeä takaisin ja kovaa. Sortajan oma ABC-kirja käski. Ajattele kasvojasi, sorron yön aapinen opasti, ajattele kasvojen kohotusta kaiken aikaa kuin joku vanha diiva.
Alistava luokka ampui hyttystä it-tykillä. Ja kansa kohahti, seurakunta siunaili. Maailma kalpeni kauhusta jälleen kerran, mutta mitään ei taaskaan tapahtunut...
Tapahtui sittenkin. Uusia jäseniä satoi liikkeen laariin kuin mannaa taivaasta. Tappio olikin voitto. Voittokin oli, mutta ennen kaikkea tappio: jokainen edesmennyt aktivisti oli marttyyri. Ja jokainen marttyyri takasi maailmanlaajuisen yleisön liikkeelle ja asialle, saman tien, reaaliajassa. (Melkein jokainen, huomaa. Ihminen on erehtyväinen: hyveellisinkin meistä tekee joskus virheitä.)
Marttyyri oli raikkain taistelukutsu, jonka esittää saattoi. Marttyyri oli sotahuuto, jonka voimasta vuoret kaikuivat. Marttyyri oli kertosäe, joka jäi päähän soimaan ikiajoiksi ensi kuulemalta.
Marttyyreitä kaivattiin koko aika lisää. Heistä oli huutava pula, kuten kokouksessa sattuvasti sanottiin.
Puuttuuko elämältä suunta? Anna kun arvaan. Et millään löydä merkitystä, joka helmeilee kaikkien huulilla. Hävyttömän yliarvostettu ”tie” ei vain aukea. Kuluttajansuojan olisi korkea aika puuttua asiaan. Ei se puutu, tietenkään ei. Aivan sama. Sulje Insta. Pidä se kiinni. Jäbä, ala marttyyriksi!

Yhdeksää Mavi Marmaran kyyditsemää turkki-laista, kaikki olivat miehiä, yhdeksää oli ammuttu yhteensä 30 kertaa. Viiden oli tappanut ampuma-haava päässä, Turkin forensisen lääketieteen neuvoston varapuheenjohtaja kertoi...

Kun tohtori T palasi lomaltaan Havannasta, kävi heti selväksi, kättelyssä, että asetelma oli muuttunut. Viesti oli kirjoitettu työpaikan seinälle kissankorkuisin kirjaimin.

ahrum ahrum

Ja sama toisin päin. Ilmassa oli sähköä. Koko työyhteisö odotti ukkosta ja salamaa, vakavaa virhettä.
Kollegoilla oli nimi valmiina. He tiesivät, kenen paperi ruukusta nousisi, kun saapuisi aika etsiä syylli-nen. Nyt he odottivat sopivaa hetkeä, odottivat virhettä.
Ja sen saa, mitä tilaa, kuten punaniska puolusteli.
”Voiko helpompaa tehtävää olla”, äiti Amman maatiaisserkku möykkäsi taukotilassa.
Puhuiko hän itsekseen? Vai heittikö yksi tietty hiirulainen taas pimeästi keikkaa? Toimiko päästäinen terapeuttina vailla valtuuksia? Luotettavaa tietoa tilan-teesta oli vaikea saada. Tilanne oli kuin Itä-Ukrainassa. Tohtori T laati tilannearviota pöntöllä.
”Avaa Twitteri”, Mamma kertasi. ”Etsi tunnettujen walhallalaisten, tai entisten sellaisten, profiilit.”
T pyyhki ja nousi.
”Kirjaa viimeaikaiset julkaisut”, Mamma jatkoi. ”Laadi ihan yksinkertanen ekseli.”
T veti vessan. Hän pesi kädet pikavauhtia. Hän ei halunnut hukata viemäriin mitään olennaista Mamman puheesta.
Ihminen, T ajatteli. Miten sä voit syödä maitotuotteita?
”...rasistiset versus normaalit”, Mamma sanoi seinän takana.
T siirtyi seuraavaksi pyyhkeiden luo. Hän toimi tehokkaasti kuin huippuunsa koulutettu sotilas.
”Ei vaan, piti sanomani, neutraalit. Nyt kysyt, mikä on neutraali...”
T oli tuonut kotoa oranssin froteepyyhkeen. Se roikkui koukussa, jonka ylle hän oli liimannut maalarinteipin pätkään oman nimensä. Muut koukut sojottivat nakuina.
Hyvä ihminen, T ajatteli. Miten sä voit syödä maitotuotteita?
”Laske prosentit”, kuului seinän takaa. ”Ja voilà that’s it!
Tiedätkö, miltä ihmisen henki haisee, T puhui puoliääneen. Hän kuvitteli eteensä kahvihuoneen kiekonheittäjän.
”Ideahan oli tutkia”, tämä sanoi samaan aikaan seinän toisella puolen, ”että voiko näitä puheenvuoroja lukea kuin lintuparvea. Olisiko esim jotkut polttopulloiskut ennakoitavissa?”
”Miltä henki haisee”, T sanoi, ”kun tyyppi on syönyt jotain rahkaa eikä harjaa hampaita?”
T muisteli Irwinin vanhaa kappaletta.
Siinä oli älyttömät sanat. Oli aika saada uudet.

Elämä on kaunis ja hyvä elää sille,
kun on aikaa ja tilaa unelmille
ja harjaa hampaansa
ja harjaa hampaansa.

T astui taukotilaan. Mamma seisoi pöydän päässä. Pikku päästäinen istui lähes sikiöasentoon käpertyneenä huoneen nurkassa. Hän sentään häpesi, käänsi katseensa T:n saapuessa.
Rahkasika ei hävennyt pätkääkään. Mitä siitä, että oli jäänyt kiinni selän takana puhumisesta? Mitä pienistä, ei pienetkään hänestä! Hän oli oikealla asialla, omasta mielestään ainakin. Aina.
T löysi kuppinsa.
”Ei kuulosta aivan mahdottomalta”, Mamma sanoi, ”vai miten on?” Hän korotti ääntään, vaikka olisi kaiken järjen mukaan voinut laskea volyymiä nyt kun T oli sentään samassa tilassa.
T kaatoi kahvia ja hyräili Hammarbergin biisiä.
Moiset temput eivät tehonneet Mammaan. ”Mitä”, hän haastoi. ”HÄ?”
T kääntyi keittimen luota. Hän kohtasi Mamman myrskyisän katseen.
”Tai puree ainakin pastillia”, T sanoi. ”Se on vähintä, mitä voi tehdä.”
”Mä yritän puhua sulle”, Mamma sanoi sihistyään kylliksi. ”Ymmärrät sä? Kuulet sä yhtään mitään?”
T pujottautui pöydän ääreen istumaan. ”Anteeks”, hän muotoili. ”Mä luulin, että teillä oli täällä joku keskinäinen. Mä luulin kai, et et kysymys oli lähinnä retorinen.”
”Ei ollut retorinen. Ei, mutta kysymyksen asettelu oli ehkä epäselvä. Yritän siis, anna kun, let me rephrase. Suora kysymys, otto kaksi, eli yritätkö vastata, mitenkään jos kykenet ja jaksat?”
T odotti.
”Käykö?”
”En kuullut kysymystä”, T sanoi. ”Vai ei kai... ’Käykö?’ Ei kai toi ollut se?”
Mamma hillitsi itsensä. ”Oliko tehtävänanto mahdoton”, hän kysyi.
”Mikä tehtävänanto?”
”Mistä me puhutaan? Ei, älä vastaa! Se oli retori-nen. Se oli! Mikä tehtävänanto? Tän Walhalla-keissin tehtävänanto!”
”Ai siitä te... Mahdoton? Ei ollenkaan!”
”Ja silti oli lyötävä lekkeriks.”
T avasi hiuksensa. ”Miten sen nyt ottaa.”
”Ai määrittele ’lekkeri’? Sä aloit haastaa riitaa tutkimuskohteiden kanssa! Se mun mielestä on tässä tapauksessa lekkeri.””
”Voi olla ihan perusteltua”, T suki hiuksiaan ja pohti, ”miettiä, kysyä. Kuka sitä riitaa oikein haastoi? Kuka aloitti?”
Mamma naurahti. ”Tässä tapauksessa se oli meidän tutkija. Meidän, sanotaanko, tiedehenkilö.”
”Meillä on rasistinen järjestö, joka on kielletty”, T summasi. Hän oli väistänyt viisaasti salakarin, sitoi hiukset päälaelle poijuksi. ”Meillä on järjestön jäsenet jotka – vastoin lakia – jatkaa järjestön toimintaa, ei sillä nimellä, mutta jatkaa. Jatkaa, jatkaa. Pitää lakia pilkkanaan. Lienee ihan aiheellista, että joku muistuttaa heitä siitä.”
”Muistuttaa mistä?”
”Että asiain tila, status quo ei ole ehkä pysyvä.”
”Mikä on uhkaus, mun ymmärtääkseni.”
”Sä puolustat niitä?”
”Enkä puolusta!”
”Se vain kuulosti siltä. Ymmärrän.”
Mamma hävisi taistelun kiivasta luontoaan vastaan. Hän laski aseensa luontonsa edessä.”Tässä on kyse kuule ihan muusta! On kyse meidän työn, tieteen etiikasta!”
”Meillä on osallistuvaa journalismia.” T tuhahti ja levitti kätensä. ”On ollut ainakin. Miksei myös osallistu-vaa tiedettä?”
Mamma mykistyi. Ja puuskahti:
”Onko tää hauskaa sun mielestä?”
”Ei ole”, T vastasi. ”Ei todellakaan. Ei! Kuka nyt simputuksesta nauttis?”
”Simputuksesta? Ei jumankekka, sanon nyt ihan suoraan. Miksi kukaan haluais simputtaa sua? Miksi kukaan näkis vaivaa?”
”En tiedä. Oisko kateus, ehkä? Paha mennä sano-maan toisen puolesta.”
Mamma kääntyi selin. T näki tilaisuutensa tulleen, valtasi välittömästi tyhjän tilan.
”Jossain on varmaan joku algoritmi”, hän sanoi. ”Atk-tuen pojat, mä luotan heihin. Tietää ohjelman. Joka on kuin luotu tähän tehtävään. Pyyhi kuin. Pyyhi pöytäkirjasta, on luotu tähän tehtävään.”
Tohtori T onnitteli itseään. Hän ei menettänyt malttiaan. Tyyneyden harjoittaminen oli kohtuu-helppoa, loppujen lopuksi. Mamma räjähteli hänenkin puolestaan siinä silmien edessä.
Mamma kääntyi: ”Ja sun algoritmi. Mitä sen...? Ootko yhtään ajatellut? Mitä sen käyttäminen olis ollut?”
”En oo ajatellut.”
”Et? Yllättävää. Et ole.”
”Kiitos, sarkasmi osui ja upposi. Mutta voit varmaan valistaa mua asian suhteen?”
”Massaseulontaa. Sitä se algoritmi olis ollut. Mikä on lainvastaista, massaseulonta, jos et satu tietämään. Perustuslain vastaista.”
”No. Pitää varmaan keksiä jotain muuta sitte. Oli miten oli, kävi algoritmin kanssa miten tahansa, mä en ole opiskellu vuosikausia sen takia, että voisin lapioida lantaa navetassa. Sun navetassa. Joka et ole mun esimies, sinä et ole, et todellakaan, missään mielessä. Joten mitä jos kauhoisit paskasi itse.”
Vastapuoli ei löytänyt armoniskuun vastausta. Vastapuoli kaatoi pelilaudan. Mamma alkoi nauraa, nauroi kuin mielipuoli, eikä normaali ihminen mahtunut samaan tilaan sen ääntelyn kanssa. T nousi, kääntyi ja käveli pois. Siltä istumalta, jätti puolet kahvistaan pöytään.
Hän oli säilyttänyt ihailtavasti ulkoisen tyyney-tensä. Mutta sisällä, siellä kuohui. Hän ei kyennyt keskittymään.
Tohtori T kävi professorin puheilla.

.   .   .
Aika miehistyä

Keskustelu taksimatkan aikana menee näin:
”Mikä on?”
”Andy Warhol.”
”Oikeesti?”
”Oikeesti hän väitti niin, tai näin olen kuullut, että kauneinta New Yorkissa on McDonald’s. Ja kauneinta Pariisissa, McDonald’s. Kauneinta Berliinissä? Et ikinä arvaa, mutta Moskovassa ei ole mitään kaunista. Siellä ei vielä tuolloin ollut, viime vuosisadalla.”
”Nyt on.”
”Hetken aikaa, ehkä. Mutta Warhol oli väärässä. Kauneinta on se, mikä alkaa lentokentän ulkopuolelta. Se hallitsee aikansa kuin hunni, mutta uupuu kaupungin ylivoiman edessä.”
”Rajatila”, hän sanoo.
”Persoonallisuus”, minä sanon.
”Onko se niin kuin narsismi?”
”Mistä puhumme? Ei ’kuin’, RT-persoona on narsisti. Puhtaan narsismin idean maanpäällinen, lihaksi tullut Jeesus – jos näin saa sanoa. Mitä moni ei tiedä, se on, narsismi on, kansantauti. Ei säästä rikkaita, ei köyhiä, ei katso yhteiskunnallista asemaa. Kaikilla on se, mielen kondylooma. Merkityskato on yleisin oire. Tunne, se kun silkka mielettömyys tarttuu niskasta kiinni ja ravistaa. Tunne se nyt.”
Paiskon sanoja kuin kellonsoittaja Kvasi viskoi kiviä katedraalin katolta. Kardinaaliin ei osu. Esmeralda käyttää kättä olallani.
”Mikä oikeasti on?”
Vilpittömyys, vilpittömyyden vaikutelma: kumpi olikaan, se murtaa äänivallin.
”Kun kävimme sitä keskustelua”, tunnustan, ”ennen kuin olimme kohdanneet. Kun laitoimme sähköpostia, kuvittelin kai, anteeksi nyt. Kuvittelin vastapuolen olevan vähän varttuneempi.”
”Oletko pettynyt?”
”En.”
”Kuvittelin oikeasti, että vastapuoli on 250-kiloinen hakkeri New Jerseystä.”
”Vaan ei ollut.”
”Ei.”
”Hyvä! Jatketaan.”
”Tämä on vain vähän”, jatkan. ”Jos välttä-mättä haluat tietää.”
”Kerro.”
”Nöyryyttävää.”
Hän odottaa jatkoa.
”Oletko katsonut peiliin viime aikoina”, parahdan. ”Hyvä jumala! Miten oikein elät itse-si kanssa? Ventovieraskin alkaa tässä puhua pehmoisia...”
Hän tuhahtaa.
”Missä on kahva? Maailman kädensija tänne ja nyt! Täytyy ryh-dis-täy-tyä, ajaa irokeesi, ostaa neljänelonen. Vitsi. Olet korviasi myöten täynnä, minä tiedän, äijiä jotka kuolaavat perääsi.”
”En ollenkaan.
Tarkistan hänen ilmeensä. Vastoin odotuksia, se on viaton. Ilmanvaihto ei tanssita ironian tuhkahippuja.
”Jaaha… no hyvä.”
Hän katsoo tyynenä eteensä.
”Eihän siinä sitten mitään.”
Keskustelu taksimatkan aikana menee näin.









29.6.2018

Aloitekyky nolla







Tohtori T teki tuottavaa työtä. Hän ei ollut akatemian almujen varassa. Hän nautti kuukausipalkkaa, hänen asemansa oli vakaa. Elämän pohjoinen peruskallio esitteli parhaat puolensa kuin ilmakuvassa.
Sitten alkoi tapahtua. Mannerlaattojen liikehdintä Euroopan reunalla sai aikaan sen, että radioaktiivit kävivät toimeen kiven sisällä. Ne luovuttivat lisäpotkua yhteiseen käyttöön. Solut alkoivat kiitollisina kupata väkivalta-koneiston Kerberos-koiraa.
Pian piski luikkisi häntä koipien välissä, kivusta uikuttaen kotiin.
Kun etuoikeutettujen kilta heräsi kansannousuun, se ei voinut istua sormet ristissä. Sen piti iskeä takaisin, kovaa. Sortajan ABC-kirja käski. Ajattele kasvojasi, riistäjän aapinen opasti. Ajattele kasvojen kohotusta kaiken aikaa kuin joku vanha diiva.
Alistava luokka ampui tapansa mukaan hyttystä it-tykillä. Se paljasti todelliset kasvonsa. Näyn todistusvoimaa ei voinut kiistää kukaan: maailma kalpeni kauhusta. Vastaavaa pr-voittoa liikkeelle ei kyennyt tuottamaan paraskaan puhe, edes 100 sokerista valistusvideota.
Jokainen kuollut aktivisti oli marttyyri. Marttyyri oli uskonsodan uhri – kuuluvin taistelukutsu, jonka esittää saattoi.

Tulokset paljastivat samalla sen, millaisia lähitaisteluita laivalla käytiin. Tohtori Haluk Ince (magee nimi), Turkin forensisen lääketieteen neuvoston [ATK] puheenjohtaja, sanoi: ”Arviolta 20 sentin päästä oli lähin... (mikä?) Kahdeksalla muulla on useita sisäänmenoaukkoja. [Yhdellä laukauksella tapettua miestä] oli ammuttu matkan päästä aivan keskelle otsaa.

Kun T palasi Havannasta, hän huomasi, että asetelma oli muuttunut. Viesti oli kirjoitettu työpaikan seinälle kissankorkuisin kirjaimin. Menköön itseensä se, joka oli niin lukossa, ettei nähnyt purppuranpunaista tekstiä. Jumi energiakentässä aiheutti sen, että kulki elämänsä halki laput silmillä. Ei ne laput kuitenkaan. Kaikki meni ohi.
Vaadittiin ripaus herkkyyttä, yhteys auki itseensä ja maailmaan, ranta tyhjillään, että havaitsi nämä jutut.
Ilmassa oli sähköä.
Koko työyhteisö odotti ukkosta, salamaniskua – virhettä, jonka hän tekee.
Ja sen saa, mitä tilaa, kuten punaniska puolusteli.
”Voiko helpompaa tehtävää enää olla”, äiti Amman maatiaisserkku alusti taukotilassa.
Puhuiko hän itsekseen? Vai tekikö yksi hiirulainen taas keikkaa pimeästi, tiskin ali, toimi amatööriauttajana? Luultavasti. Täyttä varmuutta asiasta ei vielä saanut. T kuuli kansankiihotuksen vessan seinän läpi.
”Avaa Twitteri”, äiti Mamma kertasi.
T pyyhki ja nousi.
”Etsi tunnettujen Walhallan ritarien profiilit.”
T veti vessan.
”Kirjaa julkaisut...”
T pesi kätensä nopeasti. Hän ei halunnut menettää mitään olennaista Mamman puheesta. Veden kohina peitti osan kahvihuoneen äänistä.
Miten sä voit tehdä niin? T ajatteli ja sulki hanan.
”Rasistiset vs. neutraalit”, Mamma sanoi seinän takana.
Hyvä ihminen, hän sanoi mielessään. Miten sä voit syödä maitotuotteita?
”Jos niitä ylipäänsä on, neutraaleja.”
T kuivasi kätensä. Hän käytti oranssia froteepyyhettä, jonka oli tuonut kotoaan.
”Tee taulukko ja vuolaa – that’s it!”
Tiedätkö, miltä ihmisen henki haisee, T puhui puoliääneen. Hän kuvitteli peilikuvansa seinän takana hyöriväksi kiekonheittäjäksi. Se ei ollut aivan helppoa. T piti painonsa kurissa. Hänen täytyi näin ollen käyttää mielikuvitusta. Tuli hyödyntää suurta tuntematonta, valjastaa alitajunta.
”Miltä ihmisen henki haisee”, hän sanoi, ”kun tyyppi on syöny jotain rahkaa eikä harjaa hampaita?”
T muisteli Irwinin vanhaa kappaletta. Siinä oli älyttömät sanat. Aika saada uudet:

Elämä on kaunis ja hyvä elää sille,
kun on aikaa ja tilaa unelmille
ja harjaa hampaansa
ja harjaa hampaansa.

T astui taukotilaan. Mamma seisoi pöydän päässä. Hiirulainen istui miltei sikiöasennossa huoneen nurkassa. Hän sentään häpesi, käänsi katseensa. Rahkasika ei hävennyt pätkääkään.
Mitä siitä, että oli jäänyt kiinni selän takana puhumisesta? Mitä pienistä, ei pienetkään hänestä. Hän oli oikealla asialla, oli aina, omasta mielestään ainakin.
T löysi kuppinsa.
”Ei kuulosta aivan mahdottomalta”, Mamma sanoi, ”vai miten on?” Hän korotti ääntään, vaikka olisi kaiken järjen mukaan voinut laskea sitä, kun T nyt oli samassa tilassa. Mamman jutuilla ei juuri ollut yhteyttä vasempaan aivolohkoon.
T kaatoi kahvia ja hyräili Hammarbergin biisiä.
Mamma vaati huomiota. ”Mitä?” hän sanoi.
T kääntyi keittimen luota. Hän kohtasi Mamman hurjistuneen katseen.
”Tai puree ainakin pastillia”, T sanoi. ”Se on vähintä, mitä voi tehdä.”
”Mä yritän puhua sulle”, Mamma hikosi. ”Ymmärrät sä? Kuulet sä yhtään mitään?”
T pujottautui pöydän ääreen istumaan. ”Anteeks”, hän sanoi etäisesti. ”Mä luulin että teillä oli täällä joku keskinäinen... juttu. Mä luulin kai, että kysymys oli lähinnä retorinen.”
”Ei ollut retorinen, ei. Mutta kysymyksen asettelu, ehkä se oli epäselvä. Yritän muotoilla asian uudelleen. Suora kysymys, otto kaksi, eli yritätkö vastata, jos mitenkään kykenet ja jaksat?”
T odotti.
”Jooko? Käykö?”
”En kuullut kysymystä. Vai ei kai toi ollut se? Jooko, käykö...?”
”Oliko tehtävänanto mahdoton?”
”Mikä tehtävänanto?”
”Mistä me puhutaan? Ei, älä vastaa! Se oli retorinen. Mikä tehtävän – tän Walhalla-keissin tehtävänanto.”
”Ai siitä te. Mahdoton? Ei ollenkaan!”
”Ja silti sun piti lyödä lekkeriks.”
T avasi hiuksensa. ”Miten sen nyt ottaa.”
”Ai määrittele ’lekkeri’? Sä aloit haastaa riitaa tutkimuskohteiden kanssa.”
”Voi olla ihan perusteltua kysyä”, T suki hiuksiaan ja ajatteli ääneen, ”miettiä, kuka sitä riitaa oikein haastoi. Kuka aloitti.”
Mamma naurahti. ”Tässä tapauksessa se oli meidän tutkija. Meidän, sanotaanko, tiedehenkilö.”
”Meillä on osallistuvaa journalismia”, T sanoi. Hän väisti viisaasti salakarin, sitoi hiukset päälaelle poijuksi. Hänen kätensä olivat tyhjät taas. Hän näytti käsiään. ”On ollut joskus ainakin. Miksei myös osallistuvaa tiedettä?”
Mamma mykistyi hetkeksi, puuskahti:
”Anteeksi, en ymmärrä. Onko tää hauskaa sun mielestä?”
”Ei ole”, T vastasi. ”Ei todellakaan, ei. Kuka nyt simputuksesta nauttii?”
Mamma veti henkeä. ”Simputuksesta? Ei jumankekka, sanon nyt ihan suoraan! Miksi kukaan haluais simputtaa sua?”
”En tiedä. Oisko kateus, ehkä? Paha mennä sanomaan toisen puolesta.”
Mamma kääntyi selin. T hyödynsi puheenvuoron:
”Jossain on varmaan joku algoritmi. Atk-tuen pojat, mä luotan heihin. Tietää ohjelman, joka on kuin luotu tähän tehtävään. Pyyhi kuin. Pyyhi pöytäkirjasta, lyö alas, lyö. On luotu tähän tehtävään.”
T onnitteli itseään. Hän ei menettänyt itsehillintäänsä. Mielensä malttaminen oli kohtuuhelppoa, loppujen lopuksi. Mamma räjähteli siinä silmien edessä hänenkin puolestaan.
”Ja tämä algoritmi joka”, Mamma kysyi, ”mitä sen käyttäminen? Ootko ajatellu? Mitä se olis ollu?”
”En oo ajatellu.”
”Yllättävää. Et ole.”
”En. Mutta kerro ihmeessä.”
”Massaseulontaa. Sitä se ois ollu. Mikä on lainvastaista. Jos et satu tietämään: perustuslain vastaista.”
”No. Pitää keksiä jotain muuta sitten, kai. Oli miten oli, mä en opiskellu vuosikausia sen takia, että voisin lapioida paskaa navetassa. Joten mitäpä, jospa tekisit sen itse.”
Vastustaja ei keksinyt järkevää vastausta. Vastustaja alkoi nauraa, eikä tavallinen ihminen mahtunut kahvihuoneeseen sen metelin kanssa. T nousi, kääntyi ja käveli ulos. Siltä istumalta, jätti puolet kahvistaan pöytään.
Hän säilytti tyynen ulkokuorensa. Mutta sisällä kuohui. Hän ei kyennyt keskittymään.
Hän kävi professorin puheilla.


Aika ryhdistäytyä



Keskustelu taksimatkan aikana menee näin:
”Mikä on?”
”Andy Warhol.”
”Oikeesti?”
”Oikeesti hän väitti niin, tai näin olen kuullut, että kauneinta New Yorkissa on McDonald’s. Ja kauneinta Pariisissa McDonald’s. Kauneinta Berliinissä? Et arvaa. Mutta Moskovassa ei ole mitään kaunista. Siellä ei vielä tuolloin ollut, viime vuosisadalla.”
”Nyt on.”
”Hetken aikaa, ehkä. Mutta Warhol oli väärässä. Kauneinta on se, mikä alkaa lentokentän ulkopuolelta. Se hallitsee aikansa... kuin hunni, mutta uupuu kaupungin ylivoiman edessä.”
”Rajatila”, hän sanoo.
”Persoonallisuus”, minä sanon.
”Onko se niin kuin narsismi?”
”Mistä me puhumme? Ei ’kuin’”, sanon, ”RT-persoona on narsisti. Puhtaan narsismin idean maanpäällinen, lihaksi tullut Jeesus – jos näin saa sanoa. Mitä moni ei tiedä, se on, narsismi on kansantauti. Ei säästä rikkaita, ei köyhiä, ei katso yhteiskunnallista asemaa. Kaikilla on mielen kondylooma. Merkityskato on sen oire. Tunne, kun silkka mielettömyys tarttuu niskasta kiinni ja ravistaa. Tunne se nyt.”
Paiskon sanoja kuin kellonsoittaja kiviä katedraalin katolta. Kardinaaliin ei osu. Esmeralda käyttää kättä olkapäälläni.
”Mikä oikeasti on?”
Vilpittömyys, vilpittömyyden vaikutelma jompikumpi murtaa äänivallin.
”Kun kävimme sitä”, tunnustan, ”sananvaihtoa... kuvittelin kai, anteeksi nyt. Kuvittelin että vastapuoli on vähän varttuneempi.”
”Oletko pettynyt?”
”En.”
”Hyvä! Jatketaan.”
”Tämä on vain vähän”, jatkan. ”Jos välttämättä haluat tietää.”
”Kerro.”
”Nöyryyttävää.”
Hän odottaa jatkoa.
”Oletko katsonut peiliin viime aikoina”, parahdan. ”Hyvä jumala! Miten oikein elät itsesi kanssa? Ventovieraskin alkaa tässä puhua ihan pehmoisia...”
Hän tuhahtaa.
”Missä on kahva? Maailman kädensija tänne ja heti! Täytyy ryh-dis-täy-ty-ä, ajaa irokeesi, ostaa aseita. Olet varmaan korviasi myöten täynnä äijiä, jotka kuolaavat perääsi!”
”En ollenkaan.
Tarkistan hänen ilmeensä. Vastoin odotuksia, se on viaton. Ilmavirta ei kanna ironian tuhkahippuja.
”Jaaha… no hyvä.”
Hän katsoo tyynenä eteensä.
”Eihän siinä sitten mitään.”
”Ei niin.” Hän näyttää kovakantista kirjaa. ”Onko tämä se teos, josta puhuit?”
Kiitän lihaksi tullutta vapahtajaa – halluja – joka vaihtaa puheenaihetta.
”Suomettumisen salainen kansio? Juuri se.”
Hän kurtistaa kulmiaan, kertaa kannesta niteen nimen. ”Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?”
Vahvistan tiedon.
Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa. Mikä innostaa minua entisestään. Rouva osoittaa luontonsa.
”Avaa kirja”, opastan, ”ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta – ”
Avaan salkkuni.
” – niin minä näytän, mitä sanotaan englanninkielisessä – ”
Evästölkki osuu käteen.
” – käännöksessä?”
Tölkin henki puhuu minulle. Se pyytää vapauttamaan itsensä. Tottelen. Geysir kastelee meidät.
Nainen kiljaisee.
Ensihämmästyksen mentyä, välittömästi geysirin tyynnyttyä, hän alkaa nauraa käkättää.
Pyytelen vuolaasti anteeksi. Teen älyttömiä kysymyksiä. Kastuiko hän? Mistä? Miten... voin ikinä korvata?
”Maksat sitten luonnossa”, Fatima sanoo.
Hörppään tölkistä.
”Nyt löytyy liukastetta”, hän huikkaa.
Olen tukehtua soodaani.
”Vaikkei olis tarvetta... tässä määrin ainakaan. Olet ihan charmantti herrasmies, harmaa eminenssi.”
Hän läimäyttää minua polvelle. ”Leikki leikkinä. Mihin me jäätiin?”
”Büchneriin.”
”Eli seuraavaksi saamme kuulla esitelmän Büchneristä”, hän ilmoittaa.
”Hetki pieni”, sanon ja järjestelen salkun sekasortoa. Järjestän samalla ajatuksiani, puhun palttua.
”Tuo oli Ingramin kosto. Tunnet varmaan Ingram Geysirin, Etyjin puheenjohtajan. Tai tämän sihteerin, mikä tyypin toimenkuva onkaan. Kukaan ei tiedä, ketään ei kiinnosta. On kuulkaa aivan sama! Teikäläinen kotimainen kansanedustaja isossa kv. virassa – sama se, mitä hän tekee. Hän tarkkailee, jos välttämättä haluat tietää. Ingram näkee ja kuulee kaiken. Hän tietää, mitä tuleman pitää. Ja sen takia IG toimeenpani tämän ennakoivan iskun, jonka jälkiä me nyt siivoamme.”
Fatima tuijottaa tietä. Löydän kirjan. Avaan pokkarin tarralapun kohdalta. Selvitän kurkkua ja luen.
” – ”
Fatima on muissa maailmoissa. Hän loihtii puhelimen jostain, mistä naiset sen aina loihtivat.
”Ja mitä sanotaankaan suomenkielisessä laitoksessa?”
Fatima on laitteen lumoissa; puhun itsekseni.
”Jotain sinne päin, että rouva jakaa miehelle pakan päältä ja muille sen alta. Voitko... en tiedä... vaikka lukea sen?”
Mitään ei tapahdu. Sieppaan kirjan hänen sylistään, etsin kohdan.
”Minun suomeni on syvältä.”
Fatima naputtaa näyttöä.
”Toinen esimerkki”, jatkan yhä, ”on Foucault’n Seksuaalisuuden historia. Sen käännöksessä itse aihetta ei uskalleta ääneen sanoa.”
Vihdoin lumous murtuu. Fatima painautuu lähemmäs.
”Oletko nähnyt tätä”, hän kysyy.
”Kuullut puhuttavan olen.”
”Ihan tosi?”
”Seuraan aikaani. En ole mikään fossiili.”
Hänen äänessään huutaa aito pettymys. ”Sen piti olla yllätys. Kuka vasikoi?”
”En ikinä paljasta lähteitäni. Luottamus menee välittömästi. Sen voin sanoa, että minulla on ystäviä ympäri maailmaa, teidänkin maassanne useita. AV on luotettavin ja paras. Joltain sen kuulin, huhun.”
”Mutta tämä varmistui vasta äsken?”
”Joudun esittämään lempikysymykseni jälleen kerran.”
”Joka on?”
”Mistä me puhutaan?”
Hän ojentaa kännykkää: ”Tästä.”
”Käymme keskustelua laitteesta, joka vie minulta työpaikan ennen pitkää. Tekee diplomatian tarpeettomaksi.”
”Nyt en ymmärrä yhtään.”
”Se vie niin ikään kaiken hohdon narkkarin elämästä. Missä on kaivattu runous, jos asuu katuojassa eikä kamapäissään muuta tee kuin tuijottaa luuria? Sen voi tehdä selvinkin päin. Ei se siitä surullisemmaksi muutu.”
Fatima kuiskaa: ”Mistä me puhutaan?”
Osoitan puhelinta. Fatima lyö nyrkillä olkapäähän.
”Valeuutinen”, älähdän. ”Perun puheeni. Se oli, maailmankaikkeus on – ”
”Lue”, hän komentaa.
Tartun kännykkään. Esillä on naiskirjamessujen, tämänpäiväisen tapahtuman verkkosivu. En sisäistä heti kaikkea. Laitan lasit nenälle. Tarkennan katseeni.
Näen päivän esiintyjälistan.
Listan kärjessä komeilen minä.
Riisun lasit. Haen järkytystä ääneeni.
”Enhän minä tiedä naisista mitään!”
”En usko”, hän vastaa. ”Viimeiset 15 minuuttia todistavat aivan toista.”
Ojennan puhelimen takaisin.
”Etkä sä sitä paitsi naisista tuolla puhu.”
”Vaan?”
”Esittelet kirjaasi.”
”Ketä se kiinnostaa? Nykyään?”
”Hengellinen kehitys? Sehän on erittäin ajankohtainen aihe. Suorastaan päivänpolttava.”
”Hepreaa”, puuskahdan, ”tunnen vielä huonommin kuin naisia. Mikäli mahdollista.”
”Kirjoitit kuitenkin kirjan niistä.”
Sihisen. Huidon hyönteisiä.
”Et kai vain pelkää”, hän kysyy.
”Mitä niin?”



Olisi pitänyt arvata. Mamma oli käynyt kantelemassa, esiliinan kera tai omin päin. Kissan viikset – ei hiirulaista huolittu mukaan johtajan puheille. Mamma oli hoitanut raskaan velvollisuuden vailla taustatukea. Käyttihän Mamma pahaa kieltä taiturimaisemmin kuin kukaan muu.
Oli aika ryhdistäytyä. Oli aika tarttua poijuun, kiskoa itsensä hiuksista ylös suistoalueen upottavasta suosta (joka oli tämä työyhteisö, vaikka sitä professori ei sanonut) Münchhausenin oivaa esimerkkiä noudattaen.
Tarkoittiko professori, että T:n tuli irtisanoa itsensä?
Ei tietenkään tarkoittanut. Mutta työn jälki ei ollut samaa mitä ennen.
T alkoi itkeä. Professori hätkähti, loihti jostain nenäliinapaketin, tyrkytti sitä. T poimi paketista nenäliinan ja niisti.
”Työn jälkeä on vähän vaikee ylläpitää”, T vaikersi, ”kun isoveli kuiskii koko aika korvan juuressa!”
”Mitä isoveli sanoo”, professori kysyi jotenkin pervosti.
”Olet huono. Olet kelvoton. Minä olen siis. Olen rasite koko halvatun elonkehrälle!”
Mille, professori ihmetteli. Hän antoi asian kuitenkin olla. ”Ethän sä ole huono. Et sinne päinkään. Etkä kelvoton. Kuka moista väittää?”
”Kuka?” T tuhahti. ”Ei tietenkään suoraan, siitä jäis kiinni! Sivulauseessa – ”
”Tämä huoli, jonka tietyt tahot on esittäneet – ”
”Ne nyt ei oo ikinä ollu musta huolissaan! Aidosti ainakaan.”
Professori sulki silmänsä. ”Mun on pakko kysyä, sun esimiehenä.”
”Kysy”, T kehotti.
”Onko sun yksityiselämässä jotain joka mun kuuluis tietää?”
T pudisti päätään.
”Onskuld... Onksul joku lääkitys?”
T pudisti ja niisti pontevasti. ”Ei”, hän sanoi.
”Voisiko lääketiede ehkä auttaa?”
Tosiaan voisi. Ei se lääkitys, jota kohden professori häntä kömpelösti ohjaili. T ei halunnut kemiallista potkua keskittymiskykyynsä. Hän halusi, hän vaati lisää rauhoittavia.
Kun T poistui professorin työhuoneesta, hän oli kävellä pikku hiirulaisen yli. Tämä seisoi käytävällä T:n tyhjä kuppi kädessä. Ja ihme tapahtui: hiirulainen puhui.
”Anitan tapa esittää asiansa nyt on mitä on”, hän sanoi. Anita oli Mamman ristimänimi. ”Se esittää asiat omalla tavallaan. Se on sen tyyli. Mutta hyvää se tarkoittaa, loppupeleissä.”
T olisi voinut opastaa hiirulaista, ettei koskaan käyttäisi hänen kuullensa ilmaisua loppupeleissä. Hän ei voinut sietää sitä. Mutta miksi nähdä vaivaa? Miksi tyrkyttää toiselle näkemyksiään?
T hymyili hiirulaiselle.
”Onko kaikki hyvin”, tämä yritti.
”Mulla?”
Hiirulainen nyökkäsi.
”Anitan asiallako sä oot?”
”En!”
”Sekö sut lähetti?”
”Ei.”
”Siinä tapauksessa”, T sanoi, ”pisteet sulle. Olen yllättynyt. Kykenet itsenäiseen ajatteluun. Mitä moni ei uskonut. Eikä usko vieläkään. Mutta palkinnoksi urheudestasi saat suoran vastauksen. Kyllä. Mulla on kaikki hyvin. Saanko nyt mennä? Vai vieläkö inkvisitio venyy ja paukkuu niin kuin vanhan nivelet?”
Hiirulainen katsoi tohtoriin sydäntä särkevästi. Hän oli koonnut itsensä, käynnistänyt sankarillisen yrityksen vaikuttaa asioihin ja ajanut suoraan seinään.
”Mutta kiitos kun kerroit”, T sanoi ja otti kuppinsa hiirulaisen kädestä.



”Kuuntele”, Fatima sanoo ja istuu tuolini käsinojalle.






JATKOA voi kysellä  täältä:




Kuvan henkilöillä ei ole mitään yhteyttä tekstissä kuvattuihin tapahtumiin, jotka ovat silkkaa sairaan mielikuvituksen tuotetta.

VIIMEINEN MUOKKAUS on tehty 27.7.2018 klo 11.13.

Kirjanimeltään LOPUKSI KUOLLUT LAHNA,valmistuu parahiksi kirjoittajan 70- tai 80-vuotispäiville tai 90-vuotispäiville.

Tekijä kiittää Cataa, vanhempiaan ja Miina-kissaa.