Stay! Or don't...

For fresh fruit,
go to

8.9.2018

Mitä McCarthy tarkoittaa



Merellisessa maisemassa, jossa tätä nykyä asun, on yksi haitta (tämä ei ole sääpäivitys): äänet kuuluvat kirkkaasti hiukan kauempaakin. Niin kuin nyt prätkällä kaahailu tänä kesänä  melu on alkanut osapuilleen iltauutisten aikaan JOKA AINUT perjantai ja lauantai ja jatkunut liki puolen yön. Jossain vaiheessa karting-radan äänimaisema omassa olohuoneessa alkaa ottaa aivoon. Asiaan. Tänään istuin parvekkeella leppoisassa syyskuun ilta-auringossa ja luin kirjaa (Ei parempaa ystävää, pelottavampaa vihollista kuin Jim Mattis), kun kaahailu alkoi taas. Päätin tehdä asialle jotain enkä vain kirjoittaa Facebookiin. Hyppäsin pyörän selkään ja poljin entisen öljysataman alueelle, jota teinit (niin luulin) käyttävät kilparatana.



[Tämä kirjoitus on luettavissa myös Facebookissa, jonne läiskäisin sen heti tapahtumapäivänä.]

Puolivalmiilla asuinalueella oli hiljaista ja yllättävän kaunista. Ei näkynyt kaahailijoita. Aloin ottaa kuvia auringonlaskusta, kaupungista lahden takana ja Suomenlinnasta. Olin taantunut tyypillisen someopaatin tasolle, autuaasti unohtanut alkuperäisen syyni olla siellä, kun mäennyppylän takaa kuului miesääniä. Vieläkään ei välähtänyt. Vasta kun polkaisin pyörän liikkeeseen, kotia kohden, ja sorakumpareen takaa tuli näkyviin piiloon pysäköity sininen Toyota avolava, ymmärsin.

Auton ympärillä hääri ainakin kaksi keski-ikäistä äijää. Sain sen vaikutelman, että jossain lymyili myös kolmas. Auton lavalla seisoi uuden näköinen, yhä lämmin (mistä veto?), juuri kotimatkaa varten kyytiin talutettu (hei Hopea) Harley Davidson -moottoripyörä.

(Jos lukija on sattumoisin nähnyt Coen-veljesten elokuvan Menetetty maa tai, mikä parempaa, lukenut Cormac McCarthyn kirjoja, hän saattaa kuvitella tunteen, joka vakuutti minulle, että tämä kohtaus oli niin NÄHTY.)

Viivytin lähtöä. Otin rannasta vielä yhden valokuvan muodon vuoksi (ohessa). Katsoin pahasti äijäporukkaa. Kuski katsoi takaisin. Hänellä oli hartioille ulottuva, tummanruskea tukka. Kun viimein olin oikeasti lähdössä, asvaltilla tuli vastaan toinen Harrikka. Oliko sen ajaja toiminut vahtina, ollut kytiksellä virkavallan varuilta? Samapa tuo. Rekisterinumerot on tallessa. Mattis ei unohda eikä anna anteeksi, ikuna.

11.7.2018

Aivan keskelle otsaa


 Edellinen osa löytyy täältä.


Olisi pitänyt arvata. Mamma oli käynyt kantelemassa, esiliinan kera tai omin päin. Kissan viikset! Ei hiirulaista olisi huolittu mukaan johtajan puheille. Lapset menkööt jaloista, kun aikuiset puhuvat.
Nyt oli aika ryhdistäytyä, ottaa niskasta kiinni. Oli aika repiä itsensä hiuksista ylös suonsilmäkkeestä (joka oli tämä työyhteisö, vaikka sitä professori ei sanonut) paroni von Münchhausenin lailla.
Tarkoittiko professori, että T:n piti irtisanoa itsensä?
Ei tietenkään tarkoittanut. Mutta työn jälki ei ollut sitä mitä ennen.
Tohtori T menetti itsehillintänsä. Hän alkoi itkeä. Professori tyrkytti nenäliinapakettia.
”Työn jälkeä on vaikea ylläpitää”, T niiskutti, ”kun isoveli kuiskii koko aika korvan juuressa!”
”Mitä isoveli sanoo”, professori kysyi jotenkin pervosti.
T niisti. ”Olet huono. Olet kelvoton. Minä olen siis. Olen rasite koko halvatun elonkehrälle!”
Mille, professori ihmetteli. Hän antoi kuitenkin asian olla. ”Ethän sä ole huono. Et sinne päinkään. Etkä kelvoton. Kuka semmoista väittää?”
”Kuka?” T tuhahti. ”Ei tietenkään suoraan, siitä jäis kiinni! Sivulauseessa – ”
”Tämä huoli, jonka tietyt tahot on esittäneet – ”
”Ne nyt ei oo ikinä ollu musta huolissaan! Aidosti ainakaan.”
Professori sulki silmänsä. ”Mun on pakko kysyä, sun esimiehenä.”
”Kysy”, T kehotti.
”Onko sun yksityiselämässä jotain joka mun kuuluis tietää?”
T pudisti päätään.
”Onskuld... Onksul joku lääkitys?”
T pudisti ja niisti pontevasti. ”Ei”, hän sanoi.
”Voisiko lääketiede ehkä auttaa?”
Tosiaan voisi. Ei tosin se lääkitys, jota kohden professori häntä kömpelösti ohjaili. T ei halunnut kemiallista potkua keskittymiskykyynsä. Hän halusi, hän vaati lisää rauhoittavia.
Kun T poistui professorin työhuoneesta, hän oli kävellä pikku hiirulaisen yli. Tämä seisoi käytävällä T:n tyhjä kuppi kädessä. Ja ihme tapahtui – hiirulainen puhui.
”Anitan tapa esittää asiansa nyt on mitä on”, hiirulainen sanoi. Anita oli Mamman ristimänimi. ”Se esittää asiat omalla tavallaan. Se on sen tyyli. Mutta hyvää se tarkoittaa, loppupeleissä.”
T olisi voinut opastaa hiirulaista, ettei ikinä käyttäisi hänen kuullensa ilmaisua loppupeleissä. Hän ei voinut sietää sitä. Mutta miksi nähdä vaivaa? Miksi tyrkyttää toiselle näkemyksiään?
T hymyili hiirulaiselle.
”Onko kaikki hyvin”, tämä yritti.
”Mulla vai?”
Hiirulainen nyökkäsi.
”Anitan asiallako olet?”
”En!”
”Sekö sut lähetti?”
”Ei.”
”Siinä tapauksessa”, T sanoi, ”pisteet sulle. Olen yllättynyt. Kykenet itsenäiseen ajatteluun. Mitä moni ei uskonut. Eikä usko vieläkään. Mutta palkinnoksi urheudestasi saat suoran vastauksen. Kyllä. Mulla on kaikki hyvin. Saanko nyt mennä? Vai vieläkö inkvisitio venyy ja paukkuu niin kuin vanhan nivelet tässä?”
Hiirulainen katsoi tohtoriin sydäntä särkevästi. Hän oli koonnut itsensä, käynnistänyt sankarillisen yrityksen vaikuttaa asioihin ja ajanut suoraan seinään.
”Mutta kiitos kun kerroit”, T sanoi ja otti kuppinsa hiirulaisen kädestä.



”Kuuntele”, Fatima sanoo ja istuu käsinojalle viereeni.
”Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa”, hän lukee luuristaan. ”Yrität liikaa, virtapiirit kuormittuvat. Pian jokin paikka pettää. Ota lomaa lukemisesta! Vaihda vapaalle! Olet totta vieköön ansainnut sen.”
”Niin totta vieköön olen!” Lasken lehden käsistäni. Vierailemme kirjastossa hotellin lähellä.
Lukukatkon avulla”, Fatima jatkaa, ”se on sovelluksen nimi. ’Lukukatkon avulla pysyt ajan hermolla, heitit sitten lukemisen vaikka iäksi. Meiltä löydät yli 2 ooo tietokirjaa, joista ydinmehut on tiivistetty videoon tai audioon, kesto maksimissaan 15 minuuttia. Jokainen tietopaketti on loppuun saakka hiottu timantti, pistos puhdasta dataa. Lukukatko – kun aika on rahaa, mutta tieto on valtaa.’”
Suoristan selkääni. ”Tuo käy järkeen sikäli, että kirja on yhä useammin vain ajatuksen kääre.”
”Ajatuksen kääre”, Fatima toistaa ja puuhaa puhelimensa parissa. ”Ethän pahastu, jos äänitän tämän?”
”Anna mennä. En tosin aio sanoa mitään viisasta.”
”Turha vaatimattomuus ei pue edes suomalaista. Jatka, ole hyvä.”
”Ainoa syy siihen, jos kirja on, kuten huhutaan, kuollut. Sana voi paksusti, kirja vain vuotaa kuiviin. Se tyhjenee sisällöstä. Kirjaan voi vielä kääriä kalan, muuten se on koko lailla hyödytön, turha kapistus. Kala on Kristus, tämän epistolan opetus, eikä kirja pidä sitä tuoreena, päinvastoin.”
”Mielenkiintoista”, Fatima sanoo ja näpäyttää puhelinta.
”En ole vielä valmis.”
”Ei se mitään. Meillä on aikaa.”
”Miksi laitoit äänityksen pois?”
”Turha kuluttaa muistikorttia.”
”Eikö minun puheissani ole mitään säilömisen arvoista?”
”Säilön ne muistiini, Tänne”, Fatima koskettaa puhelimen kulmalla ohimoaan.
”Minä luen kirjoista enää esipuheet”, julistan.
”Et muuta? Vaikea uskoa.”
”Miksi nähdä vaivaa? Kirjoissa on yksi ajatus – otetaan vaikka vasemmistonatsit. Sitä sitten taotaan lukijan päähän satojen sivujen ajan. Historiasta löytää todisteet mihin vain, jos haluaa. Miksi kirjoittaa kirja? Pitäisivät plokia, mielipidevaikuttajat!”
Paasaan aikani. Kerron olevani painetun sanan NSA. Minä massaseulon tekstiä. Perinteinen lukutapa muistuttaa aivan liikaa kiinalaista kidutusta, kuulustelua. Härkätaistelu on lasten leikkiä sen rinnalla. Kirjan kanssa painiminen on rodeota. Istut hurjistuneen sonnin selkään. Voit väsyttää sen, kesyttää sen, yrittää viedä ihmisarvon eläimeltä. Mutta miksi nähdä vaivaa? Muistuttaa liiaksi työntekoa minun makuuni.
Fatima tyrkkää niin, että olen pudota tuolilta. Roikun kaksin kerroin käsinojan yli. Fatima tunkee kyynärpäätä kainalooni.
”Paikallinen tutustumisriitti”, ähkin. ”Onko, tämä?”
Hän hyräilee.
”Kun nyt tunnetaan paremmin”, jatkan, ”saisinko nousta?”
”En tiedä. Pitää miettiä.”
”Mitä tarkoittaa kuollut lahna kirjasi nimessä?”
Kysymys kai yllättää kiusaajani. Hän hellittää, palaa omalle paikalleen istumaan.
Suoristaudun. ”Se kala”, sanon, ”lahna, vai mikä?”
”Englannin kielessä ei taida olla vastaavaa sanontaa”, Fatima toteaa mietittyään hetken. ”Pohjimmiltaan se kuvaa kai tympeää seksiä. Meillä on myös nämä nuoret urbaanit ammattilaiset. Lauma ei juuri välitä juppileimasta. Harva edes tietää, mitä se tarkoittaa.”
”Ja lahna liittyy heihin – miten?”
”He tottelevat häntä heiluen nimeä ’hipsterit’. He ovat hurskaan journalismin ystäviä. Ihan tosi, tekevät sen itse! Sanovat niin. Heillä on puolijulkinen sähköpostilista. Sen viestit päättyvät aina samoihin sanoihin. ’Lopuksi kylmä kalkkuna’ – tai jotain sinnepäin. Sitten seuraa resepti.”
”Resepti?”
Hän katsoo rävähtämättä sinisillä silmillään.
”Minkä resepti”, kysyn.
”V-päivän.”
”V niin kuin voitto, vai?”
”Niin kuin vihollisuudet.”
”Mitkä viholli ? ”
”Viheliäiset päivät. Hullujen vastuullinen vaihtoehto. Ovat täällä taas, raivon päivät. Tämäkin on aivan sietämätön, yäk. Mistä tulikin mieleeni. Mennäänkö?”
”Minne?”
”On aika tavata toimitusjohtaja.”




Nämä tabut ovat taivaallisia, T ajatteli. Niiden voimin kykenee käymään töissä teurastamolla. Lampaana, hän hihkui hiljaa itsekseen. Sillä työpäivän aikana koetun aidon ilon lisäksi saattoi iltasella palkita itsensä huippu-suorituksesta (haluan kiittää elokuva-akatemiaa) lasillisella tai parilla. Tai pullolla muutamalla... työpäivän jälkeen oltiin vapaita, hoidettiin ihmissuhteita, elettiin täysillä. Joka ainut päivä! Ja aamulla herättiin, toisin kuin ikävät ihmiset, moraalivartijat väittivät, täynnä tarmoa uuteen ihanaan päivään...
Sillä apu oli lähellä. Apu oli jo veressä.
Piti vain osata ennakoida. Lääkettä tuli nauttia (mikä valloittava sana, nauttia) varastoon, ennen kuin tarve iski ja paha olo yllätti.
Näiden ohjeiden siivin selvisi oikein hyvin. Selvisi täysillä.
T oli innokas lukija. Oli ollut ainakin, ennen, joskin pilalle hemmoteltu. Näin ystävät väittivät. He yrittivät takoa häneen järkeä. Olisiko mitenkään mahdollista ottaa vähän rennommin? Kyse on kirjoista. Kukaan ei pyytänyt häntä valitsemaan elämänkumppania – tai pyysi, mutta eri keskustelussa. Voisiko mahdottomia vaatimuksia vähän höllentää?
Ei voinut. Ystävät liioittelivat taas, kuten tapana oli. T myönsi, että piti erityisesti Hurmeen ja Pesosen tavasta kirjoittaa, mutta mikä tahansa humaani miesenergia kelpasi. (No takuulla, joku huikkasi. Kelpasi.) Eikä naisenergiassa siinäkään ollut sinällään vikaa. (Eipä! Käkätystä.) Sitä vain ei yleensä esiintynyt. Energiaa. (Et oikeesti. Sinäkö sanot olevasi feministi? Myyrä, vasikka.) Poikkeukset oli hei ihania. Olivat plussaa, joka muuttuu käden käänteessä saldoksi, kunhan – kunhan loihdimme ”parhaasta” metafysiikkaa. Teemme siitä ominaisuuden, luomme parhauden.
Ämmät tukkivat turpansa.
Parhaus on saavutus, T jatkoi, johon ei voi yltää yksin. Parhaus on yhteisöllinen saavutus. Se vaatii henkisen kilvoittelijan itsensä lisäksi vähintään yhden lähimmäisen. Vaatii esiintyjän ja katsojan. Katsoja toimii uuden ajatuksen kätilönä ja kummina. Hän on Sokrateen viisas nainen, jonka nimen, olemassaolonkin historia on aktiivisesti unohtanut. (Tai minä olen ainakin.)
Sillä kertaa T pääsi pälkähästä. Hän teki sen, minkä parhaiten taisi, puhui suut ja sorkat sekaisin, silmät ja korvat soopaa täyteen. Toimi jälleen. Toimii aina! Silti hän jäi miettimään.
Ehkä olisi hyvä vähän laventaa lukutottumuksia. Olisi reilua, oikein suoda naiskirjailijoille toinen tilaisuus, uusi kierros.
Hän ei halunnut olla myyrä eikä vasikka.
T oli puolueeton ja oikeudenmukainen, niin hän itse uskoi, kaikissa toimissaan. Ominaisuudet velvoittivat häntä, velvoittivat kehittymään.
T oli vilkaissut naiskirjamessujen esiintyjä-istaa ja huomannut yhden nimen, joka veti häntä puoleensa.
T tunsi tietokirjailijan ja bloggaajan, nimimerkki Fanaattisen fyysikon, joka puhuisi messuilla aivan kohta. Fyysikko lupasi kertoa tuoreesta teoksestaan Mavi Marmara, marttyyrien laiva. Kirja palautti mieliin Israelin verisen iskun risteilyalukseen, joka kuljetti aseettomia aktivisteja Gazaan.
Tässä tarjoutui hyvä tilaisuus sivistää itseään, T ajatteli. Olisi ystäväpiirillä ihmettelemistä, kun hän seuraavassa tapaa-misessa latoisi faktaa pöytään.
T haki taustatietoa brittiläisestä laatu-lehdestä, kuten sanonta kuului.

Turkkilaiset viranomaiset julkaisivat tulokset ruumiinavauksista, jotka suoritettiin Israelin Gaza-laivueeseen tekemän iskun uhreille.

Oliko tuo kelvollinen virke uutisen alkuun? Missä se laatu piileskeli, T ihmetteli. Jatko sentään kertoi jotain:

Pöytäkirjat paljastavat hyytävän yksityis-kohtaisesti koko hurjan sotilaallisen voiman, jonka kansainvälinen saattue sai vastaansa.

Yhdeksästä iskun uhrista joka ainoaa oli ammuttu vähintään kerran ja joitain viisi tai kuusi kertaa yhdeksän mm:n aseella.
Kyseessä oli suomeksi sanottuna teloitus.
T avasi nettisivun, joka toimitti suoraa lähetystä sanomatalosta. Hän kytki kuulokkeet koneeseen ja pani ne korvilleen.



Suoristamme kaulukset, astumme aulaan. Hotelli on Holiday Inn, maineikas paikka. Aulassa BB odottaa, tarjoaa kättä.
En puhu Brigitte Bardot’sta, en todellakaan. Aulan hernesäkki on keski-mittainen, keski-ikäinen mies.
Hänellä on siivoton parta. Voisiko Taleban-ilme vähitellen mennä muodista? Hipsuasun täydentävät Buddy Holly -lasit ja typerä lippalakki. BB haluaa pysyä virkeänä hinnalla millä hyvänsä. Ikä ja epätoivo vain paistavat läpi, mikä tekee hankkeesta lähinnä kiusallisen.
Kättelemme. Fatima ei esittele. Hän murjottaa. Mies paikkaa, hänen nimensä on Bruno. Hän on paitsi Fatiman ateljeekriitikko myös aviomies.
Asetelma ilahduttaa minua niin, että jaksan kiltisti kuunnella ehkä prosentin Brunon puheista. Istumme erivärisiin tuoleihin ikkunapöytään. Bruno uuvuttaa matkamiestä kertomalla pariskunnan – hänen ja Fatiman! oi onnea! – unelmahankkeesta, kustantamosta, joka julkaisee laatukirjallisuutta.
”Se on meidän lempilapsi”, Bruno sanoo ja hymyilee kuin pikkupoika. Hän hakee katseellaan vaimosta tukea. Vaimo katsoo ulos ikkunasta.
Bruno kertoo, että kustantamolla on paikallinen esikuvakin vuosien takaa. Yrityksen nimi oli Odessa.
”Ja te olette”, puutun puheeseen, ”antakaa kun arvaan: Mariumpol?”
Brunoa ei naurata. Hän toistaa perheyrityksen nimen. Se on VP.
Tarkoittaa siveyspoliisia, oletan.
Hieno homma, haluan sanoa. Onnea matkaan! Syödäänkö jotain? Bruno on piffannut meille kupit kahvia eikä muuta. Hän laittaa kuuntelemaan horinoitaan nälkäpalkalla. Palkka vain näyttää jäävän saamatta. Päivällishaaveet heiluttavat meille rupusakille mustan autoletkan keskeltä panssarilasin takaa. Hyvästi, ne sanovat. Emme tapaa enää koskaan.
Pienyrittäjä huomaa, että kohteen ajatukset harhailevat. Hän hyppää projektinsa esittelyosasta itse asiaan, myyntitäkyyn.

En aio ikävystyttää komisariota yksityiskohdilla. Hienosäätö löytyy Umberto Econ romaanista Foucaultin heiluri, josta Brunon yritysstrategia on kopioitu viimeistä piirtoa myöten. Tarkoitus on huijata kirjailijaurasta haaveilevilta rahat. Siinä kaikki. En osaa kuin ihmetellä, miten typeränä toveri minua oikein pitää.



Muokattu 16.7.2018 klo 20.05


Lainaukset ovat kömpelöitä käännöksiä Guardianin 4. kesäkuuta 2010 julkaisemasta merkittävästä artikkelista "Gaza flotilla attack: Autopsies reveal intensity of Iraeli military force" (linkki alla).


29.6.2018

Aloitekyky nolla







Tohtori T teki tuottavaa työtä. Hän ei ollut akatemian almujen varassa. Hän nautti kuukausipalkkaa, hänen asemansa oli vakaa. Elämän pohjoinen peruskallio esitteli parhaat puolensa kuin ilmakuvassa.
Sitten alkoi tapahtua. Mannerlaattojen liikehdintä Euroopan reunalla sai aikaan sen, että radioaktiivit kävivät toimeen kiven sisällä. Ne luovuttivat lisäpotkua yhteiseen käyttöön. Solut alkoivat kiitollisina kupata väkivalta-koneiston Kerberos-koiraa.
Pian piski luikkisi häntä koipien välissä, kivusta uikuttaen kotiin.
Kun etuoikeutettujen kilta heräsi kansannousuun, se ei voinut istua sormet ristissä. Sen piti iskeä takaisin, kovaa. Sortajan ABC-kirja käski. Ajattele kasvojasi, riistäjän aapinen opasti. Ajattele kasvojen kohotusta kaiken aikaa kuin joku vanha diiva.
Alistava luokka ampui tapansa mukaan hyttystä it-tykillä. Se paljasti todelliset kasvonsa. Näyn todistusvoimaa ei voinut kiistää kukaan: maailma kalpeni kauhusta. Vastaavaa pr-voittoa liikkeelle ei kyennyt tuottamaan paraskaan puhe, edes 100 sokerista valistusvideota.
Jokainen kuollut aktivisti oli marttyyri. Marttyyri oli uskonsodan uhri – kuuluvin taistelukutsu, jonka esittää saattoi.

Tulokset paljastivat samalla sen, millaisia lähitaisteluita laivalla käytiin. Tohtori Haluk Ince (magee nimi), Turkin forensisen lääketieteen neuvoston [ATK] puheenjohtaja, sanoi: ”Arviolta 20 sentin päästä oli lähin... (mikä?) Kahdeksalla muulla on useita sisäänmenoaukkoja. [Yhdellä laukauksella tapettua miestä] oli ammuttu matkan päästä aivan keskelle otsaa.

Kun T palasi Havannasta, hän huomasi, että asetelma oli muuttunut. Viesti oli kirjoitettu työpaikan seinälle kissankorkuisin kirjaimin. Menköön itseensä se, joka oli niin lukossa, ettei nähnyt purppuranpunaista tekstiä. Jumi energiakentässä aiheutti sen, että kulki elämänsä halki laput silmillä. Ei ne laput kuitenkaan. Kaikki meni ohi.
Vaadittiin ripaus herkkyyttä, yhteys auki itseensä ja maailmaan, ranta tyhjillään, että havaitsi nämä jutut.
Ilmassa oli sähköä.
Koko työyhteisö odotti ukkosta, salamaniskua – virhettä, jonka hän tekee.
Ja sen saa, mitä tilaa, kuten punaniska puolusteli.
”Voiko helpompaa tehtävää enää olla”, äiti Amman maatiaisserkku alusti taukotilassa.
Puhuiko hän itsekseen? Vai tekikö yksi hiirulainen taas keikkaa pimeästi, tiskin ali, toimi amatööriauttajana? Luultavasti. Täyttä varmuutta asiasta ei vielä saanut. T kuuli kansankiihotuksen vessan seinän läpi.
”Avaa Twitteri”, äiti Mamma kertasi.
T pyyhki ja nousi.
”Etsi tunnettujen Walhallan ritarien profiilit.”
T veti vessan.
”Kirjaa julkaisut...”
T pesi kätensä nopeasti. Hän ei halunnut menettää mitään olennaista Mamman puheesta. Veden kohina peitti osan kahvihuoneen äänistä.
Miten sä voit tehdä niin? T ajatteli ja sulki hanan.
”Rasistiset vs. neutraalit”, Mamma sanoi seinän takana.
Hyvä ihminen, hän sanoi mielessään. Miten sä voit syödä maitotuotteita?
”Jos niitä ylipäänsä on, neutraaleja.”
T kuivasi kätensä. Hän käytti oranssia froteepyyhettä, jonka oli tuonut kotoaan.
”Tee taulukko ja vuolaa – that’s it!”
Tiedätkö, miltä ihmisen henki haisee, T puhui puoliääneen. Hän kuvitteli peilikuvansa seinän takana hyöriväksi kiekonheittäjäksi. Se ei ollut aivan helppoa. T piti painonsa kurissa. Hänen täytyi näin ollen käyttää mielikuvitusta. Tuli hyödyntää suurta tuntematonta, valjastaa alitajunta.
”Miltä ihmisen henki haisee”, hän sanoi, ”kun tyyppi on syöny jotain rahkaa eikä harjaa hampaita?”
T muisteli Irwinin vanhaa kappaletta. Siinä oli älyttömät sanat. Aika saada uudet:

Elämä on kaunis ja hyvä elää sille,
kun on aikaa ja tilaa unelmille
ja harjaa hampaansa
ja harjaa hampaansa.

T astui taukotilaan. Mamma seisoi pöydän päässä. Hiirulainen istui miltei sikiöasennossa huoneen nurkassa. Hän sentään häpesi, käänsi katseensa. Rahkasika ei hävennyt pätkääkään.
Mitä siitä, että oli jäänyt kiinni selän takana puhumisesta? Mitä pienistä, ei pienetkään hänestä. Hän oli oikealla asialla, oli aina, omasta mielestään ainakin.
T löysi kuppinsa.
”Ei kuulosta aivan mahdottomalta”, Mamma sanoi, ”vai miten on?” Hän korotti ääntään, vaikka olisi kaiken järjen mukaan voinut laskea sitä, kun T nyt oli samassa tilassa. Mamman jutuilla ei juuri ollut yhteyttä vasempaan aivolohkoon.
T kaatoi kahvia ja hyräili Hammarbergin biisiä.
Mamma vaati huomiota. ”Mitä?” hän sanoi.
T kääntyi keittimen luota. Hän kohtasi Mamman hurjistuneen katseen.
”Tai puree ainakin pastillia”, T sanoi. ”Se on vähintä, mitä voi tehdä.”
”Mä yritän puhua sulle”, Mamma hikosi. ”Ymmärrät sä? Kuulet sä yhtään mitään?”
T pujottautui pöydän ääreen istumaan. ”Anteeks”, hän sanoi etäisesti. ”Mä luulin että teillä oli täällä joku keskinäinen... juttu. Mä luulin kai, että kysymys oli lähinnä retorinen.”
”Ei ollut retorinen, ei. Mutta kysymyksen asettelu, ehkä se oli epäselvä. Yritän muotoilla asian uudelleen. Suora kysymys, otto kaksi, eli yritätkö vastata, jos mitenkään kykenet ja jaksat?”
T odotti.
”Jooko? Käykö?”
”En kuullut kysymystä. Vai ei kai toi ollut se? Jooko, käykö...?”
”Oliko tehtävänanto mahdoton?”
”Mikä tehtävänanto?”
”Mistä me puhutaan? Ei, älä vastaa! Se oli retorinen. Mikä tehtävän – tän Walhalla-keissin tehtävänanto.”
”Ai siitä te. Mahdoton? Ei ollenkaan!”
”Ja silti sun piti lyödä lekkeriks.”
T avasi hiuksensa. ”Miten sen nyt ottaa.”
”Ai määrittele ’lekkeri’? Sä aloit haastaa riitaa tutkimuskohteiden kanssa.”
”Voi olla ihan perusteltua kysyä”, T suki hiuksiaan ja ajatteli ääneen, ”miettiä, kuka sitä riitaa oikein haastoi. Kuka aloitti.”
Mamma naurahti. ”Tässä tapauksessa se oli meidän tutkija. Meidän, sanotaanko, tiedehenkilö.”
”Meillä on osallistuvaa journalismia”, T sanoi. Hän väisti viisaasti salakarin, sitoi hiukset päälaelle poijuksi. Hänen kätensä olivat tyhjät taas. Hän näytti käsiään. ”On ollut joskus ainakin. Miksei myös osallistuvaa tiedettä?”
Mamma mykistyi hetkeksi, puuskahti:
”Anteeksi, en ymmärrä. Onko tää hauskaa sun mielestä?”
”Ei ole”, T vastasi. ”Ei todellakaan, ei. Kuka nyt simputuksesta nauttii?”
Mamma veti henkeä. ”Simputuksesta? Ei jumankekka, sanon nyt ihan suoraan! Miksi kukaan haluais simputtaa sua?”
”En tiedä. Oisko kateus, ehkä? Paha mennä sanomaan toisen puolesta.”
Mamma kääntyi selin. T hyödynsi puheenvuoron:
”Jossain on varmaan joku algoritmi. Atk-tuen pojat, mä luotan heihin. Tietää ohjelman, joka on kuin luotu tähän tehtävään. Pyyhi kuin. Pyyhi pöytäkirjasta, lyö alas, lyö. On luotu tähän tehtävään.”
T onnitteli itseään. Hän ei menettänyt itsehillintäänsä. Mielensä malttaminen oli kohtuuhelppoa, loppujen lopuksi. Mamma räjähteli siinä silmien edessä hänenkin puolestaan.
”Ja tämä algoritmi joka”, Mamma kysyi, ”mitä sen käyttäminen? Ootko ajatellu? Mitä se olis ollu?”
”En oo ajatellu.”
”Yllättävää. Et ole.”
”En. Mutta kerro ihmeessä.”
”Massaseulontaa. Sitä se ois ollu. Mikä on lainvastaista. Jos et satu tietämään: perustuslain vastaista.”
”No. Pitää keksiä jotain muuta sitten, kai. Oli miten oli, mä en opiskellu vuosikausia sen takia, että voisin lapioida paskaa navetassa. Joten mitäpä, jospa tekisit sen itse.”
Vastustaja ei keksinyt järkevää vastausta. Vastustaja alkoi nauraa, eikä tavallinen ihminen mahtunut kahvihuoneeseen sen metelin kanssa. T nousi, kääntyi ja käveli ulos. Siltä istumalta, jätti puolet kahvistaan pöytään.
Hän säilytti tyynen ulkokuorensa. Mutta sisällä kuohui. Hän ei kyennyt keskittymään.
Hän kävi professorin puheilla.


Aika ryhdistäytyä



Keskustelu taksimatkan aikana menee näin:
”Mikä on?”
”Andy Warhol.”
”Oikeesti?”
”Oikeesti hän väitti niin, tai näin olen kuullut, että kauneinta New Yorkissa on McDonald’s. Ja kauneinta Pariisissa McDonald’s. Kauneinta Berliinissä? Et arvaa. Mutta Moskovassa ei ole mitään kaunista. Siellä ei vielä tuolloin ollut, viime vuosisadalla.”
”Nyt on.”
”Hetken aikaa, ehkä. Mutta Warhol oli väärässä. Kauneinta on se, mikä alkaa lentokentän ulkopuolelta. Se hallitsee aikansa... kuin hunni, mutta uupuu kaupungin ylivoiman edessä.”
”Rajatila”, hän sanoo.
”Persoonallisuus”, minä sanon.
”Onko se niin kuin narsismi?”
”Mistä me puhumme? Ei ’kuin’”, sanon, ”RT-persoona on narsisti. Puhtaan narsismin idean maanpäällinen, lihaksi tullut Jeesus – jos näin saa sanoa. Mitä moni ei tiedä, se on, narsismi on kansantauti. Ei säästä rikkaita, ei köyhiä, ei katso yhteiskunnallista asemaa. Kaikilla on mielen kondylooma. Merkityskato on sen oire. Tunne, kun silkka mielettömyys tarttuu niskasta kiinni ja ravistaa. Tunne se nyt.”
Paiskon sanoja kuin kellonsoittaja kiviä katedraalin katolta. Kardinaaliin ei osu. Esmeralda käyttää kättä olkapäälläni.
”Mikä oikeasti on?”
Vilpittömyys, vilpittömyyden vaikutelma jompikumpi murtaa äänivallin.
”Kun kävimme sitä”, tunnustan, ”sananvaihtoa... kuvittelin kai, anteeksi nyt. Kuvittelin että vastapuoli on vähän varttuneempi.”
”Oletko pettynyt?”
”En.”
”Hyvä! Jatketaan.”
”Tämä on vain vähän”, jatkan. ”Jos välttämättä haluat tietää.”
”Kerro.”
”Nöyryyttävää.”
Hän odottaa jatkoa.
”Oletko katsonut peiliin viime aikoina”, parahdan. ”Hyvä jumala! Miten oikein elät itsesi kanssa? Ventovieraskin alkaa tässä puhua ihan pehmoisia...”
Hän tuhahtaa.
”Missä on kahva? Maailman kädensija tänne ja heti! Täytyy ryh-dis-täy-ty-ä, ajaa irokeesi, ostaa aseita. Olet varmaan korviasi myöten täynnä äijiä, jotka kuolaavat perääsi!”
”En ollenkaan.
Tarkistan hänen ilmeensä. Vastoin odotuksia, se on viaton. Ilmavirta ei kanna ironian tuhkahippuja.
”Jaaha… no hyvä.”
Hän katsoo tyynenä eteensä.
”Eihän siinä sitten mitään.”
”Ei niin.” Hän näyttää kovakantista kirjaa. ”Onko tämä se teos, josta puhuit?”
Kiitän lihaksi tullutta vapahtajaa – halluja – joka vaihtaa puheenaihetta.
”Suomettumisen salainen kansio? Juuri se.”
Hän kurtistaa kulmiaan, kertaa kannesta niteen nimen. ”Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?”
Vahvistan tiedon.
Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa. Mikä innostaa minua entisestään. Rouva osoittaa luontonsa.
”Avaa kirja”, opastan, ”ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta – ”
Avaan salkkuni.
” – niin minä näytän, mitä sanotaan englanninkielisessä – ”
Evästölkki osuu käteen.
” – käännöksessä?”
Tölkin henki puhuu minulle. Se pyytää vapauttamaan itsensä. Tottelen. Geysir kastelee meidät.
Nainen kiljaisee.
Ensihämmästyksen mentyä, välittömästi geysirin tyynnyttyä, hän alkaa nauraa käkättää.
Pyytelen vuolaasti anteeksi. Teen älyttömiä kysymyksiä. Kastuiko hän? Mistä? Miten... voin ikinä korvata?
”Maksat sitten luonnossa”, Fatima sanoo.
Hörppään tölkistä.
”Nyt löytyy liukastetta”, hän huikkaa.
Olen tukehtua soodaani.
”Vaikkei olis tarvetta... tässä määrin ainakaan. Olet ihan charmantti herrasmies, harmaa eminenssi.”
Hän läimäyttää minua polvelle. ”Leikki leikkinä. Mihin me jäätiin?”
”Büchneriin.”
”Eli seuraavaksi saamme kuulla esitelmän Büchneristä”, hän ilmoittaa.
”Hetki pieni”, sanon ja järjestelen salkun sekasortoa. Järjestän samalla ajatuksiani, puhun palttua.
”Tuo oli Ingramin kosto. Tunnet varmaan Ingram Geysirin, Etyjin puheenjohtajan. Tai tämän sihteerin, mikä tyypin toimenkuva onkaan. Kukaan ei tiedä, ketään ei kiinnosta. On kuulkaa aivan sama! Teikäläinen kotimainen kansanedustaja isossa kv. virassa – sama se, mitä hän tekee. Hän tarkkailee, jos välttämättä haluat tietää. Ingram näkee ja kuulee kaiken. Hän tietää, mitä tuleman pitää. Ja sen takia IG toimeenpani tämän ennakoivan iskun, jonka jälkiä me nyt siivoamme.”
Fatima tuijottaa tietä. Löydän kirjan. Avaan pokkarin tarralapun kohdalta. Selvitän kurkkua ja luen.
” – ”
Fatima on muissa maailmoissa. Hän loihtii puhelimen jostain, mistä naiset sen aina loihtivat.
”Ja mitä sanotaankaan suomenkielisessä laitoksessa?”
Fatima on laitteen lumoissa; puhun itsekseni.
”Jotain sinne päin, että rouva jakaa miehelle pakan päältä ja muille sen alta. Voitko... en tiedä... vaikka lukea sen?”
Mitään ei tapahdu. Sieppaan kirjan hänen sylistään, etsin kohdan.
”Minun suomeni on syvältä.”
Fatima naputtaa näyttöä.
”Toinen esimerkki”, jatkan yhä, ”on Foucault’n Seksuaalisuuden historia. Sen käännöksessä itse aihetta ei uskalleta ääneen sanoa.”
Vihdoin lumous murtuu. Fatima painautuu lähemmäs.
”Oletko nähnyt tätä”, hän kysyy.
”Kuullut puhuttavan olen.”
”Ihan tosi?”
”Seuraan aikaani. En ole mikään fossiili.”
Hänen äänessään huutaa aito pettymys. ”Sen piti olla yllätys. Kuka vasikoi?”
”En ikinä paljasta lähteitäni. Luottamus menee välittömästi. Sen voin sanoa, että minulla on ystäviä ympäri maailmaa, teidänkin maassanne useita. AV on luotettavin ja paras. Joltain sen kuulin, huhun.”
”Mutta tämä varmistui vasta äsken?”
”Joudun esittämään lempikysymykseni jälleen kerran.”
”Joka on?”
”Mistä me puhutaan?”
Hän ojentaa kännykkää: ”Tästä.”
”Käymme keskustelua laitteesta, joka vie minulta työpaikan ennen pitkää. Tekee diplomatian tarpeettomaksi.”
”Nyt en ymmärrä yhtään.”
”Se vie niin ikään kaiken hohdon narkkarin elämästä. Missä on kaivattu runous, jos asuu katuojassa eikä kamapäissään muuta tee kuin tuijottaa luuria? Sen voi tehdä selvinkin päin. Ei se siitä surullisemmaksi muutu.”
Fatima kuiskaa: ”Mistä me puhutaan?”
Osoitan puhelinta. Fatima lyö nyrkillä olkapäähän.
”Valeuutinen”, älähdän. ”Perun puheeni. Se oli, maailmankaikkeus on – ”
”Lue”, hän komentaa.
Tartun kännykkään. Esillä on naiskirjamessujen, tämänpäiväisen tapahtuman verkkosivu. En sisäistä heti kaikkea. Laitan lasit nenälle. Tarkennan katseeni.
Näen päivän esiintyjälistan.
Listan kärjessä komeilen minä.
Riisun lasit. Haen järkytystä ääneeni.
”Enhän minä tiedä naisista mitään!”
”En usko”, hän vastaa. ”Viimeiset 15 minuuttia todistavat aivan toista.”
Ojennan puhelimen takaisin.
”Etkä sä sitä paitsi naisista tuolla puhu.”
”Vaan?”
”Esittelet kirjaasi.”
”Ketä se kiinnostaa? Nykyään?”
”Hengellinen kehitys? Sehän on erittäin ajankohtainen aihe. Suorastaan päivänpolttava.”
”Hepreaa”, puuskahdan, ”tunnen vielä huonommin kuin naisia. Mikäli mahdollista.”
”Kirjoitit kuitenkin kirjan niistä.”
Sihisen. Huidon hyönteisiä.
”Et kai vain pelkää”, hän kysyy.
”Mitä niin?”



Olisi pitänyt arvata. Mamma oli käynyt kantelemassa, esiliinan kera tai omin päin. Kissan viikset – ei hiirulaista huolittu mukaan johtajan puheille. Mamma oli hoitanut raskaan velvollisuuden vailla taustatukea. Käyttihän Mamma pahaa kieltä taiturimaisemmin kuin kukaan muu.
Oli aika ryhdistäytyä. Oli aika tarttua poijuun, kiskoa itsensä hiuksista ylös suistoalueen upottavasta suosta (joka oli tämä työyhteisö, vaikka sitä professori ei sanonut) Münchhausenin oivaa esimerkkiä noudattaen.
Tarkoittiko professori, että T:n tuli irtisanoa itsensä?
Ei tietenkään tarkoittanut. Mutta työn jälki ei ollut samaa mitä ennen.
T alkoi itkeä. Professori hätkähti, loihti jostain nenäliinapaketin, tyrkytti sitä. T poimi paketista nenäliinan ja niisti.
”Työn jälkeä on vähän vaikee ylläpitää”, T vaikersi, ”kun isoveli kuiskii koko aika korvan juuressa!”
”Mitä isoveli sanoo”, professori kysyi jotenkin pervosti.
”Olet huono. Olet kelvoton. Minä olen siis. Olen rasite koko halvatun elonkehrälle!”
Mille, professori ihmetteli. Hän antoi asian kuitenkin olla. ”Ethän sä ole huono. Et sinne päinkään. Etkä kelvoton. Kuka moista väittää?”
”Kuka?” T tuhahti. ”Ei tietenkään suoraan, siitä jäis kiinni! Sivulauseessa – ”
”Tämä huoli, jonka tietyt tahot on esittäneet – ”
”Ne nyt ei oo ikinä ollu musta huolissaan! Aidosti ainakaan.”
Professori sulki silmänsä. ”Mun on pakko kysyä, sun esimiehenä.”
”Kysy”, T kehotti.
”Onko sun yksityiselämässä jotain joka mun kuuluis tietää?”
T pudisti päätään.
”Onskuld... Onksul joku lääkitys?”
T pudisti ja niisti pontevasti. ”Ei”, hän sanoi.
”Voisiko lääketiede ehkä auttaa?”
Tosiaan voisi. Ei se lääkitys, jota kohden professori häntä kömpelösti ohjaili. T ei halunnut kemiallista potkua keskittymiskykyynsä. Hän halusi, hän vaati lisää rauhoittavia.
Kun T poistui professorin työhuoneesta, hän oli kävellä pikku hiirulaisen yli. Tämä seisoi käytävällä T:n tyhjä kuppi kädessä. Ja ihme tapahtui: hiirulainen puhui.
”Anitan tapa esittää asiansa nyt on mitä on”, hän sanoi. Anita oli Mamman ristimänimi. ”Se esittää asiat omalla tavallaan. Se on sen tyyli. Mutta hyvää se tarkoittaa, loppupeleissä.”
T olisi voinut opastaa hiirulaista, ettei koskaan käyttäisi hänen kuullensa ilmaisua loppupeleissä. Hän ei voinut sietää sitä. Mutta miksi nähdä vaivaa? Miksi tyrkyttää toiselle näkemyksiään?
T hymyili hiirulaiselle.
”Onko kaikki hyvin”, tämä yritti.
”Mulla?”
Hiirulainen nyökkäsi.
”Anitan asiallako sä oot?”
”En!”
”Sekö sut lähetti?”
”Ei.”
”Siinä tapauksessa”, T sanoi, ”pisteet sulle. Olen yllättynyt. Kykenet itsenäiseen ajatteluun. Mitä moni ei uskonut. Eikä usko vieläkään. Mutta palkinnoksi urheudestasi saat suoran vastauksen. Kyllä. Mulla on kaikki hyvin. Saanko nyt mennä? Vai vieläkö inkvisitio venyy ja paukkuu niin kuin vanhan nivelet?”
Hiirulainen katsoi tohtoriin sydäntä särkevästi. Hän oli koonnut itsensä, käynnistänyt sankarillisen yrityksen vaikuttaa asioihin ja ajanut suoraan seinään.
”Mutta kiitos kun kerroit”, T sanoi ja otti kuppinsa hiirulaisen kädestä.



”Kuuntele”, Fatima sanoo ja istuu tuolini käsinojalle.






JATKOA voi kysellä  täältä:




Kuvan henkilöillä ei ole mitään yhteyttä tekstissä kuvattuihin tapahtumiin, jotka ovat silkkaa sairaan mielikuvituksen tuotetta.

VIIMEINEN MUOKKAUS on tehty 27.7.2018 klo 11.13.

Kirjanimeltään LOPUKSI KUOLLUT LAHNA,valmistuu parahiksi kirjoittajan 70- tai 80-vuotispäiville tai 90-vuotispäiville.

Tekijä kiittää Cataa, vanhempiaan ja Miina-kissaa.