Jos seuraisin leffaa, ihailisin leikkausta ja kuvakulmia. Ylistäisin ohjaajan näkemystä ja ammattitaitoa. Mutta tämä on totta.
Kun lähdemme Leppävaarasta, Ruotsi – Suomi -lätkämatsista on pelattu ensimmäinen erä. Ruotsi johtaa 1–0. Asiantuntija Hannu Jortikka näkee pelissä parantamisen varaa.
"Me ollaan jatkuvasti sekunnin, pari jäljessä. Me pyöritään tuolla nurkissa", Jortikka marisee, "väännetään laidoissa. Ei sieltä niitä maaleja tehdä! Ei näitä pelejä näin voiteta! Tukitoimia tarvitaan!"
Saan kotona telkkarin päälle. Toinen erä on lopuillaan, peli 2–2. Ja Jortikka valittaa:
"Meidän syötöt on nyt olleet todella huonoja. Menee luistimiin tai jää taakke tai menee pitkäksi. Ei sillä lailla kunnon hyökkäyksiin päästä!"
Jortikka kaipaa lisää laukauksia. Jos ammutaan, niin ammutaan väärin. Hän luonnehtii vetoja ilmaisulla "toivotaan, toivotaan" muinaisen tv-ohjelman mukaan.
"Tukitoimia tarvitaan", Jortikka kertaa.
Kolmannen erän puolivälissä Suomi johtaa 4–2. Kun peliä on jäljellä reilut yhdeksän minuuttia, Ruotsi kaventaa. Viisi minuuttia ennen loppua Ruotsi tasoittaa.
"On murheellista kun me johdetaan kahdella maalilla", Jortikka toteaa.
"Maajoukkuepelit on sellasia, että näissä pelataan ennen kaikkea voitosta."
Tuntuu kuin olisin kuunnellut kyseistä asiantuntijaa koko ikäni.
Jatkoajalla ei saada ratkaisua.
Jatkoajalla ei saada ratkaisua.
Suomi voittaa rankkarit 2–0.
Jortikan tukitoimia ei enää tarvita.
