Magi Marmara - herrojen laiva

Näyte alla. Linkki lopussa.

Siellä sinä istuit, Steve Oskar Bang-a-Gong, kyyhötit sängyn reunalla Mandalay Bayn sviitissä 32-135 Las Vegas, Nevadassa. Ja istut jälleen, kun sinut on syösty vallasta. Murjotat ikkunan ääressä, listaat plussia ja miinuksia.

Olet järjestyksen mies ennen kaikkea ja ennen muuta. Yhdysvaltain laivaston upseeri, evp. Ampuako vai ei? Siinäpä pulma. Olisit aina halunnut kuulua erikoisjoukkoihin, laivaston ”hylkeisiin”, jotka nappasivat Osama bin Ladenin. Halusit olla tarkka-ampuja. Puntaroit tämänhetkistä tilannetta lapsuudenunelmiesi pohjalta, lasket lentoratoja.

Käyttäisikö erikoisjoukkojen sotilas asetta omia maanmiehiä, siviilejä vastaan?

Kuka moista edes kysyy? Sotilaan tehtävä on puolustaa ja palvella, ei uhata.

Ai vaikka voitaisiin osoittaa, että valtavirta-kantrimusiikin kuuntelijat muodostavat vakavan ja välittömän uhan kansakunnan turvallisuudelle?

No ainakin sen moraalille. No siitä huolimatta. Maan sisäisiin ongelmiin ei voi etsiä sotilaallista ratkaisua. Ratkaisun on aina oltava poliittinen, muista se. Muista 1861 – 1865. Muista 1918.

Bang-a-Gong! Ellet välitä uhreista, ajattele edes itseäsi. Ajattele häpeän määrää, jonka tekosi langettaa. Ajattele perintöä, joka jää. Miksi haluat rangaista itseäsi näin?

Olet ehkä tehnyt jotain, jota ei voi hyvittää. Jotain anteeksiantamatonta, uskot niin – olkoon. Tehtyä ei saa kumottua kuin tietokoneella, eikä se onnistu kuin aniharvoin sielläkään. Mutta räikeimmätkin virheesi, kuten Indian Runnerin tuottaminen, olivat tuiki tavallisia, inhimillisiä erehdyksiä. (Tämä on ehdottomasti oikea lähestymistapa. Muistelkaahan mitä sanoin, kun puhuin Kurtzista.)

Kuka tahansa tuottaja olisi voinut polttaa rahaa siinä hankkeessa. Aivan mahdollista, periaatteessa. Se, että elokuvan ohjaajasta kehittyi myöhemmin oikea irvikuva, pohjapiirros kaikelle sille, mitä inhoamme kehitysmaita-hyysäävissä, isänmaalle-pyllistävissä vasureissa – hei, ei sitä kukaan tuolloin tiennyt! Vuonna 1991 olimme lapsia, autuaan tietämättömiä kaikesta, paljosta pahasta. Ja tuskin Sean Pennin myöhemmistä vaiheista oli vielä tuolloin nähtävissä merkkiäkään. Vai kuinka?

Kroatian sodan ensimmäinen vaihe alkoi sinä vuonna.

Vietin elämäni kesää. Sitä ei pystynyt pilaamaan edes Oliver Stonen heittämä huono vitsi, elokuva nuoruuteni sankarista J.D. Morrisonista. Ja kun ruumiin häpäisyssä oli päästy alkuun, Rolling Stonessa ilmestyi Gary ”Just Do It” Gilmoren pikkuveljen – mietitään tätä hetki – siis murhaajan pikkuveikan kirjoitus, jossa tämä esitti Doors-yhtyeen keulakuvan viestin olleen profetia Reaganin ja Bush vanhemman, vanhoillisten valtakaudesta! Joka toteutui ja meni ohi. Kulttuurihistorian vinkkelistä kiinnostavampi oli samassa lehdessä ollut Bret Easton Ellisin haastattelu. Hän kertoi tuoreen romaaninsa Amerikan Psykon kirjoitusprosessista. En ole lukenut kirjaa, mutta AV on kertonut hillittömiä juttuja siitä.

Phil Collinsin ensimmäinen soololevy on mestariteos. Phil Collinsin toinen soololevy on mestariteos. Whitney Houstonin koko tuotanto on mestariteos!

Ellis kertoi itkeä tirauttaneensa pari kertaa kirjaa vääntäessään, minkä edellisen perusteella voi hyvin ymmärtää. Kirja piti sisällään syvästi järkyttävää materiaalia. Veritekojen kuvaukset kalpenivat auttamatta kertojan uskomattoman kammottavan maun rinnalla. Tulee mieleen päähenkilö kulttikirjassa Tappaja sisälläni. Hänen mukaansa oli ihanampi sivaltaa uhria sanallisesti kuin sanotaan nyt vaikka veitsellä. Molemmat kidutuskeinot olivat kivoja, mutta kielellinen kivempi. Uhrin älyllisen ja emotionaalisen tuskan seuraaminen oli onnea, oli psykopaatin taivas.

Luin lehteä Lissabonissa. Polttavin kysymys loman aikana oli, saisinko tänään ottaa vähän enemmän. Ehkä seuralaiseni innostuisi myös ottamaan. Ehkä meillä olisi syntisen lystiä.

En löytänyt lehdestä horoskooppeja. Samalla muutos teki tuloaan. Minulla ei ollut sen mittaluokasta aavistustakaan.

Ei ollut vielä tavanomaista tuohon aikaan, että näyttelijä yritti vaihtaa alaa, kokeili siipiään ohjaajana – saati, että hän väitti osaavansa kirjoittaa. Pennin pojan saavutusta (ohjaus ja käsikirjoitus, molemmat) pidettiin pienenä ihmeenä. Oliko se isompi temppu kuin Madonnan vieminen vihille, siitä voidaan jatkaa keskustelua heti puheenvuoroni jälkeen. Teidän on kuitenkin syytä panna pari seikkaa merkille:

• Penn oli pahis. Hän oli sanavalmis juoppo, joka puhui hauskoja haastattelussa.
• Penn oli väkivaltainen. Hän oli istunut taipumuksensa vuoksi ihka oikeassa vankilassa. Se säväytti kulttuurisnobia.
• Penn oli Bukowskin kaveri. Ja Bukowski oli eräänlainen vastakulttuurin antisankari vielä tuolloin.
• Ajat olivat toiset. Kaikki olivat vasureita ja juoppoja 1980-luvun lopulla. Ja tosiaan, kaikki.

Lyhyesti, virsi kaunis! Oli aika ennen kuin näyttelijät iskivät kustantamoihin turkiskuoriaisten tavoin, ja on aika sen jälkeen.

Bang-a-Gong, kuuntele! Laita pyssy pois ja kuuntele edes hetki.

Hollywood-harhapolkusi, sekö sinua hävettää? Teit dokumentit Reaganista ja Sarah Palinista. Ei mitään hävettävää siinä. Entä tuottajanurasi? Voitko väittää rahoittaneesi yhtään Terrence Malickin elokuvaa? Tai eurooppalaisia, Lars von Trierin tai kaimasi McQueenin tekeleitä?

Et voi, joten pää pystyyn nyt. Itsesääli ei pue sinua. Juuri teitä, vastaavia tyyppejä vastaavassa tilassa, valeuutisiin erikoistunut Breitbart News on luotu pilkkaamaan. Johdit niitä hyökkäyksiä itse, muistatko?

Sitten sait potkut.

Mikä on, Stevie-O? Mikä päätöstäsi viivyttää?

Kysytään yleisöltä. Äänestetään. Kuka haluaa, että Stephen kääntää aseen ympäri ja päästää päiviltä itsensä, sillä sitä kohti tässä ollaan väistämättä menossa? Miksi tehdä välillistä vahinkoa, jos ei ole aivan pakko?

Käsi ylös, ketkä ovat puolesta! Ketkä vastaan, siunatkaa itsenne. Steve saa ampua ensinnä teidät.

Mitä yritän sanoa, pähkinänkuoressa: Trumpin takapiru, evp, ”ehkä vähän päissään” Kelju K. Kojootti ja Las Vegasin joukkomurhaaja, kapteeni Paddock (hänen nimensä, enkä kuseta), ovat samaa kudosta, jolla unelmamme on tikattu, lyijyä. Ja je vetävät seuraajansa pohjaan mukanaan, sitä lupausta eivät petä.

Se siitä. Olemme hukanneet heihin aivan liikaa aikaa. Puhutaanpa hetki asiaa.

Trollit jaetaan alalajeihin sen mukaan, kenen puolesta ne ovat valmiit Facebook-passinsa polttamaan.

Tämän päivän tarpeisiin riittää, kun todetaan, että lajeja on kaksi: Venäjä-trollit ja Trump-trollit. Wiki-trolleista äkkiä sen verran, että ne kulkevat ryhmien välillä, toimivat eräänlaisina viestimiehinä. Wiki-trollit ovat suuren trolliyhdyskunnan työläisiä ja kuhnureita, muuleja, joita kaikki potkivat. Tohtoritutkija Antero Verkka uskoo, että Wiki-trollien profiilit ovat viimeistä myöten Julian Assangen hallussa kaikki. Ne toimivat eräänlaisina tietovuotajan taiteilijaniminä netissä. Australialainen naputtelee niiden päivitykset itse.

Osa trollien käytöksestä on lajinmukaista. Yksilö toimii tietyllä tavalla siksi, että on trolli – ei siksi, että on vaikkapa Venäjän pauloissa. Muslimikammon lietsominen on piirre, joka vahvimmin yhdistää alalajeja.

Selkein ero lajien välille syntyy suhteessa Israeliin. Venäjä-trolli haluaa hävittää juutalaisvaltion. Trump-trolli ei ole asiasta aivan varma. Ystävällämme Oskarilla on epäilyksensä. Voimme siis päätellä, että Ossi on Trump-trolli.

– Palestiinaa ei ole, hän sanoo.

Tämä märkivä haava valkoisen miehen sydänalassa otti ja katosi? Savuna ilmaan, trauma parani yhdellä iskulla?

Taivas, minkä teit. Eeli, Eeli! Tolvanen, tee maali! Kanadassa me palvomme Eeliä. Mutta voiko hänkään auttaa tässä tilanteessa? Katso nyt. Valtaosa yleisöstä on täysin pois tolaltaan. Vaahto pärskyy suupielistä, pyörremyrsky vapautetaan limutölkistä. Eikä tämä ole kielikuva. Tämä on määrä ottaa kirjaimellisesti.

Onneksi Fifi on jo taksissa.

Takauma, olkaa hyvät. Avaan juoman matkalla hotelliin. Olen laukannut lentokentällä pää kolmantena jalkana, etsinyt labyrintin uloskäyntiä. Tölkin henki on raivona syystäkin.

Taksin takapenkki muuttuu kerralla pornovideon kuvauspaikaksi. Hyvä herrasväki! Oli kielikuva. Mitään ei tapahdu. Vierustoveri, paikallinen kaitsijani – hän on täällä tänään, ansainnut aplodit! Hitto, hän on ansainnut rauhanpalkinnon. Fatima ei ole moksiskaan. Päinvastoin, Fatima on kuin enkeli. Ainahan hän on, mutta nyt aivan erityisesti.

Hetkeä aiemmin hän on kysynyt kirjasta, jota kantaa mukanaan. Haluatko kertoa tarinan itse? Hän vaikenee kuin naurumuuri. Hyvä, ja minähän jatkan.

– Tämäkö on se teos, josta puhuit, Fatima kysyy.

– Suomettumisen salainen muistio? Kyllä, juuri se.

– Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?

– Aivan.

Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa, mikä innostaa minua entisestään.

– Avaapa kirja, jatkan, – ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta, niin näytän...

Avaa salkun, etsin Penguin-pokkaria. Käteeni sattuu evästölkki.

– Voimme verrata sitä englanninkieliseen laitokseen...

Avaan tölkin. Geysir kastelee meidät.

Hetken hämmennys. Sitten Fatima alkaa nauraa käkättää.

Luoja, miten minua hävetti ensi alkuun.

Ei hävettänyt kauaa.

– Oletko nähnyt tätä, Fatima kysyy ja painautuu lähemmäs.

– Olen kuullut puhuttavan, vastaan, – että jossain päin maailmaa on jo puhelin, jota voi kantaa mukana...

Fatima lyö minua nyrkillä olkavarteen.

– Hölmö. Se on sovellus. ”Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa”, kehittäjä kertoo. ”Hanki Aivokatko! Siitä löydät yli 2000 tietokirjaa, joista ydinmehut on imetty ja tiivistetty se aivan olennaisin videoon tai audioon – max. 15 minuuttia. Aivokatko: kun tieto on valtaa.”

– Olen pudonnut kärryiltä, sanon. – Luulin olevani radikaali, kun luen kirjoista pelkät esipuheet.

Fatima tuhahtaa. – En usko.

– Siinä on tietty ajatus taustalla, jatkan. – Lukeminen on kuin yrittäisi istua hurjistuneen sonnin selässä. Kirjan voi yrittää väsyttää, taittaa sen henkisen selkärangan. Tai toinen vaihtoehto: ei kiipeä sen selkään lainkaan. Tarttuu nenärenkaasta. Ja vääntää.

Fatima käkättää ja tyrkkää minua, taklaa melkein kumoon takapenkillä. Olemme perillä.

Siirrymme hotellihuoneeseen, missä pornovideo sitten tulee todeksi. Ei, hetki... oliko tuo valeuutinen? En kommentoi, ottakaa ja syökää. Suoristamme kaulukset, laskeudumme hotellin aulaan – Holiday Inn, tässä ihan vieressä – missä jo mainittu Bruno meitä odottaa.

Kättelemme. Fatima ei halua esitellä.

Bruno tekee sen hänen puolestaan. Bruno on paitsi Fatiman yhtiökumppani myös aviomies.

Asetelma ilahduttaa meitä niin, että jaksamme istua kiltisti ja kuunnella ehkä prosentin Brunon puheista. Hän yrittää uuvuttaa meidät hengiltä kertomalla perheen (Minun ja Fatiman, Bruno sanoo ja hymyilee rakastuneesti; hän laskee käden vaimon kädelle, joka välähtää salamana alta pois) unelmaprojektista, kustantamosta joka suuntaa laatukirjallisuuden esoteerisille markkinoille.

Hän mainitsee, että heillä on paikallinen esikuvakin vuosien takaa. Kustantamo, joku kulki nimellä Odessa.

Hieno homma, haluan sanoa, onnea matkaan, syödäänkö jotain? Bruno on suurieleisesti piffannut meille kupit kahvia eikä muuta. Mutta hän vie päivällispuheiltani maton alta.

Aisankannattaja hyppää projektin esittelystä suoraan sen myyntiosioon.

En ikävystytä teitä yksityiskohdilla. Ne löytyvät Umberto Econ romaanista Foucaultin heiluri, josta perheyrityksen strategia on kopioitu välimerkkejä myöten. Ehdotuksen loppuosa menee minulta koko lailla ohi. En osaa kuin ihmetellä, miten typeränä velikulta minua pitää.

Yksi lause tarttuu silti korvaan. Esitellessään virtuaalisen kustantamonsa julkaisupolitiikkaa Bruno sanoo:

– Me ei olla mitään vasemmistolaisia...

Mikä tarkoittaa, että ovat. Tietenkin ovat. Tai Bruno on ainakin, voissa paistettu vasuri. Fatimasta ei ota selvää.

Tuokaa näytille blondi, joka ottaa nimekseen Fatima, ja kerron kädestä pitäen, mitä on kulttuurinen omiminen.

Jos taas blondi on värjännyt hiuksensa mustiksi, olemme hukassa. Ei ole semanttisia suuntaviittoja: kukaan ei kerro, onko kyse rotunaisesta. Meidät on myyty – eikä rouva ole pannut likoon ropoakaan.

Tai ehkä hänellä on peruukki. Katsokaa nyt! En löydä sanoja. Ilo astuu elämääni kuin kotiinsa, laittaa tulen takkaan ja julkisivu romahtaa.

Bamiyanin Buddhat. Näettekö? Rannalla Uma Thurman huiskuttaa. Vierellä te, miehet, seisotte. Kaikilla on kylpytakit auki. Myöhäistä, olette mennyttä. Opiskelijat ovat täällä.

Opiskelijat, talebit, tunnetteko?

Muokattu 31.3.2018

U U T U U S !

OSTA TÄÄLTÄ.

Bill Ayers Etc

Tämä teksti on poistettu lopullisesta versiosta. Kyseisen ratkaisun löydät kirjasta.

ISISin edeltäjä Irakin al-Qaida teki kaiken väärin. Sen ensisijaisia uhreja olivat shiiamuslimit, mutta omatkin kelpasivat Moolokin kitaan. Vasta kolmas kohde järjestön listalla olivat maan miehittäjät, länsiliittouman sotilaat.

Liittouma puhui ennen pitkää paikalliset heimot puolelleen. Terroristit nujerrettiin monikansallisen yhteistyön voimin. Heimopäälliköiden kosiskelussa liittouman asiaa ajoi parhaiten Irakin al-Qaida itse. Se oli johtajansa näköinen barbaarilauma. Joukon verenhimoa nostatti ikääntynyt nuorisorikollinen Jordaniasta, Abu Musab al-Zarqawi. Tämä aloitti omakätisesti videolle kuvatut kurkunleikkuut. Iso emiiri bin Ladenkin hytisi inhosta, kun pikku emiiri Abu Musabista oli puhe.

Liittouma pudotti kaksi parin tonnin pommia Zarqawin niskaan, sen pituinen se.

Aprillia! Seitsemän vuotta kului, ja käärmeenpesästä pulpahti muna, jota koristi uusi rimpsu arabiaa. Irakin ja Syyrian islamilainen valtio, ISIS, oli syntynyt. Sen johtaja oli korkeakoulunsa käynyt, uskontotieteen kandi Abu Bakr al-Baghdadi. Hän oli, mikäli mahdollista, vieläkin väkivaltaisempi kuin seinähullu Zarqawi. Eikö se koskaan lopu, asiantuntijat voihkivat uutislähetyksissä kautta maailman. He vääntelivät käsiään ja vertasivat al-Shamin terrorismia Hydraan – antiikin hirviöön, jolla on käärmeen vartalo yhdeksän päätä.

Joka kerta kun leikkaat pään irti, tilalle kasvaa kaksi uutta.

Johda siinä sitten vapaata maailmaa, yritä irrottautua sodasta.

Näyttää nimittäin, ettei terroristi koskaan opi.

Näyttää väärin. Tietty taho on ottanut opikseen ja tehnyt välirikon Bagdadin kanssa aikaa sitten. Jos harrastaisin vedonlyöntiä, laittaisin rahani likoon juuri kyseisen porukan puolesta, eettisistä syistä ennen muuta. Säännöistä viis! Hunter S. Thompsonin veikkasi itsekin McGovernin puolesta, vaikka tiesi, ettei toivoa enää ollut.

Joka tapauksessa, uutisvirran marginaalissa tapahtuu vaikka mitä mielenkiintoista. Ankeinkin meno täällä hämärän rajamailla on innostavampaa kuin paras mahdollinen, mitä aikuisviihteellä on tarjota.

Harrasta Lähi-itää, älä pornoa. Tuomas, kuuletko?

Asiasta toiseen: ryhmän nimi oli Weatherman, yksikössä. Se pöllittiin Bob Dylanin kappaleesta. Seksistinen ja ideologiassa uitettuhan nimi oli, eikä sitä vaihdettu hetkeäkään liian aikaisin. Uudestisyntynyt porukka kulki nimellä The Weather Underground, ja sen iskuissa kuoli ainakin yksi poliisi, toisin kuin jutussasi väität[1].

Hänen nimensä oli Brian McDonnell. Suremaan jäi vaimo ja kaksi lasta. Toivokaamme sinun tähtesi, Tuomas, että McDonnell saa levätä rauhassa. Herääminen on hirveän vaikeaa, kun on kaiken yötä leikkinyt hippaa kuolleiden kanssa. Minä sen tiedän jos kuka.

Ehkä perhekin on päässyt elämässä eteenpäin.

Mikäli itse olet päässyt tähän asti, voit jo huokaista. Pahin on ohi. Sinut on hyväksytty avantgarden erikoisjoukkojen eliittiporukkaan. Olet miltei valmis, kahlaat vain sata sivua, sitten voit mennä tenttiin. Vastaat omatuntosi esittämiin kysymyksiin ja vannot valan. Lupaat käyttää opittuja taitoja yksin puolustustaisteluun ja olet vapaa.

Runoilijan sanoin:

oi olet vapaa

minne tahansa menemään,

olet harvinaisen vapaa: vain

nopeutesi määrätään.

Antoisaa elokuvailtaa. Weathermanista verhotusti kertova Ikuiset liittolaiset[2] on muuten järkyttävintä saastaa, mitä Hollywood on koskaan markkinoille puskenut. Se leffa jos mikä on rappiotaidetta. Samaan kasaan voidaan viskata myös kotimainen dokumentti War/Peace samasta aiheesta. Näin sen toissapäivänä. Bill Ayers itse oli yllättävän mukava ukko. Vaihdoin pari sanaa hänen kanssaan: tulimme yhdessä ulos vessasta, ja tähän kuvaelmaan voimmekin lopettaa tarpeettoman esipuheeni. Tulipahan tehtyä ja niin edelleen.

Saattaa Bill silti olla murhaaja. Hän manipuloi tämän kirjoittajaa niin, että olisi voinut luututa tekijällä vessan lattiaa. Bill parjasi hienovaraisesti juudastaan Bryan Burroughia, jonka kirjaa ei ollut edes lukenut. Hän kertoi kenen kanssa Burrough on naimisissa. Nimi ei sanonut minulle mitään. Bill selitti kärsivällisesti, että Burrough’sta oli tullut ajan mittaan vasemmistolainen.

Hän tiesi mistä narusta vetää, miten saada kuulija luottamaan Billin sanaan, epäilemään kaikkia muita. Hän laittoi kätensä lempeästi olkavarrelleni. Hän imarteli ja lumosi.

Samassa lauma liehittelijöitä laskeutui Billin tykö ja kantoi hänet pois.

Emme ehtineet sanallakaan sivuta Syyriaa.

[1] Tuomas Rantanen: Sääennustajien testamentti. Voima 4/2017, s. 60. – Tämänkin kirjoittaja erehtyy. McDonnellin murhaajat käyttivät yhä nimeä Weatherman. Isku tapahtui siis ennen New Yorkin suurta pamausta, joka oli aito uroteko: järjestö tappoi kolme jäsentään, ei muita. Se oli vahinko, mutta kaikki lasketaan.

[2] The Company You Keep, ohjaus ja miespääosa Robert Redford. Tuomas pitää leffasta, kuten on useaan kertaan todennut.

The director, Bill Ayers, and Paleface, that punk.

Rantanen vs. Kelly

Kansalaiset!

Terroristit Bill Ayers ja Bernardine Dohrn saapuvat Suomeen torstaina 11.5.2017.

Pieni mielenilmaus ei olisi pahitteeksi. Kansalaisvelvollisuutemme on osoittaa, että vasemmistonatsit eivät ole tervetulleita Espoon elokuvafestivaaleille eivätkä muutenkaan. Vähintä mitä voimme tehdä, on heittä pariskuntaa mädillä tomaateilla ja kananmunilla.

Seuraavassa aiheeseen liittyvä katkelma teoksesta Ajatko aktivistiksi.

Älä tee sitä, rättimainos varoittaa. Vihollisen viesti tulee kääntää nurin, sen todellinen sisältö härnätä esiin. Mutta maineikas kultainen vasikka, LSD-guru Timothy Leary kehottaa hänkin heittämään sikseen. Ihmisen ainut tehtävä on sulautua Kosmokseen, eikä hippi-isä tässä kehota valtaamaan kulttuuriravintolaa. Herää jo, kapakka ei ole koko maailma. Kukaan ei sinua niistä pöydistä hae, paitsi poliisi ja noutaja ja ehkä Mefistofiilis.

Tämä teksti on RAAKILE. Lopullisen version löydät kirjasta.

Riistäjä ja anti-imperialisti sanovat siis samaa. Missä on erotuomari Rantanen, missä Chomsky? Jotain hämärää on tekeillä, silti profeetta ja tämän torvi ovat jääräpäisesti vaiti. Jos ei tämä ole salaliitto, vieläpä kevään ensimmäinen, lupaan liittyä muslimiveljeskuntaan.

Aiot aktivistiksi. Oletan niin, muuten et olisi tässä. Hyvä... mutta aktivismi ei yksin riitä, enää. Lisäksi on oltava Delfoin oraakkeli, nykyajan Nostradada, täytyy osata ennustaa ja vieläpä oikein. Kuka käärii toimistasi välilliset, kuka välittömät voitot? Kenen pussiin uhosi pelaa?

Tutki itseäsi. Mieti, haetko huomiota vai oikeinko tosissaan vaadit maailman taipuvan tahtoosi.

Otetaan esimerkki. 1970-luvun amerikkalaiset aktivistit (ryhmät kuten Weatherman ja Symbionese Liberation Army) räjäyttivät pommeja ja ampuivat poliiseja, koska... no hei, olivat niin yksin. He kaipasivat kuulijaa, toivoivat että joku jossain ottaisi heidätkin vakavasti. Siksi he sylkivät julkilausumiaan iskujen jälkeen, niitä ennen ja vaikkei iskusta ollut hajuakaan, kuin uhmaikäinen tulostin. Uran käännyttyä laskuun tietyt Sääennustajan jäsenet – Voima-lehden suosima Suomen-vieras Bill Ayers ja tämän myötäilijät – totesivat itsekin, että pomminheittely oli pelkkä PR-temppu. Iskujen tavoitteena oli kiinnittää kansakunnan huomio itse asiaan, porukan kirjallisiin saavutuksiin. (Ai mitäkö niissä sanottiin? Sitä samaa, mollattiin poliisia ja armeijaa. Jos aihe kiinnostaa, löydät kaiken tietämisen arvoisen Bryan Burroughin ensyklopediasta Days of Rage.)

Jos väkivalta oli kerran mainosta, olisiko iskut voinut tässä vaiheessa lopettaa? Ennustajien brändi tunnettiin jo kautta maan. Vastaus on ilmeinen. Ainoastaan pommit pitivät ryhmän nimeä esillä. Heillä ei ollut enää varaa luopua niistä. Ja mitä mainoskanavaan tuli, terrorismi soi tuotteelle tuhatverroin näkyvyyttä ja kuuluvuutta verrattuna perinteisiin hiljaisen tiedon väyliin, kuten mielenosoituksiin, haastatteluihin ja pop up -tempauksiin, joita tuolloin kutsuttiin happeningeiksi. Hei, hyväntahtoinen internet – ketä se kiinnostaisi?

Ei ketään, aivan. Edeltävästä nousee kaksi kysymystä: (1) Olivatko ”hirvittävät huussin räjäyttäjät” (FBI:n lempinimi ennustajille) lauma harrastajakirjoittajia, jotka olivat vain eksyneet ja pahasti? (2) Miten on itsesi laita? Haluatko kirjailijaksi?

Tässä tulevat vastaukset: (1) kyllä ja (2) sinun kai se pitäisi tietää... eikö?

Jos vastaat kyllä, aiot alkaa tekijäksi, saanko pyytää, lopeta heti. Vielä ei ole myöhäistä perääntyä. Ei maksa vaivaa, usko pois. Siihen asti kun sanataiteessa järjestetään jotain X-Factoria muistuttavaa, pitäkööt paskansa, oikeesti.

Jos haluat tähdeksi keinolla millä hyvänsä, tilanne on toinen, terrorismi varteenotettava koulutuspolku. Ajattele nyt Bostonin maratonin pommi-iskuista kuolemaantuomittua Dzokhar Tsarnajevia. Hän pääsi Rolling Stone -lehden kanteen. Hänestä tuli kapinallisten tyttöjen ja poikien märkä uni. Jaharin maailma, kannessa luki. (Jahar on tyypin etunimen jenkkiversio, niinkö JJ... Jacobs.)

Kelaa. Susta tehdään kansijuttu lehteen, joka on entinen alakulttuurin äänitorvi. Ja sen jutun mukaan sulla on aivan ikioma maailma.

Maailma on sinun.

Näiden mahdollisuuksien edessä on käsittämätöntä, että suuri enemmistö jää mieluummin kotiin illan elokuvan ja bulimian pauloihin. Vaikka voi kai siinäkin lajissa nousta mestariksi. Sen kun loikkaat metatasolle. Mikä sen tv-ohjelman nimi onkaan, Uusavuttomat?[1]

Tyydy enempään

Suuri yleisö istuu kuskin paikalla aktivismi – terrorismin Dakar – Pariisi -rallissa, niin oudolta kuin ajatus ensi alkuun kuulostaakin.

Suoran toiminnan sanansaattaja ja väkivallan apostoli taistelevat molemmat kartanlukijan paikasta kärkikaartin autossa. Ne tappelevat sijasta hiljaisen enemmistön sydämessä ja korvien välissä (toivoen vailla toivoa, että heille on tilaa). Aktivisti ja terroristi houkuttelevat äkisti kyllästyvää kansaa puolelleen suurin puhein ja teoin, jotka harvoin kestävät lähempää tarkastelua.

Teot säilyvät aikain saatossa tuskin koskaan, puheet hiukan harvemmin. Kuka olisi kuullut ex-ennustaja Bill Ayersista, jollei iki-ihana Megyn Kelly[2] olisi hiillostanut häntä Fox-kanavan haastattelussa? Oletko nähnyt, kuinka varhaiskasvatustieteen professori kiemurtaa[3]? Eikä Ayersin tulenarasta menneisyydestä olisi piitattu tämänkään vertaa, ellei lieroa olisi kytketty kautta rantain presidenttiehdokas Obamaan.

Maine katoaa, puheet unohtuvat. Vain hirmutöiden muisto elää.

Vaan entä jos olisi toisin päin? Jos aktivistin puheet olisivat pahoja ja teot jaloja?

Miten edistyksen soihdunkantajat siihen suhtautuisivat?

Antakaahan kun kerron.

ISISin edeltäjä Irakin al-Qaida teki kaiken väärin. Sen ensisijaisia uhreja olivat shiiamuslimit, mutta sunnitkin kelpasivat Moolokin kitaan. Vasta kolmas kohde järjestön listalla olivat maan miehittäjät, länsiliittouman sotilaat.

Irakin al-Qaidaa johti ikääntynyt nuorisorikollinen Jordanista, Abu Musab al-Zarqawi. Hän aloitti omakätisesti videolle tallennetut kurkunleikkaamiset. Länsiliittouma puhui ennen pitkää paikalliset heimot puolelleen ja nujersi terroristit. Tässä suostuttelussa liittouman asiaa ajoi parhaiten Zarqawi itse. Osama bin Ladenkin hytisi inhosta, kun šeikki Abu Musabista oli puhe.

No, 5 – 7 vuotta kului, ja käärmeenpesästä pulpahti muna, jota koristi uusi rimpsu arabiaa. Irakin ja Syyrian islamilainen valtio (ISIS) oli syntynyt, ja sitä johti uskontotieteen kandi Abu Bakr al-Baghdadi. Pian ajankohtaisohjelmien asiantuntijat vertasivat tuskissaan alueen terrorismia Hydraan – antiikin hirviöön, jolla on käärmeen vartalo yhdeksän päätä.

Joka kerta kun pään leikkaa irti, tilalle kasvaa kaksi uutta.

Johda siinä sitten vapaata maailmaa, yritä irrottautua sodasta.

Näyttää nimittäin, ettei terroristi koskaan opi.

Näyttää väärin. Joku on ottanut opikseen ja tehnyt välirikon Bagdadin kanssa jo aikaa sitten Jos harrastaisin vedonlyöntiä, laittaisin rahani likoon juuri tämän porukan puolesta, eettisistä syistä ennen muuta.

Uutisvirran marginaalissa tapahtuu vaikka mitä mielenkiintoista. Täällä hämärän rajamailla ankeinkin meno on innostavampaa kuin se kaikkein paras, mitä aikuisviihteellä tarjota.

Harrasta Lähi-itää, älä pornoa. Tuomas, kuuletko?

Asiasta toiseen: se on Weatherman, yksikössä. Nimi on ideologiassa uitettu ja seksistinen, tiedän. Sen takia se vaihdettiinkin. Syntyi The Weather Underground, ja sen iskuissa kuoli ainakin yksi poliisi, toisin kuin jutussasi väität[4].

Uhrin nimi oli Brian McDonnell. Häneltä jäi vaimo ja kaksi lasta. Toivokaamme, Tuomas, sinun vuoksesi, että McDonnell saa levätä rauhassa. Herääminen on kauhean vaikeaa, jos on kaiken yötä leikkinyt hippaa kuolleiden kanssa.

Ehkä vaimo ja lapsetkin ovat päässeet elämässä eteenpäin.

Mikäli itse olet päässyt tähän asti, voit jo huokaista. Pahin on ohi. Sinut on hyväksytty avantgarden erikoisjoukkojen eliittiporukkaan. Olet miltei valmis: kahlaat enää sata sivua, sitten voit mennä tenttiin. Vastaat omatuntosi esittämiin kysymyksiin ja vannot valan. Lupaat käyttäväsi opittuja taitoja yksin puolustustaisteluun ja olet vapaa.

Runoilijan sanoin:

oi olet vapaa

minne tahansa menemään,

olet harvinaisen vapaa: vain

nopeutesi määrätään.

Antoisaa elokuvailtaa. Ikuiset liittolaiset[5] on muuten järkyttävintä saastaa, mitä Hollywood on koskaan suoltanut. Se leffa jos mikä on rappiotaidetta.

Pannaan palamaan.

---

[1] Kirjoittaja tarkoittaa Sohvaperunoita.

[2] https://www.youtube.com/watch?v=9i-Lkq1btP0

[3] https://youtu.be/53R8ky14VKA

[4] Tuomas Rantanen: Sääennustajien testamentti (linkki). Voima 4/2017, s. 60.

[5] The Company You Keep, ohjaus Robert Redford.

Lantion kaari

18. syyskuuta 201*

Olen nähnyt Syyrian tulevaisuuden, ja sen nimi on JaF. Painakaa nimi mieleen, Jaish al-Fateh (tai Fatah, mutta sitä muotoa jokainen järkevä ihminen haluaa välttää).

Tuomioja: Syyriassa kuollut suomalainen teloitettiin vakoojana

Viime viikolla paljastunut suomalaismiehen raaka surma Syyriassa oli terroristijärjestö Isisin toimeenpanema teloitus. Näin väitti Erkki Tuomioja Facebookissa, päivityksessään, jonka hän sittemmin poisti.

Tuomiojan englanninkielinen kirjoitus kuului kokonaisuudessaan:

– Ansionsa mukaan? ISIS teloitti suomalaismiehen vakoojana, lähteet kertovat. Ei pidä alkaa kilpasille Zeus’n kanssa, ellei osaa heitellä salamoita – vanha Balkanin sanonta!

Tuomioja ei ollut vastannut HS:n yhteydenottoihin lehden mennessä painoon. SDP:n eduskuntaryhmä ei halunnut kommentoida asiaa. Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne painotti, että lausunto oli täysin harmiton.

– Te taas haluatte paisutella asiaa, Rinne sanoi viitaten toimittajiin. – Mutta siitähän teille maksetaan. Kuka maksaa, se olisi hauska tietää. Kirjoittaisitte siitäkin joskus.

Olen nähnyt niin ikään omaan tulevaisuuteeni. Luin sen tänään lehdestä. Vaellan keskikaupungilla, poikkean kirjakauppaan. Ostan evääksi Koraanin. Se tuo mieleen Daniil Harmsin.

Me sanomme heille: »Muuttukaa halveksituiksi apinoiksi!»

Palaan uupuneena kotiin. Luen Koraania, katselen silmäkulmasta Peter Jacksonin Tarua. Kaikki on niin herttaisen samantekevää. Vähitellen elokuvan taistelukohtaukset voittavat välinpitämättömän katsojan (minut) puolelleen. Pahojen joukoissa riehuu yli-inhimillinen soturi, joka näyttää intiaanilta. Ikävöin Hullua hevosta.

Vaimonne ovat teidän peltojanne. Käykää pelloillanne, milloin haluatte.

Siri hyvä!

Ajatteletko koskaan, kun matkustat paikallisjunassa tai kulutat metrolaituria, ajatteletko kuka noita tiloja siivoaa? Itse en juuri muuta mietikään. Pinnat kiiltävät niin, että voisi kuvata House of Cardsia! Ja kun paikat säihkyvät, äänet korostuvat entisestään. Ne juttelevat sinulle, riisimurot lapsuuden mainoksessa…

Olet niin nuori, tiedän. Mutta muinoin televisiossa kerrottiin koko perheelle, kuinka murot alkavat puhua: ei muuta kuin kaadat maitoa niihin.

Ja vielä ihmetellään, miksi mielenterveystoimistot (MIT) ovat ratketa saumoistaan.

Istut ja luet, esität lukevaa. Jäät maistelemaan jotain ilmaisua. Katsot ikkunasta ulos. Kuuntelet. Maailma on lukenut kirjaa kanssasi ja huutaa nyt kantojaan siihen

Oi, ollapa Oglala, rapisee Metro-lehti. Kumipohjaiset kengät kävelevät kaunosielun yli: Miksei saman tien Hunkpapa? Onko hullumpaa nimeä enää kuultu! Jos Hullu hevonen olisi ollut Hunkpapa Hemingway, hänestä ei olisi koskaan tullut tähteä. Ei siis ikinä! Mikä onni, että hän sattuman oikusta syntyi heimoon, jolla oli niin sairaan kuuli nimi... ja ratkaisun hetket soturin elämässä kestivät joitain, mitä? Minuutteja. Miten siihen voi valmistautua? Kukaan, koskaan? Sattumaa, sokeaa sattumaa kaikki! Tämän pojan elämä on ohi.

Kumipohjat ovat pysähtyneet, luovuttaneet. Vastapäätä käsilaukun sisältö on pyörremyrskyn kourissa, kun omistaja etsii jotain eikä löydä. On niitä muitakin, tavarat laukusta kailottavat, nimiä jotka ovat ennemminkin huvittavia kuin kunnioitusta herättäviä. Esimerkiksi Miniconjout.

Kurkkupastilli poksahtaa folion läpi: Samaa mieltä! Ja kymmenet sormet tanssivat kosketusnäytöillä. Ne tavaavat Sans Arceja. Mikä kaari niiltä puuttui, lantion?

Esineiden on valta, voima ja kunnia, ja Robbe–Grillet on niiden profeetta. Ihmisellä ei ole väliä, olipa kerran minä.

Jos olisit kissa, kehräisit. Olet kääntänyt katseesi junan lattiaan. Siinä on valkoisia ja mustia siruja siniharmaalla pohjalla. Miten siistiä, haluat huutaa, miettikää, jos tausta olisi musta? Tulisi aamujunassa tunne kuin avaruuskävelyllä olisi.

Joku siivoaa senkin, joka päivä.

Lattian, avaruudenkin, ehkä. 

Hän siivoaa sillä saa siitä palkan.

Miksi siivota, jos ei saa mitään? Miksi joka halvatun pinnasta täytyy peilata omaa kuvaansa? Mitä ollaan myymässä ja kenelle? Tätä maata? Ei sitä kukaan huoli kuitenkaan.

Terveysnatsit ja digitaaliaika ovat syypäinä siivoushysteriaan. Itseinhosta on kyse, pohjimmiltaan, ja kuolemanpelosta. Herätkää. Onko ajatteleminen sallittua? Kaivataan siivousta, huutomerkki, luki viestissä jonka pöydälleni jättivät, nuo VVO:n kyylät!

Hyvät naiset ja herrat, tehkää itsemurha.

Kuollaan housut jalassa ja hiukset päässä (periaatteessa) niin kuin Lakotat.

Tässä kohtaa ajatuskulkuihini tuli katkos. Nousin junasta ja riensin kotiin kuuraamaan. Tein sen hyvissä ajoin ennen seuraavaa deadlinea. Ja katso, ihmeiden ihme: kun olin siivonnut, halusin pitääkin kotini siistinä.

Tulen maanpuolustuskorkeakoulun pihalta ja tiedän.

Olen nähnyt panssarit Helsingin kaduilla.

Ai minkä takia Tuomioja poisti Meathook-päivityksensä? Hän tajusi, että kuollut suomalainen oli Bruno Jäntti eikä tämä ollut oikeasti kuollut. Ainoastaan kaverin korvien välissä ei esiintynyt havaittavissa olevaa elämää, eikä moista sopinut sanoa ääneen. Joutuihan Tuomioja tulemaan saman vaivan kanssa toimeen itsekin. Se, rakkaat kanssamatkustajat, ei ollut leikkiä eikä uskon asia. Se oli totta.

Kiivettyään saarnastuoliin al-Baghdadi pysähtyi ja alkoi kaivella tikulla hampaitaan. Suun hygienia ennen kaikkea. Eipähän tule puhuttua paskaa. Tuon innoittamana aloin heti käyttää hammaslankaa. Sekin on vastarintaa. Sano hammaslanka – ja erotut fanaatikoista!

Lattian luuttuaminen on tykistökeskitys. Sen päämäärä on möyhentää vastustajan linjat valmiiksi imurin, jalkaväen, tulla. Jalkaväen hyökkäyksen täytyy seurata tykistön esitystä välittömästi. Ymmärsitkö, heti. Ensin moppi, sitten imuri.

Mene, mene, mene.

Pölyyn ja pikkutahroihin tehoaa parhaiten kevyesti kostutettu WC-paperi. Rättiä käytetään kiireessä.

Paperin tuhlaaminen, veden valuttaminen... niin julmetun syntistä... ja taivaallista! Maailma tuhoutuu, ohjukset ovat matkalla, halleluja.

Jos tilanteen annetaan jatkua tällaisenaan, on ajan kysymys, milloin siirryn koviin aineisiin.

Mitä sanoisit, Siri, jos jonain päivänä kantaisin kaupasta talouspaperia?

Koraalikirjan maallistunut perillinen feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.

Nimitystä feraalikirja käytti tiettävästi ensimmäistä kertaa pelätty kirja-arvostelija S. Laurila vähää ennen kuolemaansa. Nimi on saatu yhdistämällä sanat feisbuk ja moraali. Sinällään totuudenmukainen luonnehdinta “referaatti” ei Laurilan mukaan tee asianomaisille teoksille kyllin oikeutta, suo riittävää painoarvoa. Laurila halusi vohkia arvostelemilleen hengentuotteille kipeästi kaivattua tunteen paloa jostain... mistä tahansa, tuo Prometheus kriitikon asussa... vaikka sitten lajityypin nimestä.

Feraalikirjan renessanssi hakee voimansa elokuvasta. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino ovat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Todellisuus on kuollut, he muistuttavat, eikä vainajaa kaipaa kukaan. Pojat tekevät elokuvaa elokuvasta. Kirjallisuutta mykkäelokuvista puolestaan loihtivat palkitut kansalliset suuruutemme. He roikkuvat paviaanilasten lailla Hegelinsä rintakarvoissa, tasapainoilevat nuoralla, joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin väliin. Tehkää perässä. Kavereiden pahin painajainen on lukija joka sanoo kiitos vain, hän osaa jo ajatella itse.

Feraalikirja on modernismin lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita opetuslapsia puolelleen – eikä federalisti moiseen edes pyri. Kirjoittajan ainoa, kohtalaisen vaativakin tehtävä on muokata esillä ollutta aineistoa, leikata, liimata ja laittaa materiaali taas jakoon paremmin sulavassa muodossa.

Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Et vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat kuitenkin seurata, kun Piia Pasasen lukee niitä, vaikka koko yön.

Esillepano ennen kaikkea, ja kierrätys kunniaan.

Ja vaalilausetta lainatakseni: »Saat mitä tilaat.»

Kaikesta edellä esitetystä saattaisi päätellä, että feraalikirja on uusi keksintö. Näin asia ei kuitenkaan ole. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit – hutera asiantuntemus, räikeät yleistykset, kohtuuttomuus kaikessa – on Arthur Rimbaud’n laatima antologia Kausi helvetissä. Tekijän äiti julkaisi sen vuonna 1873. Kirjaa ei tule sekoittaa samannimiseen, Bosnian sodasta kertovaan reportaasiin. Balkanilta kaiken tietämisen arvoisen kertoo seuraava merkittävä feraalikirja, Greg Campbellin The Road to Kosovo: A Balkan Diary. Siitä ilmestyi toinen, lopullinen laitos vuonna 2011.

Muita ensiluokkaisia koraalikirjoja ovat Florian Illiesin 1913: The Year Before the Storm ja Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull and the Battle of Little Big Horn…

Siri. Noni, noni, noni.

Teppo. Kumpaakaan ei tiettävästi ole saatavilla suomeksi.

Siri. Poikki.

Teppo. Sä et tietenkään jaksa mitään hölö, hölötystä. Sä kaipaat jotain, emmä tiedä, omakohtaista?

Siri. En mä…

Teppo. »Unelmoin tasosta, jolla omakohtainen, kansantajuinen ja vahvasti kumouksellinen yhtyvät.» Jim Thompson, täältä pesee! Olet ehkä huomannut muutoksen joka kämppäni siisteydessä on tapahtunut sitten viime näkemän?

Siri. Joo. Kyllä.

Teppo. Oot sä nähny tiskipöydän? Et? Tu kattoon! Ja näet ylpeyteni aiheen. Astiat eivät enää ryömi likavedestä altaan reunalle huojumaan. Ei, vaan kököttävät siististi rivissä, puhtaina, kuivauskaapissa!

Siri. Mahtavaa.

Teppo. Ja tämä muutos on pysyvä. Inshallah.

Siri. Täällä on muutenki, ihmeen... verrattuna.

Teppo. Ja kuka tai mikä on saanut ihmeen aikaan?

Siri. Oot sä tavannu jonku?

Teppo. Joo, ton Jabhat al-Nusran.

Siri. Tä?

Teppo. Nusran rintama, Syyrian al-Qaida, se on niiden haarakonttori. Tekee aika omavaltaista politiikkaa.

Siri. Jaa.

Teppo. Onko nyt riittävän omakohtaista?

Siri (huokaa). Ja sama ralli jatkuu vaan.

Teppo. Ei jatku. Tää on totta. Mun oma henkilökohtainen helvetin kalliilla hankittu, pimeässä loistava Jeesukseni... Mä näin videon.

Siri. Kuka ei olis. Nähny.

Teppo. Sä et usko näitä tyyppejä! Taivaalta sataa tulta ja tulikiveä, niillä on kimpussaan puoli maailmaa, Venäjä ja Syyrian hallitus päälimmäisinä, ja mitä ne tekee? Pesee astiat aterian jälkeen. Joka aterian. Pitää tiskipöydän puhtaana. Jos se ei ole vakuuttavaa, mä en tiedä mikä on.

Siri. Ne on terroristeja.

Teppo. Väittää kuka.

Siri. Väittää kaikki. Mutta sä oot eri mieltä?

Teppo. Niitten viholliset ne pahimpia on. Ja hei, niitä on kaikkialla! Ja silti, nää pojat, ne vain tiskaa. Pitää päänsä – kuvainnollisesti ja käytännössä, toivon mukaan. Ja tää on aivan eri asia kuin hammaslanka. Sanohan, sä kun oot suuri IRA:n ystävä...

Siri. Ai miten niin?

Teppo. No kun ei mun analyysi kelvannu.

Siri. ...

Teppo. Niiden marttyyristä, Sandsin Bobista...

Siri. Voi hyvänen aika.

Teppo. Että mitä?

Siri. Analyysi!

Teppo. Ni.

Siri. Ei se ollu mikään analyysi!

Teppo. Vaan mikä?

Siri. Jotain joka tarttuu kengän pohjaan. Vessassa, riekale vessapaperia.

Teppo. Missä on sellanen vessa?

Siri. En kuule tiedä.

Teppo. Mieti!

Siri. Akateemisen Karjala-Seuran vessa.

Teppo. Missä se on? Nyt sä et voi enää perääntyä. Sun on pakko näyttää mulle!

Siri. Sen kun meet tohon, mikä toi on, Krouviin.

Teppo. Sielläkö se on?

Siri. Siellä ne on kaikki.

Teppo. Mitä me enää ootetaan? Tartu takkiis, mennään!

Siri. Just, joo.

Teppo. Mä haluun etes kerran kesässä nähä ilmielävän fasistin.

Siri. Kato peiliin.

Teppo. Sielläkö se on? Ei näy kuin onneton puunhalaaja. Sä et usko, et voi kuvitella miten mahoton, sanoinkuvaamaton työ multa on vaikka vaan laskea vettä hanasta. Ei voi! Maailma kaatuu. Herra isä, mä oon saanu äärimmäisen vastuullisen kasvatuksen!

Siri. Mä taas täysin vastuuttoman.

Teppo. Mä en puhu nyt kotioloista. Mä puhun mun eksästä. Se sano ettei käsitä, minkä takia parta pitää ajaa sähköllä. Tästä on nyt 20 vuotta, niillä main. Enkä aja vieläkään koneella. On tarjottu, useaan otteeseen. Mä en saa muita lahjoja, ihan tosi. Ja kone luiskahtaa mun käsistä, menee rikki. Mun sisällä asuu pieni luddiitti. En aja koneella, en.

Siri. Sä oot ollu uskollinen. Siitä mä haluaisin kuulla, en kaiken maailman sodista. Mä haluan kuulla sun tarinan.

J A T K U U  täällä.