Haa! Veri

Yours sincerely,
D

NELJÄS LUKU

Ratsuväki saapuu

SIRI HYVÄ,

Olen pahoillani viime kerrasta. Olen elänyt omissa oloissani niin kauan, etten tiedä, mitkä ovat sopivan käytöksen rajat. Miten sopii siis kirjoittaa. Minun on kai pakko lainata Tommy Tabermannia, kokeiltava kaikkia ovia, täytyy raastaa, mistä kiinni saa. Hänen elinaikanaan se oli vielä sallittua – kunhan et tallannut krapulassa tutisevaa sielua tai jotain.

Mutta ajat ovat muuttuneet.

Lähetän ohessa artikkelin ja joitain aihioita - jos ne yhdessä tai erikseen auttaisivat korjaamaan aiheuttamaani vahinkoa.

Minä muuten en ole krapulassa. Viime kerrasta on reilusti yli kolme vuotta aikaa.

Sinun

Tietotoimistosi

•

Mitä tehdä vapaailtana Vladivostokissa?

Kyseessä on se Venäjän kaupungeista, joka sijaitsee lähinnä Pohjois-Korean mustaa aukkoa, mikäli sallitte lennokkaan ilmaisun. Ette salli? Minkäs teet, Pohjois-Korean yli ei noin vain hypätä. Takavuosien urheiluselostajan sanoin: maantieteelle ei voi mitään.

Vaan paikalliset vähät välittävät.

Voisi luulla, että idän metropolissa olisi maailmanlopun meininki. Eletään kuin viimeistä päivää, kaikki kelpaa. Päinvastoin – täällä ei tuomiopäivän profeettoja palvota.

Alkuperäisväestölle sen omaleimaisen kulttuurin säilyttäminen vireänä on elinehto.

Tämä näkyy Vladivostokissa. Kaupunki pursuaa kansainvälisen vertailun kestävää hengenravintoa harva se ilta. Kaikkiin tapahtumiin ei millään ehdi. Onneksi on internet. Siellä jatketaan keskustelua tärkeistä teemoista; usein jaetaan myös tallenteita, parhaita paloja illan tapahtumista, suoria lähetyksiäkin tämän tästä. Tiedotusvälineet tuntevat vastuunsa, tarjoavat materiaalin maksutta verkkosivuillaan. Näin toimivat myös nettipäiväkirjan pitäjät, täkäläisittäin plokkaajat.

Yksi kaupungin elinvoimaisimmista riennoista on kirjallinen eli clit-mittelö.

Esimerkki-iltana Olli Tammilehto ja Syksy Korhonen kilvoittelevat siitä, kumpi on yltänyt korkeammalle juche-aatteessa. Yleisö ei ymmärrä kärpässarjan sanailusta mitään, mutta ihastelee urheilijoiden puhelahjoja.

Keskikaljassa Tuomas Muraja ja Carl “Fotografiska” Hägglund alustavat aiheesta “Kenen viinat join ja milloin”. Hissa-Teemu haluaisi kovasti osallistua, mutta häntä ei huolita mukaan. Tänä iltana pääsevät ääneen vain todelliset tarinaniskijät. Yleisö kuorsaa jo täyttä kurkkua.

Mikä olisikaan ihanampaa kuin uinua tietäen olevansa turvassa, kun älykäs sanailu jatkuisi taukoamatta estradilla...

•

Kun Bosnian presidentti, muslimi Alija Izetbegović palasi rauhanneuvotteluista Lissabonista, häntä vastaan lentokentälle eivät saapuneetkaan kaverit vaaleansinisin kallella kypärin. Nämä raskaasti aseistetut sotilaat eivät olleet YK:n palveluksessa. He olivat presidentin pahimpia vihollisia, pesunkestäviä serbejä.

Izetbegović ymmärsi olevansa yhtä kuin kuollut, vähintäänkin vanki. Hänet vietiin panssariautossa separatistien tukikohtaan Sarajevon eteläpuolelle. Kun uutinen ihmiskaappauksesta levisi, leirin ulkopuolelle kerääntyi vihainen ihmisjoukko. Se janosi verta, halusi presidentin käsiinsä.

YK-kenraali Lewis MacKenzie kurvasi Roverillaan paikalle juuri kun väki alkoi irrotella katukiviä.

MacKenzie kiipesi autonsa konepellille puhumaan. Ei hätää, hän sanoi. Kansalla ei ollut syytä huoleen. Hän oli tullut neuvottelemaan heidän presidenttinsä vapaaksi.

Väkijoukko vaikeni silkasta tyrmistyksestä. He aikoivat omakätisesti nylkeä Bosnian presidentin, jos vain saisivat tämän käsiinsä. Saattoiko tämä olla jollekulle yhä epäselvää?

Torikokouksen suurin sankari, heidän presidenttinsä, oli Radovan Karadžić. Eikä tämä jäisi kiinni vielä 16 vuoteen.

MacKenzien vierellä hymyili hermostuneesti korkea-arvoinen tarkkailija, jäätelökauppias Carl Hägglund.

EU tunnettiin tuolloin nimellä EY – ehkä siltä ei sen tähden herunut apuja tilannearvion tekemiseen. Hägglund oli, kuinka ollakaan, vaiti.

Noam Chomsky on sittemmin vedonnut tarkkanäköisen kenraali MacKenzien arvioon koko kolmivuotisesta sodasta. Serbien niskaan sysätty ensisijainen vastuu sotarikoksista on kuulemma “hölynpölyä”.

•

Koraalikirjan maallistunut perillinen feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.

Nimitystä feraalikirja käytti ensimmäistä kertaa pelätty kirja-arvostelija S. Laurila vähää ennen kuolemaansa. Hän yritti olla hauska. Laurila toivoi, että hänen kritiikkinsä kohteet saisivat kipeästi kaipaamaansa tunteen paloa edes jostain, vaikka sitten lajityyppinsä nimestä. Kuvaahan laatusana “feral” lähinnä villiintynyttä kotieläintä, eritoten kissaa.

Feraalikirjan tuore renessanssi on saanut innoituksensa elokuvasta. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino ovat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Todellisuus on kuollut, Tarantino ja Kaurismäki julistavat, eikä vainajaa muistele kukaan. Pojat tekevät elokuvaa elokuvasta. Kirjallisuuden puolella Juha Hurme jatkaa – Peter von Baghin jalassa roikkuen – Akin jalanjäljissä. Kaverit taiteilevat nuoralla, joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin välille. Heidän pahin painajaisensa on lukija tai katsoja, joka toteaa, että kiitos vain, hän osaa ajatella itse.

Feraalikirja on modernismin lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa – eikä federalisti moiseen edes pyri. Kirjoittajan ainoa, sangen vaativakin tehtävä on muokata jo esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä, leikata ja liimata ja laittaa materiaali jakoon paremmin sulavassa muodossa.

Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Ehkä, mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Ei vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat kuitenkin seurata, kun Piia Pasasen lukee niitä, vaikka koko yön.

Esillepano ennen kaikkea, ja kierrätys kunniaan.

Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat mitä tilaat.”

Kaikesta edellä esitetystä saattaisi päätellä, että feraalikirja on suhteellisen uusi keksintö. Näin ei kuitenkaan ole. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit – hutera asiantuntemus, räikeät yleistykset, kohtuuttomuus kaikessa – on Arthur Rimbaud’n laatima antologia Kausi helvetissä. Tekijän äiti julkaisi sen vuonna 1873. Teosta ei tule sekoittaa samannimiseen, Bosnian sodasta kertovaan reportaasiin. Balkanilta kaiken tietämisen arvoisen kertoo taasen seuraava suuri feraalikirja, Greg Campbellin The Road to Kosovo: A Balkan Diary. Siitä ilmestyi toinen, lopullinen laitos vuonna 2011.

Muita ensiluokkaisia koraalikirjoja ovat Florian Illiesin 1913: The Year Before the Storm sekä Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull and the Battle of Little Big Horn. Kumpaakaan ei ole käännetty suomeksi.

•

Halusin pilkata plokkaajaa, joka lainasi Hullun hevosen väitettyjä puheita ja käytti kuvituksena Pienen suuren miehen muotokuvaa. Pikku paskiainenhan oli se tyyppi, joka yritti pidellä Hullua hevosta aloillaan, kun tämä murhattiin. Hullu hevonen viilsi puukolla lilliputin ranteen auki, ja tätä arpea hän kyseisessä valokuvassa parhaansa mukaan peittelee. En voi kuitenkaan nauraa nettipäiväkirjan pitäjälle sekaannuksen takia. Se on Wikipediasta lähtöisin ja toistuu takuulla sadoilla sivuilla. On keksittävä muita ilon aiheita.

Ne juttelevat minulle

KOLMAS LUKU

Kämpän siivous

KUN ISTUN PAIKALLISJUNASSA ja luen, usein töin tuskin esitän lukevaa. Jään ihmettelemään jotain lapsellisen yksinkertaista asiaa. Samalla kuuntelen ympäröiviä ääniä. Ne juttelevat minulle. On kuin kaikki junavaunussa tuntisivat vasta lukemani lauseen ja viestisivät salakielisiä kommentaarejaan siihen. Oi jospa olisin Oglala, rapisee Metro-lehti. Mutta Hunkpapa, toteavat kengänpohjat käytävää vasten. Mieti: voiko hullumpaa nimeä enää olla? Ja käsilaukun sisältö, joka on kuin pyörremyrskyn kourissa, kun omistaja etsii jotain eikä löydä, pyytää malttamaan mielet ja muistamaan, että on muitakin. Heimoja, joiden nimet ovat ennemmin koomisia kuin kunnioitusta herättäviä. Miniconjou, esimerkiksi.

Kurkkupastilli poksahtaa folion läpi ja yhtyy edelliseen. Ja kymmenet sormet tanssivat kosketusnäytöillä: Sans Arc. Mikä kaari niiltä puuttui, lantion?

Tuijotan junan lattiaa ja kehrään. Ihmisellä on tässä konsertissa instrumentin osa. Esineiden on valta, voima ja kunnia, ja Robbe-Grillet on niiden profeetta.

Lattiassa on valkoisia ja mustia siruja siniharmaalla pohjalla. Miettikää, haluan huutaa, miten siistiä olisi, jos tausta olisi musta? Tulisi aamujunassa tunne kuin avaruuskävelyllä olisi.

Käytävä miltei kiiltää kotini lattiaan verrattuna. Sen takia äänet ovat täällä niin selkeitä, esineet terävimmillään.

Joku junankin lattian siivoaa, joka päivä.

Hän tekee sitä työkseen. Hän saa siitä palkan.

Miksi siivota, jos ei saa siitä mitään? Miksi joka halvatun pinnasta täytyy voida peilata omaa kuvaansa? Mitä ollaan myymässä ja kenelle? Tätä maata? Ei sitä kukaan huoli! Onko ajatteleminen sallittua?

Kuollaan saappaat jalassa niin kuin siouxit.

Maailman digitalisointi ja terveysnatsit ovat syypäitä siivoushysteriaan. Näemme joka päivä kymmeniä virheettömiä kuvia. Se on liikaa pienelle ihmiselle. Alamme uskoa, että elämästä voi selvitä virheittä. Alamme inhota likaa ja heikkoutta.

Tässä kohdin tavanomaisiin ajatuskulkuihini tuli katkos. Nousin junasta ja riensin kotiin kuuraamaan. Tein sen hyvissä ajoin ennen Sirin antamaa deadlinea. Ja kuinka ollakaan, äkkiä halusin pitääkin kotini siistinä.

Opin koko ajan uutta. Alan arvostaa kaikkea kertakäyttöistä. Maailma tuhoutuu, mitä sen on väliä? Paperin tuhlaaminen – miten julmetun syntistä. Kuinka muuten pidät kiiltävät pinnat puhtaina? Mikään ei tehoa pölyyn ja tahroihin niin kuin kevyesti kasteltu WC-paperi.

Jos sama kehitys jatkuisi, sekoaisin koviin aineisiin. Ostaisin oikeaa tissueta.

Rauhanpuolustajat rummuttavat kantaa, jonka mukaan Jankukovytšin hallinto oli humaani – CIA tapatti 120 ihmistä Maidanilla, ei Viktor – ja ennen muuta laillinen. Tämä on vasureiden lempihokema, kun puhutaan heidän symppaamistaan hirmuhallitsijoista. Slobodan Milošević, Saddam Hussein, Muammar Gaddafi, Bashar al-Assad olivat ja ovat yhä kansansa legitiimejä edustajia, tekivät he samalle kansalle mitä hyvänsä. Saati sitten toiselle. Sama pätee luonnollisesti Moosekseen itseensä, laintaulujen tuojaan. Ja kuka hän on? Kim Jong-un, pullukka poika Pohjois-Koreasta, tiedätte tyypin. Teloitti alaisensa ilmatorjuntatykillä.

“Lue ääneen. Ole kiltti.”

“Miksi?”

“Mä haluan kuulla sen.”

Siri heltyi. Hän oli hyvä lukija, ei pyydellyt ääntään anteeksi. Hän antoi tekstin hengittää. Hyvä kun en alkanut itkeä.

“Kuvitellaan diktatuuri. Ei ole vaikeaa, eihän? Kuvitellaan kyseisen valtion salainen poliisi sieppaamaan Steven Spielberg ennen kuin tämä on aloittanut uransa. Niillä resursseilla, jotka Spielbergillä on hirmuvallan alla käytössään, hän luultavasti luo melko lailla vastaavan tuotannon kuin tässä todellisuudessa. Hän välittää saman yleisinhimillisen viestin, vähän vain ankeammissa väreissä, ja loikkaa sitten länteen. Spielberg on valmis tekijä, ponnahtanut täydessä sotisovassa Zeus’n päästä. Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka hän täällä tekee?”

Neiti kohotti katseensa vihosta, katsoi kysyvästi minuun.

“Mun piti kattoa se”, sanoin. “Vaan ei helvetti, en mä kyenny.”

“Sä et kattonu sitä?”

“Mä oon nähny sen jo. Aikaa sitten. Mutta levyssä oli vikaa. Kuva pomppi. Kuulu vaan Margaret Thatcherin ääni. Totta puhuen se oli aika hyvä sillon ekalla kertaa: kun ei nähny mitään.”

Neiti kohotti vihkoa. “Mitä tää juttu mahtaa käsitellä?”

“Lue.”

Neiti oli uudistanut ilmettään. Vehnänvaaleiden hiusten joukkoon oli ilmestynyt vaaleanpunaisia tupsuja.

“Mikä toi on toi väri”, kysyin. “Siis sävy?”

Neiti veti hiussuortuvan sormiensa läpi. “Koralli.”

“Koralli?”

“Koralli.”

“Magee, oli mikä oli.”

Neidin kaidat posket olivat punehtuneet. Hän huiskutti vihkoa. “Mä luen tän. Mutta en ääneen.”

Levitin käteni. “Tehkää hyvin.”

Hän luki hetken totisen näköisenä ja hymyili sitten varovasti.

“Tää on hyvä: ʻMcQueen saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu saarnaa virkansa puolesta.’”

“Kumpikin ikävystyy hengiltä.”

“Mutta jatko: Tulee Al Gorea ikävä?”

“Sen leffalla oli nimi.”

“Mikä niin?”

“Epämiellyttävä totuus.”

“Just. Ai joo, tässähän se lukeekin. ʻTotuus on on aina epämiellyttävä aatteen silmissä.’”

Siri laski vihon sohvalle. Hän rapsutti kissaa kiivaasti – Claymore ei ollut moksiskaan, työnsi vain päätään lähemmäs.

Poimin vihon Sirin vierestä. “Mä voin lukea parhaan kohan. ‘Mutta mitä on tehtävä? Jos saisin puolet McQueenin elokuvan budjetista, ohjaisin suuren isänmaallisen elokuvan Gazan saarrosta. Näyttäisin, miten erikoisjoukkojen sotilaat urheasti pysäyttivät Henning Mankellin johtaman maihinnousuyrityksen. Työnimenä olkoon Shoot to Kill.’”

Siri katsoi ikkunasta ulos. “Mihin sä pyrit”, hän sanoi, “mä en tiedä. Välitänkö mä ees totta puhuen kauheesti, en tie sitäkään.”

“Sä et lukenu kaikkee”, yritin.

Hänen ilmeensä oli surullinen.

“Mä ymmärsin kyllä yskän.”

“Ei... mun”, aloitin.

Siri nosti kissan etutassuista viereensä sohvalle. Hän nousi ja pudotti mennessään vihkon lattialle.

“Kymmenen äijää kuoli vaatteiden takia!”

“Niinkö? Ei kai. Ois ehkä kannattanu”, Siri pujotteli ovelle, “ajatella uudestaan.” Hän laittoi kengät jalkaan, kumartui solmimaan nauhoja. “Vaikka mikä mä oon sanomaan. En oo nähny niitä vaatteita.”

“Mä siivosinki tän takia”, vaikersin.

“Et kai.”

“Se oli Foucault’n vika.”

Siri nousi seisomaan. “Mikä oli?”

“Ne kymmenen.”

“Mun täytyy mennä”, hän sanoi ja kääntyi avaamaan ovea.

“Voinko mä soittaa?”

Siri pysähtyi ovenraossa.

“Laita sähköpostia”, hän kääntyi sanomaan ja oli poissa.

http://indiancountrytodaymedianetwork.com/2015/01/19/drawing-self-portrait-crazy-horse-158762

Sakseton Edward ja Pariisin terrori

Piti kirjoittaa siivouksesta mutta...

Burman bin Laden – tunnetaan myös nimellä Buddhan bin Laden – Ashin Wirathu kylvi paikallisiin muslimeihin kauhua kampanjallaan, joka kantoi nimeä, siis numeroa 969.

Rohingya-muslimit, joita BBL vainosi, olivat osin hänen ansiostaan kohonneet kadehdittuun asemaan. Mediassa huhuttiin, että kyseessä oli maailman kaltoin kohdelluin kansa.

Miksi? Buddha kieltää kysymästä miksi.

Kuunnelkaa vaihteen vuoksi. Kristinuskossa ei ole mitään vikaa sinällään. 2000 vuotta mitä tahansa maailmanselitystä vain alkaa olla liikaa. Ihmiskuntaan iskee ähky. Jokainen vaihtoehto vallitsevalle liturgialle alkaa kuulostaa tolkun puheelta, oli oppi miten älytön hyvänsä. Selväjärkisyys menee muodista. Islamin voittokulku ja lukemattomat salaliittoteoriat todistavat tämän puolesta. Kuten todistaa myös vasemmiston renessanssi. Vasemmasta on tullut uusi musta. Ei vasureita kukaan silti Kreikan ulkopuolella äänestä.

Miksei? Buddha kieltää…

Saitte ylipuhuttua. Sosialismia on kohdannut sama kohtalo, jota sen kannattajat vaativat pankeille ja luonnonvaroille. Kansa on kaapannut ideologisen tuotannon itselleen. Ja katso: yhteiskunnan kaikki kerrokset veisaavat samaa virttä. Kuunnelkaa ketä tahansa kotimaista kulttuurialan ammattilaista television uutislähetyksessä, silloin kun oikeita uutisia ei tosissaan löydy. Tunnustan olevani vieraan vallan agentti, ellei kansallisen itsetuntomme kohottaja pidä itsestäänselvyytenä kaikkia seuraavia ja toista sanasta sanaan ainakin yhtä seuraavista väitteistä:

(1) Eriarvoisuus on lisääntynyt.

(2) Turvaverkkoja puretaan.

(3) Vapaamuurarit sen tekivät.

Älymystön levari on soittanut samaa uraa 1990-luvun lamasta lähtien. Prinssit ja prinsessat vajosivat tuolloin uneen, heräsivät eilen ja väittävät nyt kivenkovaa, ettei välissä ole tapahtunut mitään. Ja niin on, jos siltä näyttää. Yhä räikeämmäksi repeävä kuilu rikkaiden ja köyhien välillä sekä hyvinvointivaltiota ahneuksissaan pirstovat porvarit – näistä kuvista on tullut aikamme alttaritaulu, papinkaapu, joka viestittää kantajansa herkkää omatuntoa. Se viestittää kantajansa kokemaa ainutlaatuista kärsimystä. Eikä tätä kaapua riisuta koskaan. Muuten voisi paljastua, mitä sen alla on.

Onko siellä mitään?

Hyvien asioiden edistäminen on kuin kuntosalilla kävisi. Siihen pyrkivät kaikki, sillä jälkeenpäin vientiä riittää. Kysyntä ennen muuta; ja samalla kohenee myös terveys, mielenkin.

Paras ilmentymä nykypäivän hengestä on fyysikko, joka näyttää aivan perigootin karikatyyriltä. Kaveri on uuvuttanut aivojaan virassa niin, että vapaa-ajalle harkintaa ei riitä yhtään. Ja tädit ihastelevat, kun Edward käyttää saksien sijaan sanoja... antakaa pojan puhua! Kertokoon vaihteeksi vaikka... Palestiinasta?

Tai Palestiinasta.

Mutta johonkin on kotirouvankin vedettävä raja. En suosittele, että Edwardin kuullen mainitaan Pariisin terrori-iskuja.

Jos perheenpää sattuisi yllättämään kesken niiden puheiden, saattaisi hän hikeentyä ja fyysikko löytää itsensä kiperästä tilanteesta. Hänellä olisi kaksi vaihtoehtoa: pakene tai taistele. Tutkijat ovat luonnehtineet tällaista pakkorakoa, jossa päätös on tehtävä kahden vastenmielisen lopputuloksen välillä, sanaparilla choose cooze.

Meidän on tehtävä kaikkemme, ettei Edwardia ajeta moiseen nurkkaan.

Jos jotakuta yhä askarruttaa, mitä agendaa vasemmisto nykyään ajaa, voin valaista asiaa.

Näin se menee, opiksi ja iloksi:

Otetaan proletariaatin diktatuuri.

Poistetaan proletariaatti.

Voilà!

Burman muslimit käyttivät tätä numeroyhdistelmää

...

Aucun idée

ENSIMMÄINEN LUKU

Suomi-crap

  

KEVÄÄN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ maamme epävirallinen hyvän tahdon lähettiläs esiintyi koko perheelle kauppakeskuksen katolla. Vähän kuin Beatles aikoinaan, ajattelin, hyvin vähän. Kauppakeskuksen kattoa käytettiin arkisin proosallisesti parkkipaikkana. Nyt sinne ei ollut autoilla asiaa. Niin kauas kuin silmä siintää näkyi paljasta asvalttia, parkkiruutuja, betoniporsaita eikä sitten juuri muuta. Yhdelle reunalle oli rakennettu lava äänentoistolaitteineen.

Yleisö änkesi niin lähelle lavaa kuin pääsi. Järjestysmiehet ja -naiset opastivat sisältä tulevia oikeaan suuntaan: Tuolla pääsee tallomaan. Hengiltä, jos on onni myötä. Menkää nyt hyvä isä lähemmäs!

Yleensä hyvän tahdon lähettiläs usutettiin ulkomaille. Tätä kaveria kaivattiin kipeimmin kuitenkin juuri täällä, missä hän myös vaikutti, vaikuttaisi, niin kauan kuin oli tarvis. Periksi antaminen ei kuulunut hänen keinovalikoimaansa. Hän sanoi sen itse. Suupielet ylös- ja eteenpäin! (Älkää yrittäkö tätä kotona.) Vaan entä jos vastassa oli aina sama Karjalan mänty, oli tulokulma mikä hyvänsä?

Silloin, hyvät ystävät, kaivattiin keskustaa.

Pääesiintyjä oli päivitetty versio Esa Saarisesta, ajattelin. Olisi outoa, ellei hänen poliittinen kantansakin olisi samasta kylästä kotoisin. Joku historian kirjoilta pakoon päässyt demari oli aikanaan tehnyt Esalle vääryyttä yliopiston nimitysruletin pyörteissä, ja Esa toimi tässäkin kuin ihmiskunnan omatunto: hän ei unohtanut ikinä.

Takaisin tähän päivään, tähän hetkeen: olkaamme aina läsnä!

Pääesiintyjää lämmitteli kaksi vähäisempää räppäriä. Heille teki tiukkaa muistaa, että tapahtumaan olivat tervetulleita myös perheen pienimmät. Hiphopparit eivät olleet kai aiemmin huomanneet, kuinka paljon kirosanoja heidän riimeissään piili. Oli miten oli, he eivät saaneet nielaistua jokaista rumaa sanaa karvoineen nahkoineen.

Pääesiintyjällä ei ollut tätä ongelmaa. Hänen tekstinsä olivat alun alkaenkin puhtaita.

Kiva nähä, sanoin jälkimmäisen lämppärin esiintyessä, miten hyvin kaveri tuntee Kivensä.

Siri kääntyi minuun päin. Hän yritti katsoa varoittavasti, mutta innosti minua siinä tilassa entisestäni.

Veljekset lukkarin opissa, selitin. Et sä muista? A, A...

Avovaimon ilme terävöityi. Hän alkoi ymmärtää, vaan luonto ei vielä antanut periksi (nähkää mielessänne edellä mainittu mänty) hyväksyä asiaa.

Kundi toistaa sitä koko aika, sanoin. A, a, a. Se on vaan lyhempi, se on pikku-A!

Siri pudisti päätään, hymyili vastoin tahtoaan. Hän hillitsi itsensä, rakensi huolellisesti uuden ilmeen, joka kuvasti uupumusta ja epäuskoa yhtä aikaa. Ilme oli hyvin vakava. Sen viesti oli selvä. Hänen mielestään minä edustin typerintä sakkia siinä tilanteessa.

Hymyilin riemuissani. Mikä oli todistettava. Hän ei nähnyt napaansa pidemmälle edes täällä.

Pääesiintyjä saatiin viimein lavalle. Yleisö sekosi. Väkijoukko kirkui, kohotti käsiään. Jengi taputti itsepäisesti epätahtia, kun pääesiintyjä pyysi. Massa jopa pomppi käskystä. Ja kaikki lauloivat mukana, vaikka sitä pääesiintyjä ei sentään pyytänyt.

Näin ylipainoisen naisen, joka roikkui liikennemerkin tangossa yhdellä kädellä. Merkki ei ollut maassa kiinni – betoniporsas yritti kaikin voimin pitää sitä aloillaan. Tanko taipui kuin myrskyssä, kun nainen huusi ääni särkyen pääesiintyjän nimeä.

Mitä nainen halusi? Että pääesiintyjä huomaisi hänet? Pyytäisi backstagelle? Alkaisi styylata hänen kanssaan?

Naisella oli Downin syndrooma.

Toivoin, että hänen otteensa lipeäisi. Toivoin, että betoniporsas antaisi periksi. Odotin oppituntia siitä, miten luonto toimi näissä piireissä. Halusin nähdä sen kuuluisan luonnonvalinnan livenä.

Saatuani itseni kiinni näiden pohdintojen ääreltä en voinut kuin kysyä:

Olenko fasisti?

Jos halusin toimia oikein, taputtaisin naista olalle, esittelisin itseni ja pyytäisin anteeksi. Tunnustaisin syntiset ajatukseni ja lupaisin rukoilla voimia, jotta saisin elämässäni aikaan täyskäännöksen! Niin kuin Sauli Damaskoksen tiellä (Phuketissa), kun salama säikäytti häneltä hevosen alta.

Hyvä luoja, auta minua parantamaan tapani. Tee minusta hyvä ihminen, sellainen kuin kaikki nämä Kim Jong-unin kloonit.

Luoja tosin ei toteuta toiveita. Hän ei ole mikään jukeboksi, suihkukaivo. Hän ei pompi käskystä. Hän odottaa äänestäjältä aktiivista omaa osallistumista.

Todiste tästä keikkui edessäni. Down-naisen unelmat saattoivat toteutua minä hetkenä hyvänsä. Hän teki hirvittävästi töitä päämääränsä hyväksi. Ja katso: tähti jakaisi nimmareita alhaalla kauppakeskuksessa heti tämän esityksen jälkeen. Oli täysin mahdollista päästä samaan kuvaan pääesiintyjän kanssa, jos vain jaksoi jonottaa.

Yhtään lähemmäs meillä maatiaisilla ei sitten ollutkaan asiaa. Siinä seisoivat sosiaalisen nousun rajat.

Pitäisi lopettaa filosofian opiskelu. Aine tekee minusta kärttyisän vanhan äijän. Eikö myönteinen suhtautuminen itsessään auttanut ihmistä menestymään?

Ota keharista mallia ja hymyile!

Tunnusta ensin itsellesi ja sitten muille:

Me ollaan kehareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan.

Kehareita äidin oomme kaikki. Koko kansa.

...