Magi Marmara - herrojen laiva

Näyte alla. Linkki lopussa.

Siellä sinä istuit, Steve Oskar Bang-a-Gong, kyyhötit sängyn reunalla Mandalay Bayn sviitissä 32-135 Las Vegas, Nevadassa. Ja istut jälleen, kun sinut on syösty vallasta. Murjotat ikkunan ääressä, listaat plussia ja miinuksia.

Olet järjestyksen mies ennen kaikkea ja ennen muuta. Yhdysvaltain laivaston upseeri, evp. Ampuako vai ei? Siinäpä pulma. Olisit aina halunnut kuulua erikoisjoukkoihin, laivaston ”hylkeisiin”, jotka nappasivat Osama bin Ladenin. Halusit olla tarkka-ampuja. Puntaroit tämänhetkistä tilannetta lapsuudenunelmiesi pohjalta, lasket lentoratoja.

Käyttäisikö erikoisjoukkojen sotilas asetta omia maanmiehiä, siviilejä vastaan?

Kuka moista edes kysyy? Sotilaan tehtävä on puolustaa ja palvella, ei uhata.

Ai vaikka voitaisiin osoittaa, että valtavirta-kantrimusiikin kuuntelijat muodostavat vakavan ja välittömän uhan kansakunnan turvallisuudelle?

No ainakin sen moraalille. No siitä huolimatta. Maan sisäisiin ongelmiin ei voi etsiä sotilaallista ratkaisua. Ratkaisun on aina oltava poliittinen, muista se. Muista 1861 – 1865. Muista 1918.

Bang-a-Gong! Ellet välitä uhreista, ajattele edes itseäsi. Ajattele häpeän määrää, jonka tekosi langettaa. Ajattele perintöä, joka jää. Miksi haluat rangaista itseäsi näin?

Olet ehkä tehnyt jotain, jota ei voi hyvittää. Jotain anteeksiantamatonta, uskot niin – olkoon. Tehtyä ei saa kumottua kuin tietokoneella, eikä se onnistu kuin aniharvoin sielläkään. Mutta räikeimmätkin virheesi, kuten Indian Runnerin tuottaminen, olivat tuiki tavallisia, inhimillisiä erehdyksiä. (Tämä on ehdottomasti oikea lähestymistapa. Muistelkaahan mitä sanoin, kun puhuin Kurtzista.)

Kuka tahansa tuottaja olisi voinut polttaa rahaa siinä hankkeessa. Aivan mahdollista, periaatteessa. Se, että elokuvan ohjaajasta kehittyi myöhemmin oikea irvikuva, pohjapiirros kaikelle sille, mitä inhoamme kehitysmaita-hyysäävissä, isänmaalle-pyllistävissä vasureissa – hei, ei sitä kukaan tuolloin tiennyt! Vuonna 1991 olimme lapsia, autuaan tietämättömiä kaikesta, paljosta pahasta. Ja tuskin Sean Pennin myöhemmistä vaiheista oli vielä tuolloin nähtävissä merkkiäkään. Vai kuinka?

Kroatian sodan ensimmäinen vaihe alkoi sinä vuonna.

Vietin elämäni kesää. Sitä ei pystynyt pilaamaan edes Oliver Stonen heittämä huono vitsi, elokuva nuoruuteni sankarista J.D. Morrisonista. Ja kun ruumiin häpäisyssä oli päästy alkuun, Rolling Stonessa ilmestyi Gary ”Just Do It” Gilmoren pikkuveljen – mietitään tätä hetki – siis murhaajan pikkuveikan kirjoitus, jossa tämä esitti Doors-yhtyeen keulakuvan viestin olleen profetia Reaganin ja Bush vanhemman, vanhoillisten valtakaudesta! Joka toteutui ja meni ohi. Kulttuurihistorian vinkkelistä kiinnostavampi oli samassa lehdessä ollut Bret Easton Ellisin haastattelu. Hän kertoi tuoreen romaaninsa Amerikan Psykon kirjoitusprosessista. En ole lukenut kirjaa, mutta AV on kertonut hillittömiä juttuja siitä.

Phil Collinsin ensimmäinen soololevy on mestariteos. Phil Collinsin toinen soololevy on mestariteos. Whitney Houstonin koko tuotanto on mestariteos!

Ellis kertoi itkeä tirauttaneensa pari kertaa kirjaa vääntäessään, minkä edellisen perusteella voi hyvin ymmärtää. Kirja piti sisällään syvästi järkyttävää materiaalia. Veritekojen kuvaukset kalpenivat auttamatta kertojan uskomattoman kammottavan maun rinnalla. Tulee mieleen päähenkilö kulttikirjassa Tappaja sisälläni. Hänen mukaansa oli ihanampi sivaltaa uhria sanallisesti kuin sanotaan nyt vaikka veitsellä. Molemmat kidutuskeinot olivat kivoja, mutta kielellinen kivempi. Uhrin älyllisen ja emotionaalisen tuskan seuraaminen oli onnea, oli psykopaatin taivas.

Luin lehteä Lissabonissa. Polttavin kysymys loman aikana oli, saisinko tänään ottaa vähän enemmän. Ehkä seuralaiseni innostuisi myös ottamaan. Ehkä meillä olisi syntisen lystiä.

En löytänyt lehdestä horoskooppeja. Samalla muutos teki tuloaan. Minulla ei ollut sen mittaluokasta aavistustakaan.

Ei ollut vielä tavanomaista tuohon aikaan, että näyttelijä yritti vaihtaa alaa, kokeili siipiään ohjaajana – saati, että hän väitti osaavansa kirjoittaa. Pennin pojan saavutusta (ohjaus ja käsikirjoitus, molemmat) pidettiin pienenä ihmeenä. Oliko se isompi temppu kuin Madonnan vieminen vihille, siitä voidaan jatkaa keskustelua heti puheenvuoroni jälkeen. Teidän on kuitenkin syytä panna pari seikkaa merkille:

• Penn oli pahis. Hän oli sanavalmis juoppo, joka puhui hauskoja haastattelussa.
• Penn oli väkivaltainen. Hän oli istunut taipumuksensa vuoksi ihka oikeassa vankilassa. Se säväytti kulttuurisnobia.
• Penn oli Bukowskin kaveri. Ja Bukowski oli eräänlainen vastakulttuurin antisankari vielä tuolloin.
• Ajat olivat toiset. Kaikki olivat vasureita ja juoppoja 1980-luvun lopulla. Ja tosiaan, kaikki.

Lyhyesti, virsi kaunis! Oli aika ennen kuin näyttelijät iskivät kustantamoihin turkiskuoriaisten tavoin, ja on aika sen jälkeen.

Bang-a-Gong, kuuntele! Laita pyssy pois ja kuuntele edes hetki.

Hollywood-harhapolkusi, sekö sinua hävettää? Teit dokumentit Reaganista ja Sarah Palinista. Ei mitään hävettävää siinä. Entä tuottajanurasi? Voitko väittää rahoittaneesi yhtään Terrence Malickin elokuvaa? Tai eurooppalaisia, Lars von Trierin tai kaimasi McQueenin tekeleitä?

Et voi, joten pää pystyyn nyt. Itsesääli ei pue sinua. Juuri teitä, vastaavia tyyppejä vastaavassa tilassa, valeuutisiin erikoistunut Breitbart News on luotu pilkkaamaan. Johdit niitä hyökkäyksiä itse, muistatko?

Sitten sait potkut.

Mikä on, Stevie-O? Mikä päätöstäsi viivyttää?

Kysytään yleisöltä. Äänestetään. Kuka haluaa, että Stephen kääntää aseen ympäri ja päästää päiviltä itsensä, sillä sitä kohti tässä ollaan väistämättä menossa? Miksi tehdä välillistä vahinkoa, jos ei ole aivan pakko?

Käsi ylös, ketkä ovat puolesta! Ketkä vastaan, siunatkaa itsenne. Steve saa ampua ensinnä teidät.

Mitä yritän sanoa, pähkinänkuoressa: Trumpin takapiru, evp, ”ehkä vähän päissään” Kelju K. Kojootti ja Las Vegasin joukkomurhaaja, kapteeni Paddock (hänen nimensä, enkä kuseta), ovat samaa kudosta, jolla unelmamme on tikattu, lyijyä. Ja je vetävät seuraajansa pohjaan mukanaan, sitä lupausta eivät petä.

Se siitä. Olemme hukanneet heihin aivan liikaa aikaa. Puhutaanpa hetki asiaa.

Trollit jaetaan alalajeihin sen mukaan, kenen puolesta ne ovat valmiit Facebook-passinsa polttamaan.

Tämän päivän tarpeisiin riittää, kun todetaan, että lajeja on kaksi: Venäjä-trollit ja Trump-trollit. Wiki-trolleista äkkiä sen verran, että ne kulkevat ryhmien välillä, toimivat eräänlaisina viestimiehinä. Wiki-trollit ovat suuren trolliyhdyskunnan työläisiä ja kuhnureita, muuleja, joita kaikki potkivat. Tohtoritutkija Antero Verkka uskoo, että Wiki-trollien profiilit ovat viimeistä myöten Julian Assangen hallussa kaikki. Ne toimivat eräänlaisina tietovuotajan taiteilijaniminä netissä. Australialainen naputtelee niiden päivitykset itse.

Osa trollien käytöksestä on lajinmukaista. Yksilö toimii tietyllä tavalla siksi, että on trolli – ei siksi, että on vaikkapa Venäjän pauloissa. Muslimikammon lietsominen on piirre, joka vahvimmin yhdistää alalajeja.

Selkein ero lajien välille syntyy suhteessa Israeliin. Venäjä-trolli haluaa hävittää juutalaisvaltion. Trump-trolli ei ole asiasta aivan varma. Ystävällämme Oskarilla on epäilyksensä. Voimme siis päätellä, että Ossi on Trump-trolli.

– Palestiinaa ei ole, hän sanoo.

Tämä märkivä haava valkoisen miehen sydänalassa otti ja katosi? Savuna ilmaan, trauma parani yhdellä iskulla?

Taivas, minkä teit. Eeli, Eeli! Tolvanen, tee maali! Kanadassa me palvomme Eeliä. Mutta voiko hänkään auttaa tässä tilanteessa? Katso nyt. Valtaosa yleisöstä on täysin pois tolaltaan. Vaahto pärskyy suupielistä, pyörremyrsky vapautetaan limutölkistä. Eikä tämä ole kielikuva. Tämä on määrä ottaa kirjaimellisesti.

Onneksi Fifi on jo taksissa.

Takauma, olkaa hyvät. Avaan juoman matkalla hotelliin. Olen laukannut lentokentällä pää kolmantena jalkana, etsinyt labyrintin uloskäyntiä. Tölkin henki on raivona syystäkin.

Taksin takapenkki muuttuu kerralla pornovideon kuvauspaikaksi. Hyvä herrasväki! Oli kielikuva. Mitään ei tapahdu. Vierustoveri, paikallinen kaitsijani – hän on täällä tänään, ansainnut aplodit! Hitto, hän on ansainnut rauhanpalkinnon. Fatima ei ole moksiskaan. Päinvastoin, Fatima on kuin enkeli. Ainahan hän on, mutta nyt aivan erityisesti.

Hetkeä aiemmin hän on kysynyt kirjasta, jota kantaa mukanaan. Haluatko kertoa tarinan itse? Hän vaikenee kuin naurumuuri. Hyvä, ja minähän jatkan.

– Tämäkö on se teos, josta puhuit, Fatima kysyy.

– Suomettumisen salainen muistio? Kyllä, juuri se.

– Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?

– Aivan.

Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa, mikä innostaa minua entisestään.

– Avaapa kirja, jatkan, – ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta, niin näytän...

Avaa salkun, etsin Penguin-pokkaria. Käteeni sattuu evästölkki.

– Voimme verrata sitä englanninkieliseen laitokseen...

Avaan tölkin. Geysir kastelee meidät.

Hetken hämmennys. Sitten Fatima alkaa nauraa käkättää.

Luoja, miten minua hävetti ensi alkuun.

Ei hävettänyt kauaa.

– Oletko nähnyt tätä, Fatima kysyy ja painautuu lähemmäs.

– Olen kuullut puhuttavan, vastaan, – että jossain päin maailmaa on jo puhelin, jota voi kantaa mukana...

Fatima lyö minua nyrkillä olkavarteen.

– Hölmö. Se on sovellus. ”Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa”, kehittäjä kertoo. ”Hanki Aivokatko! Siitä löydät yli 2000 tietokirjaa, joista ydinmehut on imetty ja tiivistetty se aivan olennaisin videoon tai audioon – max. 15 minuuttia. Aivokatko: kun tieto on valtaa.”

– Olen pudonnut kärryiltä, sanon. – Luulin olevani radikaali, kun luen kirjoista pelkät esipuheet.

Fatima tuhahtaa. – En usko.

– Siinä on tietty ajatus taustalla, jatkan. – Lukeminen on kuin yrittäisi istua hurjistuneen sonnin selässä. Kirjan voi yrittää väsyttää, taittaa sen henkisen selkärangan. Tai toinen vaihtoehto: ei kiipeä sen selkään lainkaan. Tarttuu nenärenkaasta. Ja vääntää.

Fatima käkättää ja tyrkkää minua, taklaa melkein kumoon takapenkillä. Olemme perillä.

Siirrymme hotellihuoneeseen, missä pornovideo sitten tulee todeksi. Ei, hetki... oliko tuo valeuutinen? En kommentoi, ottakaa ja syökää. Suoristamme kaulukset, laskeudumme hotellin aulaan – Holiday Inn, tässä ihan vieressä – missä jo mainittu Bruno meitä odottaa.

Kättelemme. Fatima ei halua esitellä.

Bruno tekee sen hänen puolestaan. Bruno on paitsi Fatiman yhtiökumppani myös aviomies.

Asetelma ilahduttaa meitä niin, että jaksamme istua kiltisti ja kuunnella ehkä prosentin Brunon puheista. Hän yrittää uuvuttaa meidät hengiltä kertomalla perheen (Minun ja Fatiman, Bruno sanoo ja hymyilee rakastuneesti; hän laskee käden vaimon kädelle, joka välähtää salamana alta pois) unelmaprojektista, kustantamosta joka suuntaa laatukirjallisuuden esoteerisille markkinoille.

Hän mainitsee, että heillä on paikallinen esikuvakin vuosien takaa. Kustantamo, joku kulki nimellä Odessa.

Hieno homma, haluan sanoa, onnea matkaan, syödäänkö jotain? Bruno on suurieleisesti piffannut meille kupit kahvia eikä muuta. Mutta hän vie päivällispuheiltani maton alta.

Aisankannattaja hyppää projektin esittelystä suoraan sen myyntiosioon.

En ikävystytä teitä yksityiskohdilla. Ne löytyvät Umberto Econ romaanista Foucaultin heiluri, josta perheyrityksen strategia on kopioitu välimerkkejä myöten. Ehdotuksen loppuosa menee minulta koko lailla ohi. En osaa kuin ihmetellä, miten typeränä velikulta minua pitää.

Yksi lause tarttuu silti korvaan. Esitellessään virtuaalisen kustantamonsa julkaisupolitiikkaa Bruno sanoo:

– Me ei olla mitään vasemmistolaisia...

Mikä tarkoittaa, että ovat. Tietenkin ovat. Tai Bruno on ainakin, voissa paistettu vasuri. Fatimasta ei ota selvää.

Tuokaa näytille blondi, joka ottaa nimekseen Fatima, ja kerron kädestä pitäen, mitä on kulttuurinen omiminen.

Jos taas blondi on värjännyt hiuksensa mustiksi, olemme hukassa. Ei ole semanttisia suuntaviittoja: kukaan ei kerro, onko kyse rotunaisesta. Meidät on myyty – eikä rouva ole pannut likoon ropoakaan.

Tai ehkä hänellä on peruukki. Katsokaa nyt! En löydä sanoja. Ilo astuu elämääni kuin kotiinsa, laittaa tulen takkaan ja julkisivu romahtaa.

Bamiyanin Buddhat. Näettekö? Rannalla Uma Thurman huiskuttaa. Vierellä te, miehet, seisotte. Kaikilla on kylpytakit auki. Myöhäistä, olette mennyttä. Opiskelijat ovat täällä.

Opiskelijat, talebit, tunnetteko?

Muokattu 31.3.2018

U U T U U S !

OSTA TÄÄLTÄ.