(Inside me, it was...)

7.12.2013

50 cal.




Neiti on vaihtanut hiustensa väriä epäpuhtaasta platinasta kastanjanruskeaan. Seassa kullankeltaisia tupsuja – kerron että väri pukee häntä. Hän nyökkää, hymyilee hajamielisenä. Neiti istuu sohvalla tällä kertaa, kissa surraa hänen sylissään kun hän lukee artikkeliani sinikantisesta kierrevihosta.
Hän heiluttaa vihkoa ilmassa kuin viilentääkseen sitä. Claymore nostaa päätään. Neiti laskee artikkelin viereensä, katti päänsä neidin reidelle.
“Anteeks, mä en ymmärrä.”
Onko jutussa jotain epäselvää?
“Sun piti kirjottaa siitä leffasta. Ja tää juttu kertoo jostain tarkka-ampujasta.”
Eikä mistä tahansa tarkka-ampujasta, vaan Etelä-Armagh’n pahamaineisesta brittien kauhusta. Lyön vetoa, ettei yksikään Ajattelijan lukija ole kuullut hänestä tai heistä, mikäli oikein tarkkoja ollaan.
“No ei tasan tarkkaan ole! Mistään päästään mun alkuperäiseen kommenttiin.”
Joka oli?
“Mitä sä oikeen kuvittelet tekeväs?”
En tiedä. Elin hetken aika illuusiossa, että kirjoittaisin artikkelia heidän verkkosivuilleen. Mutta mikäli juttu ei sovi heidän linjaansa, voin vallan mainiosti tarjota sitä muualle.
“Kukaan ei halua juttua jostain murhaajasta.”
Ja kuitenkin oli toivottavaa kirjoittaa ylistävä analyysi elokuvasta, jossa murhaajat esitetään suurina sankareina ja marttyyreinä.
“Bobby Sands ei ollu murhaaja.”
Ehkä ei, mutta sen kaverit oli. Francis Hughes noin alkajaisiksi.
Neiti on noussut seisomaan. Häntä ei kiinnostaa jatkaa tätä keskustelua. Jos alan saada oireita yhteistyöhalukkuudesta, voin soittaa hänelle. Numero löytyy lehden nettisivuilta.
Ovi käy, ja hän on tiessään, taas. Huomaan pohtivani, ehtikö neiti juttuni kohokohtaan, jossa kerrotaan miten provot saivat konekivääriltä näyttävän tarkka-ampujan aseen (Barrett M90, todellinen tykki) mahtumaan Mazdaansa ja käyttivät sitä autosta. Mahallaan lattialla. Takapenkki poistettu. Kuulosuojaimet kommandopipon päällä. Farmarimallin takaluukkuun oli tehty akkuna, josta kiväärin piippu pisti ulos. Luotiliivit olivat paperia sen laukauksen edessä. Yhdysvaltain presidentti haukkui tarkka-ampujia pelkureiksi, mutta brittisotilaat olivat eri mieltä. Vaati huikeaa kylmäpäisyyttä ajaa niin lähelle kohdetta yhden ainoan laukauksen vuoksi. Akkuna rämähti kiinni, ja kuski painoi täyttä vauhtia karkuun, kun ampujan sormi yhä halasi liipasinta.
Siinä chombiiteille ajateltavaa, vaihtelua niiden iänikuisten intiaanien ja itätimorilaisten keskelle. Vaan kun ei kelpaa niin ei.

Alkaa hävettää. Lapsellista, innostua nyt noin. En olisi kirjoittanut sanaakaan Armagh'n tarkka-ampujasta, jollen olisi vastalääkkeenä Hungerille katsonut hölmöä leffaa nimeltä Elephant White. Jouduin jättämään senkin kesken, kun asekätköstä Bangkokin uumenista löytyi se kaikkein järein, Barrett M82. Ja taas mentiin.
Pitää pyytää ainoalta lukijaltani anteeksi.












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti