Kiipesin kesämökin ullakolle, sinne mistä muurahaiset tulevat. Myös ampiaiset asuivat katonrajassa. Totesin sen, kun ehdin laskea herhiläisten savimajoja ainakin kuusi oviaukon ylä- ja sisäpuolelta. Osa niistä saattoi olla autioita. Yksi varmasti oli asuttu. Niskani olisi alle kymmenen sentin päässä pesästä, kun ryömisin sisään.
Kukaan ei käynyt kimppuuni menomatkalla. Kuvotti kuitenkin niin, kun konttasin pehmusteiden päällä, etten muistanut huudella Osaman perään.
Olin ollut alkuun innoissani operaatiosta. Saisin leikkiä suurta suosikkiani, ensimmäistä aidosti tasa-arvoista toimintaelokuvaa Zero Dark Thirty. Sain äidiltä siniset haalarit ja hengityssuojaimen. Reisitaskussani pullotti Raid-sumute.
Sitten näin ampiaisten asemat, ja elokuva unohtui. Inho tuuppasi sen tylysti tieltä pois.
Etenin ullakolla. Olin varma, että herättäisin jonkin, joka uinui eristeiden alla: käärmeen, metsäkanan, lepakkoyhdyskunnan. Elukat sinällään eivät iljettäneet, vaan ajatus siitä, että koskisimme toisiimme - vaikka vain vuorivillan läpi.
Ennen kuin kiipesin katonrajaan olin nähnyt auringossa rantakäärmeen. Egoni oli autuaana unohtanut asian. Joku minussa muisti erityisesti matelijan keltaiset korvaläpät, joista sen tiesi vaarattomaksi. Näin läiskät suunnilleen samalla hetkellä, kun käärme katosi talon alle.
Millaisen trauman olisin saanut, jos käärme olisi ollut kokomusta?
Tässä kulki Mogadishun jakaja, raja perinteisen rauhanturvaamisen ja rauhaan pakottamisen välillä. Astuin kevein mielin sen yli. Vastapuoli olisi kuolleena aika lailla hissun kissun. Päästin sarjat Raidia lattian rajaan. Isä huuteli tikkaiden juurelta kääntymään takaisin. En saanut tuntumaa viholliseen myöskään paluumatkalla. En pudonnut tikkailta. Onnittelin itseäni hyvin tehdystä työstä.
Melko pian operaatio osoittautui sudeksi. Muurahaiset jatkoivat iskujaan tuvan puolelle entistä innokkaampina. Ne olivat röyhkeämpiä, kookkaampia kuin äsken. Lisäksi ne olivat sisuuntuessaan kasvattaneet siivet.
Palauduin taistelusta kuistin rottinkisohvalla. Kuuntelin, kun laineet lipoivat rannan kiviä. Kissa uinui jalkopäässä. Tiirat juttelivat. Luin kirjaa kansanrintamasta. Tuon lähemmäs taivasta ei mielikuvitukseni pääse.
Puhelin ilmoitti saapuneesta viestistä. Eikä se ollut mikä tahansa viesti, vaan multimedia. Halusinko avata kuvan? No, luulin tuntevani lähettäjän.
Hän oli lähettänyt kuvan veltosta vehkeestään.
Kun näen kännykällä otettuja, eroottisiksi uskottuja kuvia, mielessäni vilahtaa usein vaihtoehtoinen kavalkadi. Ruutuja murhapaikoilta, raadollisia väläyksiä ihmislihasta, jonka elämä oli jättänyt. Jos olisin oikea taiteilija, laittaisin poliisin kuvamateriaalin ja amatööripornon näytille rinta rinnan. Kriitikot voisivat kertoa, miten kuvat erosivat toisistaan, kumpi lajityyppi yhä eli.
En jaksanut suuttua viestistä. En taatusti ollut ainoa, joka sen oli saanut. Temppu alkoi askarruttaa sikäli, miten se valotti tekijänsä psykologista profiilia.
Kuvitteliko Sami (kutsumme häntä Samiksi), että hänen taltiointinsa kiihotti jotakuta? Jos kuvitteli, niin ketä? En tuntenut ainuttakaan naista, joka olisi niin epätoivon riivaama, että jaksaisi innostua näistä ankeista omakuvista.
Johtopäätös: miehet tekivät niitä toisilleen. Sitten kainous iski, taitelija ajatteli mainettaan. Hän ei ollut homo ja todisti sen heti, lähetti luomuksensa viidelle naiselle, jotka ensimmäisenä tulivat mieleen ja joiden numerot hänellä oli. Sen pituinen se. Muurahaiset tyhjensivät seuraavan kohteen.
Me pakenimme mantereelle.
 |
| Sisäänkäynti heimoalueille näkyy sähköjohdon alla vasemmalla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti