[Katkelma Liilasta.]
TAPPAJA LÖYTYY usein uhrin lähipiiristä. Usein, ei aina. Jos uhrilla ei ollut ketään, kissaa kotona, emme voi panna tutkimuksille pistettä ja sanoa voi rähmä, kadotimme vainun. Tietenkin voimme sanoa niin, mutta uhrin omaiset nostavat metakan. Vainajalla oli ehkä perhettä Australiassa. Heitä saattaa kiinnostaa, miksi sukulaistyttö pääsi hengestään. Tuon etääntyneen perheen mahdollisen toisen tulemisen tähden emme muuten paljasta Sheilan sukunimeäkään. Eikä Sheila ole hänen oikea nimensä. Häpeää on koitunut omaisille kaikesta tapahtuneesta kylliksi.
Tiedämme tässä vaiheessa seuraavaa. Sheila tapettiin kadun varteen pysäköityyn virka-autoonsa. Hän istui kuskin paikalle, veti oven kiinni, kumartui ottamaan jotain hansikaslokerosta – kurkkupastillin vaiko vilkun? Sheilan tuntien hän etsi jälkimmäistä, pallukkaa, joka kiinnitetään auton katolle. Emme saa koskaan tietää varmasti. Sheila ei löytänyt etsimäänsä. Hän suoristi selkänsä.
Jalkakäytävällä viistosti auton edessä seisoi hahmo, joka piteli käsissään jotain. Hahmo kohotti käsiaseen, lähetti luodin Sheilan levinneeseen otsalohkoon, laittoi toisen tämän riivittyyn sydämeen ja pakeni paikalta.
Todistajaa teolle ei ilmaantunut. Kadun asukkaat olivat iltakymmeneltä autuaasti unten mailla. Tekijä käytti kai äänenvaimenninta. Ammattilaisen kädenjälki loistaa keikasta kuin valomainos.
Sheila työskenteli Suur-Lontoon poliisissa. Kohtalon iltana hän huolehti parinsa kanssa japanilaisen diplomaatin turvallisuudesta. Diplomaatti osallistui EU:n tulevaisuutta murehtivaan seminaariin. Hän piti esitelmän hyvin tuntemastaan aiheesta liike-elämän haasteet Balkanilla.
Kävikö niin, että kansainvälisen politiikan veteraani lähti ongelle, mutta unohti ottaa madot mukaan? Vai peräti päinvastoin? Mitä ihmettä tapahtui? Se selviää pian.
Tarina alkaa täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti