(Inside me, it was...)

3.12.2016

Ihailijapostia Susanna Kupariselle


Katkelma.


Miten kertomus alkoi? Silta oli ees?
Silta oli, ei ollut vielä valmis, lähellekään. Sillan rakentaminen tapahtui yhä ideatasolla. Mutta siitä oli käytännössä päätetty. Ja miten liikuttavan yksimielisesti! Kantaaottavan teatterin pioneeri, kolmen eduskunnan ja valtuuston valtiatar, auteur Susanna Kuparinen voisi vihdoinkin tehdä duunin, joka loisi uskoa ihmiseen! Ei aina sitä iänikuista Lee Harvey Oswald Spengleriä...
Silta pelastaisi Kuparisen uran. Se uhrasi itsensä jalon päämäärän hyväksi. Silta oli ees, jotta laiskan Jaskan ei tarvitsisi aina olla. Laiska Jaska sai jäädä joskus taakke. Jos laiska Jaska olisi aina ees, se joutuisi psykoosiin tai kuolisi nestehukkaan. Sillä sellainen oli een luonne. Mitään luonnollista siinä ei ollut. Se oli jälkiteollisen ADHD-aikamme ruumiillistuma. Yksi pilleri tuo ikuisen onnen! Ja vaikka se olikin kadotus, johon mc² johdatti, siinä vaiheessa kun asian laita valkeni, oli myöhäistä. Paholainen repi käden irti. Se oli miekkavalas uima-altaassa. Se oli kalju Brando viidakossa. Lymysi hulluuden syvänteissä, odotti ja sieppasi. Joka on kerran nähnyt valasbrandin ei unohda.
Näin sanailivat avantgarden erikoisjoukkojen Jukka ja Esa; tai Esa sanaili ja Jukka kuunteli, puolella korvalla, kun kaverukset laittautuivat kävelylle. Ennen kuin he uskaltautuivat ihmisten ilmoille, täytyi valmistautua ennen muuta henkisesti. Kaukana olivat ajat, jolloin kaverukset olivat tilaisuuden tullen vilkaisseet peiliin ja sukineet otsahiuksia päälaelle. Hiuksia ei enää ollut. Tai ne hapsottivat takana ja sivuilla, aivan sama missä ja miten. He olivat turvonneet niin, että teki pahaa katsoa. He kavahtivat peiliä kuin vampyyrit.
Jukka ja Esa astuivat kadulle ja olivat heti yltä päältä hiessä. Päivä oli puolipilvinen.
– Ja kesän heinä kuolee, Jukka sanoi.
– Älä manaa, Esa sanoi.
– Katso eteesi! Luonto kuolee, me kuolemme. Mutta talot kohoavat harjakorkeuteensa vielä viimeisenä päivänä ja sen jälkeenkin. Kohti ääretöntä ja sen yli...
A-men! Madoff.
Jukan uusille kotikonnuille rakennettiin hurjaa vauhtia asuntoja. Tilanne oli kuin Mustilla kukkuloilla 1800-luvun lopulla. Ruohonjuurista alkaen maaperä oli puhdasta kultaa. Mutta oliko täälläkin edessä oma väistämätön Little Bighorninsa? Mitä silta toisi tullessaan, kukaan ei vielä tiennyt (paitsi Kupariselle aiheen). Nyt elettiin heinäkuun alkua. Esa alkoi rakentaa keskustelua uudelleen, puhtaalta pohjalta.
– Mitä olet touhunnut viime päivät? Oletko katsellut kisoja?
– Kissoja? En!
– Kisoja, Esa korjasi. – Jalkapallon EM.
– Olen kuunnellut Ramonesia, Jukka sanoi.
– Et muuta?
Jukka pudisti päätään. – Yritän sisäistää sen asenteen.
– Kyllästää itsesi? Imuroit nokkaasi musiikin ravinteet?
Jukka nyökkäsi. – Osmoosin lailla. En nokkaan tosin, vaan korvaan, kuin Elisabetin aikaisen  myrkyn! Tiesitkö, Danny Says on koko länsimaisen taidemusiikin traagisin teos. Eikä tee edes tiukkaa. Mieti. Laulaja Joey oli koko ikänsä ollut kummajainen, pitkän ja hontelon ruumiinrakenteensa vuoksi ja muutenkin. Hänellä oli pakko-oireita ja sellaista. Hän säilytti lainaamiaan levyjä patterin päällä. Siitä vinyylit eivät juuri välittäneet. Ne sulivat. No, kaikesta huolimatta Joey aloitti vallankumouksen, polkaisi punkin käyntiin tyhjästä. Käytännössä yksin. Menestyksen myötä hän löysi vihdoin tyttöystävän ja kirjoitti siitä ilosta kuolemattoman kappaleen, siis Dannyn. Vaan kuinkas kävi? Bändin punaniska, amerikkalainen perusjuntti, kitaristi Johnny, Ku Klux Klan itse vei naisen! Bändi pysyi kasassa, mutta Joey ja Johnny eivät lausuneet enää kahta sanaa toisilleen. Kun Joey kuoli, kusipää tunnusti, että oli ollut surullinen melkein koko loppupäivän!
Esa vaikeni. Hän arveli, että Jukan puhe liittyi jotenkin Hurmeen ajatuksiin. Esa ei tiennyt, miten hänen odotettiin reagoivan. Hän vaikeni.
Juha Hurme oli vastikään vienyt Jukalta viinanhimon. A-klinikalla oli niin ikään sormensa pelissä – tai häntänsä, kuten Jukka sanoi. Hän vertasi A-klinikkaa sisiliskoon. Yritä saada siitä otetta, ja käteesi jää katkaisuasema.
Esalle ei ollut suotu kunniaa käydä katkolla. Hän ei ollut maannut mömmöissä lukkojen takana vailla muuta luettavaa kuin 500-sivuinen kirjastokatalogi. Mutta jotain sinnepäin – Esa oli lukenut von Baghin muistelmat. Siinä saattoi olla avain! Jukka kokeili vertailevaa lähestymistapaa elämäkerrallisen sijaan.
– Tom Waits on tehnyt Dannystä hienon tulkinnan. Mutta ei se vedä vertoja alkuperäiselle. Ja kun kyseessä on Tom Waitsin tulkinta, se on jotain se!
– Tiedän tuon kaiken entuudestaan, Esa sanoi. – Miksi saarnaat kuorolle?
Jukka hymähti. – Yritän pitää keskustelua yllä, hän sanoi.
– Oma suosikkini on Questioningly, Esa sanoi.
– Quest... Sehän on taantumuksellinen kappale!
Jukan tyrmistys ei heilauttanut toisen vakaumusta vähääkään, päinvastoin. Esa hymyili ilahtuneena.
– Onko viina pehmittänyt luontosi? Vai aivosi? Todennäköisesti molemmat, Jukka puhisi. – Quest... ei jumalauta. En ymmärrä.
Nuorempana Esa oli ollut nihilisti. Hän ei pitänyt mistään. Musiikki, kirjallisuus, elokuvat, kaikki oli paskaa, hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Päätepysäkki Brooklyn. Kausi helvetissä. Nuo olivat ainoat kirjat, jotka Jukka muisti Esan pyytäneen lukioaikana lainaan. Muuten tämä pölli itse luettavansa Akateemisesta. Esa oli rauhoittunut vähän noista ajoista. Vai oliko hän vähän rauhoittunut? Nykyään Jukka ja Esa saattoivat puhua tuntikausia erityisesti elokuvasta. Tanskalaiset olivat huippuja, Lars von Trier tosin oli sadisti natsi. Mutta maailmanhistorian hilpein elokuva oli ylivoimaisesti Submarino! Jukka jaksoi ylistää tuoretta löytöään, sysimustan elokuvan käsikirjoittajan Tobias Lindholmin omia ohjauksia. Nimi ei sanonut Esalle mitään, kunnes Jukka kertoi kaverin aiemmista töistä.
– Aha! Esa sanoi, ja äänestä kuuli, että Jukka oli vetänyt oikeasta narusta.
He saapuivat liikenneympyrään.
– Tuo talo, Jukka sanoi ja osoitti yksinäistä liiketilaa risteyksen tuolla puolen. – Siitä tulee mieleen se yksi baari Itiksessä, muistatko? Kävimme siellä joskus Saiman kanssa.
– Muistanhan minä, Esa sanoi.
– Välillä olen aivan pihalla. Että missä helvetissä oikein olen?
– Ymmärtäähän sen, Esa sanoi. – Asetu ensin taloksi. Päivä kerrallaan, kaveri.
– Tai tunti, Jukka sanoi. – Minuutti, sekunti...
Tyyppi tuntee kellon, Esa ajatteli.
– Saimakin on sitten jättänyt nämä maisemat, Esa sanoi.
Jukka järkyttyi. – Älä? Miten... ihmeessä?
– Hän sai pojan ja muutti kotikonnuilleen. Esa huitaisi kädellään. – Sinne jonnekin.
Jukka helpottui silmin nähden. – Ja minä jo luulin... Mitä hän tekee nykyisin, Saima?
– Maalailee.
– Ihan tosi? Ja tekö olette edelleen väleissä, vai?
– Emme. Internetin ihmeellisestä maailmasta poimin nämä tiedon murenat.
Jukka virnisti. – Napalanko!
– Siitä teikäläisen entisestä, Esa sanoi virallisesti, – en uskalla edes kysyä.
– Joten älä kysy.
Esa pysähtyi kuin liikennemerkkiin.
– Ei ole baaria tässä. Näyttää olevan tyhjillään tämä.
– Parempi niin, Jukka sanoi.
– Autotalli, taitaa olla tämä.
– Parempi sinulle, jolla ei ole päiviä niin, että raittiuttaan voisi kirkossa kuuluttaa.
– Ei kai koskaan voi?
– Ei, Jukka myönsi. – Toden totta, ei. Sano Philip Seymour Hoffman. Sano se uudestaan ja vielä kerran. Sano se joka päivä peilin edessä…
– Onhan minulla aamupäivä.
Jukka laittoi kätensä Esan olalle.
– Reilun yhdeksän päivän kokemuksella, hän sanoi, – uskallan kerrata viisauden, joka on koeteltu monessa liemessä. Anteeksi sanavalinta. Tuo oli kuiva huikka. Unohda. Hiljaa hyvä tulee.
– Olet oikeassa. Luulisin.
Esa painoi päänsä. Pian siihen pälkähti ajatus, joka sai myrskypilvet hajoamaan hänen otsaltaan. Aate väänsi vääjäämättä suupielet hymyyn.
– Mennäänkö? Jukka sanoi.
– Mihin?
– »Mihin?» Meidänhän piti kävellä...
– Mikä idea kävelemisessä on noin niin kuin, en tiedä, sinällään?
– Höpsis! Et sinä voi tähän jäädä.
– Miksen? Tässä on hyvä. Oikein hyvä, itse asiassa erinomainen tämä alusta.
Esa oli pyllähtänyt sanojensa vakuudeksi maahan liiketilan eteen.
Silloin Jukka ymmärsi.
– Voi hyvä isä, hän sanoi äänessään enemmän myötätuntoa kuin olisi halunnut. – Ei tuohon ilmesty baaria, vaikka istuisit siinä aamuun asti!
Esa jumitti risti-istunnassa kostealla nurmella. Näytti kuin hän olisi meditoinut. 60-luvulla yritettiin mumista Pentagonia ilmaan, saada rakennus levitoimaan Nyt perustettiin lähiöbaaria. Ajat olivat muuttuneet.
Esa avasi toisen silmänsä.
– Mistä muuten tiedät?
– Anteeksi? En ymmärrä.
– Sanoit ettei siihen ilmesty baaria, vaikka istuisin aamuun asti. Mistä tiedät? Oletko kokeillut?
Samassa Esa oli jalkeilla ja kiersi Jukan ympäri ylös alas pomppien kuin kengurukepillä.
– Jäit kiinni! Jätkä jäi kiinni! »Ei tähän ilmesty baaria...» Minä vain näyttelin viinanhimoa!
– Niin, Jukka sanoi,– viin...
– Jukka on istunut tässä ja venaillut, että baari putoaa niskaan!
– Viinan himo, Jukka sanoi.
– Hulluja nuo lappalaiset!
– Niin.
Esa oli harpponut pyörätietä parikymmentä metriä alamäkeen, kun hän huomasi, ettei Jukka seurannut.
– No, hän huusi. – Mikä on?
Jukka seisoi yhä autotallin edessä. Hän oli vajonnut katatoniseen tilaan. Kaveri kaipasi pientä tärskyä.
– Kyllä, Esa aloitti kävellessään Jukkaa vastaan, – olen ammatiltani poliisi ja täällä peitetehtävissä. Mutta vastoin korkeammalta taholta saatua suorasanaista ohjetta, ei, käskyä, en aio vasikoida teitä AA:n johdolle. Laitan oman urani ja hyvinvointini vaakalaudalle teidän tähtenne. Olkaa onnelliset. Voikaa paksusti. Jumalauta, herää jo!
Jukka seisoi suu auki ja räpytteli silmiään.
– Mitä yhteistä on, Esa sanoi, – näillä kahdella?
Jukka kurtisti kulmiaan. Silmät pyörivät päässä.
– Kristitty Ronaldo, Esa sanoi, – ja akvaviitti-Assad?
– Viin?
– Kaula.
Jukan katse terävöityi. – Kak, kau...?
– Kaula. Mennään jo.

                 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti