Muokattu 22.1.2017

Lukeneet miehet

ilta oli ees?

Kyllä, silta yli synkän virran – se ei ollut vielä valmis, ei lähellekään. Mutta sillan rakentamisen aloittaminen oli käytännössä ensimmäistä lapiollista vajaa. Ja kuka olisi paremmin ansainnut kääntää symbolisen kauhallisen kuin yhteiskunnallisen taiteen ylipapitar Susanna Kuparinen? Enää Kuparinen ei seuraisi sitä kiivailijaa, Lee Harvey Oswald Spengleriä, jonka henki oli johdattanut taitelijan eduskunta- ja valtuustotrilogioiden läpi ja jättänyt sitten tyhjän päälle, kun johtotähti itse oli jatkanut matkaa. Komeetta oli puhkaissut permannon ja peruskallion kuin halvan paperin, jolle hallitsevan luokan valheet painettiin. Se tappoi dinosaurukset ja poltti tiensä syvälle ja aina vain syvemmälle, kunnes löysi paikkansa ja rauhan maapallon sulasta ytimestä, tosi syvältä.

Kuparisen ei tarvinnut mennä perässä. Oli aika arvostaa syvyyden rinnalla ja pinnalla myös keveyttä! Sitä paitsi, kaikki olivat sillasta samaa mieltä. Kuparinen voisi tehdä duunin, joka loisi uskoa ihmiseen ja hallitusmuotoon, ei näivettäisi sitä. Silta oli hyvästä.

Juurikin näin. Silta uhrasi itsensä yhteisen päämäärän hyväksi. Se oli ees, jotta laiskan Jaskan ei tarvitsisi aina olla. Laiska Jaska sai jäädä joskus taakke. Jos laiska Jaska olisi aina ees, hän joutuisi psykoosiin tai kuolisi nestehukkaan. Sillä sellainen oli een luonne. Mitään luonnollista siinä ei ollut. Se oli jälkiteollisen ADHD-aikamme ruumiillistuma: yksi pilleri tuo ikuisen onnen! Vaikka se oli kadotus, johon mc² johdatti... samaan sopukkaan Oswaldin kanssa... siinä vaiheessa, kun asiain oikea laita valkeni, oli myöhäistä. Paholainen repi käden irti. Se oli miekkavalas uima-altaassa. Se oli kalju Brando viidakossa. Lymysi hulluuden syvänteissä, odotti ja sieppasi.

Jos mielimme ihmisarvoista elämää, oppi ottakaamme Tilikumilta!

Näin sanailivat avantgarden erikoisjoukkojen Jukka ja Esa. Tai Esa sanaili ja Jukka kuunteli, puolella korvalla... hän ei ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä Esa keuhkosi. Antaa pojan purkaa paineita, Jukka ajatteli. Päästäänhän pikemmin lähtemään.

Jukka tai Esa, jompikumpi oli tuonut julki ajatuksen mennä kävelylle. Ehdotus oli hyväksytty yksimielisesti. Ennen kuin ystävykset uskalsivat astua ihmisten ilmoille, oli kuitenkin valmistauduttava ennen muuta henkisesti. Kumpikin treenasi tavallaan. Esa puhui maailmaa valmiiksi; Jukka otti iisisti. Hän chillaili.

Ruumiillinen rasitus, jota käveleminen edellytti, arvelutti heitä molempia. Kaverukset olivat siinä iässä, että sijoittivat kaikki pelimerkkinsä henkiseen pääomaan. Kaukana olivat ajat, jolloin he olivat ulos lähtiessään ja ulkona, tilaisuuden tullen, katsahtaneet peiliin kuin aateliset. He olivat sukineet otsahiuksia päälaelle. Hiuksia ei enää ollut. Tai ne hapsottivat takana ja sivuilla, aivan sama missä ja miten. He olivat turvonneet niin, että hirvitti. Nykyään he kavahtivat peiliä kuin vampyyrit.

Henkinen pääoma piti heitä pystyssä. Jukka oli tyrkyttänyt Esalle lainaan uusinta löydöstään, lopun aikojen julistusta, kuten Esa sanoi. Esa ei ollut innostunut kirjasta. Hän oli vilkaissut sen alkua ja ryhtynyt sitten saarnaamaan.

He astuivat kadulle ja olivat viipymättä yltä päältä hiessä. Päivä oli puolipilvinen.

– Ka, kesän heinä kuolee, Jukka sanoi.

– Älä manaa, Esa sanoi.

– Kohota katseesi tennareitten kärjistä, pyydän! Luonto kuolee, me kuolemme. Talot sen sijaan kohoavat harjakorkeuteensa, veikkaan, vielä viimeisenä päivänäkin. Kohti ääretöntä ja sen yli...

– A-men! Madoff...

Jukan uusille kotikonnuille rakennettiin hurjaa vauhtia asuntoja. Tilanne oli kuin Mustilla kukkuloilla 1800-luvun lopulla: ruohonjuurista alaspäin maaperä oli puhdasta kultaa. Mutta oliko täälläkin tiedossa vihanpito, joka saavutti huippunsa Little Bighornin taistelussa? Oliko konflikti alkuperäisväestön ja uudisraivaajien välillä vältettävissä? Silta toi saareen asukkaita ja euroja; näiden kintereillä saapui kiistoja. Esa alkoi rakentaa keskustelua uudelleen, puhtaalta pohjalta.

– Mitä olet touhunnut viime päivät? Oletko katsellut kisoja?

– Kissoja? En!

– Kisoja, Esa korjasi. – Jalkapallon EM.

– Olen kuunnellut Ramonesia, Jukka sanoi.

– Et muuta?

Jukka pudisti päätään. – Yritän sisäistää sen asenteen.

– Kyllästää itsesi? Imuroit nokkaasi musiikin ravinteet?

Jukka nyökkäsi. – Osmoosin lailla. En tosin nokkaan, vaan korvaan. Niin kuin Elisabetin aikuisen myrkyn! Tiesitkö? Danny Says on koko länsimaisen taidemusiikin traagisin teos. Eikä tee edes tiukkaa. Mieti. Laulaja Joey oli koko ikänsä ollut kummajainen, pitkän ja hontelon ruumiinrakenteensa vuoksi ja muutenkin. Hänellä oli pakko-oireita ja sellaista. Hän säilytti lainalevyjä patterin päällä. Siitä vinyylit eivät juuri välittäneet. Ne sulivat. No, kaikesta huolimatta Joey aloitti vallankumouksen, polkaisi punkin käyntiin tyhjästä. Yksin, käytännöllisesti katsoen. Menestyksen myötä Joey löysi vihdoin tyttöystävän ja kirjoitti tästä hyvästä kuolemattoman kappaleen, siis Dannyn. Vaan kuinkas kävi? Bändin punaniska, amerikkalainen perusjuntti, kitaristi Johnny... Ku Klux Klan itse vei naisen! Bändi pysyi kasassa, mutta Joey ja Johnny eivät lausuneet enää kahta sanaa toisilleen. Kun Joey kuoli, kusipää tunnusti, että oli ollut surullinen melkein koko loppupäivän! Vitun pottapää idiootti...

Esa vaikeni. Hän arveli, että Jukan puhe liittyi jotenkin Hurmeen »ajatuksiin». Esa ei tiennyt, miten toinen odotti hänen reagoivan. Pitikö hänen myötäillä vai kiistää? Tuntematta protokollaa tarkemmin Esa vaikeni.

Juha Hurme oli vastikään vienyt Jukalta viinanhimon. A-klinikalla oli niin ikään sormensa pelissä – tai häntänsä, kuten Jukka sanoi. Hän vertasi A-klinikkaa sisiliskoon. Yritä saada siitä otetta, ja käteesi jää katkaisuasema.

Esalle ei ollut suotu kunniaa käydä katkolla. Hän ei ollut maannut mömmöissä lukkojen takana vailla muuta luettavaa kuin 500-sivuinen kirjastokatalogi. Mutta jotain sinnepäin: Esa oli lukenut von Baghin muistelmat! Siinä saattoi olla avain. Jukka kokeili vertailevaa lähestymistapaa elämäkerrallisen sijaan.

– Tom Waits on tehnyt Dannystä hienon tulkinnan. Mutta ei se vedä vertoja alkuperäiselle. Kun kyseessä on Tom Waitsin tulkinta, se on jotain se.

Jukka katsoi Esaa odottavasti. Se oli Esan isku, kuten teatterissa sanottiin.

– Tiedän tuon kaiken entuudestaan, Esa sanoi. – Miksi saarnaat kuorolle?

Jukka hymähti. – Yritän pitää keskustelua yllä, hän sanoi.

– Oma suosikkini on Questioningly, Esa sanoi.

– Quest...? Sehän on taantumuksellinen kappale!

Jukan tyrmistys ei heilauttanut toisen vakaumusta vähääkään, päinvastoin. Esa hymyili ilahtuneena.

– Onko viina pehmittänyt luontosi? Vai aivosi? Todennäköisesti molemmat! Quest... ei jumalauta, Jukka puhisi. – Se alku on jo niin liikaa!

Nuorempana Esa oli ollut nihilisti. Musiikki, kirjallisuus, elokuvat – kaikki oli ollut paskaa, Esan mielestä. Hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta: Päätepysäkki Brooklyn. Kausi helvetissä. Nuo olivat ainoat kirjat, jotka Jukka muisti Esan pyytäneen lainaan lukioaikana. Muuten tämä pölli itse luettavaa Akateemisesta. Esa oli rauhoittunut vähän noista ajoista. Vai oliko hän vähän rauhoittunut? Nykyään Jukka ja Esa saattoivat puhua tuntikausia erityisesti elokuvasta. Tanskalaiset olivat huippuja! Maailmanhistorian hilpein elokuva oli ehdottomasti Submarino! Jukka jaksoi ylistää tuoretta löytöään, sysimustan elokuvan toisen käsikirjoittajan Tobias Lindholmin omia ohjauksia. Nimi ei sanonut Esalle mitään, kunnes Jukka kertoi kaverin aiemmista töistä.

– Aha! Esa sanoi, ja äänestä kuuli, että Jukka oli vetänyt oikeasta narusta.

He saapuivat liikenneympyrään.

– Tuo talo, Jukka sanoi ja osoitti yksinäistä liiketilaa risteyksen tuolla puolen. – Siitä tulee aina mieleen se yksi baari Itiksessä. Muistatko? Kävimme siellä joskus Saiman kanssa.

– Muistanhan minä, Esa sanoi.

– Välillä olen aivan pihalla. Että missä helvetissä oikein olen?

– Ymmärtäähän sen, Esa sanoi. – Asetu ensin taloksi. Päivä kerrallaan, kaveri.

– Tai tunti, Jukka sanoi. – Minuutti, sekunti...

Tyyppi tuntee kellon, Esa ajatteli.

– Saimakin on sitten jättänyt nämä maisemat, Esa sanoi.

Jukka pysähtyi. – Älä? Miten ihmeessä?

– Hän sai pojan ja muutti kotikonnuilleen. Esa huitaisi kädellään. – Sinne jonnekin.

Jukka helpottui silmin nähden. – Ja minä jo luulin... Mitä hän tekee nykyisin, Saima?

– Maalailee.

– Ihan tosi? Ja tekö olette edelleen väleissä, vai?

– Emme. Internetin ihmeellisestä maailmasta poimin nämä tiedon murenat.

Jukka virnisti. – Napalanko!

He kävelivät jälleen verkkaiseen tahtiinsa eteenpäin.

– Siitä teikäläisen entisestä, Esa sanoi virallisesti, – en uskalla edes kysyä.

– Joten älä kysy.

Nyt vuorostaan Esa pysähtyi kuin liikennemerkkiin.

– Ei ole baaria tässä. Näyttää olevan tyhjillään tämä.

– Parempi niin, Jukka sanoi.

– Autotalli, taitaa olla tämä.

– Parempi sinulle, jolla ei ole päiviä niin, että raittiuttaan voisi kirkossa kuuluttaa.

– Ei kai koskaan voi?

– Ei, Jukka myönsi. – Toden totta, ei. Sano Philip Seymour Hoffman. Sano se uudestaan ja vielä kerran. Sano se joka päivä peilin edessä.

– Onhan minulla aamupäivä.

Jukka laittoi kätensä Esan olalle.

– Reilun yhdeksän päivän kokemuksella, hän sanoi, – uskallan kerrata viisauden, joka on koeteltu monessa liemessä. Anteeksi sanavalinta. Tuo oli kuiva huikka. Unohda. Hiljaa hyvä tulee.

– Olet oikeassa. Luulisin.

Esa painoi päänsä. Pian siihen pälkähti ajatus, joka sai myrskypilvet hajoamaan hänen otsansa yltä. Aate väänsi vääjäämättä suupielet hymyyn.

– Mennäänkö? Jukka sanoi.

– Mihin?

– »Mihin?» Meidänhän piti kävellä...

– Mikä idea kävelemisessä on noin niin kuin, en tiedä, sinällään?

– Höpsis! Et sinä voi tähän jäädä!

– Miksen? Tässä on hyvä. Oikein hyvä, itse asiassa erinomainen tämä alusta.

Esa oli pyllähtänyt sanojensa vakuudeksi maahan liiketilan eteen.

Silloin Jukka ymmärsi.

– Voi hyvä isä, hän sanoi äänessään enemmän myötätuntoa kuin olisi halunnut. – Ei tuohon ilmesty baaria, vaikka istuisit siinä aamuun asti!

Esa jumitti risti-istunnassa kostealla nurmella. Näytti kuin hän olisi meditoinut. 1960-luvulla yritettiin mumista Pentagonia ilmaan, saada rakennus levitoimaan Nyt perustettiin lähiöbaaria. Ajat olivat muuttuneet.

Esa avasi toisen silmänsä.

– Mistä muuten tiedät?

– En ymmärrä.

– Sanoit ettei siihen ilmesty baaria, vaikka istuisin aamuun asti. Mistä tiedät? Oletko kokeillut?

Samassa Esa oli jalkeilla ja kiersi Jukan ympäri pomppien ylös alas kuin kengurukepillä.

– Jäit kiinni! Jätkä jäi kiinni! Ei tähän ilmesty baaria... Minä vain näyttelin viinanhimoa!

– Niin, Jukka sanoi.

– Jukka on istunut tässä ja venaillut, että baari putoaa niskaan!

– Viin, Jukka sanoi.

– Hulluja nuo lappalaiset!

– Viinan himo, Jukka sanoi.

Esa oli harpponut pyörätietä jo parikymmentä metriä alamäkeen, kun huomasi, ettei Jukka seurannut.

– No, hän huusi. – Mikä on?

Jukka seisoi yhä autotallin edessä. Hän oli vajonnut näemmä katatoniseen tilaan.

– Kyllä, Esa huusi kävellessään Jukkaa vastaan, – olen ammatiltani poliisi ja täällä peitetehtävissä. Mutta vastoin korkeammalta taholta saatua suorasanaista ohjetta, ei, käskyä, en aio vasikoida teitä AA:n johdolle. Laitan oman urani ja hyvinvoinnin vaakalaudalle teidän tähtenne. Olkaa onnelliset. Voikaa paksusti. Jumalauta, herää jo!

Jukka seisoi suu auki, räpytteli silmiään.

– Mitä yhteistä on, Esa sanoi, – näillä kahdella?

Jukka kurtisti kulmiaan. Silmät pyörivät päässä.

– Kristitty Ronaldo, Esa sanoi, – ja akvaviitti-Assad?

– Viin?

– Kaula.

Jukan katse terävöityi. – Kak, kau...?

– Kaula. Mennään jo!