Musta neliö

Muokattu 22.1.2017

Lukeneet miehet

S

ilta oli ees?

Kyllä, silta yli synkän virran – se ei ollut vielä valmis, ei lähellekään. Mutta sillan rakentamisen aloittaminen oli käytännössä ensimmäistä lapiollista vajaa. Ja kuka olisi paremmin ansainnut kääntää symbolisen kauhallisen kuin yhteiskunnallisen taiteen ylipapitar Susanna Kuparinen? Enää Kuparinen ei seuraisi sitä kiivailijaa, Lee Harvey Oswald Spengleriä, jonka henki oli johdattanut taitelijan eduskunta- ja valtuustotrilogioiden läpi ja jättänyt sitten tyhjän päälle, kun johtotähti itse oli jatkanut matkaa. Komeetta oli puhkaissut permannon ja peruskallion kuin halvan paperin, jolle hallitsevan luokan valheet painettiin. Se tappoi dinosaurukset ja poltti tiensä syvälle ja aina vain syvemmälle, kunnes löysi paikkansa ja rauhan maapallon sulasta ytimestä, tosi syvältä.

Kuparisen ei tarvinnut mennä perässä. Oli aika arvostaa syvyyden rinnalla ja pinnalla myös keveyttä! Sitä paitsi, kaikki olivat sillasta samaa mieltä. Kuparinen voisi tehdä duunin, joka loisi uskoa ihmiseen ja hallitusmuotoon, ei näivettäisi sitä. Silta oli hyvästä.

Juurikin näin. Silta uhrasi itsensä yhteisen päämäärän hyväksi. Se oli ees, jotta laiskan Jaskan ei tarvitsisi aina olla. Laiska Jaska sai jäädä joskus taakke. Jos laiska Jaska olisi aina ees, hän joutuisi psykoosiin tai kuolisi nestehukkaan. Sillä sellainen oli een luonne. Mitään luonnollista siinä ei ollut. Se oli jälkiteollisen ADHD-aikamme ruumiillistuma: yksi pilleri tuo ikuisen onnen! Vaikka se oli kadotus, johon mc² johdatti... samaan sopukkaan Oswaldin kanssa... siinä vaiheessa, kun asiain oikea laita valkeni, oli myöhäistä. Paholainen repi käden irti. Se oli miekkavalas uima-altaassa. Se oli kalju Brando viidakossa. Lymysi hulluuden syvänteissä, odotti ja sieppasi.

Jos mielimme ihmisarvoista elämää, oppi ottakaamme Tilikumilta!

Näin sanailivat avantgarden erikoisjoukkojen Jukka ja Esa. Tai Esa sanaili ja Jukka kuunteli, puolella korvalla... hän ei ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä Esa keuhkosi. Antaa pojan purkaa paineita, Jukka ajatteli. Päästäänhän pikemmin lähtemään.

Jukka tai Esa, jompikumpi oli tuonut julki ajatuksen mennä kävelylle. Ehdotus oli hyväksytty yksimielisesti. Ennen kuin ystävykset uskalsivat astua ihmisten ilmoille, oli kuitenkin valmistauduttava ennen muuta henkisesti. Kumpikin treenasi tavallaan. Esa puhui maailmaa valmiiksi; Jukka otti iisisti. Hän chillaili.

Ruumiillinen rasitus, jota käveleminen edellytti, arvelutti heitä molempia. Kaverukset olivat siinä iässä, että sijoittivat kaikki pelimerkkinsä henkiseen pääomaan. Kaukana olivat ajat, jolloin he olivat ulos lähtiessään ja ulkona, tilaisuuden tullen, katsahtaneet peiliin kuin aateliset. He olivat sukineet otsahiuksia päälaelle. Hiuksia ei enää ollut. Tai ne hapsottivat takana ja sivuilla, aivan sama missä ja miten. He olivat turvonneet niin, että hirvitti. Nykyään he kavahtivat peiliä kuin vampyyrit.

Henkinen pääoma piti heitä pystyssä. Jukka oli tyrkyttänyt Esalle lainaan uusinta löydöstään, lopun aikojen julistusta, kuten Esa sanoi. Esa ei ollut innostunut kirjasta. Hän oli vilkaissut sen alkua ja ryhtynyt sitten saarnaamaan.

He astuivat kadulle ja olivat viipymättä yltä päältä hiessä. Päivä oli puolipilvinen.

– Ka, kesän heinä kuolee, Jukka sanoi.

– Älä manaa, Esa sanoi.

– Kohota katseesi tennareitten kärjistä, pyydän! Luonto kuolee, me kuolemme. Talot sen sijaan kohoavat harjakorkeuteensa, veikkaan, vielä viimeisenä päivänäkin. Kohti ääretöntä ja sen yli...

– A-men! Madoff...

Jukan uusille kotikonnuille rakennettiin hurjaa vauhtia asuntoja. Tilanne oli kuin Mustilla kukkuloilla 1800-luvun lopulla: ruohonjuurista alaspäin maaperä oli puhdasta kultaa. Mutta oliko täälläkin tiedossa vihanpito, joka saavutti huippunsa Little Bighornin taistelussa? Oliko konflikti alkuperäisväestön ja uudisraivaajien välillä vältettävissä? Silta toi saareen asukkaita ja euroja; näiden kintereillä saapui kiistoja. Esa alkoi rakentaa keskustelua uudelleen, puhtaalta pohjalta.

– Mitä olet touhunnut viime päivät? Oletko katsellut kisoja?

– Kissoja? En!

– Kisoja, Esa korjasi. – Jalkapallon EM.

– Olen kuunnellut Ramonesia, Jukka sanoi.

– Et muuta?

Jukka pudisti päätään. – Yritän sisäistää sen asenteen.

– Kyllästää itsesi? Imuroit nokkaasi musiikin ravinteet?

Jukka nyökkäsi. – Osmoosin lailla. En tosin nokkaan, vaan korvaan. Niin kuin Elisabetin aikuisen myrkyn! Tiesitkö? Danny Says on koko länsimaisen taidemusiikin traagisin teos. Eikä tee edes tiukkaa. Mieti. Laulaja Joey oli koko ikänsä ollut kummajainen, pitkän ja hontelon ruumiinrakenteensa vuoksi ja muutenkin. Hänellä oli pakko-oireita ja sellaista. Hän säilytti lainalevyjä patterin päällä. Siitä vinyylit eivät juuri välittäneet. Ne sulivat. No, kaikesta huolimatta Joey aloitti vallankumouksen, polkaisi punkin käyntiin tyhjästä. Yksin, käytännöllisesti katsoen. Menestyksen myötä Joey löysi vihdoin tyttöystävän ja kirjoitti tästä hyvästä kuolemattoman kappaleen, siis Dannyn. Vaan kuinkas kävi? Bändin punaniska, amerikkalainen perusjuntti, kitaristi Johnny... Ku Klux Klan itse vei naisen! Bändi pysyi kasassa, mutta Joey ja Johnny eivät lausuneet enää kahta sanaa toisilleen. Kun Joey kuoli, kusipää tunnusti, että oli ollut surullinen melkein koko loppupäivän! Vitun pottapää idiootti...

Esa vaikeni. Hän arveli, että Jukan puhe liittyi jotenkin Hurmeen »ajatuksiin». Esa ei tiennyt, miten toinen odotti hänen reagoivan. Pitikö hänen myötäillä vai kiistää? Tuntematta protokollaa tarkemmin Esa vaikeni.

Juha Hurme oli vastikään vienyt Jukalta viinanhimon. A-klinikalla oli niin ikään sormensa pelissä – tai häntänsä, kuten Jukka sanoi. Hän vertasi A-klinikkaa sisiliskoon. Yritä saada siitä otetta, ja käteesi jää katkaisuasema.

Esalle ei ollut suotu kunniaa käydä katkolla. Hän ei ollut maannut mömmöissä lukkojen takana vailla muuta luettavaa kuin 500-sivuinen kirjastokatalogi. Mutta jotain sinnepäin: Esa oli lukenut von Baghin muistelmat! Siinä saattoi olla avain. Jukka kokeili vertailevaa lähestymistapaa elämäkerrallisen sijaan.

– Tom Waits on tehnyt Dannystä hienon tulkinnan. Mutta ei se vedä vertoja alkuperäiselle. Kun kyseessä on Tom Waitsin tulkinta, se on jotain se.

Jukka katsoi Esaa odottavasti. Se oli Esan isku, kuten teatterissa sanottiin.

– Tiedän tuon kaiken entuudestaan, Esa sanoi. – Miksi saarnaat kuorolle?

Jukka hymähti. – Yritän pitää keskustelua yllä, hän sanoi.

– Oma suosikkini on Questioningly, Esa sanoi.

– Quest...? Sehän on taantumuksellinen kappale!

Jukan tyrmistys ei heilauttanut toisen vakaumusta vähääkään, päinvastoin. Esa hymyili ilahtuneena.

– Onko viina pehmittänyt luontosi? Vai aivosi? Todennäköisesti molemmat! Quest... ei jumalauta, Jukka puhisi. – Se alku on jo niin liikaa!

Nuorempana Esa oli ollut nihilisti. Musiikki, kirjallisuus, elokuvat – kaikki  oli ollut paskaa, Esan mielestä. Hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta: Päätepysäkki Brooklyn. Kausi helvetissä. Nuo olivat ainoat kirjat, jotka Jukka muisti Esan pyytäneen lainaan lukioaikana. Muuten tämä pölli itse luettavaa Akateemisesta. Esa oli rauhoittunut vähän noista ajoista. Vai oliko hän vähän rauhoittunut? Nykyään Jukka ja Esa saattoivat puhua tuntikausia erityisesti elokuvasta. Tanskalaiset olivat huippuja! Maailmanhistorian hilpein elokuva oli ehdottomasti Submarino! Jukka jaksoi ylistää tuoretta löytöään, sysimustan elokuvan toisen käsikirjoittajan Tobias Lindholmin omia ohjauksia. Nimi ei sanonut Esalle mitään, kunnes Jukka kertoi kaverin aiemmista töistä.

– Aha! Esa sanoi, ja äänestä kuuli, että Jukka oli vetänyt oikeasta narusta.

He saapuivat liikenneympyrään.

– Tuo talo, Jukka sanoi ja osoitti yksinäistä liiketilaa risteyksen tuolla puolen. – Siitä tulee aina mieleen se yksi baari Itiksessä. Muistatko? Kävimme siellä joskus Saiman kanssa.

– Muistanhan minä, Esa sanoi.

– Välillä olen aivan pihalla. Että missä helvetissä oikein olen?

– Ymmärtäähän sen, Esa sanoi. – Asetu ensin taloksi. Päivä kerrallaan, kaveri.

– Tai tunti, Jukka sanoi. – Minuutti, sekunti...

Tyyppi tuntee kellon, Esa ajatteli.

– Saimakin on sitten jättänyt nämä maisemat, Esa sanoi.

Jukka pysähtyi. – Älä? Miten ihmeessä?

– Hän sai pojan ja muutti kotikonnuilleen. Esa huitaisi kädellään. – Sinne jonnekin.

Jukka helpottui silmin nähden. – Ja minä jo luulin... Mitä hän tekee nykyisin, Saima?

– Maalailee.

– Ihan tosi? Ja tekö olette edelleen väleissä, vai?

– Emme. Internetin ihmeellisestä maailmasta poimin nämä tiedon murenat.

Jukka virnisti. – Napalanko!

He kävelivät jälleen verkkaiseen tahtiinsa eteenpäin.

– Siitä teikäläisen entisestä, Esa sanoi virallisesti, – en uskalla edes kysyä.

– Joten älä kysy.

Nyt vuorostaan Esa pysähtyi kuin liikennemerkkiin.

– Ei ole baaria tässä. Näyttää olevan tyhjillään tämä.

– Parempi niin, Jukka sanoi.

– Autotalli, taitaa olla tämä.

– Parempi sinulle, jolla ei ole päiviä niin, että raittiuttaan voisi kirkossa kuuluttaa.

– Ei kai koskaan voi?

– Ei, Jukka myönsi. – Toden totta, ei. Sano Philip Seymour Hoffman. Sano se uudestaan ja vielä kerran. Sano se joka päivä peilin edessä.

– Onhan minulla aamupäivä.

Jukka laittoi kätensä Esan olalle.

– Reilun yhdeksän päivän kokemuksella, hän sanoi, – uskallan kerrata viisauden, joka on koeteltu monessa liemessä. Anteeksi sanavalinta. Tuo oli kuiva huikka. Unohda. Hiljaa hyvä tulee.

– Olet oikeassa. Luulisin.

Esa painoi päänsä. Pian siihen pälkähti ajatus, joka sai myrskypilvet hajoamaan hänen otsansa yltä. Aate väänsi vääjäämättä suupielet hymyyn.

– Mennäänkö? Jukka sanoi.

– Mihin?

– »Mihin?» Meidänhän piti kävellä...

– Mikä idea kävelemisessä on noin niin kuin, en tiedä, sinällään?

– Höpsis! Et sinä voi tähän jäädä!

– Miksen? Tässä on hyvä. Oikein hyvä, itse asiassa erinomainen tämä alusta.

Esa oli pyllähtänyt sanojensa vakuudeksi maahan liiketilan eteen.

Silloin Jukka ymmärsi.

– Voi hyvä isä, hän sanoi äänessään enemmän myötätuntoa kuin olisi halunnut. – Ei tuohon ilmesty baaria, vaikka istuisit siinä aamuun asti!

Esa jumitti risti-istunnassa kostealla nurmella. Näytti kuin hän olisi meditoinut. 1960-luvulla yritettiin mumista Pentagonia ilmaan, saada rakennus levitoimaan Nyt perustettiin lähiöbaaria. Ajat olivat muuttuneet.

Esa avasi toisen silmänsä.

– Mistä muuten tiedät?

– En ymmärrä.

– Sanoit ettei siihen ilmesty baaria, vaikka istuisin aamuun asti. Mistä tiedät? Oletko kokeillut?

Samassa Esa oli jalkeilla ja kiersi Jukan ympäri pomppien ylös alas kuin kengurukepillä.

– Jäit kiinni! Jätkä jäi kiinni! Ei tähän ilmesty baaria... Minä vain näyttelin viinanhimoa!

– Niin, Jukka sanoi.

– Jukka on istunut tässä ja venaillut, että baari putoaa niskaan!

– Viin, Jukka sanoi.

– Hulluja nuo lappalaiset!

– Viinan himo, Jukka sanoi.

Esa oli harpponut pyörätietä jo parikymmentä metriä alamäkeen, kun huomasi, ettei Jukka seurannut.

– No, hän huusi. – Mikä on?

Jukka seisoi yhä autotallin edessä. Hän oli vajonnut näemmä katatoniseen tilaan.

– Kyllä, Esa huusi kävellessään Jukkaa vastaan, – olen ammatiltani poliisi ja täällä peitetehtävissä. Mutta vastoin korkeammalta taholta saatua suorasanaista ohjetta, ei, käskyä, en aio vasikoida teitä AA:n johdolle. Laitan oman urani ja hyvinvoinnin vaakalaudalle teidän tähtenne. Olkaa onnelliset. Voikaa paksusti. Jumalauta, herää jo!

Jukka seisoi suu auki, räpytteli silmiään.

– Mitä yhteistä on, Esa sanoi, – näillä kahdella?

Jukka kurtisti kulmiaan. Silmät pyörivät päässä.

– Kristitty Ronaldo, Esa sanoi, – ja akvaviitti-Assad?

– Viin?

– Kaula.

Jukan katse terävöityi. – Kak, kau...?

– Kaula. Mennään jo!

Kivi ja lehdet

ALKU löytyy täältä.

Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa nuorisotalon yläkerrassa. Oli pimeä, kun tulin ulos. Teräksestä ja muovista tehty kiinalainen kuumailmapallo seisoi hylättynä torilla. Minne olivat kaikki kodittomat menneet? Kotiin, tietty. Mistä oli koti heille suotu? No kaupungilta, hölmö. Me muut saimme riemuita markkinavuokrista, mikäli onni potki. Ylitin radan. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Silta jatkoi minusta piittaamatta matkaa määränpäähän, herraskaisen kerrostalon tyveen. Täällä majailivat ihmiset, jotka omistivat asuntonsa. Eikä voi olettaa, että herrasväki laskeutuisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta oli vedetty suoraan alaovelle.

Ajattelin näitä kiihkotta. Olin kohtuuhyvällä tuulella, päivän työt tehty. Olin keksinyt mitä teen, kun saan kyllikseni tästä maailmasta.

Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop... fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Se oli kansainvälisen oikeuden mitat täyttävä kansanmurha kirjallisuuden asussa.

Joseph Wambaugh’n mielipuolinen dokumenttiromaani Lines and Shadows sinetöisi kohtaloni ja listan. Hyvästi, ystäväni! Suudelkoot irti leikatut päämme korin pohjalla.

Pysähdyin portaiden juuressa. Sillan alla paloi nuotio. Hämmästelin näkyä, se oli virhe.

Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli ja läpi suoraan minuun.

Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän oli muotoilevinaan lausetta ja virnisti kuin susi. Sitten hän tunki käden jalkoväliinsä.

Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.

Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perään.

Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin haluavat käyttää kynnysmattona?

Pelottavin kysymys oli se ilmeisin: olisiko minun pitänyt tuntea tyyppi?

Ajattelin ensinnä isääni, joka useassa elämänsä vaiheessa olisi voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki, keneltäkään lupaa kysymättä. Hän seuraili mielijohteitaan muinoin Kööpenhaminaan saakka. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.

Irtolaisen siniharmaissa silmissä, tuossa ynseässä ilmeessä oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua.

Oliko hän venyttänyt leukaansa ja vääntänyt suupieliään alas vaikuttaakseen viisaammalta? Oliko äijässä havaittavissa tiettyä valtiomiestason jäykkyyttä? Vai kuvittelinko vain? Suomeksi, olinko taas nähnyt näkyjä?

Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä, kun tajusin kuka sillan alla kykki.

Mitä helvettiä hippi heilui ovellani? Olivatko feissarit jalkautuneet lähiöön hupenevan asiakaskunnan perässä?

Romanikerjäläinen hääti Greenpeacen steissin edestä. Maailmanparantajan oli löydettävä uusi markkina-alue.

Täältähän se löytyi. Kotimaisessa lähiössä ei kytenyt kapina, vaan syyllisyys, maailmantuska. Täällä eivät autot palaneet. Ihmiset kaatoivat bensiiniä sisäänsä, heittivät tulitikun perään. Pahimmillaan he sekoittivat keskenään politiikan ja terapian, mutta niinhän me kaikki.

Asiaan. Voinko auttaa, kysyin hipiltä. Kiilasin hänet oven edestä käyttäen avaimia miekkana.

Hippi osoittautui kauniiksi nuoreksi naiseksi.

– Siinähän sä oot, hän sanoi, – etkö ookki? Tanner?

Olin kuullut puheita mustista silmistä. Olin sivuuttanut ne myyttinä tai huolettomana kielenkäyttönä.

Kerroin neidille, etten aio sitoutua mihinkään. Hän avasi suunsa. Ehdin ensin, oli kamala kiire.

Päästä pois.

Kannatin asiaa kyllä periaatteessa, sanoin olkani yli, käytännössä olin varaton. Ikävä kyllä.

Olin saanut oven auki, toivottamassa neidille juuri illanjatkoja, kun hän otti raskaat aseet käyttöön.

Käytättekö piilolinssejä?

Neiti hymyili.

– En mä myy mitään, hän sanoi. – Mä oon toimittaja, en mikään… Humanisti, se lehti? Soiko yhtään kellot? Sä lähetit meille sun tekstejä, muistatko?

Muistanko?

– Mä yritin soittaa, mut sä et vastannu, neiti jatkoi ja kaivoi todisteeksi kännykkää laukustaan.

– Puhelimet on perseestä, sanoin.

Neiti nyökkäsi vakavana ja sulki laukkunsa.

Pyysin hänet sisään lämmittelemään.

En kertonut, että olin lakannut vastaamasta vieraisiin numeroihin sen jälkeen, kun terveysaseman päihdetyöntekijä oli soittanut. Hän oli kertonut viraston uudesta linjasta, jonka mukaan kaikki rauhoittavia lääkkeitä käyttävät vieroitetaan aineesta. Rauhoittavat olivat myrkkyä. Lääkkeet korvattaisiin tarvittaessa toisilla, paremmilla valmisteilla. Koska pääsisin käymään hänen puheillaan?

Bentsoista luopuminen oli parasta, mitä elämässäni oli tapahtunut – heti sen jälkeen, kun olin päässyt eroon muista päihteistä. Siitä huolimatta olin tapahtuneesta yhä katkera, vähän kuin viran puolesta.

Hyvinvointivaltio oli taas holhonnut, kun ei muuta osannut.

– Tuolla summerissa ei ollu sun nimeä, neiti sanoi, kun odottelimme hissiä. – Mä etin ja etin.

Väitin vastaan. Siellä luki asuntoni numero ja sen perässä selvällä suomen kielellä Rahikainen.

– Anna mä arvaan. Summerit on perseestä?

Purin hampaani yhteen. Hissi kolahti alakertaan, avasin neidille oven. Hississä vetäydyin perimmäiseen nurkkaan. Seurasin alas valuvia kerroksia. Yritin näyttää siltä, etten tuntenut elokuvaa nimeltä Drive.

Jotain sanoakseni kysyin, miten hän oli tunnistanut minut.

– Mä katoin sun Facebook-profiilin. Mä jätin sulle sinnekin viestin.

– Jaa? Mä en käytä tietokonetta.

Neiti naurahti. Pääsimme hissistä ulos, kilistin avaimia porrastasanteella. Avasin oven, työnsin jalkani raosta sisään. Ettei kissa karkaa, selitin, astuin sisään ja sytytin valot.

Käskin neidin raivata sohvalta itselleen tilaa. Tekisin meille kahvit. Minulla oli ainoastaan pikakahvia, toivottavasti se kelpasi. Claymore-katti puski parhaillaan neidin varpaita, eikä tämä kuullut kuin oman ihastuksensa.

– Tääl on aikamoinen sotku, sanoin, kun napsautin vedenkeittimen päälle. – Jos sä oisit ilmottanu etukäteen tulostas, ni...

Olin alkanut puhua papattaa, en saanut kälätystäni katki. Oli aika tehdä jotain, toimia. Purin hammasta, ajattelin erikoisjoukkojen sotilaita. Huraa.

Huuhtaisin kaksi kuppia, heitin niihin purut ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.

Mustia iiriksiä ei edelleenkään tavannut kuin käännösiskelmissä. Neidin silmät olivat väriltään  hyvin tumman ruskeat.

Olette blondi. Selittäkää.

– Musta oli tosi mielenkiintoista lukea sun ajatuksia, neiti sanoi. Hän laski kupin lattialle maistettuaan siitä kerran.

– Ei ne oo ajatuksia, sanoin.

– Vaan?

– Lauseita.

– Oot sä kauan kirjottanu?

– Olen.

– Ja sen huomaa. Neiti ei koskenut kuppiinsa enää. – Me laitetaan mielellään lehteen ne sun ajatelmat, tai lauseet, jos se niin tarkkaa on. Mutta me laitettais mielellään sulta jotain muutakin. Meidän nettisivuille, joku artikkeli vaikka.

Pidin suuni, ja neiti jatkoi.

– Meillä on meneillään iso uudistus. Yksi tavoitteista on luoda nettisivut, jotka on ajan hermolla. Me tarvitaan sinne sisältöä jota paperilehdestä ei löydy.

– Ajan henki, ymmärrän, sanoin. – Digitaalinen vallankumous ja näin. Paljon kiitoksia. Tämä on kunnia, oikeesti. Mä en vaan yhtään tiedä, mistä kirjottaa.

Neiti nappasi elokuvat, jotka olin tuonut kirjastosta ja laskenut hätäpäissäni sohvalle. Hän otti pinosta kaksi päälimmäistä, siirsi ne syrjään ja ojensi minulle kolmannen.

– Kirjota tosta.

– Tosta?

Elokuva oli kuvataiteilijana aiemmin tunnetun Steve McQueenin esikoisohjaus Hunger. En ymmärtänyt, että äijällä riitti pokkaa käyttää sitä nimeä. Suomen Jim Thompson, tee tilaa.

– Toihan on aivan paska, sanoin.

– On vai?

– Ja sitä paitsi ikivanha.

– Ei sillä oo väliä, neiti sanoi ja nousi. Miksei hän ollut kelpuuttanut sohvaa? Lattia oli kylmä kuin hanki.

Mumisin, että McQueen ja von Trier olivat samaa maata, Pohjois-Korean agentteja molemmat. He halusivat tuhota länsimaisen elokuvan.

Neiti ei kuunnellut. – Tee siitä analyysi, syvä, hän tarkensi, – mielellään aika yhteiskunnallinen vielä. Revi kulissit auki niinku niissä sun teeseissä.

Mitähän teesini mahtoivat käsitellä? Ingen anung.

– Mä tuun takas viikon kuluttua, hän sanoi. – Katotaan sit mitä sä oot kehittäny.

– Niitten leffat on pelkkää estetiikkaa, sanoin. – Antti Oidipus.

– Mistä me puhutaan?

– Mä en tiedä.

– Hyvä. Kehittele sitä. Tutki asiaa ja... laita siihen juttuun.

Neiti kietoi arabihuivia kaulaansa, kun kysyin hänen nimeään.

– Enkö mä esitelly itteeni? Kamala! Ei minkäänlaisia käytöstapoja. Hän ojensi kätensä. – Uimonen, Siri. En sukua Ristolle.

– En mäkään o, sanoin ja kättelin. – Enkä Väinölle. Hakekaa talteen tavanomaiset epäillyt.

Neiti katsoi minuun kysyvästi.

– Casablancasta, siitä lopusta, sanoin. – Kauniin ystävyyden alku ja sitä rataa.

Neidin mentyä kävelin tovin kaakosta koilliseen –  keittiöön ja takaisin –  ja seurasin pääni sisäistä koostetta maineikkaasta tulevaisuudestani, joka äkkiä oli käynyt ajankohtaiseksi. Ei tullut pojasta rocktähteä, tuli gonzojournalisti. Ei helvetti, sanoin ja läimäytin itseäni. Pakko saada hitunen järkeä päähäni. Laitoin Pusher II:n pyörimään. Kävin sohvalle pitkäkseni. Huomasin olevani rättiväsynyt. Juuri ennen unta muistin, että töitäkin olisi tehtävä, ja kirjasin kiireesti seuraavan listan.

5 syytä, miksi Hunger on umpisurkea

1.              Se on tylsä. Mitään ei tapahdu.

2.            Jos jotain tapahtuukin, niin silmänlumeeksi. Kaikki on valetta.

3.            Niiden, jotka ihailevat McQueenin leffaa, pitäisi nyt sympata myös Jabhat al-Nusraa. Ei, ei ja ei. Miksei?

4.            Bobby Sands esitetään marttyyrinä eikä sinä hölmönä joka hän oli.

5.            Francis ”Frank” Hughesia ei esitetä lainkaan.

6.            Matkaa alas on silti. Vielä

McQueen ei ole saavuttanut

vastaavaa pohjanoteerausta kuin Lars

von Trier joka ainoalla työllään.

Meillä on mitä odottaa.

Älkää kysykö mistä johtuu tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla ikionnelliset. Vielä mitä! Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo jostain Irakista ennen kuin muistamme, mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkuseikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme, periaatteessa), ja silloinkin ripotamme tuhkaa yllemme.

Väittävät että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä kärkkyvät, rauhan. Se tosin on lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.

Kuolema tulee ajallaan. Sitä on turha kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään elävää kuvaa roihusta jossa kuoleman kultti, varsinainen rosvopaisti, kypsyy. Jos ei muuta, luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.

Pariisi on aina oleva meidän.

Samaan aikaan eri kanavalla... siis täällä.

Hyljätyt minisukset

Koirat

Silta oli ees.

Se uhrasi itsensä jalon päämäärän hyväksi, että uusavuttoman ei tarvitsisi olla. Uusavuton sai jäädä taakke. Mikäli uusavuton olisi aina ees, hän joutuisi psykoosiin kautta kuolisi nestehukkaan. Sellainen oli een luonne. Mitään luonnollista siinä ei ole. Eeemeli oli jälkiteollisen, hyperaktiivisen aikamme tiivistymä. Yksi pilleri tarjoaa ikuisen onnen! Joka onkin kadotus, mutta siinä vaiheessa kun sen tajuaa on auttamatta myöhäistä. Paholainen repii käden irti. Se on miekkavalas uima-altaassa. Se on kalju Brando viidakossa. Sitä näkyä et unohda.

Näin sanaili avantgarden erikoisjoukkojen Jukka, ja Esa kuunteli puolella korvalla, kun miehet valmistautuivat kävelylle. Jukka ja Esa olivat ulkoiselta olemukseltaan tavallisia keski-ikäisiä, ylipainoisia punkkareita. He eivät enää huolehtineet hiuksistaan. He astuivat kadulle ja olivat yltä päältä hiessä. Päivä oli puolipilvinen.

— Ja kesän heinä kuolee.

— Älä manaa, Esa sanoi.

— Katso eteesi! Törmäät vielä todellisuuteen.

Elettiin heinäkuun alkua. Esa alkoi rakentaa hyökkäystä uudelleen, puolustuksen kautta.

— Mitä olet touhunnut viime päivät? Oletko katsellut kisoja?

— Kuunnellut Ramonesia.

— Et muuta?

Jukka pudisti päätään. — Yritän sisäistää sen asenteen.

— Kyllästää itsesi? Osmoosin lailla imet itseesi musiikin ravinteet?

Jukka nyökkäsi. — Danny Says on koko länsimaisen taidemusiikin traagisin teos. Ei tee edes tiukkaa. Mieti! Laulaja Joey oli koko ikänsä ollut kummajainen, osin pitkän ja hontelon ruumiinrakenteensa vuoksi. Oli hänessä muutakin outoa, pakko-oireita ynnä muuta. Säilytti vinyylejä patterin päällä, mistä levyt eivät juuri välittäneet. Ne sulivat. No, kaikesta huolimatta Joey aloitti vallankumouksen, polkaisi punkin käyntiin tyhjästä. Menestyksen myötä hän löysi vihdoin tyttöystävän ja kirjoitti tälle kuolemattoman kappaleen, ergo Dannyn. Ja kuinkas kävi? Bändin punaniska, amerikkalainen perusjuntti, kitaristi Johnny, Ku Klux Klan itse vei naisen! Bändi pysyi kasassa, mutta Joey ja Johnny eivät lausuneet enää kahta sanaa toisilleen. Kun Joey kuoli, kusipää tunnusti, että oli ollut surullinen melkein koko loppupäivän. Hänellä oli niin rankkaa.

Esa vaikeni. Hän ei ollut lukenut Hurmeen »ajatuksia». Hän ei tiennyt, miten menetellä. Juha Hurme oli vastikään vienyt Jukalta viinanhimon. A-klinikalla oli niin ikään sormensa pelissä — tai häntänsä. Jukka vertasi laitosta sisiliskoon. Yritä saada siitä otetta, ja käteesi jää katkaisuasema

Esa ei ollut käynyt katkolla. Mutta hän oli lukenut von Baghin muistelmat. Siinä saattoi olla avain: Jukka kokeili vertailevaa lähestymistapaa elämäkerrallisen sijaan.

— Tom Waits on tehnyt Dannystä hienon tulkinnan. Mutta ei se vedä vertoja alkuperäiselle. Kun kyseessä on Waitsin versio, se on paljon se.

— Tiedän tuon kaiken entuudestaan, Esa sanoi. — Miksi saarnaat kuorolle?

Esa oli nihilisti. Nuorena hän ei ollut tykännyt mistään. Kaikki musiikki, kirjallisuus, elokuvat olivat paskaa, järjestään, hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Esa oli pehmennyt vähän noista ajoista.

He saapuivat liikenneympyrään.

— Tuo talo tuolla, Jukka sanoi ja osoitti yksinäistä liiketilaa ympyrän tuolla puolen. — Näetkö? Siitä tulee aina mieleen yksi baari Itiksessä, jossa kävimme kerran Saiman kanssa. Muistatko?

— Muistanhan minä, Esa sanoi.

— Välillä olen aivan pihalla, että missä olen. Jukka oli vasta muuttanut Laajasaloon, sossu oli järjestänyt sieltä kämpän.

— Ymmärtäähän sen, Esa sanoi. — Asetu ensin kodiksi. Päivä kerrallaan, mies!

— Tai tunti. Minuutti, sekunti.

Kaveri tuntee kellon, Esa ajatteli.

— Saimakin on sitten jättänyt nämä maisemat, Esa sanoi.

Jukka järkyttyi. — Mitä?

— Etkö tiennyt? Hän sai pojan ja muutti sitten kotikonnuilleen. Sinne, Esa huitaisi kädellään, — jonnekin.

Jukka helpottui silmin nähden. — Ja minä kun jo luulin... Mitä hän tekee nykyisin, Saima?

— Maalailee.

— Ai? Ihan tosi? Ja tekö olette edelleen väleissä, vai?

— Emme. Internetin ihmeellisestä maailmasta poimin tiedon murenat.

— Napalanko!

Esa hymähti. — Siitä teikäläisen entisestä, hän sanoi, — en uskalla edes kysyä.

— Joten älä kysy.

Esa pysähtyi kuin liikennemerkkiin.

— Ei ole baaria tässä, hän sanoi ja siristi silmiään. Hän tähyili liiketilan ikkunoista sisään. — Näyttää olevan tyhjillään tämä.

— Parempi niin, Jukka sanoi.

— Autotalli, taitaa olla.

— Parempi sinulle, jolla päiviä ei ole niin, että raittiuttaan voisi kirkossa kuuluttaa.

— Ei kai koskaan voi.

— Ei, Jukka myönsi. — Toden totta, ei! Sano Philip Seymour Hoffman.

— Ja onhan minulla aamupäivä.

Jukka laittoi kätensä Esan olalle.

— Reilun yhdeksän päivän kokemuksella, hän sanoi, — uskallan kerrata viisauden, joka on koeteltu monessa liemessä. Anteeksi sanavalinta. Tuo oli kuiva huikka. Unohda. Hiljaa hyvä tulee.

— Olet oikeassa. Luulisin.

Esa painoi päänsä. Pian hänelle pälkähti ajatus, joka sai sadepilvet hajaantumaan otsan yltä, pakotti suupielet hymyyn.

— Mennäänkö, Jukka ehdotti.

— Mihin? Miksi?

— Eteenpäin! Meidän piti kävellä...

— Mikä idea kävelemisessä on noin, en tiedä, an sich?

— Höpsis! Et sinä voi tähän jäädä!

— Miksen? Tässä on hyvä. Oikein hyvä, itse asiassa erinomainen tämä alusta.

Esa oli pyllähtänyt sanojensa vakuudeksi maahan liiketilan eteen.

Silloin Jukka ymmärsi.

— Voi hyvä isä, hän sanoi äänessään enemmän myötätuntoa kuin olisi halunnut. — Ei tuohon ilmesty baaria, Esa, vaikka istuisit siinä aamuun asti.

Esa jumitti risti-istunnassa kostealla nurmella. Näytti siltä kuin hän olisi meditoinut. 60-luvulla yritettiin mantralla saada Pentagon nousemaan ilmaan. Nyt perustettiin lähiöbaaria. Ajat olivat tosiaankin muuttuneet.

Esa avasi toisen silmän ja katsoi Jukkaa epäluuloisena.

— Mistä muuten tiedät?

— Anteeksi? En ymmärrä. Minä en tiedä enää yhtään mitään!

— Sanoit, ettei siihen ilmesty baaria vaikka kuinka istuisin. Mistä tiedät? Oletko kokeillut?

Samassa Esa oli jo jalkeilla ja kiersi Jukan ympäri pomppien villisti ylös alas.

— Jäit kiinni! Tämä oli testi! Minä vain näyttelin viinanhimoa!

— Niin, Jukka sanoi. — Viin, viinanhimo...

— Jukka on istunut tässä ja odottanut, että baari putoaa niskaan!

— Niin, viin...

— Hulluja nuo lappalaiset!

— Niin.

Esa oli harpponut pyörätietä parikymmentä metriä alamäkeen, kun huomasi ettei Jukka seurannut. Esa kääntyi katsomaan taakseen.

— No, mikä on? Mennäänkö?

— Viin.

Jukka oli lähes katatonisessa tilassa. Hän kaipasi lievää tärskyä.

— Kyllä, Esa aloitti, — olen ammatiltani poliisi ja täällä peitetehtävissä. Mutta vastoin korkeammalta taholta saatua suorasanaista ohjetta en aio vasikoida teitä AA:n johdolle. Laitan oman urani vaakalaudalle teidän tähtenne. Olkaa onnelliset. Voikaa hyvin. Juokaa vettä. Jumalauta. Herää jo!

Jukka seisoi suu auki.

— Mitä yhteistä on, Esa jatkoi, — kristityllä Ronaldolla ja akvaviitti-Assadilla?

Jukka kurtisti kulmiaan. Silmät alkoivat pyöriä hänen päässään. — Ni...

— Kaula.

— Kaula?

— Kaula. Mennään jo.

— Asun kiinalaisella kivellä, Jukka sanoi. — Piti tehdä fyrkkaa. Minä vain kaivan kinuskien katuojaa. Miksi?

— Kapitalismi, Esa sanoi ja irvisti.

— Niinkö luulet?

— Tiedän. Kuulin bussissa. Harmaapäinen herrasmies referoi vierustoverilleen Naomi Klinen tuotantoa. Esitelmän kieli oli englanti.

— Mitä vierustoveri?

— Näppäili kuvia kaiken aikaa.

— Mistä?

Esa kohautti olkiaan.

— Ei tainnut olla kantaväestöä.

— Arjalainen oli.

— Eikä mies.

— Nainen oli.

J a t k u u ... täällä.

Tarina jatkuu,
      mikäli kirjoitaja saa
YLISTÄVÄÄ palautetta.
Tämä lintu hyökkää              
 kylmäkiskoisen
sivakoijan kimppuun! 
                 

Jatkuu - siis kaikesta huolimatta, EI kiitos Teidän - täällä.