Stay! Or don't...

For fresh fruit, go to mattipaasio.com

23.10.2015

Ne juttelevat minulle

KOLMAS LUKU

Kämpän siivous



KUN ISTUN PAIKALLISJUNASSA ja luen, usein töin tuskin esitän lukevaa. Jään ihmettelemään jotain lapsellisen yksinkertaista asiaa. Samalla kuuntelen ympäröiviä ääniä. Ne juttelevat minulle. On kuin kaikki junavaunussa tuntisivat vasta lukemani lauseen ja viestisivät salakielisiä kommentaarejaan siihen. Oi jospa olisin Oglala, rapisee Metro-lehti. Mutta Hunkpapa, toteavat kengänpohjat käytävää vasten. Mieti: voiko hullumpaa nimeä enää olla? Ja käsilaukun sisältö, joka on kuin pyörremyrskyn kourissa, kun omistaja etsii jotain eikä löydä, pyytää malttamaan mielet ja muistamaan, että on muitakin. Heimoja, joiden nimet ovat ennemmin koomisia kuin kunnioitusta herättäviä. Miniconjou, esimerkiksi.
Kurkkupastilli poksahtaa folion läpi ja yhtyy edelliseen. Ja kymmenet sormet tanssivat kosketusnäytöillä: Sans Arc. Mikä kaari niiltä puuttui, lantion?
Tuijotan junan lattiaa ja kehrään. Ihmisellä on tässä konsertissa instrumentin osa. Esineiden on valta, voima ja kunnia, ja Robbe-Grillet on niiden profeetta.
Lattiassa on valkoisia ja mustia siruja siniharmaalla pohjalla. Miettikää, haluan huutaa, miten siistiä olisi, jos tausta olisi musta? Tulisi aamujunassa tunne kuin avaruuskävelyllä olisi.
Käytävä miltei kiiltää kotini lattiaan verrattuna. Sen takia äänet ovat täällä niin selkeitä, esineet terävimmillään.
Joku junankin lattian siivoaa, joka päivä.
Hän tekee sitä työkseen. Hän saa siitä palkan.
Miksi siivota, jos ei saa siitä mitään? Miksi joka halvatun pinnasta täytyy voida peilata omaa kuvaansa? Mitä ollaan myymässä ja kenelle? Tätä maata? Ei sitä kukaan huoli! Onko ajatteleminen sallittua?
Kuollaan saappaat jalassa niin kuin siouxit.
Maailman digitalisointi ja terveysnatsit ovat syypäitä siivoushysteriaan. Näemme joka päivä kymmeniä virheettömiä kuvia. Se on liikaa pienelle ihmiselle. Alamme uskoa, että elämästä voi selvitä virheittä. Alamme inhota likaa ja heikkoutta.
Tässä kohdin tavanomaisiin ajatuskulkuihini tuli katkos. Nousin junasta ja riensin kotiin kuuraamaan. Tein sen hyvissä ajoin ennen Sirin antamaa deadlinea. Ja kuinka ollakaan, äkkiä halusin pitääkin kotini siistinä.
Opin koko ajan uutta. Alan arvostaa kaikkea kertakäyttöistä. Maailma tuhoutuu, mitä sen on väliä? Paperin tuhlaaminen – miten julmetun syntistä. Kuinka muuten pidät kiiltävät pinnat puhtaina? Mikään ei tehoa pölyyn ja tahroihin niin kuin kevyesti kasteltu WC-paperi.
Jos sama kehitys jatkuisi, sekoaisin koviin aineisiin. Ostaisin oikeaa tissueta.

Rauhanpuolustajat rummuttavat kantaa, jonka mukaan Jankukovytšin hallinto oli humaani – CIA tapatti 120 ihmistä Maidanilla, ei Viktor – ja ennen muuta laillinen. Tämä on vasureiden lempihokema, kun puhutaan heidän symppaamistaan hirmuhallitsijoista. Slobodan Milošević, Saddam Hussein, Muammar Gaddafi, Bashar al-Assad olivat ja ovat yhä kansansa legitiimejä edustajia, tekivät he samalle kansalle mitä hyvänsä. Saati sitten toiselle. Sama pätee luonnollisesti Moosekseen itseensä, laintaulujen tuojaan. Ja kuka hän on? Kim Jong-un, pullukka poika Pohjois-Koreasta, tiedätte tyypin. Teloitti alaisensa ilmatorjuntatykillä.

“Lue ääneen. Ole kiltti.”
“Miksi?”
“Mä haluan kuulla sen.”
Siri heltyi. Hän oli hyvä lukija, ei pyydellyt ääntään anteeksi. Hän antoi tekstin hengittää. Hyvä kun en alkanut itkeä.
“Kuvitellaan diktatuuri. Ei ole vaikeaa, eihän? Kuvitellaan kyseisen valtion salainen poliisi sieppaamaan Steven Spielberg ennen kuin tämä on aloittanut uransa. Niillä resursseilla, jotka Spielbergillä on hirmuvallan alla käytössään, hän luultavasti luo melko lailla vastaavan tuotannon kuin tässä todellisuudessa. Hän välittää saman yleisinhimillisen viestin, vähän vain ankeammissa väreissä, ja loikkaa sitten länteen. Spielberg on valmis tekijä, ponnahtanut täydessä sotisovassa Zeus’n päästä. Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka hän täällä tekee?”
Neiti kohotti katseensa vihosta, katsoi kysyvästi minuun.
“Mun piti kattoa se”, sanoin. “Vaan ei helvetti, en mä kyenny.”
“Sä et kattonu sitä?”
“Mä oon nähny sen jo. Aikaa sitten. Mutta levyssä oli vikaa. Kuva pomppi. Kuulu vaan Margaret Thatcherin ääni. Totta puhuen se oli aika hyvä sillon ekalla kertaa: kun ei nähny mitään.”
Neiti kohotti vihkoa. “Mitä tää juttu mahtaa käsitellä?”
“Lue.”
Neiti oli uudistanut ilmettään. Vehnänvaaleiden hiusten joukkoon oli ilmestynyt vaaleanpunaisia tupsuja.
“Mikä toi on toi väri”, kysyin. “Siis sävy?”
Neiti veti hiussuortuvan sormiensa läpi. “Koralli.”
“Koralli?”
“Koralli.”
“Magee, oli mikä oli.”
Neidin kaidat posket olivat punehtuneet. Hän huiskutti vihkoa. “Mä luen tän. Mutta en ääneen.”
Levitin käteni. “Tehkää hyvin.”
Hän luki hetken totisen näköisenä ja hymyili sitten varovasti.
“Tää on hyvä: ʻMcQueen saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu saarnaa virkansa puolesta.’”
“Kumpikin ikävystyy hengiltä.”
“Mutta jatko: Tulee Al Gorea ikävä?”
“Sen leffalla oli nimi.”
“Mikä niin?”
“Epämiellyttävä totuus.
“Just. Ai joo, tässähän se lukeekin. ʻTotuus on on aina epämiellyttävä aatteen silmissä.’”
Siri laski vihon sohvalle. Hän rapsutti kissaa kiivaasti – Claymore ei ollut moksiskaan, työnsi vain päätään lähemmäs.
Poimin vihon Sirin vierestä. “Mä voin lukea parhaan kohan. ‘Mutta mitä on tehtävä? Jos saisin puolet McQueenin elokuvan budjetista, ohjaisin suuren isänmaallisen elokuvan Gazan saarrosta. Näyttäisin, miten erikoisjoukkojen sotilaat urheasti pysäyttivät Henning Mankellin johtaman maihinnousuyrityksen. Työnimenä olkoon Shoot to Kill.’”
Siri katsoi ikkunasta ulos. “Mihin sä pyrit”, hän sanoi, “mä en tiedä. Välitänkö mä ees totta puhuen kauheesti, en tie sitäkään.”
“Sä et lukenu kaikkee”, yritin.
Hänen ilmeensä oli surullinen.
“Mä ymmärsin kyllä yskän.”
“Ei... mun”, aloitin.
Siri nosti kissan etutassuista viereensä sohvalle. Hän nousi ja pudotti mennessään vihkon lattialle.
“Kymmenen äijää kuoli vaatteiden takia!”
“Niinkö? Ei kai. Ois ehkä kannattanu”, Siri pujotteli ovelle, “ajatella uudestaan.” Hän laittoi kengät jalkaan, kumartui solmimaan nauhoja. “Vaikka mikä mä oon sanomaan. En oo nähny niitä vaatteita.”
“Mä siivosinki tän takia”, vaikersin.
“Et kai.”
“Se oli Foucault’n vika.”
Siri nousi seisomaan. “Mikä oli?”
“Ne kymmenen.”
“Mun täytyy mennä”, hän sanoi ja kääntyi avaamaan ovea.
“Voinko mä soittaa?”
Siri pysähtyi ovenraossa.
“Laita sähköpostia”, hän kääntyi sanomaan ja oli poissa.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti