KOLMAS LUKU
Kämpän siivous
KUN
ISTUN PAIKALLISJUNASSA ja luen, usein töin tuskin esitän lukevaa.
Jään ihmettelemään jotain lapsellisen yksinkertaista asiaa. Samalla kuuntelen
ympäröiviä ääniä. Ne juttelevat minulle. On kuin kaikki junavaunussa tuntisivat
vasta lukemani lauseen ja viestisivät salakielisiä kommentaarejaan siihen. Oi
jospa olisin Oglala, rapisee Metro-lehti. Mutta Hunkpapa,
toteavat kengänpohjat käytävää vasten. Mieti: voiko hullumpaa nimeä enää olla?
Ja käsilaukun sisältö, joka on kuin pyörremyrskyn kourissa, kun omistaja etsii
jotain eikä löydä, pyytää malttamaan mielet ja muistamaan, että on muitakin.
Heimoja, joiden nimet ovat ennemmin koomisia kuin kunnioitusta herättäviä. Miniconjou,
esimerkiksi.
Kurkkupastilli
poksahtaa folion läpi ja yhtyy edelliseen. Ja kymmenet sormet tanssivat
kosketusnäytöillä: Sans Arc. Mikä kaari niiltä puuttui, lantion?
Tuijotan
junan lattiaa ja kehrään. Ihmisellä on tässä konsertissa instrumentin osa. Esineiden
on valta, voima ja kunnia, ja Robbe-Grillet on niiden profeetta.
Lattiassa
on valkoisia ja mustia siruja siniharmaalla pohjalla. Miettikää, haluan huutaa,
miten siistiä olisi, jos tausta olisi musta? Tulisi aamujunassa tunne kuin
avaruuskävelyllä olisi.
Käytävä
miltei kiiltää kotini lattiaan verrattuna. Sen takia äänet ovat täällä niin
selkeitä, esineet terävimmillään.
Joku
junankin lattian siivoaa, joka päivä.
Hän
tekee sitä työkseen. Hän saa siitä palkan.
Miksi
siivota, jos ei saa siitä mitään? Miksi joka halvatun pinnasta täytyy voida
peilata omaa kuvaansa? Mitä ollaan myymässä ja kenelle? Tätä maata? Ei sitä
kukaan huoli! Onko ajatteleminen sallittua?
Kuollaan
saappaat jalassa niin kuin siouxit.
Maailman
digitalisointi ja terveysnatsit ovat syypäitä siivoushysteriaan. Näemme joka
päivä kymmeniä virheettömiä kuvia. Se on liikaa pienelle ihmiselle. Alamme
uskoa, että elämästä voi selvitä virheittä. Alamme inhota likaa ja heikkoutta.
Tässä
kohdin tavanomaisiin ajatuskulkuihini tuli katkos. Nousin junasta ja riensin
kotiin kuuraamaan. Tein sen hyvissä ajoin ennen Sirin antamaa deadlinea. Ja
kuinka ollakaan, äkkiä halusin pitääkin kotini siistinä.
Opin
koko ajan uutta. Alan arvostaa kaikkea kertakäyttöistä. Maailma tuhoutuu, mitä
sen on väliä? Paperin tuhlaaminen – miten julmetun syntistä. Kuinka muuten
pidät kiiltävät pinnat puhtaina? Mikään ei tehoa pölyyn ja tahroihin niin kuin
kevyesti kasteltu WC-paperi.
Jos
sama kehitys jatkuisi, sekoaisin koviin aineisiin. Ostaisin oikeaa tissueta.
Rauhanpuolustajat
rummuttavat kantaa, jonka mukaan Jankukovytšin hallinto oli humaani – CIA
tapatti 120 ihmistä Maidanilla, ei Viktor – ja ennen muuta laillinen. Tämä on
vasureiden lempihokema, kun puhutaan heidän symppaamistaan hirmuhallitsijoista.
Slobodan Milošević, Saddam Hussein, Muammar Gaddafi, Bashar al-Assad olivat ja
ovat yhä kansansa legitiimejä edustajia, tekivät he samalle kansalle mitä
hyvänsä. Saati sitten toiselle. Sama pätee luonnollisesti Moosekseen itseensä,
laintaulujen tuojaan. Ja kuka hän on? Kim Jong-un, pullukka poika
Pohjois-Koreasta, tiedätte tyypin. Teloitti alaisensa ilmatorjuntatykillä.
“Lue ääneen.
Ole kiltti.”
“Miksi?”
“Mä haluan kuulla sen.”
Siri heltyi. Hän oli hyvä lukija, ei pyydellyt ääntään
anteeksi. Hän antoi tekstin hengittää. Hyvä kun en alkanut itkeä.
“Kuvitellaan diktatuuri. Ei ole vaikeaa, eihän?
Kuvitellaan kyseisen valtion salainen poliisi sieppaamaan Steven Spielberg
ennen kuin tämä on aloittanut uransa. Niillä resursseilla, jotka Spielbergillä
on hirmuvallan alla käytössään, hän luultavasti luo melko lailla vastaavan
tuotannon kuin tässä todellisuudessa. Hän välittää saman yleisinhimillisen
viestin, vähän vain ankeammissa väreissä, ja loikkaa sitten länteen. Spielberg
on valmis tekijä, ponnahtanut täydessä sotisovassa Zeus’n päästä. Mikä on
ensimmäinen elokuva, jonka hän täällä tekee?”
Neiti kohotti katseensa vihosta, katsoi kysyvästi minuun.
“Mun piti kattoa se”, sanoin. “Vaan ei helvetti, en mä
kyenny.”
“Sä et kattonu sitä?”
“Mä oon nähny sen jo. Aikaa sitten. Mutta levyssä oli
vikaa. Kuva pomppi. Kuulu vaan Margaret Thatcherin ääni. Totta puhuen se oli
aika hyvä sillon ekalla kertaa: kun ei nähny mitään.”
Neiti kohotti vihkoa. “Mitä tää juttu mahtaa käsitellä?”
“Lue.”
Neiti oli uudistanut ilmettään. Vehnänvaaleiden hiusten
joukkoon oli ilmestynyt vaaleanpunaisia tupsuja.
“Mikä toi on toi väri”, kysyin. “Siis sävy?”
Neiti veti hiussuortuvan sormiensa läpi. “Koralli.”
“Koralli?”
“Koralli.”
“Magee, oli mikä oli.”
Neidin kaidat posket olivat punehtuneet. Hän huiskutti
vihkoa. “Mä luen tän. Mutta en ääneen.”
Levitin käteni. “Tehkää hyvin.”
Hän luki hetken totisen näköisenä ja hymyili sitten
varovasti.
“Tää on hyvä: ʻMcQueen saarnaa
suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu saarnaa
virkansa puolesta.’”
“Kumpikin ikävystyy hengiltä.”
“Mutta jatko: Tulee Al Gorea ikävä?”
“Sen leffalla oli nimi.”
“Mikä niin?”
“Epämiellyttävä totuus.”
“Just. Ai joo, tässähän se lukeekin. ʻTotuus on on aina epämiellyttävä aatteen silmissä.’”
Siri laski vihon sohvalle. Hän rapsutti kissaa kiivaasti –
Claymore ei ollut moksiskaan, työnsi vain päätään lähemmäs.
Poimin vihon Sirin vierestä. “Mä voin lukea parhaan
kohan. ‘Mutta mitä on tehtävä? Jos saisin puolet McQueenin elokuvan budjetista,
ohjaisin suuren isänmaallisen elokuvan Gazan saarrosta. Näyttäisin, miten
erikoisjoukkojen sotilaat urheasti pysäyttivät Henning Mankellin johtaman
maihinnousuyrityksen. Työnimenä olkoon Shoot to Kill.’”
Siri katsoi ikkunasta ulos. “Mihin sä
pyrit”, hän sanoi, “mä en tiedä. Välitänkö mä ees totta puhuen kauheesti, en
tie sitäkään.”
“Sä et lukenu
kaikkee”, yritin.
Hänen ilmeensä oli surullinen.
“Mä ymmärsin kyllä yskän.”
“Ei... mun”, aloitin.
Siri nosti kissan etutassuista viereensä sohvalle. Hän
nousi ja pudotti mennessään vihkon lattialle.
“Kymmenen äijää kuoli vaatteiden takia!”
“Niinkö? Ei kai. Ois ehkä kannattanu”, Siri pujotteli
ovelle, “ajatella uudestaan.” Hän laittoi kengät jalkaan, kumartui solmimaan
nauhoja. “Vaikka mikä mä oon sanomaan. En oo nähny niitä vaatteita.”
“Mä siivosinki tän takia”, vaikersin.
“Et kai.”
“Se oli Foucault’n vika.”
Siri nousi seisomaan. “Mikä oli?”
“Ne kymmenen.”
“Mun täytyy mennä”, hän sanoi ja kääntyi avaamaan ovea.
“Voinko mä soittaa?”
Siri pysähtyi ovenraossa.
“Laita sähköpostia”, hän kääntyi sanomaan ja oli poissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti