Vladivostok

Ja Berner nousee

SIRI HYVÄ,

Olen pahoillani viime kerrasta. Olen elänyt omissa oloissani niin kauan, etten tiedä, mitkä ovat sopivan käytöksen rajat. Miten sopii siis kirjoittaa. Minun on kai pakko lainata Tommy Tabermannia, kokeiltava kaikkia ovia. Täytyy raastaa siitä, mistä kiinni saa. Hänen elinaikanaan se oli vielä sallittua... kunhan et tallannut krapulassa tärisevää sielua tai jotain.

Mutta ajat ovat muuttuneet. Mia Berner odottaa meitä kaikkia tuonpuoleisessa. Ennen muita hän kyttää kuitenkin Mäkelää, Hannu Mäkelää, ihmiskunnan uutta ylituomaria. Berner aikoo repiä herra Whon kappaleiksi, kuten kunnon bakkhantin pitääkin.

Asiaan. Lähetän ohessa artikkelin ja joitain aihioita - jos ne yhdessä tai erikseen auttaisivat korjaamaan aiheuttamaani vahinkoa.

Minä muuten en ole krapulassa. Viime kerrasta on reilusti yli kolme vuotta aikaa.

Sinun

Tietotoimistosi

Mitä tehdä vapaailtana Vladivostokissa?

Kyseessä on se Venäjän kaupungeista, joka sijaitsee lähinnä Pohjois-Korean mustaa aukkoa, mikäli sallitte lennokkaan ilmaisun. Ette salli? Minkäs teet, Pohjois-Korean yli ei noin vain hypätä. Takavuosien urheiluselostajan sanoin: maantieteelle ei voi mitään.

Vaan paikalliset vähät välittävät.

Voisi luulla, että idän metropolissa olisi maailmanlopun meininki. Eletään kuin viimeistä päivää, kaikki kelpaa. Päinvastoin – täällä ei tuomiopäivän profeettoja palvota.

Alkuperäisväestölle sen omaleimaisen kulttuurin säilyttäminen vireänä on elinehto.

Tämä näkyy Vladivostokissa. Kaupunki pursuaa kansainvälisen vertailun kestävää hengenravintoa harva se päivä. Kaikkea ei millään ehdi. Onneksi on internet. Siellä jatketaan keskustelua tärkeistä teemoista, jaetaan  tallenteita, koosteita,  parhaita paloja, suoria lähetyksiäkin tämän tästä. Tiedotusvälineet tuntevat Vladivostokissa vastuunsa. Ne tarjoavat materiaalin maksutta verkkosivuillaan. Näin toimivat myös nettipäiväkirjan pitäjät, täkäläisittäin plokkaajat.

Yksi kaupungin elinvoimaisimmista riennoista on kirjallinen eli clit-mittelö.

Esimerkki-iltana Olli Tammilehto ja Syksy Korhonen kilvoittelevat siinä, kumpi on edennyt pidemmälle juche-aatteen salatieteellisessä sokkelossa. Yleisö ei ymmärrä kärpässarjan taistosta mitään, mutta ihastelee osallistujien taidokasta kehäpäätelmän käyttöä.

Keskikaljassa Tuomas Muraja ja Carl “Fotografiska” Hägglund alustavat aiheesta “Kenen viinat join ja milloin”. Hissa-Teemu haluaisi kovasti osallistua, mutta häntä ei huolita mukaan. Tänä iltana pääsevät ääneen vain todelliset tarinaniskijät. Yleisö kuorsaa jo täyttä kurkkua.

Mikä olisikaan ihanampaa kuin uinua tietäen olevansa turvassa, täysin vanhan verivihollisen eilen heränneen hyväntahtoisuuden varassa. Kysykää Eero Heinäluomalta., Tuomiojalta.  He kertovat kyllä.

•

Koraalikirjan maallistunut perillinen feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.

Nimitystä feraalikirja käytti ensimmäistä kertaa pelätty kirja-arvostelija S. Laurila vähää ennen kuolemaansa. Hän yritti olla hauska. Laurila toivoi, että hänen kritiikkinsä kohteet saisivat kipeästi kaipaamaansa tunteen paloa edes jostain, vaikka sitten lajityyppinsä nimestä. Kuvaahan laatusana “feral” lähinnä villiintynyttä kotieläintä, eritoten kissaa.

Feraalikirjan tuore renessanssi on saanut innoituksensa elokuvasta. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino ovat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Todellisuus on kuollut, Tarantino ja Kaurismäki julistavat, eikä vainajaa muistele kukaan. Pojat tekevät elokuvaa elokuvasta. Kirjallisuuden puolella Juha Hurme jatkaa – Peter von Baghin jalassa roikkuen – Akin jalanjäljissä. Kaverit taiteilevat nuoralla, joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin välille. Heidän pahin painajaisensa on lukija tai katsoja, joka toteaa, että kiitos vain, hän osaa ajatella itse.

Feraalikirja on modernismin lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa – eikä federalisti moiseen edes pyri. Kirjoittajan ainoa, sangen vaativakin tehtävä on muokata jo esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä, leikata ja liimata ja laittaa materiaali jakoon paremmin sulavassa muodossa.

Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Ehkä, mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Ei vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat kuitenkin seurata, kun Piia Pasasen lukee niitä, vaikka koko yön.

Esillepano ennen kaikkea, ja kierrätys kunniaan.

Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat mitä tilaat.”

Kaikesta edellä esitetystä saattaisi päätellä, että feraalikirja on suhteellisen uusi keksintö. Näin ei kuitenkaan ole. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit – hutera asiantuntemus, räikeät yleistykset, kohtuuttomuus kaikessa – on Arthur Rimbaud’n laatima antologia Kausi helvetissä. Tekijän äiti julkaisi sen vuonna 1873. Teosta ei tule sekoittaa samannimiseen, Bosnian sodasta kertovaan reportaasiin. Balkanilta kaiken tietämisen arvoisen kertoo taasen seuraava suuri feraalikirja, Greg Campbellin The Road to Kosovo: A Balkan Diary. Siitä ilmestyi toinen, lopullinen laitos vuonna 2011.

Muita ensiluokkaisia koraalikirjoja ovat Florian Illiesin 1913: The Year Before the Storm sekä Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull and the Battle of Little Big Horn. Kumpaakaan ei yllättäen ole saatavilla suomeksi. 

Jatkuu TÄÄLLÄ.