Velika Kladusa

Hän kuunteli Vivaldia, kun hyökkäys yltyi. Musiikki antoi voimia, auttoi pitämään pään kylmänä, kun kranaatit ryskyivät ympärillä.

Hän myöntää, että oli ehdottoman kiellettyä kuunnella musiikkia partiossa. Mitä väliä, hän naurahtaa. Mitä komentaja olisi hänelle mahtanut siinä tilanteessa? Mitä kukaan olisi mahtanut – kenellekään?

Miehen hymy ei ulotu silmiin saakka. Hänellä on ollut aikaa muistella kyseisen päivän tapahtumia. Hän on ollut jälkitraumaattisen stressin takia työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 2012.

Kutsukaamme miestä Samiksi.

Palataan Balkanille, tarinamme alkuun.

Kylä oli nimeltään Velika Kladuša, serbien piirittämä saareke Luoteis-Bosniassa. Päivä oli joulukuun 10. 1994.

Joukko naisia tuli juosten talon kulmalta. Pölypilvi seurasi heitä. Sami muistaa – samalla kun halusi sulkea silmänsä ja sulaa osaksi Vivaldin Talven kirkasta rauhaa – ajatelleensa hyvin selkeästi. Hän totesi, että pölypilvi ei ollut lähtöisin juoksevista naisista. Se enteili jotain muuta, suurempaa.

Samassa tienmutkasta pisti esiin panssarivaunun piippu. Sitä seurasi vaunun nokka ja torni, joka kääntyi pehmeästi kuin pöllön pää.

Panssarivaunun tykki osoitti suoraan Samiin. Hän vaihtoi kiireesti kadun puolta ja viittilöi tovereitaan panssariauto Pasissa hakeutumaan suojaan.

Aseveljet eivät olleet riittävän nopeita.

Sami on miettinyt monasti, vaikuttiko Vivaldin kuuntelu hänen viestiinsä. Eikö hänen huutonsa kantanut telaketjujen kitinän ja moottorin jyrinän yli?

Panssariautossa istui neljä miestä. Yksi heistä menehtyi vammoihinsa. Muut toipuivat, ainakin päällisin puolin.

Miehet olivat kotoisin Bangladeshista.

Sami on tehnyt sovinnon itsensä kanssa. Hän ei kanna syyllisyyttä enää. Hän ei syytä tapahtuneesta ketään, ei edes Vivaldia. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt huutaa musiikin vuoksi kovempaa.

Yritä itse kommunikoida tulpat korvissa, Sami hymyilee lopuksi.

Hänen silmissään välähtää ilkikurinen pilke.

Wikipedia

Toinen takauma

Mitä hippi heilui ovellani? Olivatko feissarit jalkautuneet lähiöön hupenevan asiakaskunnan perässä?

Elimme globaalin kilvoittelun aikaa: romanikerjäläinen rynni Greenpeacen tontille. Oliko firman face-to-face-varainhankkija paennut Iso numeron kauppaajia kotiovelleni asti muistuttamaan, että ilmastonmuutos oli minun syytäni? Olin aiheuttanut sotkun, saisin piru vieköön siivotakin sen. Suomalaisessa lähiössä ei kytenyt kapina, vaan pohjaton syyllisyys, maailmantuska. Täällä eivät autot palaneet. Ihmiset kaatoivat bensiiniä sisäänsä, heittivät tulitikun perään.

Voinko auttaa, kysyin hipiltä. Kiilasin hänet oven edestä käyttäen avaimia miekkana.

Hippi osoittautui kauniiksi nuoreksi naiseksi.

“Siinähän sä oot”, hän sanoi, “etkö ookki? Tanner?”

Olin kuullut puheita mustista silmistä ja sivuuttanut ne myyttinä tai huolettomana kielenkäyttönä. Ne ja yksisarviset: ei näillä lakeuksilla ainakaan.

Säpsähdin sitä, että joku puhutteli nimeltä. Uskoin itsekin selitykseen, se oli siis hyvä.

Kerroin neidille, etten aio sitoutua mihinkään. Hän avasi suunsa. Ehdin ensin, oli kamala kiire.

Päästä pois.

Käytättekö piilolinssejä?

Kannatin asiaa kyllä periaatteessa, sanoin olkani yli, käytännössä olin varaton. Ikävä kyllä.

Olin saanut oven auki, toivottamassa neidille juuri illanjatkoja, kun hän otti halvat aseet käyttöön.

Mihin pyritte? Saanen huomauttaa… pyydän saada. Ei perkele.

Neiti hymyili.

“En mä myy mitään”, hän sanoi. “Mä oon toimittaja, en mikään… Ajattelija, lehti? Soiko kellot? Sä lähetit meille sun tekstejä, muistatko?”

Muistanko?

Kiistaton tosiasiahan on, että...

“Mä yritin soittaa, mut sä et vastannu”, neiti jatkoi ja kaivoi todisteeksi kännykkää laukustaan.

“Puhelimet on perseestä”, tuhahdin.

Neiti nyökkäsi vakavana ja sulki laukkunsa.

Pyysin hänet sisään lämmittelemään.

“Tuolla summerissa ei ollu sun nimeä”, hän sanoi, kun odottelimme hissiä. “Mä etin ja etin.”

Väitin vastaan. Siellä luki asuntoni numero ja sen perässä selvällä suomen kielellä Rahikainen.

“Anna mä arvaan. Summerit on perseestä?”

Purin hampaani yhteen. Hissi kolahti alakertaan, avasin neidille oven. Hississä vetäydyin perimmäiseen nurkkaan ja seurasin alas valuvia kerroksia. Yritin näyttää siltä, etten tuntenut elokuvaa nimeltä Drive. En ajatellut hissikohtausta, jossa päähenkilö suutelee naapurin naista ensimmäistä kertaa, pitkään ja hartaasti, ja heti perään pahoinpitelee vieressä mököttäneen mafiakaapin hengiltä. Se oli romantiikkaa, tämä totta.

Jotain sanoakseni kysyin, miten hän oli tunnistanut minut.

“Mä katoin sun Facebook-profiilin. Mä jätin sulle sinnekki viestin.”

“Ai jaa? Mä en käytä tietokonetta.”

Neiti naurahti. Pääsimme hissistä ulos, kilistin avaimia porrastasanteella. Avasin oven, työnsin jalkani raosta sisään. Ettei kissa karkaa, selitin ja sytytin valot.

Käskin neidin raivata sohvalta itselleen tilaa. Tekisin meille kahvit. Minulla oli ainoastaan pikakahvia, toivottavasti se kelpasi. Claymore-katti puski parhaillaan neidin varpaita, eikä tämä kuullut kuin oman ihastuksensa.

“Täällä on aikamoinen sotku”, sanoin. “Jos oisit ilmottanu etukäteen ni...”

Olin alkanut puhua papattaa, enkä saanut kälätystäni katki. Oli aika tehdä jotain, toimia. Avasin lääkearsenaalini oven, keittiön kaapin mikron yläpuolelta. Otin pilleripurkin käteeni. Napsautin kannen auki, poimin purkin pohjalta valkoisen napin ja heitin sen suuhuni. Olin luvannut äidilleni jättää rauhoittavat, mutta kyllä äiti tämän ymmärtäisi. Kyseessä oli hätätapaus.

Huuhtaisin kaksi kuppia, heitin niihin purut ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.

Mustia iiriksiä ei edelleenkään tavannut kuin käännösiskelmissä. Neidin silmät olivat väriltään tummanruskeat, paino yhdyssanan alkuosalla.

Olette blondi. Selittäkää.

“Musta oli tosi mielenkiintoista lukea sun ajatuksia”, neiti sanoi.

“Ei ne oo ajatuksia.”

“Vaan?

“Lauseita.”

“Oot sä kauan kirjottanu?”

“Olen.”

“Ja sen huomaa.” Neiti laski kupin lattialle maistettuaan siitä kerran. “Me laitetaan mielellään lehteen ne sun ajatelmat, tai lauseet, jos se nyt niin tarkkaa on. Mutta me laitettais kernaasti sulta jotain muutakin. Meidän nettisivuille, joku artikkeli vaikka.”

Pidin suuni kiinni, ja neiti jatkoi.

 “Meillä on lehdessä meneillään iso uudistus. Yksi keskeisiä tavoitteita on luoda nettisivut, joilla on semmosta sisältöä jota ei paperilehestä löydy.”

“Ajan henki, ymmärrän”, sanoin. “Fifi ja sitä rataa. Paljon kiitoksia. Tää on kunnia, oikeesti. Mä en vaan yhtään tiedä, mistä kirjottaa.”

Neiti nappasi elokuvat, jotka olin tuonut kirjastosta ja laskenut hätäpäissäni sohvalle. Hän otti pinosta kaksi päälimmäistä, siirsi ne syrjään ja ojensi minulle kolmannen.

“Kirjota tosta.”

Elokuva oli kuvataiteilijana aiemmin tunnetun Steve McQueenin esikoisohjaus Hunger.

“Toihan on aivan paska.”

“Onko?”

“Ja ikivanha.”

“Ei sillä o väliä”, neiti sanoi ja nousi. Miksei hän ollut kelpuuttanut sohvaa? Lattia oli kylmä kuin hanki. “Tee siitä analyysi, syväanalyysi, mielellään aika yhteiskunnallinen vielä. Jos vain sopii. Revi kulissit alas niinku niissä sun teeseissä. Mä tuun takas viikon kuluttua. Katotaan sitte, mitä sä oot kehittäny.”

Neiti kietoi jo arabihuivia kaulaansa, kun kysyin hänen nimeään.

“Enkö mä esitelly itteeni? Kamala! Ei minkäänlaisia käytöstapoja.” Hän ojensi kätensä. “Uimonen, Siri. Ei sukua Ristolle.”

“En mäkään. Enkä Väinölle. Tavanomaiset epäilyt.”

Lopun iltaa omistin itselleni. Katsoin ensimmäisen ja toisen Pusherin. En halunnut pilata hyvää tokkuraa katsomalla kolmatta. Jossain vaiheessa potkaisin vahingossa McQueenin tekeleen koteloa. Otin sen käteeni ja ihmettelin, mikä leffa oli kyseessä. Kannen tyyppi muistutti Vladimir Vysotskia.

Liitelyni katkesi. Pääni takana ammotti pohjaton pimeys. Kohta otteeni kirpoaisi, sielu putoaisi kuuden kerroksen ja maankuoren läpi planeetan ytimeen.

Olin yksin. En ollut olemassa. Olin nähnyt unta.

Aika ottaa lääke ja käydä nukkumaan, päättelin.

Katkelma teoksesta
Haluatko marttyyriksi?
joka on kesken...
 Klikkaa mua, lue alusta!