KORAALIKIRJAN MAALLISTUNUT PERILLINEN feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin,
että puhutaan jo buumista.
Oletteko seonnut, kysytte. Ette ole
kuullutkaan mistään feraalista, hikeennytte, älkää suotta. Rauhoittukaa. Kukaan
ei syytä teitä siitä. Kaksi vuotta sitten kyseistä kirjallisuuden lajia ei
ollut olemassa kuin parin visionäärin päiväunissa.
Nimitystä feraalikirja käytti
tiettävästi ensimmäistä kertaa kriitikko S. Laurila vähän ennen kuolemaansa.
Hän yritti olla hauska. Tai sitten Laurila halusi, että hänen luonnehtimansa
teokset saisivat kipeästi kaipaamaansa paloa edes jossain muodossa. Tyyliin
kovaksi keitetty vanukas.
Lajin siemen oli heitetty elokuvassa.
Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino olivat
veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Juha Hurme jatkoi – Peter von
Baghia kädestä pitäen – Akin jalanjäljissä. He taiteilivat jatkuvasti nuoralla,
joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin välille. Heidän pahimmissa
painajaisissaan lukija puuskahti, että kiitos vain, hän osasi kyllä lukea itse.
Tarantino jäi vaille perillisiä.
Feraalikirja on aikamme lapsi. Se ei
tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa
– eikä tämä ole federalistin tarkoituskaan. Kirjoittajan ainoa, sangen
vaativakin tehtävä on muokata jo esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä,
leikata ja liimata ja laittaa materiaali taas jakoon vähän paremmin sulavassa
muodossa.
Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte.
Ehkä... mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Et vain jaksa lukea esimerkiksi
uutisia. Jaksat kuitenkin katsella Piia Pasasen lukemia uutisia vaikka koko
yön. Presentaatio ja kierrätys kunniaan!
Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat
mitä tilaat.”
Kaikesta edellä esitetystä huolimatta
feraalikirja ei suinkaan ole uusi keksintö. Varhaisin teos, joka täyttää
kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit on Arthur Rimbaud’n kokoama
antologia Kausi helvetissä (1873). Teosta ei tule sekoittaa Bosnian sodasta
kertovaan, samannimiseen reportaasiin. Tästä aiheesta kertoo tyhjentävästi seuraava suuri feraalikirja, Greg Campbellin The Road toKosovo: A Balkan Diary (Toinen, paranneltu painos 2011).
Tänään tapahtui taas. Olin kivunnut portaat radan
tuolla puolen, ravannut toiset alas tällä, kävelin parhaillaan pirteänä kotiin
päin. Minulla oli tekemistä, oli töitä, siksi olin pirteä. Oma aika on
kortilla, kun on velvollisuuksia. Silloin maailma näyttää parhaat puolensa,
sylkee merkityksiä kuin konekivääri hylsyjä.
Pikkubussi ajoi radan vartta vievää
pikkutietä pitkin, kurvasi kääntöpaikalla ja pysähtyi. Se peruutti pikku matkan
ja kaasutti eteenpäin, saattoi u-käännöksensä loppuun.
Näky sai minut pysähtymään. Pikkubussi
tunnettiin siitä, että se haki erityislapset kotiovelta joka arkiaamu ja palautti
heidät samaan paikkaan koulupäivän päätyttyä. Muina aikoina se kuljetti
eläkeläisiä kauppakeskukseen.
Kyyti ostosparatiisiin oli jokerilinja
nimeltään.[1]
Tuijotin tyhmänä bussin perässä
loittonevaa numeroa, oransseja ympyröitä mustalla pohjalla.
237.
Länsimaisia lukuja. Kun ne laskee
yhteen, tulos on aina kolme.
Olette eri mieltä? Että se on
kaksitoista?
Laskutoimitus on kesken, hyvä
herrasväki.
•
Burman bin Laden – joka tunnetaan myös lempinimellä
Buddhan bin Laden – Ashin Wirathu kylvi paikallisiin muslimeihin kauhua
kampanjallaan, joka kantoi nimeä, siis numeroa 969.
Miksi? Buddha kieltää kysymästä miksi.
Älkää ymmärtäkö väärin. Kristinuskossa
ei ole mitään vikaa sinällään. 2 000 vuotta mitä tahansa maailmanselitystä vain
alkaa olla liikaa. Ihmiskuntaan iskee ähky. Joka ikinen vaihtoehto
vallitsevalle liturgialle alkaa kuulostaa nerokkaalta, oli se miten älytön
hyvänsä. Selväjärkisyys menee muodista. Islamin voittokulku ja lukemattomat
salaliittoteoriat todistavat, että hypoteesini pitää. Kuten todistaa myös
vasemmistolainen renessanssi. Vasemmasta on tullut uusi musta, valtavirtaa. Ei
vasureita silti hullukaan Kreikan ulkopuolella äänestä. Miksei?
Vasemmiston aatemaailmaa on kohdannut sama
kohtalo, jota sen kannattajat vaativat maamme yrityksille ja luonnonvaroille.
Sosialismi on kansallistettu. Yhteiskunnan kaikki kerrokset veisaavat samaa
virttä. Kuunnelkaa ketä tahansa kotimaista taiteilijaa television
uutislähetyksessä (silloin kun oikeita uutisia ei löydy). Tunnustan olevani
vieraan vallan agentti, ellei kansallisen itsetuntomme kohottaja julista
tutkittuna tosiseikkana vähintään toista seuraavista väittämistä:
(1) Eriarvoisuus on lisääntynyt.
(2) Turvaverkkoja puretaan.
Kymmenessä käskyssä on liikaa opittavaa
nykyajan ihmiselle. Näin ollen on ällistyttävää, kuinka hyvin jokainen
äänestysikäinen osaa nämä kaksi. Niistä on tullut uskontunnustus. Ne eivät kaipaa tuekseen tosiseikkoja, ne
ovat totta.
Hyvien asioiden edistäminen on kuin
kuntosalilla kävisi. Siihen pyrkivät kaikki, sillä jälkeenpäin vientiä riittää.
Kysyntä ennen muuta. Ja terveys, mielenkin. Enää ei mennä terapiaan, vaan
politiikkaan. Paras esimerkki ajan hengestä on fyysikko, joka näyttää
perigootin karikatyyriltä. Hän on uuvuttanut aivojaan virassa niin, että vapaa-ajalle
harkintaa ei riitä yhtään. Ja tädit ihastelevat, kun Edward käyttää saksien
sijaan sanoja – kysykää ihmeessä, mitä mieltä poju on Palestiinasta.
Mutta johonkin on raja vedettävä
kotirouvankin. En suosittele, että Edwardin kuullen mainitaan Pariisin
terrori-iskuja.
Jos perheenpää sattuisi yllättämään
kesken niiden puheiden, voisi fyysikko löytää itsensä pakene tai taistele -tilanteesta, mikä ei pidemmän päälle olisi
rakentavaa joko imagoa tai pasifismia ajatellen.
[1] Kirjoittaja
on erehtynyt. Jokeri-linjan nimeä on oikeutettu käyttämään vain ja ainoastaan
bussi nro 550. – Toim. huom.
|
Franz Marc: Two Pigs |