Smoking Russians Redux

An old drinking buddy of mine had invited me to his birthday party. He had turned 50. I went, although I wasn't going to stay for long. I had stopped drinking three years ago, so events of this kind turned pretty dull pretty goddamn fast.

A bunch of guests had arrived at the same time, just before I did. There were still filing into the elevator. I let them go first. The birthday boy himself let me in. He was glad I came, in regardless of my sobriety.

On the elevator ride up, a slightly forced merriment was in full swing. Everyone was reviewing everyone's clothing. The dress code for the party was conservative, as announced in the invitation, or, reflecting the newly formed government (The Finns Party & Co.). Someone pointed at my shirt, said I was loyal to the code.

Youre a fascist, he said merrily.

The shirt I wore sported the Ukrainian trident, drawn in the shape of a hawk, with DONBAS written in Cyrillic letters above it.

We shuffled into the apartment. The guy who had called me out told me he had just arrived from Ukraine.

Really, I said. Where were you?

Everywhere, he said, except the front. I was driving around on my motorcycle.

How was it?

They are worse off than a year ago.

So, the guy said, what's your connection? To Ukraine.

There isn't one , I said.

So you're impartial, he said.

I bought this shirt, I said, pointing to the Donbas Battalion logo, in order to help them do their job.

He was waiting for more, a clarification.

The job of smoking Russians, I said.

So you're not impartial, he said.

In that sense, no.

A moment later, as I was unable to help with the label of a Russian vodka bottle, the conversation was truly dead. I had nothing to say. The others had plenty, but none of it was for me. I tried reading a book I'd picked from the shelf - Anton LaVey's The Satanic Bible - and was quickly bored senseless.

As I was leaving, our host had the nerve to suggest that deep down, I was really, if not an anarchist, into anarchism. He was doing a PhD on the subject.

Oh, come on, I said. Into Noam Chomsky and company?

He smiled and gave me a pat on the back. It had been a nice party; I thanked him for that. We agreed to meet again at the Library.

I have a tremendous joy to use this image of RT's
without their permission.

Advertising Ben Fountain and Ioan Grillo

You know a thing or two about Putin and the Islamic State, right? Everyone does. If you want to learn more, however, skip the books that are claiming to tell you about either. At their worst, they are hack jobs; at best, same shit, different package.

Dump them. Try something different, try being different somehow. The soul of a trained dog won't get to heaven. 

Here are two books I discovered (again, in Grillo's case) today - they are both elementary for getting a clearer picture of the world we live in.

Click either of the images for additional info.

Nuora Moskovasta Vatikaaniin

KORAALIKIRJAN MAALLISTUNUT PERILLINEN feraalikirja on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.

Oletteko seonnut, kysytte. Ette ole kuullutkaan mistään feraalista, hikeennytte, älkää suotta. Rauhoittukaa. Kukaan ei syytä teitä siitä. Kaksi vuotta sitten kyseistä kirjallisuuden lajia ei ollut olemassa kuin parin visionäärin päiväunissa.

Nimitystä feraalikirja käytti tiettävästi ensimmäistä kertaa kriitikko S. Laurila vähän ennen kuolemaansa. Hän yritti olla hauska. Tai sitten Laurila halusi, että hänen luonnehtimansa teokset saisivat kipeästi kaipaamaansa paloa edes jossain muodossa. Tyyliin kovaksi keitetty vanukas.

Lajin siemen oli heitetty elokuvassa. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino olivat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Juha Hurme jatkoi – Peter von Baghia kädestä pitäen – Akin jalanjäljissä. He taiteilivat jatkuvasti nuoralla, joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin välille. Heidän pahimmissa painajaisissaan lukija puuskahti, että kiitos vain, hän osasi kyllä lukea itse.

Tarantino jäi vaille perillisiä.

Feraalikirja on aikamme lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa – eikä tämä ole federalistin tarkoituskaan. Kirjoittajan ainoa, sangen vaativakin tehtävä on muokata jo esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä, leikata ja liimata ja laittaa materiaali taas jakoon vähän paremmin sulavassa muodossa.

Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Ehkä... mitä väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Et vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat kuitenkin katsella Piia Pasasen lukemia uutisia vaikka koko yön. Presentaatio ja kierrätys kunniaan!

Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat mitä tilaat.”

Kaikesta edellä esitetystä huolimatta feraalikirja ei suinkaan ole uusi keksintö. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit on Arthur Rimbaud’n kokoama antologia Kausi helvetissä (1873). Teosta ei tule sekoittaa Bosnian sodasta kertovaan, samannimiseen reportaasiin. Tästä aiheesta kertoo tyhjentävästi seuraava suuri feraalikirja, Greg Campbellin The Road toKosovo: A Balkan Diary (Toinen, paranneltu painos 2011).

Tänään tapahtui taas. Olin kivunnut portaat radan tuolla puolen, ravannut toiset alas tällä, kävelin parhaillaan pirteänä kotiin päin. Minulla oli tekemistä, oli töitä, siksi olin pirteä. Oma aika on kortilla, kun on velvollisuuksia. Silloin maailma näyttää parhaat puolensa, sylkee merkityksiä kuin konekivääri hylsyjä.

Pikkubussi ajoi radan vartta vievää pikkutietä pitkin, kurvasi kääntöpaikalla ja pysähtyi. Se peruutti pikku matkan ja kaasutti eteenpäin, saattoi u-käännöksensä loppuun.

Näky sai minut pysähtymään. Pikkubussi tunnettiin siitä, että se haki erityislapset kotiovelta joka arkiaamu ja palautti heidät samaan paikkaan koulupäivän päätyttyä. Muina aikoina se kuljetti eläkeläisiä kauppakeskukseen.

Kyyti ostosparatiisiin oli jokerilinja nimeltään.^[1]

Tuijotin tyhmänä bussin perässä loittonevaa numeroa, oransseja ympyröitä mustalla pohjalla.

237.

Länsimaisia lukuja. Kun ne laskee yhteen, tulos on aina kolme.

Olette eri mieltä? Että se on kaksitoista?

Laskutoimitus on kesken, hyvä herrasväki.

•

Burman bin Laden – joka tunnetaan myös lempinimellä Buddhan bin Laden – Ashin Wirathu kylvi paikallisiin muslimeihin kauhua kampanjallaan, joka kantoi nimeä, siis numeroa 969.

Miksi? Buddha kieltää kysymästä miksi.

Älkää ymmärtäkö väärin. Kristinuskossa ei ole mitään vikaa sinällään. 2 000 vuotta mitä tahansa maailmanselitystä vain alkaa olla liikaa. Ihmiskuntaan iskee ähky. Joka ikinen vaihtoehto vallitsevalle liturgialle alkaa kuulostaa nerokkaalta, oli se miten älytön hyvänsä. Selväjärkisyys menee muodista. Islamin voittokulku ja lukemattomat salaliittoteoriat todistavat, että hypoteesini pitää. Kuten todistaa myös vasemmistolainen renessanssi. Vasemmasta on tullut uusi musta, valtavirtaa. Ei vasureita silti hullukaan Kreikan ulkopuolella äänestä. Miksei?

 Vasemmiston aatemaailmaa on kohdannut sama kohtalo, jota sen kannattajat vaativat maamme yrityksille ja luonnonvaroille. Sosialismi on kansallistettu. Yhteiskunnan kaikki kerrokset veisaavat samaa virttä. Kuunnelkaa ketä tahansa kotimaista taiteilijaa television uutislähetyksessä (silloin kun oikeita uutisia ei löydy). Tunnustan olevani vieraan vallan agentti, ellei kansallisen itsetuntomme kohottaja julista tutkittuna tosiseikkana vähintään toista seuraavista väittämistä:

(1) Eriarvoisuus on lisääntynyt.

(2) Turvaverkkoja puretaan.

Kymmenessä käskyssä on liikaa opittavaa nykyajan ihmiselle. Näin ollen on ällistyttävää, kuinka hyvin jokainen äänestysikäinen osaa nämä kaksi. Niistä on tullut uskontunnustus. Ne eivät kaipaa tuekseen tosiseikkoja, ne ovat totta.

Hyvien asioiden edistäminen on kuin kuntosalilla kävisi. Siihen pyrkivät kaikki, sillä jälkeenpäin vientiä riittää. Kysyntä ennen muuta. Ja terveys, mielenkin. Enää ei mennä terapiaan, vaan politiikkaan. Paras esimerkki ajan hengestä on fyysikko, joka näyttää perigootin karikatyyriltä. Hän on uuvuttanut aivojaan virassa niin, että vapaa-ajalle harkintaa ei riitä yhtään. Ja tädit ihastelevat, kun Edward käyttää saksien sijaan sanoja – kysykää ihmeessä, mitä mieltä poju on Palestiinasta.

Mutta johonkin on raja vedettävä kotirouvankin. En suosittele, että Edwardin kuullen mainitaan Pariisin terrori-iskuja.

Jos perheenpää sattuisi yllättämään kesken niiden puheiden, voisi fyysikko löytää itsensä pakene tai taistele -tilanteesta, mikä ei pidemmän päälle olisi rakentavaa joko imagoa tai pasifismia ajatellen.

---

^[1] Kirjoittaja on erehtynyt. Jokeri-linjan nimeä on oikeutettu käyttämään vain ja ainoastaan bussi nro 550. – Toim. huom.

Franz Marc: Two Pigs