Kohtuus kaikessa – myös pyykinpesussa
MISSÄ TÄTÄ TYYPPIÄ on pidetty? Kenen kaapissa, lukkojen
takana? Saanko esitellä: 2010-luvun Kaspar Hauser, Teppo Tanner, evp.
Mistä
hän oli ilmestynyt? Haarniska yllä Zeus’n päästä?
Humanisti-lehden palaveri ei päässyt alkuun. Ei
vaikka pöydällä oli voisarvia, kuten Charlie Hebdon toimituksessa tuona
kohtalon päivänä. Kuka ne oli tänne kantanut? Ei ihme, etteivät kelvanneet.
Pilapiirtäjät olivat laatineet oman tuomionsa, täällä sen tiesivät kaikki.
Imperialismin taakka, Sykes–Picot, mutta nyt oli kiireellisempää ajateltavaa. Heillä
oli käsissään vuosisadan skuuppi. Kysymys kuului, mitä he sillä tekisivät.
Makasin sohvalla. Kuuntelin korvat
punaisina, mitä toimittajat minusta puhuivat. Jäbä on hiottu timantti! En ollut
huippuhakkeri, en NSA:n enkä Supon palveluksessa. En kuullut, mitä senttarit oikeasti
sanoivat. Kuvittelin vuorosanat. Se oli noloa, se piti lopettaa.
Alennustilani oli yksin Sirin syytä.
Ihmiselle ei saa antaa turhaa toivoa. Ei
tässä elämässä, hyvä, olin ymmärtänyt yskän. En näkisi maailmaa, en matkustaisi
mihinkään. Kaupungin keskusta edusti minulle oudointa eksotiikkaa.
Kuuluin paarialuokkaan. Minulla ei ollut
mitään myytävää. Olin
Foucault’ni lukenut, ergo. Minulla ei ollut asiaa.
Ja kuitenkin, tästä huolimatta aloin
aavistaa, että vaikeinta maailmassa oli murtaa ihmisen tahto – ellei se sitten
ollut satumaisen helppoa. Ero oli hiuksenhieno. Kyse oli henkimaailman
hommista, joita parhaiten olivat ymmärtäneet Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
eli intiaanit.
Heidän sankarinsa Hullu hevonen oli
antautunut valkonaamoille, käyttäytynyt lauhkeammin kuin lammas siihen asti kun
näki, että häntä ollaan taluttamassa tyrmään. Silloin nöyryys karisi miehen
yltä kuin viltti, jota hän oli kantanut harteillaan. Saali putosi saattoväen
jalkoihin. Hullu hevonen riuhtaisi kätensä vapaaksi. Hän tempaisi veitsen esiin
ja viilsi sillä toisessa kädessä roikkunutta Pientä suurta miestä. Jälkeenpäin
todettiin, että haava luopion ranteessa ylsi luuhun asti.
Toinen petturi sieppasi revolverin Hullun
hevosen vyöstä ja nosti siitä metelin. Kaverin piti olla aseeton. Mistä hän oli
loihtinut pyssyn ja puukon?
Hullu hevonen pyöri kuin dervissi ulos
vartiotuvasta. Pihalla kolme miestä yritti pidellä soturia. Oviaukosta Hullun
hevosen takaa astui esiin vartiomies. Hänellä oli kivääri käsissään, sen päässä
sojotti pistin.
Sotilas tuikkasi Hullua hevosta
ristiselkään pistimellä.
Se oli mahdollista, sillä Lakota-heimon
kautta aikain suurinta soturia piteli aloillaan hänen oma väkensä. Sellainen
otus ihminen on. Eikä pettäjän tietä katkaissut edes kuolema. Wikipedia sylkee
eteesi kuvan joka ei esitä Hullua hevosta niin kuin väitetään, vaan...
Vai viilsikö hän itseään
puukolla, lavasti kuolemansa ja poseerasi pian sen jälkeen valokuvaajalle uuden
identiteetin turvin? Vihaamansa luopion nimellä? Yritti kuvassa peitellä
haavaa, jonka oli itse tehnyt ranteeseen?
Ihminen! Olet sokeampi kuin kuolleena
syntynyt sika! Tämän todistaa yksi pidetyimmistä, tasapuolisuutensa takia
arvostetuimmista lännenleffoista koskaan: Pieni suuri mies. Kusipää ei olisi
ansainnut nimiinsä edes kaatopaikkaa.
 |
| A bad movie about Custer... |
On
ihailtavaa, ettei anna periksi. Jossain vaiheessa jääräpäisyys alkaa kuitenkin
tuottaa eräänlaisen käymisprosessin seurauksena vainoharhoja.
Olin siinä pisteessä nyt. Aika antaa
periksi.
Tämän halusin selittää Sirille. Halusin
kertoa, miksi minusta ei ollut yhteistyöhön. Tiesin, etten kykenisi sanomaan
oikeita asioita, kun hän olisi läsnä. Niinpä kirjoitin asian muistiin.
Jos joku olisi kysynyt 20 vuotta sitten,
mikä minusta tulee isona, olisi vastaus kuulunut kuin Winchesterin suusta,
kansankiihottaja. Eivätkä unelmani matkan varrella olleet muuttuneet. En
ajatellut lähteä politiikkaan. Vaikka huolittaisiin, en menisi. Halusin, että
kirjoitukseni ryntäisivät kadulle, panisivat autot palamaan. Mutta toimittajan
pesti oli nokkauni, kirjaimellisesti. Tavoite aivan käden ulottuvilla, kun oli
vetänyt nenäänsä jotain laitonta. (Runollista vapautta, arvon lukija, ei
muuta.) Kun palasin maan pinnalle, poltin sieluuni reikiä suurennuslasilla.
Nykyään sain vielä ilon ihmetellä, mihin puolet elämästäni oli kadonnut.
Eli ei enää, kiitos kumminkin. Olen
lakossa. Uni on ohi, hyvästi.
 |
Sieni itse http://hannumakela.com/ |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti