(Inside me, it was...)

21.2.2016

Sieni, suuri mies

Kohtuus kaikessa  myös pyykinpesussa


MISSÄ TÄTÄ TYYPPIÄ on pidetty? Kenen kaapissa, lukkojen takana? Saanko esitellä: 2010-luvun Kaspar Hauser, Teppo Tanner, evp.
Mistä hän oli ilmestynyt? Haarniska yllä Zeus’n päästä?
Humanisti-lehden palaveri ei päässyt alkuun. Ei vaikka pöydällä oli voisarvia, kuten Charlie Hebdon toimituksessa tuona kohtalon päivänä. Kuka ne oli tänne kantanut? Ei ihme, etteivät kelvanneet. Pilapiirtäjät olivat laatineet oman tuomionsa, täällä sen tiesivät kaikki. Imperialismin taakka, Sykes–Picot, mutta nyt oli kiireellisempää ajateltavaa. Heillä oli käsissään vuosisadan skuuppi. Kysymys kuului, mitä he sillä tekisivät.
Makasin sohvalla. Kuuntelin korvat punaisina, mitä toimittajat minusta puhuivat. Jäbä on hiottu timantti! En ollut huippuhakkeri, en NSA:n enkä Supon palveluksessa. En kuullut, mitä senttarit oikeasti sanoivat. Kuvittelin vuorosanat. Se oli noloa, se piti lopettaa.
Alennustilani oli yksin Sirin syytä.
Ihmiselle ei saa antaa turhaa toivoa. Ei tässä elämässä, hyvä, olin ymmärtänyt yskän. En näkisi maailmaa, en matkustaisi mihinkään. Kaupungin keskusta edusti minulle oudointa eksotiikkaa.
Kuuluin paarialuokkaan. Minulla ei ollut mitään myytävää. Olin Foucault’ni lukenut, ergo. Minulla ei ollut asiaa.
Ja kuitenkin, tästä huolimatta aloin aavistaa, että vaikeinta maailmassa oli murtaa ihmisen tahto – ellei se sitten ollut satumaisen helppoa. Ero oli hiuksenhieno. Kyse oli henkimaailman hommista, joita parhaiten olivat ymmärtäneet Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat eli intiaanit.
Heidän sankarinsa Hullu hevonen oli antautunut valkonaamoille, käyttäytynyt lauhkeammin kuin lammas siihen asti kun näki, että häntä ollaan taluttamassa tyrmään. Silloin nöyryys karisi miehen yltä kuin viltti, jota hän oli kantanut harteillaan. Saali putosi saattoväen jalkoihin. Hullu hevonen riuhtaisi kätensä vapaaksi. Hän tempaisi veitsen esiin ja viilsi sillä toisessa kädessä roikkunutta Pientä suurta miestä. Jälkeenpäin todettiin, että haava luopion ranteessa ylsi luuhun asti.
Toinen petturi sieppasi revolverin Hullun hevosen vyöstä ja nosti siitä metelin. Kaverin piti olla aseeton. Mistä hän oli loihtinut pyssyn ja puukon?
Hullu hevonen pyöri kuin dervissi ulos vartiotuvasta. Pihalla kolme miestä yritti pidellä soturia. Oviaukosta Hullun hevosen takaa astui esiin vartiomies. Hänellä oli kivääri käsissään, sen päässä sojotti pistin.
Sotilas tuikkasi Hullua hevosta ristiselkään pistimellä.
Se oli mahdollista, sillä Lakota-heimon kautta aikain suurinta soturia piteli aloillaan hänen oma väkensä. Sellainen otus ihminen on. Eikä pettäjän tietä katkaissut edes kuolema. Wikipedia sylkee eteesi kuvan joka ei esitä Hullua hevosta niin kuin väitetään, vaan...
Vai viilsikö hän itseään puukolla, lavasti kuolemansa ja poseerasi pian sen jälkeen valokuvaajalle uuden identiteetin turvin? Vihaamansa luopion nimellä? Yritti kuvassa peitellä haavaa, jonka oli itse tehnyt ranteeseen?
Ihminen! Olet sokeampi kuin kuolleena syntynyt sika! Tämän todistaa yksi pidetyimmistä, tasapuolisuutensa takia arvostetuimmista lännenleffoista koskaan: Pieni suuri mies. Kusipää ei olisi ansainnut nimiinsä edes kaatopaikkaa.

A bad movie about Custer...

On ihailtavaa, ettei anna periksi. Jossain vaiheessa jääräpäisyys alkaa kuitenkin tuottaa eräänlaisen käymisprosessin seurauksena vainoharhoja.
Olin siinä pisteessä nyt. Aika antaa periksi.
Tämän halusin selittää Sirille. Halusin kertoa, miksi minusta ei ollut yhteistyöhön. Tiesin, etten kykenisi sanomaan oikeita asioita, kun hän olisi läsnä. Niinpä kirjoitin asian muistiin.
Jos joku olisi kysynyt 20 vuotta sitten, mikä minusta tulee isona, olisi vastaus kuulunut kuin Winchesterin suusta, kansankiihottaja. Eivätkä unelmani matkan varrella olleet muuttuneet. En ajatellut lähteä politiikkaan. Vaikka huolittaisiin, en menisi. Halusin, että kirjoitukseni ryntäisivät kadulle, panisivat autot palamaan. Mutta toimittajan pesti oli nokkauni, kirjaimellisesti. Tavoite aivan käden ulottuvilla, kun oli vetänyt nenäänsä jotain laitonta. (Runollista vapautta, arvon lukija, ei muuta.) Kun palasin maan pinnalle, poltin sieluuni reikiä suurennuslasilla. Nykyään sain vielä ilon ihmetellä, mihin puolet elämästäni oli kadonnut.
Eli ei enää, kiitos kumminkin. Olen lakossa. Uni on ohi, hyvästi.



Sieni itse
http://hannumakela.com/


And a decent one:
Custer's Last Stand


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti