(Inside me, it was...)

1.2.2016

Punainen papukaija


A
jattelimme laittaa lehteen ilmoituksen. Ostetaan natsi. Ei, vuokrataan vähän käytetty fasisti virkistyskäyttöön. Sitten Akke sai neronleimauksen. Miksi me mainostaisimme? Ne tekevät sen itse. Muuta ole viime aikoina tehneetkään. Voisi sanoa, että jollakulla on kutsumus. Meidän vastuulla on avata suumme ja olla tukehtumatta.
Suunnitelmamme ei edennyt aietta pidemmälle. Mutta ajatus jäi itämään. Oikeasti, en saanut sitä mielestäni.


1.       Suomi-crap
  

KEVÄÄN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ maamme epävirallinen hyvän tahdon lähettiläs esiintyi koko perheelle kauppakeskuksen katolla. Vähän kuin Beatles aikoinaan, ajattelin, hyvin vähän. Kauppakeskuksen kattoa käytettiin arkena perin proosallisesti parkkipaikkana. Nyt sinne ei ollut autoilla asiaa. Niin kauas kuin silmä siintää näkyi vain paljasta asvalttia, parkkiruutuja, betoniporsaita eikä juuri muuta. Parkkipaikan laidalle oli rakennettu lava äänentoistolaitteineen. Sen edessä seisoi pienen pingviinilauman näköinen ihmisjoukko.
Järjestyksen ylläpitäjät opastivat meitä kauppakeskuksen sisältä tulijoita oikeaan suuntaan. Menkää nyt hyvä isä lähemmäs! Ei täältä ovensuusta näe yhtään mitään.
Yleensä hyvän tahdon lähettiläs usutettiin ulkomaille. Hänestä napsittiin kuvia kehitysmaiden hädänalaisten, äkisti ikionnellisten lasten tykönä. Nämä olivat saaneet tavata lähettilään, joka käyttäytyi kuin olisi ollut kuka tahansa meistä, ei tietenkään heistä. Tätä nimenomaista kaveria, Lähettilästä, kaivattiin kipeimmin kuitenkin juuri täällä. Täällä hän myös vaikutti, vaikuttaisi, niin kauan kuin oli tarvis. Lähettiläs ei jättäisi meitä. Luovuttaminen ei kuulunut hänen keinovalikoimaansa. Hän sanoi sen itse. Suupielet ylöspäin, mummo lumessa, niin edelleen.
Vaan entä jos vastassa oli aina sama Karjalan mänty, oli tulokulma mikä hyvänsä?
Silloin, hyvät ystävät, kaivattiin keskustaa.
Lähettiläs oli 2010-luvulle päivitetty versio Esa Saarisesta. Ja saarisena hänen poliittinen kantansakin oli selvä. Joku historian kirjoilta karkuun päässyt demari oli aikanaan tehnyt Esalle vääryyttä yliopiston nimitysruletin hoitajana. Esasta oli tullut siltä seisomalta, kuin salaman lyömänä, ikuinen maalaisliittolainen.
Alkoi aurinkotanssi pyhän Karjalan männyn ympäri.



LÄHETTLÄSTÄ LÄMMITTELI  KAKSI vähäisempää räppäriä. Heille teki tiukkaa muistaa, että tapahtumaan olivat tervetulleita myös perheen pienimmät. Hiphopparit eivät kai olleet huomanneet, kuinka paljon kirosanoja heidän riimeissään piili. Niin tai näin, he eivät saaneet nielaistua jokaista rumaa sanaa karvoineen nahkoineen.
Lähettiläällä ei ollut tätä ongelmaa. Hänen tekstinsä olivat alun alkaenkin puhtaita.
“Kiva nähä”, sanoin jälkimmäisen noviisin nostattaessa tunnelmaa, “miten hyvin kaveri tuntee Kivensä.”
Siri kääntyi minuun päin. Hän yritti katsoa varoittavasti, mikä innosti minua siinä tilassa entisestään.
“Veljekset lukkarin opissa”, selitin. “Et sä muista? A, A...”
Avovaimon ilme terävöityi. Hän alkoi ymmärtää, vaan luonto ei vielä antanut periksi (nähkää mielessänne edellä mainittu mänty) hyväksyä asiaa.
“Kundi toistaa koko aika: A, a. Se on vaan lyhempi, se on pikku-A!”
Siri pudisti päätään. Hän hillitsi itsensä, rakensi uudelleen ilmeen, joka kuvasti uupumusta ja epäuskoa yhtä aikaa. Viesti oli selvä. Hänen mielestään minä edustin typerintä sakkia siinä tilanteessa.
Mikä oli todistettava: hän ei nähnyt napaansa pidemmälle edes täällä.
Lähettiläs saatiin viimein lavalle. Yleisö sekosi. Väkijoukko kirkui, kohotti käsiään, taputti itsepäisesti epätahtia, kun Lähettiläs pyysi. Jengi jopa pomppi käskystä. Ja kaikki lauloivat mukana, vaikka sitä Lähettiläs ei sentään pyytänyt.
Aurinko paistoi. Talvitakissa tuli kuuma.
Näin ylipainoisen naisen, joka roikkui liikennemerkin tangossa yhdellä kädellä. Merkki ei ollut maassa kiinni – betoniporsas yritti kaikin voimin pitää sitä aloillaan. Tanko taipui kuin myrskyssä, kun nainen huusi ääni särkyen Lähettilään nimeä.
Mitä nainen halusi? Että Lähettiläs huomaisi hänet? Pyytäisi backstagelle? Alkaisi styylata hänen kanssaan?
Naisen halussa tulla hyväksytyksi oli jotain niin perin juurin suomalaista. Hänellä oli Downin syndrooma.
Toivoin, että naisen ote lipeäisi. Toivoin, että betoniporsas antaisi periksi. Odotin oppituntia siitä, miten luonto toimi näissä piireissä. Halusin nähdä sen kuuluisan valinnan livenä.
Halusin nähdä Saarisen Sartren pirstoutuvan sadoiksi muruiksi silmieni edessä.
Jos toimisin oikein, taputtaisin naista olalle, esittelisin itseni ja pyytäisin mietteitäni anteeksi. Tunnustaisin syntiset toiveeni, lupaisin rukoilla voimia, jotta saisin elämässäni aikaan täyskäännöksen. Niin kuin Sauli Damaskoksen tiellä Phuketissa, kun salama säikäytti häneltä hevosen alta.
Hyvä luoja, auta minua parantamaan tapani. Tee minusta kunnon ihminen, sellainen kuin nämä Kim Jong-unin kloonit.
Luoja tosin ei toteuta toiveita. Hän ei ole mikään jukeboksi, suihkukaivo. Hän ei pompi käskystä. Hän odottaa äänestäjältä aktiivista omaa osallistumista.
Todiste tästä keikkui edessäni. Down-naisen unelmat saattoivat toteutua minä hetkenä hyvänsä. Hän teki hirvittävästi töitä päämääränsä eteen. Räppärit tekevät kaiken aikaa – omien sanojensa mukaan – kovasti töitä, ja työtähän Voima-lehden lukeminen on. Silti, tai siksi, heidän riiminsä aina ontuvat. Mutta hei: tähti jakaisi nimmareita alhaalla kauppakeskuksessa heti tämän esityksen jälkeen. Oli täysin mahdollista päästä samaan kuvaan Lähettilään kanssa, jos vain jaksoi jonottaa.
Yhtään lähemmäs meillä maan matosilla ei ollutkaan asiaa. Se luoti tiesi paikkansa, sano.
Pitäisi vaihtaa lajia, lopettaa filosofian opiskelu. Se tekee minusta vanhan kärttyisän äijän. Eikö myönteinen suhtautuminen itsessään jo auttanut ihmistä menestymään?
Ja vaikkei tyyppi menestynyt, hän sentään näytti hyvältä.
Ota keharista oppia ja hymyile.
Tunnusta itsellesi ja sen jälkeen kaikille muille.
Me ollaan kehareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan.
Kehareita äidin oomme kaikki, koko kansa.



SIRIN KUMMITYTTÖ oli meillä yötä. Seikka selittää paljon, muun muassa sen, että olin mukana edellä kuvatulla maakuntakierroksella, joka huipentui Lähettilään konserttiin. Muistikirjat ja mietintämyssyt olivat revetä liitoksistaan, ne sylkivät uusia ideoita, kun pohjoisen presidenttipari viimein lampsi ottolapsineen kotiin.
Astelin jääkaapille, avasin kaljan. Siri mulkoili, minä tuhahdin.
Kummityttö kävi Steiner-lukion ensimmäistä luokkaa. Hän oli saanut uskontotunnilta kotitehtävän, kirjoittaa Aamoksen kirjan pohjalta eriarvoisuudesta. Kuka oli Aamos? Tunsin vain AA-Andersonin ja hänetkin huonosti. Siri kaivoi raamatun kätköstään ja alkoi lukea. Hänen ääntään oli ilo kuunnella, kun rouvalla oli uutta asiaa kerrottavanaan.
Aamos oli lammaspaimen, joka ennusti tuhoa vuosia ennen suurta maanjäristystä: “Näin sanoo Herra: Damaskon kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden minun päätökseni on peruuttamaton. Koska he ovat puineet...”
Ajatukseni alkoivat harhailla heti.
“Minä särjen Damaskon salvat...”
Särje, veikkonen.
“... minä hävitän Bikat-Aavenin asukkaat ja Beet-Edenin valtikanpitäjät ja Aramin kansa viedään...”
Tekoja, saako pyytää? Ei puheita. Nyt ei olla EUssa.
“... pakkosiirtolaisuuteen Kiiriin. Sanoo Herra.”
Et o tosissas. Tota et usko itekkään.
“Israelin kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden minun päätökseni on peruuttamaton. Sillä he myyvät hurskaan rahasta ja köyhän kenkäparista, polkevat maan tomuun vaivaisten pään ja vääntävät mutkaiseksi nöyrien tien. Ja poika ja isä käyvät saman naisen pariin häväisten minun pyhän nimeni.”
Tässä kohtaa Siri hymähti. Ja jatkoi:
“He loikovat pantiksi otetuilla vaatteilla jokaisen alttarin ääressä ja juovat sakotettujen viiniä jumalansa huoneessa.”
Siri luki hetken aikaa vaiti. Älä lopeta, sanoin. Lisää, lisää. Uudestaan!
“Katso, minä rusennan teidät alallenne, niinkuin täyteen kuormattu puimajyrä rusentaa lyhteet. Silloin nopeinkaan ei pääse pakoon, ei väkevällä ole apua voimastaan, eikä sankari pelasta henkeänsä...”
Eipä, sanoin.
“... jousimies ei kestä paikallansa, nopeajalkainen ei pelastu...”
Ja niin edelleen, sanoin.
“Ja sankareista rohkein pakenee alasti sinä päivänä, sanoo Herra.”
Kännykät esiin, sanoin.
Siri läimäytti nahkakantisen kirjan kiinni.
Mikä nyt?. Mikä tuli, kysyin. Kai se vielä jatkuu?
Siri avasi suunsa. Hän aikoi sanoa jotain jäätävää, kun ovikello soi.
Katsoin Siriin kysyvästi: odottiko hän jotakuta? Rouva kohautti olkiaan. Nousin sohvalta ja menin avaamaan. Kun väänsin lukkoa auki näin, että Siri oli alkanut taas lukea.
Ihmisen merkillisin ominaisuus on, että hän jaksaa aina toivoa. Vaikka hän makaisi omissa eritteissään kaatosateessa katuojassa, hän ajattelee, että huomenna on uusi päivä. Se tuo mukanaan jotain hyvää, takuulla. Ohan se varna. Ja vaikkei toisi, mitä sitten? Selvittiin siitäkin yöstä, kaikki voittavat.
Kukaan ei odota, että huominen toisi mukanaan jotain todella pahaa. Tai jos odottaa, valkotakkiset miehet tulevat ja hakevat odottelijan talteen hyvin pian.
Sieltä kaveri oli karannut ovemme taa, valkotakkisten huomasta, murheiden tyyssijasta. Ei vankilasta – hän oli liian heiveröinen ruumiinrakenteeltaan, ei olisi selviytynyt ensimmäisestä yöstään posessa. Kaveri oli sitä tyyppiä, joka on vaaraksi ennen muuta itselleen. Suljetulta osastolta, ehkä?
Tuijotimme toisiamme. Molemmat aukoivat suutaan, ääntä ei vain löytynyt.
Onko Greenpeace teille tuttu, kaveri sanoi viimein.
Ja päälle piruparka vielä virnisti.
Kerroin kaverille, että lahjoitin kuukausittain eri järjestöille sopivaksi katsomani summan rahaa.
Kuuluiko Greenpeace noihin järjestöihin?
Suoraan sanoen, se oli oma asiani. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa.
Vedin ovea kiinni. Hyvää päivänjatkoa, sanoin uudestaan. Otin toisella kädellä tukea ovenkarmista. Kaveri nappasi muovikassista jotain ja sujautti sen käteeni.
Teille, hän sanoi. Kiitoksena hyvästä työstä.
Kädessäni oli musta nahkakantinen muistikirja.
Myöhästynyt synttärilahja, hän sanoi. Tai jotain.
Kaveri lähti kipittämään portaita alas ennen kuin ennätin panna vastaan.
Otin askeleen porraskaiteen luo.
Hei, huusin pummin perään.
Kaveri painoi puolijuoksua eteenpäin.
Hänen kätensä vilkkui kaiteella. Tähtäsin siihen.
Kirja otti kimmokkeen kaiteesta ja putosi puoli kerrosta alemmas. Tyyppi törmäsi hengentuotteeseen tai potkaisi sitä mennessään. Kovia kokenut kirjanen päätyi vihaisesti sihahtaen pohjakerrokseen.
Kurkin kaiteen yli. Askelten ääni loittoni. Ulko-ovi kävi.
Kaverin kunniaksi täytyy sanoa, että kaheliksi hän osasi markkinoida juttunsa hämmästyttävän hyvin. Olin autuaasti unohtanut vanhan testamentin profeetat. Olin unohtanut, että eksistentialismikin on humanismia. Hiippari oli kaapannut herkeämättömän huomioni itselleen.
On sanomattakin selvää, että kipaisin hakemaan muistikirjan. Avasin sen. Kansilehdellä luki CV. Selailin sivuja summamutikassa.
Kyseessä oli jonkinlainen päiväkirja. Eikä aikaakaan, kun sivuilta hyökkäsi silmille oman armaan puolisoni nimi.
Löin kirjan kannet kiinni. Sulloin vihon housunkaulukseen, laskin paidan päälle ja otin kaiteesta tukea.
Siri kurkki oven raosta.
“Kuka se oli”, hän kuiskasi.
“Greenpeace”, sanoin ja pujottelin ohi.
Siri veti oven kiinni. “Tä?”
“Joo joo. Tuli vähän erimielisyyksiä, noista arktisista alueista.”
Rouva katsoi minuun kulmat kurtussa.
“Niitten poraamisesta”, jatkoin, “jos ihan tarkkoja ollaan, että kenellä on siihen oikeus.”
Siri käänsi katseensa.
“No ei vaiskaan”, sanoin. “Joku ryssä vaan erehty ovesta.”
Olin päättänyt asian. Korkkasin kaljan sen kunniaksi. Saatoin uhrautua, vetää täysillä vielä yhden rauhallisen koti-illan. Se sai luvan riittää. Sen illan jälkeen halusin aikaa itselleni. Halusin sivistää itseäni, halusin lukea. Opiskeluajan jälkeen haluaisin ehkä myös eron; sen aika näyttäisi.
Puhuiko kaveri synttärilahjasta? Miten oikeaan hän osuikaan: helmikuu koitti kesken toukokuun, toistamiseen tänä vuonna.
Haluan nyt jakaa kanssasi, arvon lukija, tuon ensimmäisen yön lukuelämykseni. (Onko naiset peitelty ja satu luettu? Palaahan yövalo?) Jäljennän seuraavaan parhaita paloja tästä kovan onnen kirjasta, jota kukaan ei alkuun huolinut. Voitte lukea merkintöjä ensi käden tietona vakavasta aiheesta nimeltä syrjäytyminen. Aihehan on ollut meillä kovasti esillä sen jälkeen, kun tasavallan presidentti otti sen teemaksi vuoden 2012 vaalitaistelussa.
Siitä pitäen olemme kulkeneet pienin mutta vakain askelin oikeaan suuntaan.
Vielä yksi asia, ennen kuin päästän pedon irti. Sirin sukunimi on tekstissä muutettu. Lehti, jolle hän väittää tekevänsä töitä, on keksitty. Ovatko yksityiskohdat osa huolella punottua valheiden kudetta vai tekijän pyrkimistä kohti valoa, kirjallisia piirejä, jätän sen lukijan ratkaistavaksi.
Antoisaa elokuvailtaa.


2.     Nälkä, nälkä


ÄLKÄÄ KYSYKÖ MISTÄ JOHTUU tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla siitä kiitolliset. Vielä mitä. Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen ja mestausvideo jostain Irakista, ennen kuin muistamme mitä meillä on ja muilla ei (sen mitättömän pikkuseikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme). Väittävät, että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä, turhaan kärkkyvät: rauhan. Se on tosin lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.
Kuolema tulee ajallaan. Turha sitä on kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään kuvaa roihusta, jossa kuoleman kultti, varsinainen rosvopaisti, kypsyy. Jos ei muuta, siitä luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.
Pariisi on aina oleva meidän.
Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa radan tuolla puolen. Oli pimeä, kun tulin ulos. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Ylikulkusilta jatkoi matkaansa herraskaisen kerrostalon tyveen. Ei voi olettaa, että parempi kansanosa kiipeäisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta on vedetty alaovelle asti.
Olin keksinyt, mitä tehdä, kun saan kyllikseni tästä maailmasta. Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop – fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Olkoon se nimeltään snuff-romaani, perintöni tuleville sukupolville.
Sillan alla paloi pieni nuotio. Pysähdyin hämmästelemään näkyä. Se oli virhe. Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli suoraan minuun.
Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän puri alahuultaan ja hymyili häijysti. Sitten hän tunki kätensä housunkauluksesta sisään.
Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.
Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perääni. Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin halusivat käyttää kynnysmattona?
Olisiko minun pitänyt tuntea tyyppi?
Ajattelin ensinnä isääni, joka useassakin elämänsä vaiheessa olisi voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki, enempiä empimättä. Hän seuraili mielijohteitaan Kööpenhaminaan saakka. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla oma isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.
Äijän pienissä pikisilmissä, noissa suupieliä uurtavissa juonteissa oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua.
Oliko irtolaisen kasvoilla maksaläikkiä, vai oliko mielikuvitukseni taas tehnyt tepposet?
Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä, kun tajusin, kuka sillan alla kykki.
Jos äijän pää ei olisi tunkenut paksua harmaata hiusta, olisin veikannut, että pummia esitti Michel Foucault. Miksei tukka olisi tietysti voinut kasvaa takaisin. Ranskalainen filosofi ja vallan vahtikoira Foucault oli ostettu isäni nykyiseen tiimiin 1980-luvun alkupuolella, kun aidsista ei vielä tiedetty juuri mitään. “Musil” antoi taudille sen ensimmäiset kasvot, ennen kun kaunis poika Robert Mapplethorpe pyyhkäisi pöydän puhtaaksi.
Oli mahdollista, että Foucault oli lavastanut kuolemansa ja imi nyt slummien autenttista ilmapiiriä itseensä Helsingissä. Kun kaverin huhutaan huijanneen kuolemaa, hänelle voi siltä istumalta pystyttää patsaan. Kyseessä on merkkihenkilö, ei pienintäkään epäilystä siitä.
Oli miten oli. En olisi kuitenkaan päässyt tenttaamaan tuolta moraalittomalta mieheltä, missä nyt mennään. Mestarin kalenteri oli aivan täynnä, mikäli hän yhä hengaili maan päällä.
Minun oli tyytyminen halpahallin versioon, Foucault’n Amerikan serkkuun. Aitoamerikkalaiseen tapaan hänen johtotähtensä oli tekopyhyys. Kenellekään ei ollut epäselvää se, kuka ranskalaisen oli alun perin julistanut moraalin ulkopuoliseksi olennoksi – Amerikan serkku tietenkin, silkasta kateudesta.
Sillan alla kansannousua masinoi punainen Der Spiegelin luonnehtima “Amerikka-vihan ajatollah”, Serbian tiede- ja taideakatemian kunniajäsen Noam Chomsky.
Olipa kerran simpanssi, joka adoptoitiin hippiperheeseen. Se oli käytännössä koe-eläin. Joku psykologi halusi selvittää, voiko apinasta kasvattaa ihmisen. Alkuun näytti, että voi. Simpanssi oppi viestimään viittomin perheen ja tutkijoiden kanssa. Sen väkivaltaiset purkaukset vain eivät ottaneet laantuakseen, vaikka tunnetiloja kuinka puettiin sanoiksi. Päinvastoin, raivonpuuskat kävivät ympäristölle sitä vaarallisemmiksi, mitä suuremmiksi apinan voimat kasvoivat. Viimeinen pisara tuli, kun simpanssi hyökkäsi hoitajan päälle ja puraisi palan tämän kasvoista. Koe oli pakko lopettaa.
Simpanssin nimi oli Nim Chimpsky. Hänet oli ristitty aikamme tärkeimmän elossa olevan toisinajattelijan mukaan. Kerrankin voi hyvällä syyllä sanoa, että nimi oli enne.
Simpanssin tarinassa koitti toinen näytös, lyhyt loppuelämä lajitoverien parissa Oklahomassa. Moinen olisi aivan liian hellämielistä kohtelua sen esikuvalle. Yksikään kädellisten tutkimuskeskus ei kykene käsittelemään häntä, vaikka professori olisi paikan ainoa asukki ja sähköpiiska ketjulla hoitajan ranteessa kiinni. Punainen papukaija on pakko viedä piikille.

 

Mitä helvettiä hippi heilui ovellani? Olivatko feissarit jalkautuneet lähiöön hupenevan asiakaskunnan perässä?
Romanikerjäläinen rynni Greenpeacen tontille. Näin ollen jälkimmäisen face-to-face-varainhankkija riensi nyt kotiovelleni asti muistuttamaan, että ilmastonmuutos oli minun syytäni. Suomalaisessa lähiössä ei kyde kapina, vaan syyllisyys, maailmantuska. Täällä eivät autot palaneet. Ihmiset kaatoivat bensiiniä sisäänsä, heittivät tulitikun perään. Pahimmillaan he sekoittivat keskenään politiikan ja terapian, mutta niin me teimme kaikki.
Voinko auttaa, kysyin hipiltä. Kiilasin hänet oven edestä käyttäen avaimia miekkana.
Hippi osoittautui kauniiksi nuoreksi naiseksi.
“Siinähän sä oot”, hän sanoi, “etkö ookki? Tanner?”
Olin kuullut puheita mustista silmistä. Olin sivuuttanut ne myyttinä tai huolettomana kielenkäyttönä. Ne ja yksisarviset: ei näillä lakeuksilla ainakaan.
Kerroin neidille, etten aio sitoutua mihinkään. Hän avasi suunsa. Ehdin ensin, oli kamala kiire.
Päästä pois.
Kannatin asiaa kyllä periaatteessa, sanoin olkani yli, käytännössä olin varaton. Ikävä kyllä.
Olin saanut oven auki, toivottamassa neidille juuri illanjatkoja, kun hän otti raskaat aseet käyttöön.
Käytättekö piilolinssejä?
Neiti hymyili.
“En mä myy mitään”, hän sanoi. “Mä oon toimittaja, en mikään… Humanisti, se lehti? Soiko yhtään kellot? Sä lähetit meille sun tekstejä, muistatko?”
Muistanko?
Mä yritin soittaa, mut sä et vastannu”, neiti jatkoi ja kaivoi todisteeksi kännykkää laukustaan.
“Puhelimet on perseestä”, sanoin.
Neiti nyökkäsi vakavana ja sulki laukkunsa.
Pyysin hänet sisään lämmittelemään.
En kertonut, että olin lakannut vastaamasta vieraisiin numeroihin sen jälkeen, kun terveysaseman päihdetyöntekijä oli pirauttanut. Hän oli kertonut viraston uudesta linjasta, jonka mukaan kaikki rauhoittavia lääkkeitä nauttivat vieroitetaan aineesta. Rauhoittavat olivat kuolemaksi. Lääkkeet korvattaisiin tarvittaessa toisilla, paremmilla valmisteilla. Koska pääsisin käymään hänen puheillaan?
Bentsoista luopuminen oli parasta, mitä elämässäni oli tapahtunut – heti sen jälkeen, kun olin päässyt eroon muista päihteistä. Siitä huolimatta olin tapahtuneesta yhä katkera, vähän kuin viran puolesta.
Hyvinvointivaltio oli taas holhonnut, kun ei muuta osannut.
“Tuolla summerissa ei ollu sun nimeä”, neiti sanoi, kun odottelimme hissiä. “Mä etin ja etin.”
Väitin vastaan. Siellä luki asuntoni numero ja sen perässä selvällä suomen kielellä Rahikainen.
“Anna mä arvaan. Summerit on perseestä?”
Purin hampaani yhteen. Hissi kolahti alakertaan, avasin neidille oven. Hississä vetäydyin perimmäiseen nurkkaan. Seurasin alas valuvia kerroksia. Yritin näyttää siltä, etten tuntenut elokuvaa nimeltä Drive.
Jotain sanoakseni kysyin, miten hän oli tunnistanut minut.
Mä katoin sun Facebook-profiilin. Mä jätin sinnekki sulle viestin.”
“Jaa? Mä en käytä tietokonetta.”
Neiti naurahti. Pääsimme hissistä ulos, kilistin avaimia porrastasanteella. Avasin oven, työnsin jalkani raosta sisään. Ettei kissa karkaa, selitin, astuin sisään ja sytytin valot.
Käskin neidin raivata sohvalta itselleen tilaa. Tekisin meille kahvit. Minulla oli ainoastaan pikakahvia, toivottavasti se kelpasi. Claymore-katti puski parhaillaan neidin varpaita, eikä tämä kuullut kuin oman ihastuksensa.
“Tääl on aikamoinen sotku”, sanoin, kun napsautin vedenkeittimen päälle. “Jos oisit ilmottanu etukäteen tulostas, niin...”
Olin alkanut puhua papattaa, en saanut kälätystäni katki. Oli aika tehdä jotain, toimia. Purin hammasta, ajattelin erikoisjoukkojen sotilaita. Huraa.
Huuhtaisin kaksi kuppia, heitin niihin purut ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.
Mustia iiriksiä ei edelleenkään tavannut kuin käännösiskelmissä. Neidin silmät olivat väriltään  hyvin tumman ruskeat.
Olette blondi. Selittäkää.
“Musta oli tosi mielenkiintoista lukea sun ajatuksia”, neiti sanoi. Hän laski kupin lattialle maistettuaan siitä kerran.
Ei ne oo ajatuksia”, sanoin.
“Vaan?
“Lauseita.”
“Oot sä kauan kirjottanu?”
Olen.
“Ja sen huomaa.” Neiti ei koskenut kuppiinsa enää. “Me laitetaan mielellään lehteen ne sun ajatelmat, tai lauseet, jos se niin tarkkaa on. Mutta me laitettais mielellään sulta jotain muutakin. Meidän nettisivuille, joku artikkeli vaikka.”
Pidin suuni, ja neiti jatkoi.
Meillä on meneillään iso uudistus. Yksi tavoitteista on luoda nettisivut, jotka on aivan ajan hermolla. Me tarvitaan sinne sisältöä jota ei paperilehdestä löydy.”
“Ajan henki, ymmärrän”, sanoin. “Digitaalinen vallankumous ja näin. Paljon kiitoksia. Tää on kunnia, oikeesti. Mä en vaan yhtään tiedä, mistä kirjottaa.
Neiti nappasi elokuvat, jotka olin tuonut kirjastosta ja laskenut hätäpäissäni sohvalle. Hän otti pinosta kaksi päälimmäistä, siirsi ne syrjään ja ojensi minulle kolmannen.
“Kirjota tosta.”
“Tosta?”
Elokuva oli kuvataiteilijana aiemmin tunnetun Steve McQueenin esikoisohjaus Hunger. En ymmärtänyt, että äijällä riitti pokkaa käyttää sitä nimeä. Suomen Jim Thompson, tee tilaa.
“Toihan on aivan paska”, sanoin.
“On vai?”
“Ja sitä paitsi ikivanha.”
“Ei sillä oo väliä”, neiti sanoi ja nousi. Miksei hän ollut kelpuuttanut sohvaa? Lattia oli kylmä kuin hanki.
Mumisin, että McQueen ja von Trier olivat samaa maata, Pohjois-Korean agentteja molemmat. He halusivat tuhota länsimaisen elokuvan.
Neiti ei kuunnellut. “Tee siitä analyysi, syvä”, hän tarkensi, “mielellään aika yhteiskunnallinen vielä. Revi kulissit auki niinku niissä sun teeseissä.”
Mitähän teesini mahtoivat käsitellä? Ingen anung.
“Mä tuun takas viikon kuluttua”, hän sanoi. “Katotaan sit mitä sä oot kehittäny.”
Niitten leffat on pelkkää estetiikkaa”, sanoin. Antti. Oidipus.”
Mistä me puhutaan?”
Mä en oo ihan varma.”
Hyvä. Kehittele sitä. Tutki asiaa ja... laita siihen sun juttuun.”
Neiti kietoi arabihuivia kaulaansa, kun kysyin hänen nimeään.
“Enkö mä esitelly itteeni? Kamala! Ei minkäänlaisia käytöstapoja.” Hän ojensi kätensä. “Uimonen, Siri. Ei sukua Ristolle.”
“En mäkään o”, sanoin ja puristin hänen kättään. “Enkä Väinölle. Hakekaa talteen tavanomaiset epäilyt.”
Neiti katsoi minuun kysyvästi.
Casablancasta, siitä lopusta”, sanoin. Kauniin ystävyyden alku ja sitä rataa.”




 Muokattu viimeksi 8. maaliskuuta 2016 klo 18.28.

Jatkuu täällä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti