[Jatkoa edellisestä.]
Kielenkäyttö? Kuka kehtaa moittia minua kielenkäytöstä?
Ja samaan hengenvetoon kutsuu aktivistiksi ihmistä, joka lyö
toista puukolla, toistuvasti.
Ai niin, unohdin mainita: Geeveen jäsenillä on oma kielensä,
joka pitää vain opetella. He ovat Orwellinsa lukeneet. Gaza on avovankila tai
mieluiten keskitysleiri; Länsirantaa ei parane mainita; Israelin
puolustusvoimat miehittäjäarmeija ja niin edelleen. (Todellisuudessa niin
sanotut palestiinalaisalueet olivat miehitettyinä tasan 19 vuoden ajan, kun
Egypti ja Jordania pitivät niitä hallussaan. Sitten alkoi kuuden päivän sota,
ja koko Lähi-itä pantiin iloisesti uusiksi.)
Toistamalla omia äänimerkkejään aktivistit uskovat
kääntävänsä yleisen mitä väliä -mielialan
lännessä.
Ja hyvin he ovat aikeessaan onnistuneetkin. Onko
asennemuutoksella mitään merkitystä Gazassa ja Länsirannalla, on toinen asia. Mitä
väliä? Somessa tuli tykättiin tuhannesti! Aktivistit saavat mainetta, kunniaa
ja toimintaterapiaa enemmän kuin ehtivät yhdellä iskulla sulattaa. Iskuja on
tehtävä usein ja yhä useammin, niiden on oltava entistä näyttävämpiä, median on
huudettava valittua viestiä joka kerta kovempaa, sillä käypähoitosuositus sanoo
niin. Se on piru, SOP, vakiintunut menettelytapa. Hoitojen kierteestä ei ole
ulospääsyä.
Ja minä kun luulin, että oidipuskompleksi oli kuin Siperian
ikirouta, förbi, mennyttä.
Kertokaahan. Mitä pahaa näiden puunhalaajien vanhemmat ovat
heille tehneet?
Joskus mikään ei auta. Kirjailija Mankelin tautia hoito ei
tappanut, se tappoi Mankelin. Kun toverit viruivat luoti päässä Äiti Marmaran
kannella, Mankeli istui pienemmässä purkissa kädet puuskassa ja suri sukkiaan.
Miehittäjäarmeija oli vienyt kirjailijan sukat.
Syyllisyys Mankelin tappoi eikä syöpä.
Syyllisyys siitä, ettei pystynyt parempaan, tekemään
enemmän.
Miksei sallimus suonut hänelle marttyyrikuolemaa?
Tai sitten viimeinen niitti oli sukkavarkaus, jota Mankeli
ei kyennyt kostamaan. Olihan toveri Stieg Larssonkin opastanut:
1) Kosta aina kun mahdollista.
2) Älä koskaan jätä kostamatta.
3) Pelle se, joka kääntää toisen posken.
4) Saat mitä tilaat.
5) Työ tekee villiksi ja vapaaksi.
Ю
Ю
Taisin vähän innostua.
Eksyinkö huonon maun puolelle? Hortoilinko rikoslain noitaympyrään, yli rajan,
jota jokaisen temppeliherran tulee varjella tarkemmin kuin naisen ainoaansa,
kunniaa?
Kunniasta puheen ollen, kuolleet eivät ole turhan tarkkoja sen
suhteen. He eivät väitä mainettaan loukatun joka jumalan kerta, kun joku lausuu
heidän nimensä muutoin kuin ylistys kielensä päällä. Toisin kuin eräskin
Palestiinan puolestapuhuja, joka koki täydellisen taloudellisen ja henkisen
konkurssin. Hän syytti tästä tietty liittovaltion poliisia – hänellä ei ollut
varaa edes omaan autoon – vaikka romahdus oli suoraa seurausta herraa
pakottavasta tarpeesta haastaa oikeuteen kaikki, jotka olivat eri mieltä hänen
kanssaan. Oikeus on eläviä varten, olkoot vaikka eläviä kuolleita. Eikä vainajan
lähipiiri tai kannattajakunta kai ole juridisesti pätevä, oikeustoimikelpoinen
edesmenneen nimissä.
Komento takaisin – täyttä höyryä eteenpäin!
Osin edellä kerrotuista syystä paneeliimme on kutsuttu osallistumaan
yksinomaan heitä, jotka ovat jo lipuneet tuonpuoleiseen.
Nämä nekromanttiset kirjat ovat taivaallisia! Myönsihän sen
jo maailmanhistorian suurin kirjailija Kis-kis Bämbäläm Marlowe kenties
kuuluisimman hahmonsa suulla.
Kuka se oli? Kuka se oli, kerro.
En kerro. Kuollutta kantturaa ei sovi liikaa sohia, sen
sanoo maalaisjärki: lierot huolehtivat ruhosta. Kis-kis elää ja voi hyvin, kiitos
kysymästä. En puhunut hänestä, kaukana hänestä.
Kuollut kirjuri on pyhä. Hänen ympärilleen on siroteltu
pieniä pyöreitä kylttejä, joissa on kämmenen kuva, poliisin käsi, joka käskee
pysähtymään. Ja sitten punainen viiva on vedetty vinosti sen yli – älä pysähdykään!
Anna mennä. Vai mitä ne yrittävät sanoa, nuo ympyrät?
Kaikki sen tietävät, minä unohdin, yritin aktiivisesti
unohtaa. Voitteko unohtaa tekin, vielä tämän kerran? Saanko anteeksi? Kaikesta
huolimatta, onhan mahdollisuuksien rajoissa... vaikkakin äärimmäisen epätodennäköistä,
silti mahdollista... että asia oli eläytymiseni, heittäytymisen arvoinen.
Tutkitaan tilanne. Laaditaan raportti. Verijäljet on
huuhdottu kannelta. Vainajat ja vangit on rahdattu mantereelle ja edelleen
oikeille omistajille, useimmat heistä Ruotsiin. Muistikortit on tyhjennetty ja
menneisyys peruttu. Voimme vetää henkeä.
On
aika arvioida suoritus. Aika pohtia, missä onnistuimme, missä on parannettavaa,
minkä tekisimme toisin jos saisimme ottaa uusiksi. Sillä uusinta tulee, se ajetaan
vuorenvarmasti, näin sanotaan aktivistin sairaskertomuksessa.
Se ei koskaan opi.
Varoittavana esimerkkinä voimme kutsua näytille ensimmäisen
Gaza-laivueen kantavan voiman ja alulle panijan, asekauppias Jedda Hamidin. Hän
ei päässyt matkalle mukaan. Hän sai vastaavan kohtauksen kuin vanha Sauli
Damaskoksen tiellä – ja toisin kuin esikuvansa uudessa testamentissa, Jedda
toimi. Hän teki itsemurhan.
Tehkää perässä.
Mutta Jeddahan oppi, te sanotte. Hän paransi tapansa, mikä
osoittaa äskeisen teoriani vääräksi. Niin, tai sitten FBI tappoi hänet. Jos
käyttää aktivistin logiikkaa, liittovaltion sekaantuminen on uskottavaa,
todennäköistä, itsestään selvää jopa. Ja näin se on toteen näytetty. Jedda ei
olisi kuuna päivänä pystynyt niin miehiseen tekoon itse. Hän oli liian sinut
naisellisen puolensa kanssa – kuulette kohta lisää. Olihan hänellä naisen
nimikin.
Vuodan samalla julkisuuteen Errol Morrisin huippusuositun
tv-sarjan odotetun toisen kauden aiheen. Koiruoho kakkonen on ykkönen,
toimittaja Seymour Hersh on syyllinen, siksi hän ei voi kertoa enempää
uhraamatta lähdettään. Ja lähde on pyhä, aina tärkeämpi kuin tarina, etenkin
tässä tapauksessa. Kuulitte sen ensi kertaa minulta, muistakaa se.
Ei kestä kiittää. Ennen kauden huikeaa päätöstä Jedda
kirjoitti oikeusministeri John Ashcroftille. Luen pari otetta kaverin
kirjeestä:
[Liittovaltion] agenttien tulisi
tunnistaa auto jota ajan, sillä siinä on yli 20 tarraa jotka tukevat
Palestiinan kansaa, vastustavat Palestiinan miehitystä ja Irakin sotaa sekä
tarra, joka julistaa: ”Kylä Teksasissa haluaa hullunsa takaisin”... uskon että
hän asuu Washington DC:ssä osoitteessa Pennsylvania Avenue 1600.
Valkoinen
talo, mikäli joku ei tiedä, mitä sieltä löytyy.
Jos ette tunnista ajamaani autoa, olen
tehtävän helpottamiseksi kirjoittanut ”Olen arabi, Ana Arabi” isoin
kirjaimin (englanniksi ja arabiaksi) auton takalasiin, minkä
näkörajoitteinenkin henkilö huomaa, ellei sitten ole sokea sielultaan ja
sydämeltään kuten te olette ja on koko hallinto jota edustatte.
Minä
en vedä tätä hatusta. Juttu jatkuu:
Omistan viisi paitaa. Yhden
vaaleanpunaisen paidan, joka minulla on ollut vuosia. (Käytän sitä usein
ilmaistakseni feminiiniä puoltani koska tiedän kuinka paljon te ja koko
hallinto vihaatte homoja.) ... Muu henkilökohtainen omaisuuteni käsittää yhden
Palestiinan lipun, yhden Irakin lipun, pienen Palestiinan lipun jonka voi
ripustaa ajamani auton (jota en omista) vasemmasta takaikkunasta, pienen Irakin
lipun jonka voi ripustaa ajamani auton (jota en omista) oikeasta takaikkunasta...
Sigint
3951-50-03
f. Odota.
b. Ei ehi nyt.
f. Menee väärin, ihan vituilleen koko
juttu.
b. Hyvinhän tää. Meillä on vauhti päällä.
f. Ei. Odota nyt! Pitää miettiä.
b. Mitä?
f. Ne huomaa että sitä on peukaloitu. Että
sä...
b. Eikä.
f. Eeli Tolvanen, Jenni ja... Noitaympyrä!
Mistä sä sen Donnan keksit?
b. Jotain hupia kai saa olla
f. Hupia!
b. Pitää jättää taiteilijan tuntomerkki. Vesileima.
f. Taas sä oot lukenu sitä scifiä.
b. Mutta mikä on scifiä?
f. Se paljastaa meidät! Se on se, palim...
b. Mikä?
f. Palim.
b. Kerro vaan. Ihan rohkeesti.
f. Palimp...
b. Papa limppa pa limppa pa limppamaja.
f. Idiootti.
b. Hei, kulta. Ei kukaan lue ketään
Haanpäätä enää. Ei kukaan tunne... ja parin vuuen päästä Eeli on tuttu joka
niemessä notkossa...
f. Parin vuoden!
b. Mähä sanoin.
f. Tää on saatava ulos nyt.
b. No neiti on hyvä ja laittaa sen ulos.
Ei kukaan sano vastaan. Ei kukaan huomaa. Ala niuhottaa jostain...
f. Eipä.
b. No ei. Ei.
Simultaanitulkki, kuuluuko? Groznyi, kukaan? Jäi mikki ehkä päälle?
Eipä mitään, sattuuhan näitä.
Nyt jos saisi näytteen Rod Stewartilta, ihan pikku pätkän
vain. En aio tiedustella, olenko mielestänne kuuma kaveri. Se kuuluu
kuvottavien kikkelien repertuaariin. Yhtyeen nimi! Syytön minä siihen olen.
Purjehtiminen on juppien touhua. Muistaako kukaan yleisöstä vielä kyseistä
leimaa, juppi?
Oi niitä aikoja. Löytyykö edes Poguesin versio? On melkein
yhtä hyvä kuin alkuperäinen.
Sen löytäminen kestää vielä kauemmin. Tilaus on tehtävä kolmen
päivää ennakkoon, että laulaja saadaan ylös arkusta.
Täällä kuunnellaan Sibeliusta eikä muuta. Missä meikäläisen
baarijakkara luuraa? Ei löydy sitäkään, ylläri! Keikan alaotsikkona on siis
sähköinen ja seisaaltaan.
Nähkää nyt mielessänne kaipaamani kappaleen aihe, Thatcherin
ja Theresan yhdistelmä, Maggie May.
Kuka kyborgia kaipaa? Onko Mayssä muka jotain kestävää,
säilömisen arvoista? Parempi herättää kuolleet, kaivaa aito ja alkuperäinen
mullasta. Herää Maggie, hei, meillä on asiaa...
Lykätkää ylösnousemusta! Venyttäkää lankalauantaita, lepopäivää
pyhien puristuksessa. Maggien toinen tuleminen ei näet ole vailla riskejä. Jo
kyseisen kappaleen kuunteleminen on hengenvaarallista. Kaipaus valtaa mielen,
alat kelata hukkaan heitettyä aikaa, minne parhaat vuodet vierivät.
Äkkiä huomaat hautovasi itsemurhaa.
Olet kuin auto, jonka Jedda-parka pölli, myrkyllinen
joulukuusi. Jokainen kannanottosi on päälle liimattu, netistä tilattu, liian
ilmeinen, helppo. Ainoa tarpeesi on miellyttää, etkä osaa edes sitä. Kauan
oletkaan harjoitellut tätä yhtä ainutta asiaa? Eikä sekään suju.
Rukiver,
kuka haluaa kuolla? Ihmiset tallovat toisiaan, repivät, riuhtovat, kirkuvat.
Minä, minä, minä! Turvat tukkoon nyt, olin ensin! Jokainen vuorollaan, ja
numeroni on ykkönen. Laittakaa punainen täplä otsaani. Laittakaa lukuisia saman
tien, sädekehä joka oli Tsarnajevin taaperolla kun hän kömpi rantautuneen
veneen vatsasta Bos – Bostonin! Bostonin esikaupungissa: merkki, kärsimyksen
kruunu –
Haluan samanlaisen ja heti.
Eikö vielä?
Antakaa kun arvaan. Ei olla valmiita. No, tehdään tällit
myöhemmin. En muuten yhtään ihmettele, että poliisinne anoo epätoivon vimmalla
lisää oikeuksia. Tiedustelunne taso on suoraan sanoen syvältä.
Ehkä voin auttaa. Tietoja minusta, olkaa hyvät, osa yksi.
Jos minulta tilattaisiin terrori-isku, sen toteuttaisi nuori
neito, joka lukee kirjaa. Kuten iki-ihana Fatima... katsokaa nyt häntä! Kuka
voi yhdistää mielessään tuon vartalon, nuo kasvot, tuon vartalon ja verilöylyn?
Fatima ja hirmutyöt eivät mahdu samaan tilaan samaan aikaan,
terveessä päässä ainakaan. Kohdussa kieroon kasvaneet ovat asia erikseen,
palaamme heihin pian. Mutta ihmisen irvikuvatkaan eivät pääse käsiksi Fatimaan.
Häntä ympäröi panssarilasi – tai räjähdevyö – joka pitää meidät ulkona ja hänet
sisällä. Fatima on kynttilä lasin alla: me koiparat hakkaamme aivomme pihalle
kun yritämme ratkaista yhtälön, että miten päästä sisään.
Henki menee, väliäkö hällä. Hänen lähelleen täytyy päästä.
Fatima on kauneus ja ilo ja lohtu, hän on tyttö sodassa. Hän
on asia, jonka puolesta kannattaa taistella, elää ja kuolla, antaa henkensä.
Hän saattaa olla myös itse kuolema. Tätä mahdollisuutta
täytyy pohtia tarkemmin. Pohtikaa te, minä olen allerginen riikinkukoille.
Flosofit ja toimittajat, molemmat saavat henkeni vinkumaan.
Jättäkää hänet rauhaan. Ei kahta metriä lähemmäs, kukaan.
Turvamiehet, muodostakaa ketju Fatiman ympäri.
En sano samaa toiste.
Voin tietty räjäyttää itseni, mikäli haluatte mustaa valkoisella.
Menee siinä joku muukin mukana.
Ei paniikkia. Turha alkaa rynniä uloskäyntiä kohden.
Lukupiirin osallistujat seisovat jo asemissa ovensuussa, eivät päästä ketään
tänne eikä täältä ulos ennen kuin minä annan luvan.
Saamme olla aivan rauhassa.
Jaloitelkaa kaikin mokomin. Pankaa veri kiertämään. Kuuluuko
ääneni sinne taakse? Nyökätkää, niin tiedän.
Ja katso, he hyökkäävät rytmissä.
Nyökkäävät, eivät hyökkää. Onhan se päivänselvää. Olette nynnyjä.
Seuraava annos
seuraava annos
