(Inside me, it was...)

14.11.2015

Pariisi on aina oleva

TOINEN LUKU

Nälkä, nälkä



ÄLKÄÄ KYSYKÖ MISTÄ JOHTUU tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla siitä kiitolliset. Vielä mitä. Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo Irakista ennen kuin muistamme mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkiriikkisen seikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme). Ne väittävät, että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä, turhaan kärkkyvät: rauhan. Se on tosin lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.
Kuolema tulee ajallaan. Turha sitä on kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään kuvaa roihusta, jossa kuoleman kultti, rosvopaisti – kirjaimellisesti – kypsyy. Jos ei muuta, siitä luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.
Pariisi on aina oleva meidän.
Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa radan tuolla puolen. Oli pimeä, kun tulin ulos. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Ylikulkusilta jatkoi matkaansa herraskaisen kerrostalon tyveen. Ei voi olettaa, että parempi kansanosa kiipeäisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta on vedetty alaovelle asti.
Olin keksinyt, mitä tehdä, kun saan kyllikseni tästä maailmasta. Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop – fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Olkoon se nimeltään snuff-romaani: perintöni tuleville sukupolville.
Sillan alla paloi pieni nuotio. Pysähdyin hetkeksi hämmästelemään näkyä. Se oli virhe. Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli suoraan minuun.
Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän puri alahuultaan ja hymyili häijysti. Sitten hän tunki kätensä housunkauluksesta sisään.
Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.
Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perääni. Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin halusivat käyttää kynnysmattona?
Ehkä minun olisi pitänyt tuntea tyyppi.
Ajattelin ensinnä isääni, joka useassakin elämänsä vaiheessa olisi hyvin voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki. Hän seuraili päähänpistojaan Kööpenhaminaan asti. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.
Äijän pienissä pikisilmissä, noissa suupieliä uurtavissa juonteissa oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua. Oliko irtolaisen kasvoilla maksaläikkiä, vai oliko mielikuvitukseni taas tehnyt tepposet?
Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä kun tajusin, kuka sillan alla kyyhötti.
Jos äijän pää ei olisi tunkenut paksua harmaata hiusta, olisin veikannut, että pummia esitti Michel Foucault. Kai tukka oli voinut kasvaa takaisin. Ranskalainen filosofi ja vallan vahtikoira Foucault oli ostettu isäni nykyiseen tiimiin 1980-luvun alkupuolella, kun aidsista ei vielä tiedetty juuri mitään. “Musil” antoi taudille sen ensimmäiset kasvot, ennen kun kaunis poika Robert Mapplethorpe pyyhkäisi pöydän puhtaaksi. Ehkä Foucault oli lavastanut kuolemansa ja imi nyt itseensä slummien autenttista ilmapiiriä Helsingissä.
Kun kaverin huhuttiin huijanneen kuolemaa, hänelle saattoi siltä istumalta pystyttää patsaan. Kyseessä oli merkkihenkilö, ei epäilystäkään siitä.
Oli miten oli. En olisi kuitenkaan päässyt tenttaamaan tätä miestä vailla moraalia, että missä nyt mennään. Mestarin kalenteri oli aivan täynnä, mikäli hän yhä hengaili maan päällä.
Minun oli tyytyminen halpahallin versioon, Foucault’n Amerikan serkkuun.
Sillan alla kapinaa lietsoi Amerikka-vihan ajatollah, punainen papukaija Noam Chomsky.
Chomsky ajatteli ratsastaa alkuperäiskansan edustajalla auringonnousuun. Intiaani heitti hänet selästään. Siinä hän nyt hytisi, Serbian tiede- ja taideakatemian kunniajäsen, miesparka.

...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti