5.4.2015
23.3.2015
Velika Kladusa
Hän kuunteli Vivaldia, kun hyökkäys yltyi. Musiikki antoi voimia, auttoi pitämään pään kylmänä, kun kranaatit ryskyivät ympärillä.
Hän myöntää, että oli ehdottoman kiellettyä kuunnella musiikkia partiossa. Mitä väliä, hän naurahtaa. Mitä komentaja olisi hänelle mahtanut siinä tilanteessa? Mitä kukaan olisi mahtanut – kenellekään?
Miehen hymy ei ulotu silmiin saakka. Hänellä on ollut aikaa muistella kyseisen päivän tapahtumia. Hän on ollut jälkitraumaattisen stressin takia työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 2012.
Kutsukaamme miestä Samiksi.
Palataan Balkanille, tarinamme alkuun.
Kylä oli nimeltään Velika Kladuša, serbien piirittämä saareke Luoteis-Bosniassa. Päivä oli joulukuun 10. 1994.
Joukko naisia tuli juosten talon kulmalta. Pölypilvi seurasi heitä. Sami muistaa – samalla kun halusi sulkea silmänsä ja sulaa osaksi Vivaldin Talven kirkasta rauhaa – ajatelleensa hyvin selkeästi. Hän totesi, että pölypilvi ei ollut lähtöisin juoksevista naisista. Se enteili jotain muuta, suurempaa.
Samassa tienmutkasta pisti esiin panssarivaunun piippu. Sitä seurasi vaunun nokka ja torni, joka kääntyi pehmeästi kuin pöllön pää.
Panssarivaunun tykki osoitti suoraan Samiin. Hän vaihtoi kiireesti kadun puolta ja viittilöi tovereitaan panssariauto Pasissa hakeutumaan suojaan.
Aseveljet eivät olleet riittävän nopeita.
Sami on miettinyt monasti, vaikuttiko Vivaldin kuuntelu hänen viestiinsä. Eikö hänen huutonsa kantanut telaketjujen kitinän ja moottorin jyrinän yli?
Panssariautossa istui neljä miestä. Yksi heistä menehtyi vammoihinsa. Muut toipuivat, ainakin päällisin puolin.
Miehet olivat kotoisin Bangladeshista.
Sami on tehnyt sovinnon itsensä kanssa. Hän ei kanna syyllisyyttä enää. Hän ei syytä tapahtuneesta ketään, ei edes Vivaldia. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt huutaa musiikin vuoksi kovempaa.
Yritä itse kommunikoida tulpat korvissa, Sami hymyilee lopuksi.
Hänen silmissään välähtää ilkikurinen pilke.
![]() |
Wikipedia |
Toinen takauma
Mitä hippi
heilui ovellani? Olivatko feissarit jalkautuneet lähiöön hupenevan
asiakaskunnan perässä?
Elimme
globaalin kilvoittelun aikaa: romanikerjäläinen rynni Greenpeacen tontille.
Oliko firman face-to-face-varainhankkija
paennut Iso numeron kauppaajia kotiovelleni asti muistuttamaan, että ilmastonmuutos
oli minun syytäni? Olin aiheuttanut sotkun, saisin piru vieköön siivotakin sen.
Suomalaisessa lähiössä ei kytenyt kapina, vaan pohjaton syyllisyys,
maailmantuska. Täällä eivät autot palaneet. Ihmiset kaatoivat bensiiniä
sisäänsä, heittivät tulitikun perään.
Voinko
auttaa, kysyin hipiltä. Kiilasin hänet oven edestä käyttäen avaimia miekkana.
Hippi
osoittautui kauniiksi nuoreksi naiseksi.
“Siinähän
sä oot”, hän sanoi, “etkö ookki? Tanner?”
Olin
kuullut puheita mustista silmistä ja sivuuttanut ne myyttinä tai huolettomana
kielenkäyttönä. Ne ja yksisarviset: ei näillä lakeuksilla ainakaan.
Säpsähdin
sitä, että joku puhutteli nimeltä. Uskoin itsekin selitykseen, se oli siis
hyvä.
Kerroin
neidille, etten aio sitoutua mihinkään. Hän avasi suunsa. Ehdin ensin, oli
kamala kiire.
Päästä
pois.
Käytättekö piilolinssejä?
Kannatin
asiaa kyllä periaatteessa, sanoin olkani yli, käytännössä olin varaton. Ikävä
kyllä.
Olin
saanut oven auki, toivottamassa neidille juuri illanjatkoja, kun hän otti
halvat aseet käyttöön.
Mihin pyritte? Saanen huomauttaa… pyydän saada. Ei perkele.
Neiti
hymyili.
“En
mä myy mitään”, hän sanoi. “Mä oon toimittaja, en mikään… Ajattelija, lehti?
Soiko kellot? Sä lähetit meille sun
tekstejä, muistatko?”
Muistanko?
Kiistaton tosiasiahan on, että...
“Mä
yritin soittaa, mut sä et vastannu”, neiti jatkoi ja kaivoi todisteeksi
kännykkää laukustaan.
“Puhelimet
on perseestä”, tuhahdin.
Neiti
nyökkäsi vakavana ja sulki laukkunsa.
Pyysin
hänet sisään lämmittelemään.
“Tuolla
summerissa ei ollu sun nimeä”, hän sanoi, kun odottelimme hissiä. “Mä etin ja
etin.”
Väitin
vastaan. Siellä luki asuntoni numero ja sen perässä selvällä suomen kielellä
Rahikainen.
“Anna
mä arvaan. Summerit on perseestä?”
Purin
hampaani yhteen. Hissi kolahti alakertaan, avasin neidille oven. Hississä
vetäydyin perimmäiseen nurkkaan ja seurasin alas valuvia kerroksia. Yritin
näyttää siltä, etten tuntenut elokuvaa nimeltä Drive. En ajatellut hissikohtausta, jossa päähenkilö suutelee
naapurin naista ensimmäistä kertaa, pitkään ja hartaasti, ja heti perään
pahoinpitelee vieressä mököttäneen mafiakaapin hengiltä. Se oli romantiikkaa,
tämä totta.
Jotain
sanoakseni kysyin, miten hän oli tunnistanut minut.
“Mä
katoin sun Facebook-profiilin. Mä jätin sulle sinnekki viestin.”
“Ai
jaa? Mä en käytä tietokonetta.”
Neiti
naurahti. Pääsimme hissistä ulos, kilistin avaimia porrastasanteella. Avasin oven, työnsin jalkani
raosta sisään. Ettei kissa karkaa, selitin ja sytytin valot.
Käskin neidin raivata sohvalta itselleen
tilaa. Tekisin meille kahvit. Minulla oli ainoastaan pikakahvia, toivottavasti
se kelpasi. Claymore-katti puski parhaillaan neidin varpaita, eikä tämä kuullut
kuin oman ihastuksensa.
“Täällä
on aikamoinen sotku”, sanoin. “Jos oisit ilmottanu etukäteen ni...”
Olin alkanut puhua papattaa, enkä saanut
kälätystäni katki. Oli aika tehdä jotain, toimia. Avasin lääkearsenaalini oven,
keittiön kaapin mikron yläpuolelta. Otin pilleripurkin käteeni. Napsautin
kannen auki, poimin purkin pohjalta valkoisen napin ja heitin sen suuhuni. Olin
luvannut äidilleni jättää rauhoittavat, mutta kyllä äiti tämän ymmärtäisi.
Kyseessä oli hätätapaus.
Huuhtaisin kaksi kuppia, heitin niihin
purut ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.
Mustia iiriksiä ei edelleenkään tavannut
kuin käännösiskelmissä. Neidin silmät olivat väriltään tummanruskeat, paino
yhdyssanan alkuosalla.
Olette blondi. Selittäkää.
“Musta oli tosi mielenkiintoista lukea
sun ajatuksia”, neiti sanoi.
“Ei ne oo ajatuksia.”
“Vaan?
“Lauseita.”
“Oot sä kauan kirjottanu?”
“Olen.”
“Ja sen huomaa.” Neiti laski kupin
lattialle maistettuaan siitä kerran. “Me laitetaan mielellään lehteen ne sun
ajatelmat, tai lauseet, jos se nyt niin tarkkaa on. Mutta me laitettais
kernaasti sulta jotain muutakin. Meidän nettisivuille, joku artikkeli vaikka.”
Pidin suuni kiinni, ja neiti jatkoi.
“Meillä on lehdessä meneillään iso
uudistus. Yksi keskeisiä tavoitteita on luoda nettisivut, joilla on semmosta
sisältöä jota ei paperilehestä löydy.”
“Ajan
henki, ymmärrän”, sanoin. “Fifi ja sitä rataa. Paljon kiitoksia. Tää on kunnia,
oikeesti. Mä en vaan yhtään
tiedä, mistä kirjottaa.”
Neiti nappasi elokuvat, jotka olin tuonut
kirjastosta ja laskenut hätäpäissäni sohvalle. Hän otti pinosta kaksi
päälimmäistä, siirsi ne syrjään ja ojensi minulle kolmannen.
“Kirjota tosta.”
Elokuva oli kuvataiteilijana aiemmin
tunnetun Steve McQueenin esikoisohjaus Hunger.
“Toihan
on aivan paska.”
“Onko?”
“Ja
ikivanha.”
“Ei sillä o väliä”, neiti sanoi ja nousi.
Miksei hän ollut kelpuuttanut sohvaa? Lattia oli kylmä kuin hanki. “Tee siitä
analyysi, syväanalyysi, mielellään aika yhteiskunnallinen vielä. Jos vain
sopii. Revi kulissit alas niinku niissä sun teeseissä. Mä tuun takas viikon
kuluttua. Katotaan sitte, mitä sä oot kehittäny.”
Neiti kietoi jo arabihuivia kaulaansa,
kun kysyin hänen nimeään.
“Enkö mä esitelly itteeni? Kamala! Ei
minkäänlaisia käytöstapoja.” Hän ojensi kätensä. “Uimonen, Siri. Ei sukua
Ristolle.”
“En
mäkään. Enkä Väinölle.
Tavanomaiset epäilyt.”
Lopun
iltaa omistin itselleni. Katsoin ensimmäisen ja toisen Pusherin. En halunnut pilata hyvää tokkuraa katsomalla kolmatta.
Jossain vaiheessa potkaisin vahingossa McQueenin tekeleen koteloa. Otin sen
käteeni ja ihmettelin, mikä leffa oli kyseessä. Kannen tyyppi muistutti
Vladimir Vysotskia.
Liitelyni
katkesi. Pääni takana ammotti pohjaton pimeys. Kohta otteeni kirpoaisi, sielu
putoaisi kuuden kerroksen ja maankuoren läpi planeetan ytimeen.
Olin
yksin. En ollut olemassa. Olin nähnyt unta.
Aika
ottaa lääke ja käydä nukkumaan, päättelin.
21.3.2015
Chomsky Is So Full of Shit
"While his critics regard him as an almost compulsive revisionist..."
http://www.chomsky.info/onchomsky/20051031.htm
![]() |
The Hair-Splitting Bastard |
"... whatever Johnstone may have said about Srebrenica never came up, and is entirely irrelevant in any event ..." (!)
Chomsky hisself,
Take the dictatorship of the proletariat, leave the proletariat out.
What have we got?
That's what went wrong in the East Europe, ever since the siege of Dubrovnik, the decimation of Vukovar.
Ulkomailta. Haluatteko tietää, miksi kaikki on mennyt enimmäkseen päin helvettiä Vukovarin piirityksestä lähtien?
Lisäkysymys.
Otetaan proletariaatin diktatuuri ja siitä pois proletariaatti. Mitä jää?
Ote teoksesta Haluatko marttyyriksi?
11.3.2015
Rimbaud, Syria and...?
Having abandoned
a promising career in letters, Arthur Rimbaud (1854—1891)
started, among other activities, running guns to Africa.
He sold ancient,
obsolete rifles—that’s what he told his mother,
anyway—to the Emperor of Ethiopia, Menelik II.
We don’t know if
his mother was worried. Maybe she should have been.
Ten years later
Rimbaud was dead, and Menelik’s troops crushed the advance of the Italian army.
In the battle of Adwa, the local militia slaughtered 6,000—7,000 invaders in a single day.
That’s how the Ethiopians
became “the only African nation to thwart
European colonialism.”
Vetoomus: VALOT Kuntsille!
Lähetä seuraava viesti (maalaa ja kopioi) osoitteisiin pekka.sauri@hel.fi ja veikko.bertell@hel.fi (liitä)
Hei!
Vallilan Voiman kotikentälle, "Kuntsille" saatiin keväällä maalit, mutta valot eivät edelleenkään ole käytössä.
Katsokaa hyvät ihmiset Traffic, jos ette tiedä kuinka elintärkeät pelikentän valot ovat koko yhteisölle.
Emme halua Suomeen Meksikon meininkiä, emmehän?
Virtaa Kuntsin valoihin, kiitos!
Ystävällisin terveisin
Vallilan voiman puolesta
[Oma nimesi]
NYT on on oikea aika vaikuttaa! OSALLISTU
ja VOITA!
![]() |
Dubrovnikin vanhan kaupungin kentällä valoa piisaa. Meillä vähemmän. |
9.3.2015
Petteri
Ajatteletteko
ikinä, kun seuraatte tv-sarjaa, tuletteko ajatelleeksi, kuka päähenkilöiden luona
siivoaa?
House of Cards on pahin kaikista: kiiltäviä, tahrattomia pintoja
silmänkantamattomiin. Näihin kuviin mikä tahansa esine – sanotaan vaikka kirja –
jysähtää kuin Jumalan nyrkki.
Minun
oli Underwood-fanina alettava lakkoon. En kestänyt ristiriitaa ihanteen ja oman
todellisuuteni välillä, en kestänyt ainaista huonoa omatuntoa.
Ilahduin
siis kaksin verroin, kun olin saanut siivoustyön tehtyä ennen Sirin seuraavaa
vierailua. Korttitalon kolmas tuotantokausi, uudet jaksot olivat juuri tulleet
julki.
“Lue
ääneen. Ole kiltti.”
“Miksi?”
“Mä
haluan kuulla sen.”
Siri
heltyi. Hän oli hyvä lukija, ei pyydellyt ääntään anteeksi. Hän antoi tekstin
hengittää. Hyvä kun en alkanut itkeä.
“ʻKuvitellaan
diktatuuri. Ei ole vaikeaa, eihän? Kuvitellaan kyseisen valtion salainen
poliisi sieppaamaan Steven Spielberg ennen kuin tämä on aloittanut uransa.
Niillä resursseilla, jotka Spielbergillä on hirmuvallan alla käytössään, hän
luultavasti luo melko lailla vastaavan tuotannon kuin tässä todellisuudessa.
Hän välittää saman yleisinhimillisen viestin, vähän vain ankeammissa väreissä.
Ja sitten hän äkkiä loikkaa länteen. Spielberg on täysin valmis tekijä, hän
hallitsee tekniikan paremmin kuin kukaan muu. Mikä on ensimmäinen elokuva,
jonka hän tekee?’”
Neiti
kohotti katseensa vihosta, katsoi kysyvästi minuun.
“Mun
piti kattoa se”, sanoin. “Vaan ei helvetti, en mä kyenny.”
“Sä
et kattonu sitä?”
“Mä
oon nähny sen jo. Mutta levyssä oli vikaa. Totta puhuen se oli melko hyvä sillon
ekaa kertaa – kun ei nähny mitään.”
Neiti
heilautti vihkoa. “Mitä tää juttu mahtaa käsitellä?”
“Lue.”
Neiti
oli vaihtanut hiustensa väriä. Mieleeni oli tarttunut jostain rikosromaanista
ilmaus tahriintunut messinki – se sopi. Kehuin hänen uutta ilmettään.
Neidin
kaidat posket olivat punehtuneet.
“Kiitos.”
Hän kohotti taas vihkoa. “Anna mä luen. Mutta en ääneen.”
Levitin
käteni. “Tehkää hyvin.”
Hän luki vähän aikaa vakavan näköisenä ja hymähti.
“Tää
on hyvä: ʻMcQueen saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio.
Suntio kehuu saarnaa virkansa puolesta.’”
“Kumpikin
ikävystyy hengiltä.”
“ʻTulee Al Gorea ikävä’!”
“Alin
leffalla oli nimi, Epämiellyttävä totuus.”
“ʻTotuus
on aina epämiellyttävä aatteen silmissä.’”
Siri
laski vihon sohvalle ja rapsutti kissaa korvien välistä. Claymore makasi pää
neidin reidellä ja hurisi. Neiti katsoi ikkunasta ulos.
“Mä
en tiedä mihin sä pyrit”, hän sanoi. “Et meidän palstoille ainakaan.”
“Sä
et lukenu loppuun!”
Hän
katsoi minuun surullisin silmin.
“Mä
ymmärsin kyllä yskän.”
“Ei...
mun.”
Hän
nosti kissan etutassuista viereensä sohvalle.
“Kiva
että siivosit.” Hän nousi ja pudotti vihkon lattialle. “Ei mun takii ois
tarvinnu.”
Siri
oli jo kaukana ennen kuin ymmärsin mitä hän halusi sanoa.
Siivoa pääsi. Retku.
Päässäni pyöri siipiratas vanhan jokilaivan perässä.
Tiesin mitä se edusti. Kuoleman pyörä piiskasi vettä, pilli vihelsi, minä
halusin herätä.
Lääke alkaisi vaikuttaa pian. Mitä
siihen meni, puoli tuntia? Siinä ajassa ehtisi tapahtua hirveitä, ellen saisi
kurssia kääntymään.
Tämä uni ei tule todeksi, sanoin
varjolleni ja etsin kättä pitempää.
Ensimmäinen teos, joka kouraani
osui, oli Peter von Baghin muistelmat. Pidin kirjan kannesta. Avasin kohdan,
johon olin joululomalla jäänyt. Bagh kertoi aloittaneensa Kalevan elokuva-arvostelijana
16 vuoden kypsässä iässä. Olin vaivaiset kolme vuosikymmentä jäljessä. En ollut
saanut ensimmäistäkään juttua läpi.
Kirjoittajan
ilmaisema syvä halveksunta pyhiä instituutioita, Helsingin Sanomia ja
yliopistoa kohtaan oli alun alkaen ilahduttanut minua suuresti, mutta pian kertoja
itse näyttäytyi jälleen yhtenä huippulahjakkuutena, joita maamme kipeästi
tarvitsi ja jotka se vääjäämättä nujersi.
Minulle
hän edusti amerikkalaista unelmaa, Peter vitun Pania. Silti tekstin rupatteleva
tyyli mahdollisti sen, että kirjoittajalle saattoi väittää vastaan. Röyhkeät
heitot nostattivat odotuksia: Mitä seuraavaksi? Humanistin viitan alta pisti
esiin pukinsorkka.
Olin
nähnyt aavistuksen von Baghin tästä puolesta kerran aiemmin, kun Ateneumissa
esitettiin keskitysleirejä käsitellyt tv-sarja. Taisin katsoa ohjelmasarjan
ensimmäisen jakson. Leireiltä selvinneet kertoivat Puolan pelloilla elämästään.
Sarjaa paremmin mieleeni jäi Peter von Baghin alustus. Hän vertasi päivän
ohjelmaa Schindlerin listaan, Steven Spielbergin hittielokuvaan. Hän puhui
kahdesta erilaisesta lähestymistavasta. Toista hän luonnehti sosiaalipornoksi:
Ihmisten kärsimykset myytiin yleisölle, karmeat yksityiskohdat tiiviisti
pakattuina. Sokki seurasi toista siihen tahtiin, ettei kukaan jaksanut enää
järkyttyä.
Toinen
tapa oli kunnioittaa yksilön ainutlaatuista kokemusta, antaa hänen kertoa itse.
Samalla totesimme, että kyseinen kokemus oli mahdotonta jakaa yleisön kanssa.
Siitä saattoi nähdä viitteitä, aavistuksia, ei muuta. Totuus oli suuri
mysteeri.
Peter
von Baghia oli kiittäminen siitä, etten ollut koskaan kyennyt katsomaan
Schindlerin listaa läpi. Suhteeni Pelastakaa sotamies Ryaniin oli ollut, mikäli
mahdollista, vielä huonompi.
Ahmin
muistelmia kuin älylliseen aliravitsemukseen kuoleva, kunnes yksi virke pakotti
pysähtymään, laskemaan kirjan käsistäni.
Kun
ihminen puhuu elokuvasta, hän on itse asiassa psykoanalyysissä.
Hain
läppärin vaatekaapista. Onnelliset eläkepäivät saisivat odottaa. Olin
paljastanut liikaa, kaivanut oman kuoppani. En ollut siihen valmis vielä. Se
siitä, tästäkin oli opittu jotain.
Elokuva
oli kuin ebola. Suhteestamme muodostuisi jatkossa tyystin akateeminen.
Ja
seuraavan juttuni lähettäisin Sarastukseen.
![]() |
Elokuva oli kuin ebola. Suhteestamme kehkeytyisi tyystin akateeminen. |
26.2.2015
Rakas reinkarnaatio
Ja kaiken niskoille sysätyn, perässä laahaavan päälle, tai pikemminkin siitä huolimatta, tapahtui IHME, koitti uusi ALKU (s. 1 - 22).
Älkää kysykö mistä johtuu tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla siitä kiitolliset. Mitä vielä. Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo jostain Irakista, ennen kuin muistamme mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkuseikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme). Ne väittävät kivenkovaa, että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mistä uskonnolliset kieli pitkänä unelmoivat: rauhan. Se on tosin lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman. Toivottavasti se on odotuksen väärti.
Jatkuu TÄÄLLÄ.
Note for the English reader: If I had any originality at all / even a shred of a soul left, I would be doing this:
it's not great for the highway workers, who are not doing this job for the free books, and are also in physical danger.Hey, okay, I stole the idea, but only after chewing on it an entire day.
* * *
Elämäni on valunut hukkaan. Hyvät ajat ovat jääneet taakse tai eivät koskaan koittaneet. Mainokset lupailivat liikoja. Ehkä itsekin ymmärsin väärin. Hyvä tulee sille, joka jaksaa odottaa; älä odota onnesi ohi. Ota tuosta selvää. Näin kävi, voi rähmä. Totean tapahtuneen, kerron kohtaloni. En kaipaa kenenkään sääliä.
Kysytään kuitenkin: kuinka moni uskoo olevansa asemassa, jossa voi jaella sääliä, katsoo kyykkivänsä yläpuolellani ihmisarvon mittapuussa?
Vale, saastainen vale… jokainenhan siihen uskoo. Ja hyvä niin; mutta sanokaa minun sanoneen. Jonain päivänä saatte nähdä, että ainut siteenne tuohon puuhun on siitä roikkuva köysi, joka juuri kuristuu kaulanne ympäri.
Silloin on myöhäistä pohtia ihmisarvon aatteellista perustaa, hakata puuta poikki.
Lyhenne pk tarkoittaa päiväkirjaa, ei päiväkotia, kuten hysteerikko luulisi.
Selkä seinää vasten, sano - SHOOTING GALLERY. |
14.2.2015
26.1.2015
8.1.2015
The Latest Effort
Sorry, folks! No more bickering, no more blog posts... After this, I have nothing left to say. Bye!
![]() |
http://www.amazon.com/Going-Run-Torture-Flight-Syria/dp/1506005748/ http://www.amazon.com/Going-Run-Torture-Flight-Syria-ebook/dp/B00RVDS2BI/ |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)