Kivi ja lehdet

ALKU löytyy täältä.

Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa nuorisotalon yläkerrassa. Oli pimeä, kun tulin ulos. Teräksestä ja muovista tehty kiinalainen kuumailmapallo seisoi hylättynä torilla. Minne olivat kaikki kodittomat menneet? Kotiin, tietty. Mistä oli koti heille suotu? No kaupungilta, hölmö. Me muut saimme riemuita markkinavuokrista, mikäli onni potki. Ylitin radan. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Silta jatkoi minusta piittaamatta matkaa määränpäähän, herraskaisen kerrostalon tyveen. Täällä majailivat ihmiset, jotka omistivat asuntonsa. Eikä voi olettaa, että herrasväki laskeutuisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta oli vedetty suoraan alaovelle.

Ajattelin näitä kiihkotta. Olin kohtuuhyvällä tuulella, päivän työt tehty. Olin keksinyt mitä teen, kun saan kyllikseni tästä maailmasta.

Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop... fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Se oli kansainvälisen oikeuden mitat täyttävä kansanmurha kirjallisuuden asussa.

Joseph Wambaugh’n mielipuolinen dokumenttiromaani Lines and Shadows sinetöisi kohtaloni ja listan. Hyvästi, ystäväni! Suudelkoot irti leikatut päämme korin pohjalla.

Pysähdyin portaiden juuressa. Sillan alla paloi nuotio. Hämmästelin näkyä, se oli virhe.

Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli ja läpi suoraan minuun.

Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän oli muotoilevinaan lausetta ja virnisti kuin susi. Sitten hän tunki käden jalkoväliinsä.

Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.

Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perään.

Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin haluavat käyttää kynnysmattona?

Pelottavin kysymys oli se ilmeisin: olisiko minun pitänyt tuntea tyyppi?

Ajattelin ensinnä isääni, joka useassa elämänsä vaiheessa olisi voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki, keneltäkään lupaa kysymättä. Hän seuraili mielijohteitaan muinoin Kööpenhaminaan saakka. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.

Irtolaisen siniharmaissa silmissä, tuossa ynseässä ilmeessä oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua.

Oliko hän venyttänyt leukaansa ja vääntänyt suupieliään alas vaikuttaakseen viisaammalta? Oliko äijässä havaittavissa tiettyä valtiomiestason jäykkyyttä? Vai kuvittelinko vain? Suomeksi, olinko taas nähnyt näkyjä?

Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä, kun tajusin kuka sillan alla kykki.

Mitä helvettiä hippi heilui ovellani? Olivatko feissarit jalkautuneet lähiöön hupenevan asiakaskunnan perässä?

Romanikerjäläinen hääti Greenpeacen steissin edestä. Maailmanparantajan oli löydettävä uusi markkina-alue.

Täältähän se löytyi. Kotimaisessa lähiössä ei kytenyt kapina, vaan syyllisyys, maailmantuska. Täällä eivät autot palaneet. Ihmiset kaatoivat bensiiniä sisäänsä, heittivät tulitikun perään. Pahimmillaan he sekoittivat keskenään politiikan ja terapian, mutta niinhän me kaikki.

Asiaan. Voinko auttaa, kysyin hipiltä. Kiilasin hänet oven edestä käyttäen avaimia miekkana.

Hippi osoittautui kauniiksi nuoreksi naiseksi.

– Siinähän sä oot, hän sanoi, – etkö ookki? Tanner?

Olin kuullut puheita mustista silmistä. Olin sivuuttanut ne myyttinä tai huolettomana kielenkäyttönä.

Kerroin neidille, etten aio sitoutua mihinkään. Hän avasi suunsa. Ehdin ensin, oli kamala kiire.

Päästä pois.

Kannatin asiaa kyllä periaatteessa, sanoin olkani yli, käytännössä olin varaton. Ikävä kyllä.

Olin saanut oven auki, toivottamassa neidille juuri illanjatkoja, kun hän otti raskaat aseet käyttöön.

Käytättekö piilolinssejä?

Neiti hymyili.

– En mä myy mitään, hän sanoi. – Mä oon toimittaja, en mikään… Humanisti, se lehti? Soiko yhtään kellot? Sä lähetit meille sun tekstejä, muistatko?

Muistanko?

– Mä yritin soittaa, mut sä et vastannu, neiti jatkoi ja kaivoi todisteeksi kännykkää laukustaan.

– Puhelimet on perseestä, sanoin.

Neiti nyökkäsi vakavana ja sulki laukkunsa.

Pyysin hänet sisään lämmittelemään.

En kertonut, että olin lakannut vastaamasta vieraisiin numeroihin sen jälkeen, kun terveysaseman päihdetyöntekijä oli soittanut. Hän oli kertonut viraston uudesta linjasta, jonka mukaan kaikki rauhoittavia lääkkeitä käyttävät vieroitetaan aineesta. Rauhoittavat olivat myrkkyä. Lääkkeet korvattaisiin tarvittaessa toisilla, paremmilla valmisteilla. Koska pääsisin käymään hänen puheillaan?

Bentsoista luopuminen oli parasta, mitä elämässäni oli tapahtunut – heti sen jälkeen, kun olin päässyt eroon muista päihteistä. Siitä huolimatta olin tapahtuneesta yhä katkera, vähän kuin viran puolesta.

Hyvinvointivaltio oli taas holhonnut, kun ei muuta osannut.

– Tuolla summerissa ei ollu sun nimeä, neiti sanoi, kun odottelimme hissiä. – Mä etin ja etin.

Väitin vastaan. Siellä luki asuntoni numero ja sen perässä selvällä suomen kielellä Rahikainen.

– Anna mä arvaan. Summerit on perseestä?

Purin hampaani yhteen. Hissi kolahti alakertaan, avasin neidille oven. Hississä vetäydyin perimmäiseen nurkkaan. Seurasin alas valuvia kerroksia. Yritin näyttää siltä, etten tuntenut elokuvaa nimeltä Drive.

Jotain sanoakseni kysyin, miten hän oli tunnistanut minut.

– Mä katoin sun Facebook-profiilin. Mä jätin sulle sinnekin viestin.

– Jaa? Mä en käytä tietokonetta.

Neiti naurahti. Pääsimme hissistä ulos, kilistin avaimia porrastasanteella. Avasin oven, työnsin jalkani raosta sisään. Ettei kissa karkaa, selitin, astuin sisään ja sytytin valot.

Käskin neidin raivata sohvalta itselleen tilaa. Tekisin meille kahvit. Minulla oli ainoastaan pikakahvia, toivottavasti se kelpasi. Claymore-katti puski parhaillaan neidin varpaita, eikä tämä kuullut kuin oman ihastuksensa.

– Tääl on aikamoinen sotku, sanoin, kun napsautin vedenkeittimen päälle. – Jos sä oisit ilmottanu etukäteen tulostas, ni...

Olin alkanut puhua papattaa, en saanut kälätystäni katki. Oli aika tehdä jotain, toimia. Purin hammasta, ajattelin erikoisjoukkojen sotilaita. Huraa.

Huuhtaisin kaksi kuppia, heitin niihin purut ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.

Mustia iiriksiä ei edelleenkään tavannut kuin käännösiskelmissä. Neidin silmät olivat väriltään  hyvin tumman ruskeat.

Olette blondi. Selittäkää.

– Musta oli tosi mielenkiintoista lukea sun ajatuksia, neiti sanoi. Hän laski kupin lattialle maistettuaan siitä kerran.

– Ei ne oo ajatuksia, sanoin.

– Vaan?

– Lauseita.

– Oot sä kauan kirjottanu?

– Olen.

– Ja sen huomaa. Neiti ei koskenut kuppiinsa enää. – Me laitetaan mielellään lehteen ne sun ajatelmat, tai lauseet, jos se niin tarkkaa on. Mutta me laitettais mielellään sulta jotain muutakin. Meidän nettisivuille, joku artikkeli vaikka.

Pidin suuni, ja neiti jatkoi.

– Meillä on meneillään iso uudistus. Yksi tavoitteista on luoda nettisivut, jotka on ajan hermolla. Me tarvitaan sinne sisältöä jota paperilehdestä ei löydy.

– Ajan henki, ymmärrän, sanoin. – Digitaalinen vallankumous ja näin. Paljon kiitoksia. Tämä on kunnia, oikeesti. Mä en vaan yhtään tiedä, mistä kirjottaa.

Neiti nappasi elokuvat, jotka olin tuonut kirjastosta ja laskenut hätäpäissäni sohvalle. Hän otti pinosta kaksi päälimmäistä, siirsi ne syrjään ja ojensi minulle kolmannen.

– Kirjota tosta.

– Tosta?

Elokuva oli kuvataiteilijana aiemmin tunnetun Steve McQueenin esikoisohjaus Hunger. En ymmärtänyt, että äijällä riitti pokkaa käyttää sitä nimeä. Suomen Jim Thompson, tee tilaa.

– Toihan on aivan paska, sanoin.

– On vai?

– Ja sitä paitsi ikivanha.

– Ei sillä oo väliä, neiti sanoi ja nousi. Miksei hän ollut kelpuuttanut sohvaa? Lattia oli kylmä kuin hanki.

Mumisin, että McQueen ja von Trier olivat samaa maata, Pohjois-Korean agentteja molemmat. He halusivat tuhota länsimaisen elokuvan.

Neiti ei kuunnellut. – Tee siitä analyysi, syvä, hän tarkensi, – mielellään aika yhteiskunnallinen vielä. Revi kulissit auki niinku niissä sun teeseissä.

Mitähän teesini mahtoivat käsitellä? Ingen anung.

– Mä tuun takas viikon kuluttua, hän sanoi. – Katotaan sit mitä sä oot kehittäny.

– Niitten leffat on pelkkää estetiikkaa, sanoin. – Antti Oidipus.

– Mistä me puhutaan?

– Mä en tiedä.

– Hyvä. Kehittele sitä. Tutki asiaa ja... laita siihen juttuun.

Neiti kietoi arabihuivia kaulaansa, kun kysyin hänen nimeään.

– Enkö mä esitelly itteeni? Kamala! Ei minkäänlaisia käytöstapoja. Hän ojensi kätensä. – Uimonen, Siri. En sukua Ristolle.

– En mäkään o, sanoin ja kättelin. – Enkä Väinölle. Hakekaa talteen tavanomaiset epäillyt.

Neiti katsoi minuun kysyvästi.

– Casablancasta, siitä lopusta, sanoin. – Kauniin ystävyyden alku ja sitä rataa.

Neidin mentyä kävelin tovin kaakosta koilliseen –  keittiöön ja takaisin –  ja seurasin pääni sisäistä koostetta maineikkaasta tulevaisuudestani, joka äkkiä oli käynyt ajankohtaiseksi. Ei tullut pojasta rocktähteä, tuli gonzojournalisti. Ei helvetti, sanoin ja läimäytin itseäni. Pakko saada hitunen järkeä päähäni. Laitoin Pusher II:n pyörimään. Kävin sohvalle pitkäkseni. Huomasin olevani rättiväsynyt. Juuri ennen unta muistin, että töitäkin olisi tehtävä, ja kirjasin kiireesti seuraavan listan.

5 syytä, miksi Hunger on umpisurkea

1.              Se on tylsä. Mitään ei tapahdu.

2.            Jos jotain tapahtuukin, niin silmänlumeeksi. Kaikki on valetta.

3.            Niiden, jotka ihailevat McQueenin leffaa, pitäisi nyt sympata myös Jabhat al-Nusraa. Ei, ei ja ei. Miksei?

4.            Bobby Sands esitetään marttyyrinä eikä sinä hölmönä joka hän oli.

5.            Francis ”Frank” Hughesia ei esitetä lainkaan.

6.            Matkaa alas on silti. Vielä

McQueen ei ole saavuttanut

vastaavaa pohjanoteerausta kuin Lars

von Trier joka ainoalla työllään.

Meillä on mitä odottaa.

Älkää kysykö mistä johtuu tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla ikionnelliset. Vielä mitä! Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo jostain Irakista ennen kuin muistamme, mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkuseikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme, periaatteessa), ja silloinkin ripotamme tuhkaa yllemme.

Väittävät että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä kärkkyvät, rauhan. Se tosin on lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.

Kuolema tulee ajallaan. Sitä on turha kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään elävää kuvaa roihusta jossa kuoleman kultti, varsinainen rosvopaisti, kypsyy. Jos ei muuta, luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.

Pariisi on aina oleva meidän.

Samaan aikaan eri kanavalla... siis täällä.

M4nty

[23.9.2016]

Ensimmäinen video annetaan ilmaiseksi. Sen tarkoitus on herättää yleisössä uinuva intohimo aiheeseen. Jengille tavallaan kerrotaan se, mitä jengi ei vielä tiedä tietävänsä. Massoja ravistellaan. Katsokaa, kuulkaa. Massalla on asiaa.

Ja suomut putoavat silmiltä.

Esimerkki. Tavallinen keski-ikäinen mies, sänkeä päälaella ja leukaperissä, koko hänen päänsä on yhtä sänkeä, katsoo kameraan hölmistyneenä. Hän avaa suunsa, unohtaa mitä oli sanomassa. Hän on kuin akvaariokala lasin takana vedessä.

– Hei, mies aloittaa. – Olen Teppo Tanner ja haluaisin puhua asiasta, joka on vai... vaivannut mua nyt jo jonkin aikaa. Viikon? Tai jotain. Mut on nimittäin siepattu. Ei saa... älkää yrittäkö sotkea virkavaltaa tähän. Tai muuten multa lähtee henki. Mutta. Tämä on ensimmäinen, mikä, merkki? Vihje tai pari, onko valmista?

Mies vetää henkeä ja lausuu hitaasti vierasperäisen nimen.

– Victoria Nuland. Se on eka, ookoo? Sano vitut EU:sta. Tää Vickan, Yhdysvaltain apulaisulkoministeri, esitti vaatimuksia Ukrainan uuden hallituksen kokoonpanosta. Keitä siihen saa tulla, keitä ei. Hän vaati muun muassa, ettei Vitali...

Mies sulkee silmänsä ja alkaa huutaa.

– Ei oo Vitali! Vitun idiootit! Se on Volodymyr! Vo-lo-di-mir!

Mies tuijottaa kameraa. Hänen silmänsä ovat pudota päästä. Mies malttaa mielensä, levittää kätensä.

– Vitali nyrkkeilee vielä.

Tauko.

– En mä voi, ei pysty. Ei tu mitään. Ette te oo edes tehny teijän läksyjä! Mitä?

Jotain tapahtuu kuvan ulkopuolella. Se saa miehen vakavoitumaan.

– Ai kuinka? Lisää? Seuraava vihje? Ai jaa joo, no, sehän on tää gladiolus...

Taustalla sihistään kuin käärmeen pesässä.

– Gladio, kuiskaaja huutaa. – Gladio!

Mies tekee parhaansa säilyttääkseen perusilmeensä.

– Sitähän mä sanoin. Tämä operaatio Miekkalilja...

Miehen itsehillintä pettää. Viimeisen kuvan täyttää kaverin likainen, autuaan onnellinen virnistys.

Pysäyttäkää, kelatkaa taaksepäin. Kiinnittäkää huomio mittavaan maalaukseen, joka ulottuu puutalon katosta lattiaan. Siinä katsojaa siunaa eräänlainen punakasvoinen pappi ja musta enkeli samassa hahmossa.

Kuka hän on? Al-Baghdadi? Noam Chomsky? Päättäkää itse.

https://drive.google.com/file/d/0B3zglvwMJpnAc2hHMUFkOUdFZUE/view?usp=sharing

KEVÄÄN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ maamme epävirallinen hyvän tahdon lähettiläs esiintyi koko perheelle kauppakeskuksen katolla. Vähän kuin Beatles aikanaan, ajattelin, hyvin vähän. Kauppakeskuksen kattoa käytettiin arkisin perin proosallisesti parkkipaikkana. Nyt sinne ei ollut autoilla asiaa. Niin kauas kuin silmä siintää näkyi vain paljasta asvalttia, parkkiruutuja, betoniporsaita eikä juuri muuta. Parkkipaikan reunaan oli pystytetty lava ja kaiutintornit. Lavan edessä seisoi yleisö asennossa, pingviinilauma odotti ilonpitoa.

Järjestysmiehet ja -naiset opastivat tulijoita oikeaan suuntaan. Menkää nyt herra isä lähemmäs. Ei täältä ovensuusta näe mitään! Pakkohan se oli, kun käskettiin.

Yleensä hyvän tahdon lähettiläs usutettiin ulkomaille. Hänestä napsittiin kuvia kehitysmaiden hädänalaisten, äkisti ikionnellisten lasten parissa. Nämä olivat saaneet tavata lähettilään, joka käyttäytyi kuin kuka tahansa meistä, ei tietenkään heistä. Tätä nimenomaista kaveria, Lähettiä, kaivattiin kipeimmin kuitenkin juuri täällä. Täällä hän myös vaikutti, vaikuttaisi, niin kauan kuin oli tarvis. Hän ei hylkäisi meitä. Luovuttaminen ei kuulunut hänen keinovalikoimaansa, hän sanoi sen itse, suupielet ylös ja suunta eteenpäin. Vai menikö se päinvastoin?

Vaan entäpä, halusin kysyä häneltä, jos vastassa oli sama Karjalan mänty, oli ilme ja tulokulma mikä hyvänsä?

Silloin, hyvät ystävät, kaivattiin keskustaa.

Lähetti oli 2010-luvulle päivitetty versio Esa Saarisesta. Ja toisen polven saarisena hänen poliittinen kantansakin oli ilmeinen. Joku historian kirjoilta karkuun päässyt demari oli aikanaan tehnyt Esalle vääryyttä yliopiston nimitysruletissa. Esa oli välittömästi turvannut lapsuutensa vaikuttavaan isähahmoon – Urkiin ja orkkaansa YYA:han, Etykin kuorolla vahvistettuna. Ei mitään postmodernia Leningrad Cowboys -paskaa Esalle! Eihän niistä tiennyt, kuka on tyttö ja poika! Hänestä tuli siltä seisomalta (ellei hän ollut syntymästään saakka) pesunkestävä alkiolainen.

Eikä Esa enää katsonut taakseen. Alkoi aurinkotanssi pyhän Karjalan männyn ympäri.

Lähettiä lämmitteli kaksi alemman kastin räppäriä. Heille teki tiukkaa muistaa, että tapahtuma oli sallittu, suunnattu myös perheen pienimmille. Hopparit eivät olleet tiedostaneet, kuinka paljon kirosanoja heidän riimeissään piili. He eivät saaneet nielaistua jokaista rumaa sanaa karvoineen nahkoineen.

Lähetillä ei ollut tätä ongelmaa. Hänen tekstinsä olivat alun alkaenkin puhtaita.

– Kiva nähä, sanoin, kun jälkimmäisen noviisi nostatti tunnelmaa, – miten hyvin kaveri tuntee Kivensä.

Siri kääntyi minuun päin. Hän yritti katsoa varoittavasti, mikä innosti minua siinä tilassa entisestään.

– Veljekset lukkarin opissa, selitin. – Et sä muista? A, A.

Avovaimon ilme terävöityi. Hän alkoi ymmärtää, vaan luonto ei antanut periksi (nähkää mielessänne edellä mainittu mänty) vielä hyväksyä asiaa.

– Kundi toistaa sitä koko aika. Se on vaan lyhempi, se on pikku-A!

Siri pudisti päätään, hitaasti. Hän rakensi ilmeen, joka kuvasti uupumusta ja epäuskoa yhtä aikaa. Viesti oli selvä. Hänen mielestään minä edustin typerintä sakkia siinä tilanteessa.

Mikä oli todistettava: hän ei nähnyt napaansa pidemmälle edes täällä.

Lähetti saatiin viimein lavalle. Yleisö sekosi. Väkijoukko kirkui, kohotti käsiään, taputti itsepäisesti epätahtia, kun Lähetti pyysi. Jengi jopa pomppi käskystä. Ja kaikki, kaikki lauloivat mukana, vaikka sitä Lähetti ei sentään pyytänyt.

Aurinko paistoi. Onneksi olin aamulla aloittanut kesäkauden, vaihtanut mustaan puolipitkään nahkatakkiin, jota saattoi huoletta käyttää lokakuuhun asti.

Riisuin takin. Näin ylipainoisen naisen, joka roikkui liikennemerkin tangossa yhdellä kädellä. Merkki ei ollut maassa kiinni. Betoniporsas toimi liikennemerkin jalustana, yritti kaikin voimin pitää sitä aloillaan. Tanko taipui kuin myrskyssä, kun nainen huusi ääni särkyen Lähetin nimeä.

Mitä nainen halusi? Että Lähetti huomaisi hänet? Pyytäisi backstagelle? Alkaisi styylata hänen kanssaan?

Naisella oli Downin syndrooma.

Toivoin että naisen ote lipeäisi. Odotin että betoniporsaan ja liikennemerkin liitto särkyisi rytäkällä. Halusin nähdä sen kuuluisan luonnonvalinnan livenä.

Halusin nähdä Saarisen Sartren pirstoutuvan sadoiksi muruiksi silmieni edessä.

Reaktio oli alhainen, myönnän sen heti kärkeen. Ei ollut kärkihanke, kaukana siitä. Kuulin taas Sirin äänen kohoavan pääni sisällä. Millä oikeudella minä arvostelin toisten unelmia? Mikä ylituomari minä olin pisteyttämään toisten hengenlahjoja? Muistinko yhä aivovaurion? (Kannoin sitä merkkinä nuoruusvuosilta, jolloin ilman päihteitä ei ollut elämää.) Lähimuistini oli mennyt, siis förbi, kaputt. Miettisin sitä ennen kuin avaisin suuni seuraavan kerran!

Puolustauduin ponnettomasti ääntä vastaan. Déjà vu oli saanut minut tolaltani. Toimin muinoin sijaisena eri kouluissa. Kerran sitten välitunnin valvojana ihmettelin hiljaa mielessäni, kuinka iso osa oppilaista vaikutti aivan kehitysvammaisilta, kehareilta. Johtui siitä, että he olivat kehareita, kuten myöhemmin ilmeni.

Sen jälkeen aloin nähdä kehareita kaikkialla.

Vika oli minussa. Jos toimisin oikein, taputtaisin naista olalle, esittelisin itseni ja pyytäisin anteeksi. Tunnustaisin syntiset haluni, lupaisin rukoilla voimia aikaansaada täyskäännös elämässäni, vähän kuin Sauli puhelinpylväässä Phuketissa, Damaskoksen tiellä.

Hyvä Jumala, auta minua parantamaan tapani. Tee minusta kunnon ihminen, sellainen kuin nämä Kim Jong-unin kloonit.

Luoja tosin ei toteuta toiveita. Hän ei ole jukeboksi eikä suihkukaivo. Hän ei pompi käskystä. Hän odottaa äänestäjältä aktiivista omaa osallistumista.

Todiste tästä keikkui edessäni. Down-naisen unelmat saattoivat hyvinkin toteutua. Hän teki hirvittävästi töitä päämääränsä eteen. Räppärit tekevät kaiken aikaa – mikäli heitä uskoo – hirvittävästi töitä, ja mikäs siinä, työstähän Voima-lehden lukeminen käy. Silti, tai siksi, heidän riiminsä poikkeuksetta ontuvat. Eikä heillä ole mitään asiaa. Karri Miettinen taantuu hölöttämään vaikka kesken hautajaisvirren. Ja mitä hän sanoo? Katsokaa. Kuunnelkaa, kun meitsi räppää. Meitsi heittää läppää. Mutta hei! Toivo siintää horisontin tuolla puolen! Lähetti jakaisi nimmareita kauppakeskuksen toritasolla heti tämän esityksen jälkeen. Oli täysin mahdollista päästä samaan kuvaan hänen kanssaan, jos vain jaksoi jonottaa.

Yhtään lähemmäs meillä maan matosilla ei ollutkaan asiaa.

Pitäisi vaihtaa lajia, lopettaa O'Neillin lukeminen. Vanha kunnon Eugene teki minusta kaltaisensa vanhan kärttyisän äijän. Eikö myönteinen suhtautuminen itsessään jo auttanut ihmistä menestymään?

Ja vaikkei menestyisi, kolli tai misu sentään näytti hyvältä.

Ota keharista mallia ja hymyile.

Tunnusta itsellesi ja Jumalalle ja sen jälkeen kaikille muille.

Me ollaan kehareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan.

On tullut aika vaihtaa kansallishymni uuteen. Finlandia ei käy, se on aivan liian kansallismielinen meille rauhanpuolustajille. On parempikin vaihtoehto. Tulkaa mukaan, vedetään yhdessä »Kehareita äidin oomme kaikki».

Sirin kummityttö oli meillä yötä. Seikka selittää paljon, muun muassa sen, että osallistuin edellä kuvattuihin kulttuuririentoihin. Muistikirjat ja mietintämyssyt olivat revetä liitoksistaan; ne sylkivät uusia ideoita, kun Pohjolan presidenttipari viimein palasi maakuntakierrokselta. Sen mittaan he olivat jopa adoptoineet paikallisen lapsen.

Astelin jääkaapille ja avasin kaljan. Siri mulkoili, minä tuhahdin.

Kummityttö kävi Steiner-lukion ensimmäistä luokkaa. Hän oli saanut uskontotunnilta kotitehtävän, kirjoittaa Aamoksen kirjan pohjalta eriarvoisuudesta. Kuka oli Aamos? Tunsin vain AA-Andersonin ja hänetkin huonosti. Siri kaivoi nahkakantisen raamatun kätköstään ja alkoi lukea. Hänen ääntään oli ilo kuunnella, kun se ei jauhanut samaa iänikuista asiaa, sitä millainen sika minä olin.

Aamos oli ilmeisesti lammaspaimen, joka ennusti tuhoa vuosia ennen suurta maanjäristystä. – Näin sanoo Herra: Damaskon kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden minun päätökseni on peruuttamaton. Koska he ovat puineet...

Ajatukseni alkoi harhailla heti.

– ... Gileadin rautaisilla puimaäkeillä, Siri jatkoi ja veti henkeä.

– Tässä tarkoitetaan kemiallisia aseita, sanoin.

– Minä lähetän tulen Hasaelin linnaa vastaan...

– Joita ei tietenkään ole, sanoin.

– ... ja se kuluttaa Benhadadin palatsit.

– Kemiallisia aseita siis ei ole enää, missään, ikinä, eikä tule enää koskaan missään olemaankaan. Kiitos John Kerryn ja Barack Obaman. Halleluja.

– Minä särjen Damaskon salvat...

– Särje ihmeessä, sanoin.

– ... ja minä hävitän Bikat-Aavenin asukkaat ja Beet-Edenin valtikanpitäjät ja Aramin kansa viedään...

– Oliko EU jo tuohon aikaan olemassa? Kuulostaa ihan siltä.

– ... pakkosiirtolaisuuteen Kiiriin, sanoo Herra.

– Tässähän puhuu Britannian pääministeri!

Siri luki hetken aikaa hiljaa itsekseen

 – Älä lopeta, sanoin. – Lisää, lisää! Se oli, hiisi vie, uudestaan! Se oli kivaa.

Kohdistettuaan minuun kylmäävän katseen Siri jatkoi.

– Näin sanoo Herra: Israelin kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden minun päätökseni on peruuttamaton. Sillä he myyvät hurskaan rahasta ja köyhän kenkäparista, polkevat maan tomuun vaivaisten pään ja vääntävät mutkaiseksi nöyrien tien. Ja poika ja isä käyvät saman naisen pariin... häväisten minun pyhän nimeni.

Tässä kohtaa Siri hymähti.

– Jada jada, sanoin. – Eteenpäin, olkaa hyvät!

– He loikovat pantiksi otetuilla vaatteilla jokaisen alttarin ääressä ja juovat sakotettujen viiniä jumalansa huoneessa.

– Herra varjele, sanoin.

Siri korotti ääntään. – Katso, minä rusennan teidät alallenne, niinkuin täyteen kuormattu puimajyrä rusentaa lyhteet. Silloin nopeinkaan ei pääse pakoon, ei väkevällä ole apua voimastaan, eikä sankari pelasta henkeänsä...

– Eipä, sanoin.

– ... jousimies ei kestä paikallansa, nopeajalkainen ei pelastu...

– Ja niin edelleen, sanoin.

– Ja sankareista rohkein pakenee alasti sinä päivänä, sanoo Herra.

– Alasti? Kännykät! Lukijan kuva, 100 euroa on meidän! Räpsikäähän menemään!

Siri läimäytti kirjan kiinni.

– Mikä nyt? Mikä tuli, kysyin. – Kai se vielä jatkuu?

Siri avasi suunsa. Hän aikoi sanoa jotain jäätävää, kun ovikello soi.

Katsoin Siriin kysyvästi: odottiko hän jotakuta? Rouva kohautti olkiaan. Nousin sohvalta ja menin avaamaan. Kun väänsin lukkoa auki, Siri oli palannut Kirjan pariin.

Ihmisen merkillisin ominaisuus on, että hän jaksaa aina toivoa. Vaikka hän makaisi kaatosateessa katuojassa omissa eritteissään, hän ajattelee että huomenna on uusi päivä. Se tuo mukanaan jotain uutta, jotain hyvää, varmaan tuo. Onhan se äärimmäisen epätodennäköistä. No, vaikkei tuo, mitä sitten? Selvittiin siitäkin yöstä, kaikki voittavat.

Moinen ajattelu saa minut raivoihini tämän tästä. Kukaan ei odota, että huominen toisi mukanaan jotain todella pahaa. Vaikka pahojen asioiden odottelu on paljon palkitsevampaa kuin ihmeiden toivossa eläminen, on pirujen maalailu miltei kielletty länsimaisessa yhteiskunnassa. Älä ennusta pahaa. Jos ennustat, valkotakkiset hakevat.

Sieltä kaveri oli karannut ovemme taa, toisinajattelijoiden tyyssijasta. Ei vankilasta – hän oli sinne liian heiveröinen. Kaveri ei olisi selviytynyt ensimmäisestä yöstään posessa. Hän oli sitä tyyppiä, joka on vaaraksi ennen muuta itselleen.

Tuijotimme toisiamme. Molemmat aukoivat suutaan, ääntä ei vain löytynyt.

– Onko Greenpeace teille tuttu? kaveri sanoi viimein.

Ja päälle piruparka vielä virnisti.

Kerroin kaverille, että lahjoitin kuukausittain eri järjestöille sopivaksi katsomani summan rahaa.

– Kuuluuko Greenpeace noihin järjestöihin?

Suoraan sanoen, se oli oma asiani. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa.

Vedin ovea kiinni. Hyvää päivänjatkoa, sanoin uudestaan. Kaveri kiskoi ovea toiselta puolelta. Otin vasemmalla kädellä tukea ovenkarmista. Silloin kaveri nappasi jotain kassistaan ja sujautti sen vapaaseen käteeni.

Hän päästi irti ovesta.

Kädessäni oli musta nahkakantinen muistikirja.

– Teille, hän sanoi. – Kiitoksena hyvästä työstä.

– Synttärilahja, hän lisäsi. – Tai jotain.

Kaveri lähti kipittämään portaita alas ennen kuin ennätin panna vastaan.

Otin askeleen porraskaiteen luo.

– Hei, huusin hänen peräänsä.

Kaveri painoi puolijuoksua eteenpäin.

Hänen kätensä vilkkui kaiteella. Tähtäsin siihen.

Kirja otti kimmokkeen kaiteesta ja putosi puoli kerrosta alemmas. Tyyppi törmäsi hengentuotteeseen tai potkaisi sitä mennessään: kovia kokenut kirjanen päätyi vihaisesti sihahtaen pohjakerrokseen.

Kurkin kaiteen yli. Askelten ääni loittoni. Ulko-ovi kävi.

Kaverin kunniaksi täytyy sanoa, että pummiksi hän osasi markkinoida juttunsa hämmästyttävän hyvin. Olin autuaasti unohtanut vanhan testamentin profeetat. Olin unohtanut, että eksistentialismikin on humanismia. Hiippari oli vaatinut herkeämättömän huomioni osakseen.

Sanomattakin on selvää, että kipaisin hakemaan muistikirjan. Avasin sen. Kansilehdellä luki CV, kirjoittajan nimi, osoite ja puhelinnumero.

Kyseessä oli jonkinlainen päiväkirja. Eikä aikaakaan, kun sivuilta hyökkäsi silmille oman armaan puolisoni nimi.

Löin kirjan kannet kiinni. Sulloin vihon housunkaulukseen, laskin paidan päälle ja otin kaiteesta tukea.

Siri kurkki oven raosta.

– Kuka se oli, hän kuiskasi.

– Greenpeace, sanoin ja pujottelin ohi.

Siri veti oven kiinni. – Tä?

– Joo. Tuli vähän erimielisyyksiä, noista arktisista alueista.

Rouva katsoi minuun kulmat kurtussa.

– Niitten poraamisesta, jatkoin. – Jos ihan tarkkoja ollaan, että kenellä on siihen oikeus.

Siri käänsi katseensa.

– No ei vaiskaan, naurahdin. – Joku ryssä vaan erehty ovesta.

Olin päättänyt asian. Korkkasin kaljan sen kunniaksi. Saatoin uhrautua, vetää täysillä vielä yhden rauhallisen koti-illan. Se sai luvan riittää. Sen jälkeen halusin aikaa itselleni. Halusin sivistää itseäni, halusin lukea. Opiskeluajan jälkeen haluaisin ehkä myös eron; sen aika näyttäisi.

Puhuiko kaveri jotain synttärilahjasta? Miten oikeaan hän osuikaan. Toukokuun kesken saapui syyskuu, väitti runoilija mitä hyvänsä.

– Siitä projektista, Siri sanoi. – Meidän, miksi sä sitä kutsuit? Lelusta. Mä en usko että siitä tulee mitään.

Mielenkiintoista, että Siri valitsi tuon nimenomaisen hetken jakaakseen tiedon kanssani. Ajoitus oli liian täydellinen ollakseen sattumaa. Tiedonannon ajankohta kertoi kylliksi, se kertoi kaiken.

Haluan nyt vuorostani jakaa kanssasi, arvon lukija, tuon neitseellisen, ensimmäisen lukuelämykseni. (Onko naiset peitelty ja satu luettu? Palaako yövalo?) Jäljennän seuraavaan kovan onnen kirjan kokonaisuudessaan. En ala toimittaa tekstiä. Tutkijat ratkaiskoot, mikä ilmaus kantaa tulevan siementä, mikä on vain joutavaa jorinaa. En janoa valtaa punnita jokaisen johtolangan arvoa. Sitä varten meillä on kesyttömät etsivät. Eikä minulla ole moiseen riittävää asiantuntemustakaan. Pian alkaisi kuulua kuiske, että olen sensuroinut päiväkirjaa. On yksi keino leikata noilta puheilta siivet: julkaistaan kaikki. Siitähän saatte.

Nauttikaa! Jäätte mutavyöryn alle, kun alatte lukea. Nähkää kokemus silti kasvattavana, ensi käden tietona vakavasta vaivasta nimeltä syrjäytyminen. Aihehan on ollut melko kiitettävästi esillä sen jälkeen, kun tasavallan presidentti nosti sen pöydälle vaalikampanjassaan.

Jonain päivänä lapsemme tai lapsenlapsemme eivät kohtaa käsitettä syrjäytyminen kuin historian kirjoissa. Sitä odotellessa, auttakoon tämä dokumentti meitä jalon aatteen oikealla tiellä eteenpäin!

Vielä yksi asia, ennen kuin päästän pedon irti. Sirin sukunimi on tekstissä muutettu. Lehti, jolle hän väittää tekevänsä töitä, on keksitty. Ovatko yksityiskohdat osa huolella punottua valheiden kudetta vai tekijän pyrkimystä kohti valoa, kirjallisia piirejä, jätän sen lukijan ratkaistavaksi.

Antoisaa elokuvailtaa.

 Jatkuu TÄÄLLÄ.

Jatkuu...

Chingada

Isot puiset kukkaruukut rajasivat anniskelualueen. Joka neljänteen oli kiinnitetty kyltti. Ei koiria, siinä luki. Emme olisi ensimmäisenä hurttia veikanneetkaan, Esa vastasi, mutta kertokaahan. Keitä te sitten oikein olette? Mitä asiaa ajatte? Osaatte hajottaa, hyvä, mutta osaatteko rakentaa? Muistikuva, jos sallitte: Johnny Rotten Ruissalossa 87. Seisoo kermanvärisessä puvussaan lavalla, osoittaa lippua, jossa lukee Anarchy in the UK, ja nauraa.

Jukka nousi, astui rajan yli. Mihin sinä, Esa aloitti, mutta Jukka ei kuunnellut.

Rannassa kyyhötti keltainen puutalo, jotain leikkimökin ja majakan väliltä. Lokki seisoi talon katolla. Se oli huvimaja, Jukka tajusi. Hän istui talon eteen. Aurinko paistoi. Meri gimmelsi. Jenni Vartiainen, oo chingada. Ilman Jenniäkin oli kaunista, saaristolaisidylli melkein keskustassa. Jukka alkoi väsyttää, hän kävi pitkäkseen kädet pään alla tyynynä.

Hän halusi Jennin pois mielestään. Hän mietti, mitä hakisi kirjastosta. Kirjailija kuppatautisen silmin, kirjoittanut vihtahousu itse, Lenin. Esan ääni kuului jostakin kaukaa.

— Syyriassa on sellainen järjestö joka tappaa Isin tyyppejä. Haluan perustaa paikallisen alajaoston. Siellä jengin nimi on valkoinen, täällä tietenkin sinivalkoinen, Porilaisten marssi! Ei, vaan käärinliina.

Olemme äärimmäisen tehokkaita, Jukka ajatteli. Tapamme uhrimme ikävään.

Kun Jukka heräsi, Esa oli kadonnut. Jukka etsi joka paikasta, ravintolan sisältä, vessasta, jopa telakka-alueelta, jonne pääsi pujahtamaan vessan käytävästä mutta venekerhoon kuulumattomilla ei ollut asiaa. Hän yritti soittaa Esalle. Puhelu meni vastaajaan. Jukka seisoi rinteessä ravintolan ja sillan välissä ja tuijotti nurmeenn iskettyä kylttiä. Koirat, siinä luki. Esa oli paennut paikaltaan.

[Tarina alkaa päivityksestä Hyljätyt minisukset.]

... heillä ei ole mitään asiaa. Ainoa asia, joka heistä irtoaa, on eräänlaista sisäpiirin viestinpitoa salakielellä ja jättää kuulijan ulkopuolelle. Paitsi että kuulija jää suosiolla ulkopuolelle, sillä salakieliset viestit käsittelevät aihetta kuinka hankkia kamaa.

-  Gilbert Sorrentino elokuvassa It/ll Be Better Tomorrow