Kivi ja lehdet

ALKU löytyy täältä.

Tänään tapahtui seuraavaa. Kävin kirjastossa nuorisotalon yläkerrassa. Oli pimeä, kun tulin ulos. Teräksestä ja muovista tehty kiinalainen kuumailmapallo seisoi hylättynä torilla. Minne olivat kaikki kodittomat menneet? Kotiin, tietty. Mistä oli koti heille suotu? No kaupungilta, hölmö. Me muut saimme riemuita markkinavuokrista, mikäli onni potki. Ylitin radan. Kipitin portaat alas omalla puolellani. Silta jatkoi minusta piittaamatta matkaa määränpäähän, herraskaisen kerrostalon tyveen. Täällä majailivat ihmiset, jotka omistivat asuntonsa. Eikä voi olettaa, että herrasväki laskeutuisi portaita rupusakin puristuksessa. Silta oli vedetty suoraan alaovelle.

Ajattelin näitä kiihkotta. Olin kohtuuhyvällä tuulella, päivän työt tehty. Olin keksinyt mitä teen, kun saan kyllikseni tästä maailmasta.

Alan kylvää kirjojani pyörätien varteen. Ensimmäisenä lentää itseoikeutetusti Cormac McCarthyn Tie. Sitä seuraavat Tim O’Brienin terveiset Vietnamista, The Things They Carried, ja Dennis Lehanen The Drop... fantasiaromaani Bostonista tšetšeenimafian ikeessä. Teos oli jopa saatu suomeksi (tekijän muusta tämän vuosituhannen tuotannosta poiketen) otsikolla Likaista rahaa. Näin olivat lähes kaikki merkittävät kirjallisuudenlajit edustettuina. Puuttui enää pikimusta poliisiromaani ja Roberto Bolañon 2666, englanninkielinen käännös. Mammutti muodosti oman lajinsa. Se oli kansainvälisen oikeuden mitat täyttävä kansanmurha kirjallisuuden asussa.

Joseph Wambaugh’n mielipuolinen dokumenttiromaani Lines and Shadows sinetöisi kohtaloni ja listan. Hyvästi, ystäväni! Suudelkoot irti leikatut päämme korin pohjalla.

Pysähdyin portaiden juuressa. Sillan alla paloi nuotio. Hämmästelin näkyä, se oli virhe.

Nuotion takana, selkä seinää vasten, istui joku. Hän katsoi liekkien yli ja läpi suoraan minuun.

Tyyppi työnsi huulensa törölle. Hän oli muotoilevinaan lausetta ja virnisti kuin susi. Sitten hän tunki käden jalkoväliinsä.

Tuo kävi äkkiä. En jäänyt odottamaan seuraavaa käännettä.

Jatkoin matkaa puolijuoksua. Ylämäessä hidastin tahtia, vilkaisin olkani yli. Äijä ei sentään lähtenyt perään.

Minkä takia hän minua vainosi? Olinko niin säälittävä ilmestys, että puliukotkin haluavat käyttää kynnysmattona?

Pelottavin kysymys oli se ilmeisin: olisiko minun pitänyt tuntea tyyppi?

Ajattelin ensinnä isääni, joka useassa elämänsä vaiheessa olisi voinut väsätä pikku roihun minne mieli teki, keneltäkään lupaa kysymättä. Hän seuraili mielijohteitaan muinoin Kööpenhaminaan saakka. Kiertolainen ei kuitenkaan millään muotoa voinut olla isäni. Tämä oli viime vuosina rauhoittunut, saanut kaupungilta kämpän ja siirtynyt sitten autuaammille asuntomarkkinoille reilut kymmenen vuotta takaperin.

Irtolaisen siniharmaissa silmissä, tuossa ynseässä ilmeessä oli kuitenkin jotain aivan liian tuttua.

Oliko hän venyttänyt leukaansa ja vääntänyt suupieliään alas vaikuttaakseen viisaammalta? Oliko äijässä havaittavissa tiettyä valtiomiestason jäykkyyttä? Vai kuvittelinko vain? Suomeksi, olinko taas nähnyt näkyjä?

Seisoin alaovella, kaivoin avaimia taskusta ja ihmettelin oven edessä steppaavaa hippiä, kun tajusin kuka sillan alla kykki.

Mitä helvettiä hippi heilui ovellani? Olivatko feissarit jalkautuneet lähiöön hupenevan asiakaskunnan perässä?

Romanikerjäläinen hääti Greenpeacen steissin edestä. Maailmanparantajan oli löydettävä uusi markkina-alue.

Täältähän se löytyi. Kotimaisessa lähiössä ei kytenyt kapina, vaan syyllisyys, maailmantuska. Täällä eivät autot palaneet. Ihmiset kaatoivat bensiiniä sisäänsä, heittivät tulitikun perään. Pahimmillaan he sekoittivat keskenään politiikan ja terapian, mutta niinhän me kaikki.

Asiaan. Voinko auttaa, kysyin hipiltä. Kiilasin hänet oven edestä käyttäen avaimia miekkana.

Hippi osoittautui kauniiksi nuoreksi naiseksi.

– Siinähän sä oot, hän sanoi, – etkö ookki? Tanner?

Olin kuullut puheita mustista silmistä. Olin sivuuttanut ne myyttinä tai huolettomana kielenkäyttönä.

Kerroin neidille, etten aio sitoutua mihinkään. Hän avasi suunsa. Ehdin ensin, oli kamala kiire.

Päästä pois.

Kannatin asiaa kyllä periaatteessa, sanoin olkani yli, käytännössä olin varaton. Ikävä kyllä.

Olin saanut oven auki, toivottamassa neidille juuri illanjatkoja, kun hän otti raskaat aseet käyttöön.

Käytättekö piilolinssejä?

Neiti hymyili.

– En mä myy mitään, hän sanoi. – Mä oon toimittaja, en mikään… Humanisti, se lehti? Soiko yhtään kellot? Sä lähetit meille sun tekstejä, muistatko?

Muistanko?

– Mä yritin soittaa, mut sä et vastannu, neiti jatkoi ja kaivoi todisteeksi kännykkää laukustaan.

– Puhelimet on perseestä, sanoin.

Neiti nyökkäsi vakavana ja sulki laukkunsa.

Pyysin hänet sisään lämmittelemään.

En kertonut, että olin lakannut vastaamasta vieraisiin numeroihin sen jälkeen, kun terveysaseman päihdetyöntekijä oli soittanut. Hän oli kertonut viraston uudesta linjasta, jonka mukaan kaikki rauhoittavia lääkkeitä käyttävät vieroitetaan aineesta. Rauhoittavat olivat myrkkyä. Lääkkeet korvattaisiin tarvittaessa toisilla, paremmilla valmisteilla. Koska pääsisin käymään hänen puheillaan?

Bentsoista luopuminen oli parasta, mitä elämässäni oli tapahtunut – heti sen jälkeen, kun olin päässyt eroon muista päihteistä. Siitä huolimatta olin tapahtuneesta yhä katkera, vähän kuin viran puolesta.

Hyvinvointivaltio oli taas holhonnut, kun ei muuta osannut.

– Tuolla summerissa ei ollu sun nimeä, neiti sanoi, kun odottelimme hissiä. – Mä etin ja etin.

Väitin vastaan. Siellä luki asuntoni numero ja sen perässä selvällä suomen kielellä Rahikainen.

– Anna mä arvaan. Summerit on perseestä?

Purin hampaani yhteen. Hissi kolahti alakertaan, avasin neidille oven. Hississä vetäydyin perimmäiseen nurkkaan. Seurasin alas valuvia kerroksia. Yritin näyttää siltä, etten tuntenut elokuvaa nimeltä Drive.

Jotain sanoakseni kysyin, miten hän oli tunnistanut minut.

– Mä katoin sun Facebook-profiilin. Mä jätin sulle sinnekin viestin.

– Jaa? Mä en käytä tietokonetta.

Neiti naurahti. Pääsimme hissistä ulos, kilistin avaimia porrastasanteella. Avasin oven, työnsin jalkani raosta sisään. Ettei kissa karkaa, selitin, astuin sisään ja sytytin valot.

Käskin neidin raivata sohvalta itselleen tilaa. Tekisin meille kahvit. Minulla oli ainoastaan pikakahvia, toivottavasti se kelpasi. Claymore-katti puski parhaillaan neidin varpaita, eikä tämä kuullut kuin oman ihastuksensa.

– Tääl on aikamoinen sotku, sanoin, kun napsautin vedenkeittimen päälle. – Jos sä oisit ilmottanu etukäteen tulostas, ni...

Olin alkanut puhua papattaa, en saanut kälätystäni katki. Oli aika tehdä jotain, toimia. Purin hammasta, ajattelin erikoisjoukkojen sotilaita. Huraa.

Huuhtaisin kaksi kuppia, heitin niihin purut ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle.

Mustia iiriksiä ei edelleenkään tavannut kuin käännösiskelmissä. Neidin silmät olivat väriltään  hyvin tumman ruskeat.

Olette blondi. Selittäkää.

– Musta oli tosi mielenkiintoista lukea sun ajatuksia, neiti sanoi. Hän laski kupin lattialle maistettuaan siitä kerran.

– Ei ne oo ajatuksia, sanoin.

– Vaan?

– Lauseita.

– Oot sä kauan kirjottanu?

– Olen.

– Ja sen huomaa. Neiti ei koskenut kuppiinsa enää. – Me laitetaan mielellään lehteen ne sun ajatelmat, tai lauseet, jos se niin tarkkaa on. Mutta me laitettais mielellään sulta jotain muutakin. Meidän nettisivuille, joku artikkeli vaikka.

Pidin suuni, ja neiti jatkoi.

– Meillä on meneillään iso uudistus. Yksi tavoitteista on luoda nettisivut, jotka on ajan hermolla. Me tarvitaan sinne sisältöä jota paperilehdestä ei löydy.

– Ajan henki, ymmärrän, sanoin. – Digitaalinen vallankumous ja näin. Paljon kiitoksia. Tämä on kunnia, oikeesti. Mä en vaan yhtään tiedä, mistä kirjottaa.

Neiti nappasi elokuvat, jotka olin tuonut kirjastosta ja laskenut hätäpäissäni sohvalle. Hän otti pinosta kaksi päälimmäistä, siirsi ne syrjään ja ojensi minulle kolmannen.

– Kirjota tosta.

– Tosta?

Elokuva oli kuvataiteilijana aiemmin tunnetun Steve McQueenin esikoisohjaus Hunger. En ymmärtänyt, että äijällä riitti pokkaa käyttää sitä nimeä. Suomen Jim Thompson, tee tilaa.

– Toihan on aivan paska, sanoin.

– On vai?

– Ja sitä paitsi ikivanha.

– Ei sillä oo väliä, neiti sanoi ja nousi. Miksei hän ollut kelpuuttanut sohvaa? Lattia oli kylmä kuin hanki.

Mumisin, että McQueen ja von Trier olivat samaa maata, Pohjois-Korean agentteja molemmat. He halusivat tuhota länsimaisen elokuvan.

Neiti ei kuunnellut. – Tee siitä analyysi, syvä, hän tarkensi, – mielellään aika yhteiskunnallinen vielä. Revi kulissit auki niinku niissä sun teeseissä.

Mitähän teesini mahtoivat käsitellä? Ingen anung.

– Mä tuun takas viikon kuluttua, hän sanoi. – Katotaan sit mitä sä oot kehittäny.

– Niitten leffat on pelkkää estetiikkaa, sanoin. – Antti Oidipus.

– Mistä me puhutaan?

– Mä en tiedä.

– Hyvä. Kehittele sitä. Tutki asiaa ja... laita siihen juttuun.

Neiti kietoi arabihuivia kaulaansa, kun kysyin hänen nimeään.

– Enkö mä esitelly itteeni? Kamala! Ei minkäänlaisia käytöstapoja. Hän ojensi kätensä. – Uimonen, Siri. En sukua Ristolle.

– En mäkään o, sanoin ja kättelin. – Enkä Väinölle. Hakekaa talteen tavanomaiset epäillyt.

Neiti katsoi minuun kysyvästi.

– Casablancasta, siitä lopusta, sanoin. – Kauniin ystävyyden alku ja sitä rataa.

Neidin mentyä kävelin tovin kaakosta koilliseen –  keittiöön ja takaisin –  ja seurasin pääni sisäistä koostetta maineikkaasta tulevaisuudestani, joka äkkiä oli käynyt ajankohtaiseksi. Ei tullut pojasta rocktähteä, tuli gonzojournalisti. Ei helvetti, sanoin ja läimäytin itseäni. Pakko saada hitunen järkeä päähäni. Laitoin Pusher II:n pyörimään. Kävin sohvalle pitkäkseni. Huomasin olevani rättiväsynyt. Juuri ennen unta muistin, että töitäkin olisi tehtävä, ja kirjasin kiireesti seuraavan listan.

5 syytä, miksi Hunger on umpisurkea

1.              Se on tylsä. Mitään ei tapahdu.

2.            Jos jotain tapahtuukin, niin silmänlumeeksi. Kaikki on valetta.

3.            Niiden, jotka ihailevat McQueenin leffaa, pitäisi nyt sympata myös Jabhat al-Nusraa. Ei, ei ja ei. Miksei?

4.            Bobby Sands esitetään marttyyrinä eikä sinä hölmönä joka hän oli.

5.            Francis ”Frank” Hughesia ei esitetä lainkaan.

6.            Matkaa alas on silti. Vielä

McQueen ei ole saavuttanut

vastaavaa pohjanoteerausta kuin Lars

von Trier joka ainoalla työllään.

Meillä on mitä odottaa.

Älkää kysykö mistä johtuu tasavalta. Hallitusmuoto on meille annettu, ja meidän tulisi olla ikionnelliset. Vielä mitä! Vaaditaan venäläinen kääpiö kiljumaan korvan juureen tai mestausvideo jostain Irakista ennen kuin muistamme, mitä meillä on ja muilla ei (sen pikkuseikan lisäksi, että aurinkokunnan suurin sotilasmahti on puolellamme, periaatteessa), ja silloinkin ripotamme tuhkaa yllemme.

Väittävät että demokratia on uskonto. Ei ole, vaan tulitauko, talousalue. Onnettominkin kansanvalta toimittaa sen, mitä hihhulit kieli pitkänä kärkkyvät, rauhan. Se tosin on lainaa, mutta niin on elämäkin. Saamme pitää yksin kuoleman.

Kuolema tulee ajallaan. Sitä on turha kiirehtiä. Niille, jotka kutsuvat noutajaa kovaan ääneen, pitää ehdottomasti järjestää audienssi sen kanssa. Parasta olisi pyytää tiedotusvälineet paikalle välittämään elävää kuvaa roihusta jossa kuoleman kultti, varsinainen rosvopaisti, kypsyy. Jos ei muuta, luulisi syntyvän käännettävää keltaiseen kirjastoon: Teurastamo 52.

Pariisi on aina oleva meidän.

Samaan aikaan eri kanavalla... siis täällä.