Katkelma.
Miten kertomus alkoi? Silta oli
ees?
Silta oli, ei ollut vielä valmis, lähellekään. Sillan rakentaminen tapahtui
yhä ideatasolla. Mutta siitä oli käytännössä päätetty. Ja miten liikuttavan
yksimielisesti! Kantaaottavan teatterin pioneeri, kolmen eduskunnan ja valtuuston valtiatar, auteur Susanna Kuparinen voisi
vihdoinkin tehdä duunin, joka loisi uskoa ihmiseen! Ei aina sitä iänikuista Lee
Harvey Oswald Spengleriä...
Silta pelastaisi Kuparisen uran. Se uhrasi itsensä jalon päämäärän hyväksi.
Silta oli ees, jotta laiskan Jaskan ei tarvitsisi aina olla. Laiska Jaska sai
jäädä joskus taakke. Jos laiska Jaska olisi aina ees, se joutuisi psykoosiin
tai kuolisi nestehukkaan. Sillä sellainen oli een luonne. Mitään luonnollista
siinä ei ollut. Se oli jälkiteollisen ADHD-aikamme ruumiillistuma. Yksi pilleri
tuo ikuisen onnen! Ja vaikka se olikin kadotus, johon mc² johdatti, siinä vaiheessa kun asian laita valkeni, oli myöhäistä.
Paholainen repi käden irti. Se oli miekkavalas uima-altaassa. Se oli kalju
Brando viidakossa. Lymysi hulluuden syvänteissä, odotti ja sieppasi. Joka on
kerran nähnyt valasbrandin ei unohda.
Näin sanailivat avantgarden erikoisjoukkojen Jukka ja Esa; tai Esa sanaili
ja Jukka kuunteli, puolella korvalla, kun kaverukset laittautuivat kävelylle.
Ennen kuin he uskaltautuivat ihmisten ilmoille, täytyi valmistautua ennen muuta
henkisesti. Kaukana olivat ajat, jolloin kaverukset olivat tilaisuuden tullen vilkaisseet
peiliin ja sukineet otsahiuksia päälaelle. Hiuksia ei enää ollut. Tai ne
hapsottivat takana ja sivuilla, aivan sama missä ja miten. He olivat turvonneet
niin, että teki pahaa katsoa. He kavahtivat peiliä kuin vampyyrit.
Jukka ja Esa astuivat kadulle ja olivat heti yltä päältä hiessä. Päivä oli
puolipilvinen.
– Ja kesän heinä kuolee, Jukka sanoi.
– Älä manaa, Esa sanoi.
– Katso eteesi! Luonto kuolee, me kuolemme. Mutta talot kohoavat
harjakorkeuteensa vielä viimeisenä päivänä ja sen jälkeenkin. Kohti ääretöntä
ja sen yli...
– A-men! Madoff.
Jukan uusille kotikonnuille rakennettiin hurjaa vauhtia asuntoja. Tilanne
oli kuin Mustilla kukkuloilla 1800-luvun lopulla. Ruohonjuurista alkaen maaperä
oli puhdasta kultaa. Mutta oliko täälläkin edessä oma väistämätön Little
Bighorninsa? Mitä silta toisi tullessaan, kukaan ei vielä tiennyt (paitsi
Kupariselle aiheen). Nyt elettiin heinäkuun alkua. Esa alkoi rakentaa
keskustelua uudelleen, puhtaalta pohjalta.
– Mitä olet touhunnut viime päivät? Oletko katsellut kisoja?
– Kissoja? En!
– Kisoja, Esa korjasi. – Jalkapallon EM.
– Olen kuunnellut Ramonesia, Jukka sanoi.
– Et muuta?
Jukka pudisti päätään. – Yritän sisäistää sen asenteen.
– Kyllästää itsesi? Imuroit nokkaasi musiikin ravinteet?
Jukka nyökkäsi. – Osmoosin lailla. En nokkaan tosin, vaan korvaan, kuin
Elisabetin aikaisen myrkyn! Tiesitkö, Danny Says on koko länsimaisen
taidemusiikin traagisin teos. Eikä tee edes tiukkaa. Mieti. Laulaja Joey oli
koko ikänsä ollut kummajainen, pitkän ja hontelon ruumiinrakenteensa vuoksi ja
muutenkin. Hänellä oli pakko-oireita ja sellaista. Hän säilytti lainaamiaan
levyjä patterin päällä. Siitä vinyylit eivät juuri välittäneet. Ne sulivat. No,
kaikesta huolimatta Joey aloitti vallankumouksen, polkaisi punkin käyntiin
tyhjästä. Käytännössä yksin. Menestyksen myötä hän löysi vihdoin tyttöystävän
ja kirjoitti siitä ilosta kuolemattoman kappaleen, siis Dannyn. Vaan kuinkas
kävi? Bändin punaniska, amerikkalainen perusjuntti, kitaristi Johnny, Ku Klux
Klan itse vei naisen! Bändi pysyi kasassa, mutta Joey ja Johnny eivät lausuneet
enää kahta sanaa toisilleen. Kun Joey kuoli, kusipää tunnusti, että oli ollut
surullinen melkein koko loppupäivän!
Esa vaikeni. Hän arveli, että Jukan puhe liittyi jotenkin Hurmeen
ajatuksiin. Esa ei tiennyt, miten hänen odotettiin reagoivan. Hän vaikeni.
Juha Hurme oli vastikään vienyt Jukalta viinanhimon. A-klinikalla oli niin
ikään sormensa pelissä – tai häntänsä, kuten Jukka sanoi. Hän vertasi
A-klinikkaa sisiliskoon. Yritä saada siitä otetta, ja käteesi jää
katkaisuasema.
Esalle ei ollut suotu kunniaa käydä katkolla. Hän ei ollut maannut
mömmöissä lukkojen takana vailla muuta luettavaa kuin 500-sivuinen
kirjastokatalogi. Mutta jotain sinnepäin – Esa oli lukenut von Baghin
muistelmat. Siinä saattoi olla avain! Jukka kokeili vertailevaa lähestymistapaa
elämäkerrallisen sijaan.
– Tom Waits on tehnyt Dannystä hienon tulkinnan. Mutta ei se vedä vertoja
alkuperäiselle. Ja kun kyseessä on Tom Waitsin tulkinta, se on jotain se!
– Tiedän tuon kaiken entuudestaan, Esa sanoi. – Miksi saarnaat kuorolle?
Jukka hymähti. – Yritän pitää keskustelua yllä, hän sanoi.
– Oma suosikkini on Questioningly, Esa sanoi.
– Quest... Sehän on taantumuksellinen kappale!
Jukan tyrmistys ei heilauttanut toisen vakaumusta vähääkään, päinvastoin.
Esa hymyili ilahtuneena.
– Onko viina pehmittänyt luontosi? Vai aivosi? Todennäköisesti molemmat,
Jukka puhisi. – Quest... ei jumalauta. En ymmärrä.
Nuorempana Esa oli ollut nihilisti. Hän ei pitänyt mistään. Musiikki,
kirjallisuus, elokuvat, kaikki oli paskaa, hyvin harvoja poikkeuksia lukuun
ottamatta. Päätepysäkki Brooklyn. Kausi helvetissä. Nuo olivat ainoat kirjat,
jotka Jukka muisti Esan pyytäneen lukioaikana lainaan. Muuten tämä pölli itse
luettavansa Akateemisesta. Esa oli rauhoittunut vähän noista ajoista. Vai oliko
hän vähän rauhoittunut? Nykyään Jukka ja Esa saattoivat puhua tuntikausia
erityisesti elokuvasta. Tanskalaiset olivat huippuja, Lars von Trier tosin oli
sadisti natsi. Mutta maailmanhistorian hilpein elokuva oli ylivoimaisesti Submarino! Jukka jaksoi ylistää tuoretta
löytöään, sysimustan elokuvan käsikirjoittajan Tobias Lindholmin omia
ohjauksia. Nimi ei sanonut Esalle mitään, kunnes Jukka kertoi kaverin aiemmista
töistä.
– Aha! Esa sanoi, ja äänestä kuuli, että Jukka oli vetänyt oikeasta
narusta.
He saapuivat liikenneympyrään.
– Tuo talo, Jukka sanoi ja osoitti yksinäistä liiketilaa risteyksen tuolla
puolen. – Siitä tulee mieleen se yksi baari Itiksessä, muistatko? Kävimme
siellä joskus Saiman kanssa.
– Muistanhan minä, Esa sanoi.
– Välillä olen aivan pihalla. Että missä helvetissä oikein olen?
– Ymmärtäähän sen, Esa sanoi. – Asetu ensin taloksi. Päivä kerrallaan,
kaveri.
– Tai tunti, Jukka sanoi. – Minuutti, sekunti...
Tyyppi tuntee kellon, Esa ajatteli.
– Saimakin on sitten jättänyt nämä maisemat, Esa sanoi.
Jukka järkyttyi. – Älä? Miten... ihmeessä?
– Hän sai pojan ja muutti kotikonnuilleen. Esa huitaisi kädellään. – Sinne
jonnekin.
Jukka helpottui silmin nähden. – Ja minä jo luulin... Mitä hän tekee
nykyisin, Saima?
– Maalailee.
– Ihan tosi? Ja tekö olette edelleen väleissä, vai?
– Emme. Internetin ihmeellisestä maailmasta poimin nämä tiedon murenat.
Jukka virnisti. – Napalanko!
– Siitä teikäläisen entisestä, Esa sanoi virallisesti, – en uskalla edes
kysyä.
– Joten älä kysy.
Esa pysähtyi kuin liikennemerkkiin.
– Ei ole baaria tässä. Näyttää olevan tyhjillään tämä.
– Parempi niin, Jukka sanoi.
– Autotalli, taitaa olla tämä.
– Parempi sinulle, jolla ei ole päiviä niin, että raittiuttaan voisi
kirkossa kuuluttaa.
– Ei kai koskaan voi?
– Ei, Jukka myönsi. – Toden totta, ei. Sano Philip Seymour Hoffman. Sano se
uudestaan ja vielä kerran. Sano se joka päivä peilin edessä…
– Onhan minulla aamupäivä.
Jukka laittoi kätensä Esan olalle.
– Reilun yhdeksän päivän kokemuksella, hän sanoi, – uskallan kerrata
viisauden, joka on koeteltu monessa liemessä. Anteeksi sanavalinta. Tuo oli
kuiva huikka. Unohda. Hiljaa hyvä tulee.
– Olet oikeassa. Luulisin.
Esa painoi päänsä. Pian siihen pälkähti ajatus, joka sai myrskypilvet
hajoamaan hänen otsaltaan. Aate väänsi vääjäämättä suupielet hymyyn.
– Mennäänkö? Jukka sanoi.
– Mihin?
– »Mihin?» Meidänhän piti kävellä...
– Mikä idea kävelemisessä on noin niin kuin, en tiedä, sinällään?
– Höpsis! Et sinä voi tähän jäädä.
– Miksen? Tässä on hyvä. Oikein hyvä, itse asiassa erinomainen tämä alusta.
Esa oli pyllähtänyt sanojensa vakuudeksi maahan liiketilan eteen.
Silloin Jukka ymmärsi.
– Voi hyvä isä, hän sanoi äänessään enemmän myötätuntoa kuin olisi
halunnut. – Ei tuohon ilmesty baaria, vaikka istuisit siinä aamuun asti!
Esa jumitti risti-istunnassa kostealla nurmella. Näytti kuin hän olisi
meditoinut. 60-luvulla yritettiin mumista Pentagonia ilmaan, saada rakennus
levitoimaan Nyt perustettiin lähiöbaaria. Ajat olivat muuttuneet.
Esa avasi toisen silmänsä.
– Mistä muuten tiedät?
– Anteeksi? En ymmärrä.
– Sanoit ettei siihen ilmesty baaria, vaikka istuisin aamuun asti. Mistä
tiedät? Oletko kokeillut?
Samassa Esa oli jalkeilla ja kiersi Jukan ympäri ylös alas
pomppien kuin kengurukepillä.
– Jäit kiinni! Jätkä jäi kiinni! »Ei tähän ilmesty baaria...» Minä vain
näyttelin viinanhimoa!
– Niin, Jukka sanoi,– viin...
– Jukka on istunut tässä ja venaillut, että baari putoaa niskaan!
– Viinan himo, Jukka sanoi.
– Hulluja nuo lappalaiset!
– Niin.
Esa oli harpponut pyörätietä parikymmentä metriä alamäkeen, kun hän
huomasi, ettei Jukka seurannut.
– No, hän huusi. – Mikä on?
Jukka seisoi yhä autotallin edessä. Hän oli vajonnut katatoniseen tilaan.
Kaveri kaipasi pientä tärskyä.
– Kyllä, Esa aloitti kävellessään Jukkaa vastaan, – olen ammatiltani
poliisi ja täällä peitetehtävissä. Mutta vastoin korkeammalta taholta saatua
suorasanaista ohjetta, ei, käskyä, en aio vasikoida teitä AA:n johdolle. Laitan
oman urani ja hyvinvointini vaakalaudalle teidän tähtenne. Olkaa onnelliset.
Voikaa paksusti. Jumalauta, herää jo!
Jukka seisoi suu auki ja räpytteli silmiään.
– Mitä yhteistä on, Esa sanoi, – näillä kahdella?
Jukka kurtisti kulmiaan. Silmät pyörivät päässä.
– Kristitty Ronaldo, Esa sanoi, – ja akvaviitti-Assad?
– Viin?
– Kaula.
Jukan katse terävöityi. – Kak, kau...?
– Kaula. Mennään jo.
