Ajattelimme
laittaa lehteen ilmoituksen. Ostetaan natsi. Ei, vuokrataan vähän käytetty
fasisti virkistyskäyttöön. Toisaalta, miksi mainostaa? Ne tekevät sen itse.
Muuta ole viime aikoina tehneetkään, ristit palavat Pohjolan yössä. Eräillä on
kutsumus. Meidän katsojien tulee, meidän tehtävämme on kaapia kermat
rinnuksilta. Tai kasvoilta.
Suunnitelma
ei edennyt. Mutta ajatus jäi itämään. Sitten kohtalon kettu kantoi metsästä Tepon,
pudotti tämän citykaniinin jalkoihimme.
Kun luin Tepon puolustuspuhetta, manuaalista
blogia, proosarunoa, mitä lie, lauseet saivat minut vuoroin irvistämään,
puistamaan päätäni (hitaasti), vuoroin kihisemään kiukusta. Taisin kerran nukahtaakin.
Päällimmäisin tunne lukukokemuksen aikana oli kuitenkin kiusallinen myötähäpeä.
Toisaalta halusin hakata hölmöä, vaikka kirkossa. Halusin pahoinpidellä
tyyppiä, huviksi ja hyödyksi, hölmöt harvoin oppivat mutta saahan sitä toivoa.
Samalla halusin kysyä kaverilta saman mitä Catullus oli tivannut itseltään.
Miksi roikut elämässä? Miksi pitkittää kärsimystä? Vallassa ovat Stubb ja
Soini, rakkaasi hakee hellyyttä hirviöltä nimeltä Max Maristain.
Mikä on, Teppo? Miksi et jo kuole?
Kun pääsin päiväkirjan viimeiseen merkintään,
tarinaan orjasta Eestinmaalla, en häpeä myöntää, että minua kylmäsi. Sillä
samanaikaisesti kun olin kokenut kaikki edellä kuvatut mieliteot, olin salaa
mielessäni suunnitellut, kuinka toteuttaisin ne. Ja sitten Teppo-parka ilmoittautuu
palvelukseen, sanoo sen itse. Hän julistaa oman tuomionsa ja tavan, jolla se
pannaan täytäntöön. Ilahduttavaa aloitteellisuutta, täytyy myöntää. En olisi
odottanut aivan tätä irtolaiselta, joka kävi ovellani. Petollinen ei suinkaan
ole ihmissydän, vaan ulkomuoto.
* * *
Muistui tässä
mieleen uutinen vuosien takaa.
Tyyppi oli juottanut toimettoman kaverinsa
känniin, tarjonnut viikon jos toisenkin, marinoinut oikein ytimiä myöten.
Sitten hän käänsi hanan kiinni. Viinaa ei herunut enää pisaraakaan. Oli aika
raitistua, ottaa itseä niskasta kiinni ja muita viisauksia. Kaveri pyysi ja
rukoili. Isäntä kielteli. Edes pari huikkaa, kaveri aneli. Hänellä oli
Harmageddon valloillaan, ja vaikkakin omatekoinen, oli se ihailtavan tarkkaa
työtä! Äärimmäisen todentuntuinen... Pari huikkaa, puolisen pulloa, hän tekisi
mitä tahansa siitä. Sanot sanan, se on tehty. Kunhan päästät tästä
helvetistä...
Siitä saunasta tosiaan oli vähän puhetta,
isäntä sanoi. Kaveri ponnahti pystyyn: Mitä tässä enää istutaan? Hän sai huikkansa
ja kävi töihin.
Näin jatkui viikkoja, kuukausia. Työnjako oli
seuraava: isäntä ryyppäsi ja johti, renki ryyppäsi ja teki. Sauna saatiin
harjakorkeuteen yksinomaan tätä mullistavaa menetelmää käyttäen. Harjakaisia ei
ehditty juhlia, seuraava tilaus odotti jo.
Kilpailukyvyn jalossa taistossa kyseinen
tyhjäntoimittaja oli loikannut täydestä nollasta maailman kirkkaimpaan kärkeen.
(Anteeksi jälleen sanaleikki!) Ja kaikki olivat tyytyväisiä. Isäntä ja renki
saivat haluamansa, naapurit leikkimökkinsä ja huvimajansa pilkkahintaan, eikä
kenenkään tarvinnut maksaa kuin välillisiä veroja.
Isäntä alkoi jo miettiä liiketoiminnan
voimallista laajentamista, työvoimaa oli saatava lisää, se ei ollut ongelma,
kun renki otti ja kuoli. Ihmiskeho on rakennettu siten, ettei se kestä rajua
ryyppäämistä ja työntekoa yhtä aikaa. Tästä seuraa se Sartren kuvaama ahdistus:
kun pitää valita!
Vainajan työolosuhteet kantautuivat väistämättä
myös viranomaisten korviin. Poliisi ja verottaja kuuntelivat kertomusta kuin
lumottuina. Oliko tähän kätkettynä jokin rikos, poliisi ihmetteli – sen verran
pahasti oli polla seonnut uudistusten pyörteissä. Onneksi virkaveli palautti
lainvalvojan maan pinnalle. Venäjälläkin jo Aleksanteri II oli julistanut
kuvatun järjestelyn laittomaksi.
Kateelliset tiedotusvälineet kertoivat asiasta
myös lahden pohjoispuolella:
Suomalaismies orjana Virossa
lehdessä luki.
Uutisen jutusta teki herran ja palkollisen kansallisuuksien vaihtuminen.
»Virolaismies orjana Suomessa» ei ole uutinen. Se on arkea.
En tiedä tuon parempaa kuvausta alkoholistin
elämäntilanteesta, oli hän sitten juova tai toipuva lajitoveri. Tästä seuraa
vääjäämättä se, Siri, että orjan tarina on minun tarinani. Odotettu
elämäkerrallinen aines – viimeinkin!
Tämä elämänpelko on Hydra, yhdeksänpäinen
käärme. Käyt sen kimppuun rikotun pullon kanssa, katkaiset kaulan. Pää poikki!
Enää kahdeksan jäljellä, riemuitset ja ylpistyt vähän.
Kunnes pysähdyt ja lasket.
Päitä on nyt kymmenen.
Katkaistusta kaulan tilalle kasvaa kaksi uutta.
Tämä ei ole myytti. Tämä on naturalismia ja
todellisuudessa yhtä tappavan tylsää kuin kotimainen draama.
Roberto Bolaño uskoi että oli kuollut vuonna
1993, kymmenen vuotta ennen kuin mitä Wikipedia väittää. Tuolloin kirjailijan
maksa hirtti kiinni ensimmäistä kertaa. Bolaño kirjoitti koko tuotantonsa
vuoden -93 jälkeen. Mutta se ei ollut totta, se oli aarnivalkea.
Omalla kohdallani on käynyt yhtä onnellisesti,
uskon ja toivon niin.
