Epätoivon päivä

Torstaina onnistuin hyvin. Uskallan sanoa näin, sillä omalla kohdallani luotan epäonnistumisten kantavaan voimaan. Mikään ei motivoi kesken pelin niin kuin huti hyvästä paikasta. Hetken harmittaa, totta, sitten puret hammasta ja haluat onnistua. Tyytyväinen mieli on myrkkyä maalivainulle.

Anna parhaasi, yritä. Myönteisen ajattelun apostolit vakuuttavat, että se riittää. Jokainen kai tuntee olonsa paremmaksi juostuaan hiekkakentällä edestakaisin puolitoista tuntia; paremmaksi kuin ennen suoritusta ainakin.

Jos haluat jotain poikkeuksellista, pussata pilvenlonkaretta, tärkeintä on, että et yritä, liikaa ainakaan. Unohda itsesi, anna musiikin viedä. Tässä tanssissa musiikkia ei kuulu. Se on nähtävä.

Musiikin mainingit takoivat kehossani, kun astuin junasta kotikulmilla. Olin ajatellut hakea pizzan, mutta ylensyönti leikkaisi riemultani terän. Kävelin siis kohti halvinta kauppaa, kirjoitin ostoslistaa mielessäni: leipää, juustoa, kirsikkatomaatteja. 

Käännyin R-kioskin kulmalta ja hämmästyin.

Ilmiö entisestä elämästä seisoi juottolan terassilla, nauratti äijiä ja poltti tupakkaa.

Mitä M. täällä teki? Hän oli muuttanut jonnekin Itään aikoja sitten, saanut tyttären ja vietti nyt hyvää elämää virolaisen miehensä kanssa. Oletettavasti... olin juuri lukenut tilapäivityksen, jossa M. haki kaveria kuntosalille. Hänen veljensä ihmetteli, mikä se oli, joku uusi baari vai? Sali ei tullut ensimmäisenä mieleen, kun kuvitteli, missä M. vietti vapaapäivää vanhemmuudesta, irtautui kotiäidin arjesta.

Entisten aikojen piti oleman ohi, meiltä molemmilta. Olimme päässeet pakoon Groznystä: minä henkisesti, hän maantieteellisesti. Vai emmekö muka olleet?

Silloin joskus

Saavuimme Seinäjoelle turnauksen aattoiltana, kirjauduimme hotelliin. Sisko maksoi matkat ja majoituksen. Kävelimme loputonta käytävää, etsimme huonettamme. Kokolattiamatto kenkien alla. Kaipasin polkuautoa. Odotin, koska kuolleet kaksostyöt ilmestyvät. Kerroin mielleyhtymästä kiertoilmaisuin, ettei siskontyttö pelästyisi. Sisko ihmetteli, miten muistin elokuvan niin hyvin. “Koska sen pää on niin täynnä kaikkea paskaa”, entinen vaimoni olisi vastannut. 

Yksi pikkupimu pudisti päätään, kun kuuli näkemyksen. Pääni oli ilmeisesti täynnä jotain muuta hänen mielestään. Se oli silloin se. Hän ei tuntenut minua enkä minä häntä. Me aiheutimme yhdessä vain harmia.

“Tylsää”, hän sanoi ja läimäytti lapasiaan. Hän äänsi sanan melkein kuin poika, jonka olin takavuosina kohdannut juoksuhaudassa. Kaveri leikki täysin rinnoin King Kongia, kaikki muu olikin sitten tülsaa.

Pimu veti lapaset käsiinsä ja pysähtyi ovella, katsoi taakseen kuin hidasälyistä.

“Oot sä tulossa?”

                                                      

Siirryimme Kalteriin, jolla oli oikeakin nimi, mutta kukaan ei käyttänyt sitä. Rautatangot ikkunoissa olivat lyöneet leimansa kuppilan ilmapiiriin.

“Keppanatuoppi ja vesi”, sanoin tiskin taakse, rouvalle jolla oli kirkuvanpunainen tukka. Tämän silmät suurenivat.

“Tuleeko jäitä”, rouva sanoi ja napsautti oluen valumaan. “Siihen veteen? Täytyy sanoa, että toi on aika epätavallinen tilaus tässä paikassa. Mä vähän häkellyin. Te nyt ootte niin siistin näkösiä, mutta yleensä kun joku tilaa veden, mä alan ettiä, et missä se oma pullo on.”

Neiti nauroi vesituoppia. “Ai onks toi mulle?”

Siirsin oluen pimun eteen. Baarin pitäjä riemastui.

“Noin sitä pitää! Herra juo vettä ja rouva olutta! Oikein…”

“Me ollaan kavereita”, neiti jupisi.

“Ihan kuinka vaan. Ei kuulu mulle millään tavalla. Mä yritän tässä jotenki viihdyttää itseäni. Pitkä ilta edessä. Ja takana.”

Olin samaa mieltä. Siirsin kantamukseni tiskin taakse: kassin, jota pullisti kaksi valmispitsaa ja kuusi olutta. Ajattelin houkutella neidin matkaani niiden avulla. Ei toivoakaan: pimu oli jo löytänyt ystäviä, pöydällisen äijiä. Kun laskin lasini ja istuin alas, hän haastoi miehiä juoksemaan. Mikä oli matka? Pysäkiltä toiselle. Lähdetään heti! Neiti uhosi, että oli voittanut viimeksi painijan, ison miehen. Ei painijan tarvii juosta, joku väitti vastaan. Neiti oli valmis lyömään kahdesta kympistä vetoa. Kuka uskaltaa? Hänellä ei ollut kahta kymppiä, tiesin sen. Aloin tehdä lähtöä. Kävin ensin tupakkakopissa. Neiti ilmestyi ovelle, pyysi jämiä. Hän laski tuoppinsa telineeseen, istui alas. Hän ihmetteli mitä oikein teki siellä, niiden ihmisten seurassa. Hän halusi vaihtaa paikkaa.

Lähdetään heti, innostuin, kummatkin omaan kotiinsa vaikka. Antaisin hänelle oluet mukaan. Totta kai, neiti sanoi, kyllä, mutta ensin piti käydä yhdellä. Yhden ääreltä neiti halusi kauppaan. Oli lupaava merkki, että hän ajatteli ruokaa. Jätimme kassin tiskin taakse ja astuimme ulos baarista.

Olimme puolimatkassa kauppaan, kun kuulin Jarin äänen. Neiti seisahtui.

“Kävele eteenpäin”, sihahdin. Ihme kyllä, hän totteli. Pääsimme kaupan ovista sisään.

Neiti seisoi hyllyjen välissä ja puhui puhelimeen. “Se hullu tuli tänne. Se jahtaa mua… Kaupassa! Mä en voi olla täällä. Mä en ole täällä!”

“Mutta mä olen”, Jari sanoi äkkiä aivan hänen vierestään. Jari käveli eteenpäin pää kyyryssä, musta palttoo liehui perässä. Käännyin ympäri. Jari ei nähnyt minua. Hän asettui kassajonoon, minä kiertelin hyllyjä. Jari maksoi ja meni ulos.

Neiti poimi koriin perunasalaattia, italiansalaattia ja kaksi hampurilaista. Katselin lumoutuneena, kun ostoksemme etenivät hihnalla. Neiti tuijotti ikkunasta ulos pimeään.

“Ne venaa mua tuolla ulkona”, hän sanoi.

Yritin muistuttaa, että olimme säikkyjä ja vainoharhaisia molemmat, tiettyä yliherkkyyttä aistittavissa. Silloin näin heidät. Viisi hahmoa seisoi pakkasessa juuri siinä, mihin kaupan valot väsähtivät. He olivat viisi ratsumiestä päivälehden pikku-uutisista. Valo lankesi lumeen heidän jalkojensa juuressa.

“Ne hakkaa mut”, neiti sanoi itsekseen. “Mä en voi mennä ulos. Ne hakkaa mut!”

Kassa kehotti soittamaan poliisit. Kääntyilimme tuulikaapissa, neiti puhui poliisin kanssa. Ratsumiesten rivi oli harvennut: heitä oli enää kolme. Neiti astui ulos.

Jari osoitti häntä sormellaan ja nauroi. Neiti käveli puhelin korvallaan eteenpäin. Lähdin hänen peräänsä. Jari käännähti ja osoitti minua. Nauru yltyi. Siinä ei ollut mitään aitoa, se oli patologista. Sivusta turkkilainen vapaapainija huuteli neidille, että puhutaan, mennään Laiskaan kissaan juomaan.

Kiirehdin askeliani, sain neidin kiinni. Hän ojensi luurin minulle. Selostin tilanteen, vaara näytti olevan ohi. Jengi ilmeisesti vetäytyi läheiseen baariin. Lupasin katsoa, että neiti pääsi turvallisesti kotiin. Matkalla hän soitti jollekulle, joka lupasi soittaa takaisin. Neiti kirosi perusteellisesti kyseisen kaverin. Alaovella luovutin neidille salaatit ja hampurilaiset. Käännyin ja kävelin kotiin.

Aiemmin sinä iltana neiti oli kertonut, että hän oli laittanut Jarille viestin. Hän oli kertonut, missä oli. Ihan vain ärsyttääkseen. Hän toivoi, että Jari tulisi riehumaan ja saisi turpaan oikein kunnolla. Baarimikko oli peitonnut Jarin ennenkin. Ei kovin kivasti tehty, sanoin, minua ja henkilökuntaa kohtaan. Neiti ei ymmärtänyt, mitä tekemistä meillä siinä oli.

Seuraavalla kerralla en enää juonut vettä.

Omissa ympyröissään näivettyvän pikku virkamiehen, sanotaan nyt isännöitsijän, on takuulla vaikea kuvitella, kuinka jännittävää elämä Groznyn seurapiireissä voi olla. Sen rinnalla jäävät sota ja rauha ja rouva Bovary auttamatta toiseksi.

Tarinan alkuun pääset täältä. Se jatkuu täällä.