Olen yksinkertainen kaveri. En koskaan ymmärtänyt, mistä estetiikassa oli kyse. Samasta syystä varmaan tyttöystävä lähti ja mittani tuli täyteen. Heitin hyvästit länsimaiselle sivistykselle, akateemiselle ja toimittajan uralle. Matkustin Chihuahuaan, missä huumekartellit tappavat sivullisia, välistä myös toisiaan. Halusin auttaa. Ensi alkuun siviilejä, ennen pitkää atsteekkeja ja paikallisia taiteilijoita. Välistä oli vaikea erottaa, mihin ryhmään kukakin kuului. En osannut kuin pari sanaa espanjaa, nekin käyttökelvottomia sivistyneessä seurassa. Yhdysvaltain raja vuoti kuitenkin kahteen suuntaan. Paikalliset olivat oppineet seikkailunhaluisilta gringoilta jokusen sanan englantia. Meillä oli yhteistä kieltä ainakin yhteen painokelvottomaan lauseeseen.
Mieleeni on jäänyt yksi iltapäivä, kun tulin töihin. Toimin vapaaehtoisena yhdellä klinikalla, suomeksi sanoen katkolla. Asiakkailla ei ollut alkoholiongelmaa, mikäli ymmärrät mitä ajan takaa. Jos joku juoppo olisi saanut päähänsä pyrkiä hoitoon, hänet olisi naurettu ulos ovesta.
Minulla oli laput korvillani. Kuuntelin Vivaldin vuodenaikoja – mautonta, tiedän, mutta mitäpä pantteri täpliään häpeämään. Olen mikä olen, lälly. Talvi oli juuri alkanut: musiikki on kirkasta, silkkaa rauhaa ja sopusointua. Kävelin paahtavassa auringossa tienreunaa, saatoin jopa hypähdellä silkasta riemusta, että sain elää ja olla tässä ja nyt, kun näin pilven edessäni. Se nousi tiestä. Pilvi liikkui, jokin veti sitä perässään kovaa vauhtia, liian kovaa, jopa latinoiden liikennekulttuurissa. Oli pari ammattikuntaa, joilla oli oikeus ajaa tuota vauhtia, eikä ollut viisasta kohdata kumpaakaan itse teossa. Juoksin tieltä pois, näin pelastuksen reilun sadan metrin päässä. Pingoin ryteikköä kohden kovempaa kuin antilooppi, pääsin perille ja heittäydyin pitkäkseni.
Käännyin ympäri. En voinut vastustaa kiusausta, vaikka henkeni olisi ollut kyseessä. Niin kuin saattoi hyvin ollakin.
Autoja oli kaksi, valkoisia citymaastureita. Ne olivat työpaikaltani tulossa.
En tiedä mistä näky nousi, mutta hetken ajattelin, että autojen ovissa olisi pitänyt lukea levein mustin kirjaimin UN. Sotaa ei voi käydä valkoisiksi maalattujen ajoneuvojen takapenkiltä, sir Michael Rose väitti. Hän näytti olevan väärässä.
YK oli hyvin onnekas, kun sen johtotehtävissä oli ollut tänä käänteentekevänä aikana koko Jugoslavian konfliktin historiassa huomattava sotilas.
No joo... ja taas mennään. Näky jatkui, en saanut filmiä enää poikki. Aika kulki takaperin tai pikemminkin kiersi yhtä rataa, sahasi paikallaan kuin vinyylisoitin vanhaa levyä. Putosin madonreikään, missä luettiin madonluvut.
Pikkukylän talot paloivat. Asukkaat tulivat puolijuoksua tienmutkasta, itkivät ja valittivat, kotejaan kai, luulisi sen riittävän, vai mitä itse ajattelet? Toveri töytäisee kyynärpäällä. Olet kylmä sisältä, jääkylmä, hän sanoo, ja kuin tästä merkistä savun keskelle tiivistyy panssarivaunun piippu kuin parin tonnin keihäs, ehdit ihastella näkyä, sen järjettömyyttä, ennen kuin vaunu seuraa perässä, torni kääntyilee kuin isännän pää kun tämä tarkastaa tiluksiaan. Toveri on jo kadonnut, hän viittoilee lähimmän talon nurkalta. Tule nyt helvettiin sieltä, hän huutaa, mutta olet liian lumoutunut, liian tässä ja nyt ja silti jossain hyvin kaukana.
Kuuntelet Vivaldin Talvea, osaa Largo.
Tankki sylkäisee ammuksen, ja samassa välähtää, äänet katoavat. Kömmit pystyyn, etsit kaveria talon kulmalta, sitä ei enää ole.
Tuollainen tapaus vetää mielen matalaksi. Olin aivan maissa päiviä.
Huumeriippuvuuden hoitaminen on käynyt vaaralliseksi pohjoisen osavaltiossa Chihuahuassa, missä huumekartellien kanssa liittoutuneet asejoukot ovat tehneet lukuisia iskuja hoitolaitoksia vastaan, muiden muassa torstai-iltana toimeenpannun erityisen julman verilöylyn, jossa 19 ihmistä kuoli, viranomaiset kertoivat perjantaina. http://www.nytimes.com/2010/06/12/world/americas/12mexico.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti