Achtung!

Valkoisiin pukeutunut vakooja pakkasi lennokkinsa ja lähti. Myös toinen sirittäjä ohjaajineen oli kadonnut, astunut ylös taivaaseen ehkä. Suojassa uteliaiden katseilta Jukka ja Esa jatkoivat pientä puistokäytävää eteenpäin. Polku väisti paria valtavaa lehtipuuta ja kaarsi näin tehdessään loivasti oikealle.

— Nyt olisi hyvä hetki helvetin tulelle, Esa sanoi, — sillä aion lausua lopullisen totuuden.

— Äkkiä sitten.

— Joillekin kommunismin perikato oli niin karvas pala, että he mieluummin tuhoavat planeetan kuin jatkavat eloa ilman Neuvostoliittoa.

— Jaaha.

— Hyi saatana!

Esa väisti kamikaze-pääskystä, joka kuulemma tähtäsi häntä suoraan silmien väliin. Siinä se tuli, Jukka kuittasi, helvetti suli. Pääskyt singahtelivat joka suuntaan nurmen pinnassa. Ne olivat järjiltään, Esa väitti, pitivät ääntä joka ei ollut lajille ominainen. Ne sirkuttivat. Ne tirskuivat. Ne saatanat.

— Tietää sadetta.

— Tietää persettä, Esa julisti, — jos jotain tietää. Ei tietenkään meille.

— Taitaa olla Borgesin puutarha tämä. Unohdetaan Achtung.

— Ach-T?

— Hänet. Unohdetaan hänet.

— Unohdetaan diapam. Unohdetaan perseet. Hyvä on, mennyttä. Entä se kahvila?

Edessä polku haarautui taas, kolmeen suuntaan. Vasen vei mäen päälle. Kaverukset vakuuttuivat välittömästi, kuin sanattomasta merkistä siitä, että mäen takaa löytyisi kauan kaivattu kahvila.

Ei löytynyt. Löytyi kaksi kivillä kehystettyä koroketta — muinaisten asumusten pohjat — ja takavasemmalla, yksityiskäytössä ilmeisesti, tuuheiden puunlatvojen suojassa, punainen tupa. Löytyi myös ranta. He eivät päässeet kastelemaan varpaitaan. Joku oli niittänyt heinät puiston ja meren välistä ja jättänyt ne lojumaan nurmikolle siisteihin riveihin.

— Älä sano mitään, Jukka varoitti, — muslimimiehistä ja –pojista.

— Sinä sen sanoit, en minä. Kato, Esa innostui äkisti, — tuolla, saaressa!

— On puita. Lisää puita. Juuri mitä tarvitsin.

— Siellä on laituri!

— Valtavan hienoa.

— Sinne tulee se, mikä, bussi? Vesibussi! Me päästään kauppatorille!

He joutuivat palaamaan kappaleen matkaa takaisin. He kulkivat yhtä polkua sinne, toista tänne, pujottelivat viidakossa, olivat päätyä takaisin puistoon, kunnes viime hetkellä, kun Esa aikoi juuri sanoa etteivät ne piloillaan sanoneet älä vittu koskaan poistu veneestä, he saapuivat pienelle kannakselle.

Saari ei ollut saari. Mikä se oli? Joka tapauksessa, tämän toistaiseksi tuntemattoman maaesiintymän merenpuoleisessa päässä seisoi laituria muistuttava rakennelma. Se ei ollutkaan laituri. Rakennelma oli aidattu joka puolelta.

Jukka puhui ensin.

— Kerran Nick Cave kysyi haastattelijalta, mikä tuo on. Osoitti jalkalamppua.

— Siltä saattoi mennä muutama vuosi vähän ohi.

— Selvästä päästä. Tapahtui sen jälkeen kun oli lopettanut kaiken. Viinan, kaman, kaiken. Vesiselvänä.

— Ja tarinan opetus oli?

— Aina ei ole helppo nimetä juttuja.

— Ne tulee niittämään meidät.

— Niit-tä-mään.

— Niin kuin noi heinät. Hetkenä minä hyvänsä!

— Riittää jo nihilismi, Jukka tiuskahti.

He katselivat ympärilleen.

— Tuolla on laituri, Jukka osoitti.

— Mutta tuolla on pursiseura, Esa hihkaisi. — Ja missä on pursiseura, siellä on baari!

— Baari? Eihän meidän pitänyt juoda.

— Kaiken tämän jälkeen?

— Vai pitikö muka?

— Kaada Rahikaiselle vaan.

— Kenelle?

— Jeesus Kristus, Esa sanoi, — kaada hänelle. Mene hänen kanssaan sinne laiturille. Minä sen sijaan, rakkaat kuulijat, astelen omaan tahtiini vaikkakin päättäväisesti ravintolan puolelle.

Niin tehtiin. Jukka tosin ei seurannut Jeesusta laiturille, vaan Esaa paikkaan, jonka olemus vaikutti niin pysyvältä, että sille oli uskallettu antaa nimi. Ja nimen kunniaksi oli pystytetty kyltti. Pyysaari, siinä luki.

— Pieneneekö tämä, Jukka kysyi. — Näyttää olevan aika pieni.

— Riittää nihilismi, Esa hymyili, sillä hän oli juuri huomannut toisen kyltin, jossa mainostettiin saaren ravintolaa. — Palma de Pyy? Oo, Las Palmas: minä tarjoan!

Muslimimiehet ja -pojat vastarannalta nähtyinä

Mahdoton saari

[Tarina alkaa päivityksestä Hyljätyt minisukset.]

-- JATKUU TÄÄLLÄ --