Peter von Baghin postuumi teos Muisteja on outo
lintu maamme kirjametsässä. Muistelijan ilmaisema syvä halveksunta pyhiä
instituutioita, Helsingin Sanomia ja yliopistoa kohtaan yllättää lukijan,
saattaa ilahduttaakin tätä. Pian kirjoittaja kuitenkin omii paikkansa
yhteisössä, asettuu jatkoksi jonoon huippulahjakkuuksia, joita maamme kipeästi
kaipaa ja jotka se vääjäämättä nujertaa.
Minulle
von Bagh edustaa amerikkalaista unelmaa, Peter V. Pania. Teoksen rupatteleva
tyyli mahdollistaa kuitenkin sen, että kirjoittajalle voi väittää vastaan.
Röyhkeät heitot nostattavat odotuksia: mitähän seuraavaksi? Pukinsorkka
pilkottaa humanisti-inkvisiittorin kaavun alta.
Olen
nähnyt aavistuksen von Baghin tästä puolesta kerran aiemmin. Ateneumissa
esitettiin keskitysleirejä käsitellyt tv-sarja. Taisin katsoa ohjelmasarjan
ensimmäisen jakson. Leireiltä selvinneet kertoivat jollain pellolla elämästään.
Sarjaa paremmin mieleen jäi von Baghin alustus. Hän vertasi päivän ohjelmaa
Schindlerin listaan, Spielbergin hittielokuvaan. Hän puhui kahdesta erilaisesta
lähestymistavasta. Toista hän luonnehti sosiaalipornoksi: Ihmisten kärsimykset
myytiin yleisölle karmeat yksityiskohdat tiiviisti pakattuina. Sokki seurasi
toista siihen tahtiin, ettei kukaan jaksanut enää järkyttyä. Hän ei käyttänyt
seuraavaa ilmaisua, mutta minä käytän. Spielberg kieriskeli ihmisten
kärsimyksissä.
Toinen,
harvinaisempi tapa oli kunnioittaa yksilön kokemusta. Annettiin hänen avata se,
minkä halusi. Annettiin kohteen kertoa itse. Samalla kävi selväksi, että kokemusta
ei voinut kaataa yleisön niskaan. Sanalla sanoen, kokemusta ei voinut jakaa.
Siitä saattoi nähdä viitteitä, aavistuksen, ei muuta. Totuus kätki kasvonsa
huntujen taa.
Peter
von Baghia on kiittäminen siitä, etten ole koskaan kyennyt katsomaan
Schindlerin listaa läpi. Suhteeni Pelastakaa sotamies Ryaniin on ollut, mikäli
mahdollista, vielä huonompi.
Ahmin
muistelmia kuin älylliseen aliravitsemukseen kuoleva, kunnes yksi virke pakotti
pysähtymään, laskemaan kirjan käsistä.
Kun ihminen puhuu elokuvasta, hän on itse asiassa psykoanalyysissä.
Michel Foucault on vaarallinen
kaveri. Voin sanoa tämän pystyssä päin sen jälkeen kun olen lukenut filosofin
kaksi kirjoihin ja kansiin pakattua luentosarjaa läpi. Ensimmäisen nimi oli
Biopolitiikan synty. Minkä syntyä siinä käsiteltiin, jää arvailujen varaan.
Otsikon alkuosa on silti lähempänä sydäntäni kuin sanahirviö geopolitiikka,
jota kaikki kiekuvat minareeteista ja kirkontorneista tätä nykyä. Luentosarjan
aiheena oli talousliberalismi. Aiheen käsittelytapa oli utelias, ellei peräti
innostunut.
Toisen luentosarjan nimi oli kutakuinkin »Puolustakaa
yhteiskuntaa». Lainausmerkit ovat otsikossa alun perin, niissä piilee jutun
juju. Foucault on väitteen kanssa tietenkin eri mieltä.
Tämä riittänee todisteeksi. Foucault’n varjosta suojaa
hakevat eivät tiedä, millaiseen rikollisjärjestöön pyrkivät.
Sanon sen suoraan: Michel Foucault on
vastavallankumouksellinen, hän on banderiitti, hän on – kyllä – fasisti edistyksellisen ajattelijan
kaavussa.
Kaveria ei voi kuin ihailla.
Ennen
kuin luin kyseiset teokset, Foucault oli jo menettänyt asemansa silmissäni. Hän
jouti samalle elefanttien hautausmaalle Noam Chomskyn kanssa. Viime vuosisadan
merkittävimmät vaikuttajat sijoittuivat reippaasti Maosta vasemmalle molemmat
(niin luulin). Pitäkööt hauskaa yhdessä! Olin reagoinut turhan kerkeästi videoon,
jossa äijät väittelivät Hollannissa. Hallitseva luokka, läpäti lää... siinä kaikki,
mitä sanailusta jäi käteen. Ainoa erimielisyys ukkojen välille syntyi utopian
tarkoituksenmukaisuudesta.
Ja
tämän ällötyksen päälle Foucault’n kuvaa tahrasi syvä myötähäpeä, joka pisti
minua puukolla silmään elokuva-arkistossa.
Elokuva
oli sinällään hyvä, dokumentti Irakin sodan veteraaneista. Nämä toipuivat
jälkitraumaattisesta stressistä hoitolaitoksessa jossain USA:n länsirannikolla.
Ikävä kyllä elokuvan ranskalainen ohjaaja oli näytöksessä paikalla. Leffan
jälkeen hän kertoi, että olimme nähneet toisen osan trilogiasta, jonka nimi oli...
“Vihan genealogia”.
Otsikon
g-piste oli pöllitty Foucault’lta, sijoitettu siihen, jotta suuri yleisö avaisi
suunsa ja möykkäisi kuin sonnilauma hiidenkivellä. Oo, oo! Tässähän oltiin syvällisiä.
Mitä
Peter von Bagh sanoikaan? Että elokuvan »taustoitus», jonkinlainen sitä
edeltävä tulkkaus, oli välttämätön, jotta yleisö voisi ymmärtää teoksen
hienouksia. Olen aivan eri mieltä. Aikanaan tungin elokuva-arkiston
näytännöissä jaetut liuskat takataskuuni ja luin leffan jälkeen, jos
silloinkaan. Todettakoon tässä, että selitykset saattavat pilata leffan myös
jälkeenpäin.
Traumaelokuvan
ohjaaja kysyi esitelmänsä lopuksi, istuiko salissa veteraaneja. Eturivissä
istui Tuomas Muraja, joka oli julkaissut päiväkirjamerkintänsä ISAF-operaatiosta
kovissa kansissa. Kirjan nimeksi tuli Sotilaana Afganistanissa. Olin lukenut
sen. Murajan pisteet nousivat äkisti mielessäni: kaverin kädet pysyivät
alhaalla. Ohjaaja kertoi, että Ranskassa käsiä nousi joka esityksen jälkeen!
Hämmästelin
asiaa hiljaa mielessäni. Oliko Afganistanissa ranskalaisia? Irakissa ei
ainakaan ollut. Eikä Ranskan hävittäjille löytynyt käyttöä edes Syyriassa, kun
Obamalta tuli puhelu ja pysäytti koneet kiitoradalle.
Ohjaaja
oli kantanut Ranskasta asti kopioita edellisestä elokuvastaan, joka kertoi
Bosnian sodassa raiskatuista naisista. Olin kovaa vauhtia jonottamassa omaa
levyäni, kun ohjaaja kertoi ensimmäiselle innokkaalle, mikä oli elokuvan hinta
euroissa. Itsetyytyväinen ilme ohjaajan kasvoilla osoitti, että olin kuullut
oikein.
Kakskytä
euroo? Vedä käteen, vinkuintiaani!
Ja tälle
porukalle pitäisi nyt kirjoittaa artikkeli, ylistävä vieläpä, Margaret
Thatcheristä.
Niin
pitkäveteinen kuin tehtävästä tulisikin, siinä piili mahdollisuuksia. Mitä
luultavimmin Humanistin toimittajat ja lukijat, nuo edistykselliset, eivät
tienneet Pohjois-Irlannista mitään. Silti he olivat vakuuttuneita IRA:n toimien
oikeutuksesta.
Ai miksikö?
No, he olivat nähneet Hungerin.
Vuoden
1981 nälkälakko oli IRA:n
vaiheikkaan historian pohjanoteeraus. Tasavaltalaisarmeijan kiinni jääneiltä
jäseniltä oli vastikään viety poliittisen vangin asema. Heidät komennettiin
samoihin töihin kuin muutkin kiven sisässä. Heidän piti vaihtaa
siviilivaatteensa vangin univormuun. He eivät enää saaneet pitää omia
poliittisia kokouksiaan. Tätä ei voinut tietenkään hyväksyä. Ensin Pohjois-Irlannin
vankiloissa levisi nimensä veroinen, ns. likainen protesti. Kun se ei tehonnut,
aloitettiin Mazen vankilassa Belfastissa nälkälakko. Se epäonnistui. Alkoi
toinen nälkälakko, joka päättyi tunnetuin seurauksin.
Tai
kuka sen seurauksia tunsi? Kymmenen miestä joka tapauksessa kuoli. Tuore
pääministeri Margaret Thatcher oli ilmaissut kantansa: hän ei neuvottelisi
terroristien kanssa. Nämä kärsivät rangaistusta tekemistään rikoksista, eivät
poliittisten näkemysten tai mielipiteidensä vuoksi.
Rikolliset
IRA:n jäsenet eivät olleet ansainneet erityiskohtelua.
Tosiasiassa
neuvotteluja käytiin kaiken aikaa kulisseissa. Jokin meni pieleen.
Tapahtunut
oli hitonmoinen tragedia, varsinkin kun IRA menetti nälkälakon myötä yhden
pelätyimmistä ja ihailluimmista johtajistaan, järjestyksessä toisena
menehtyneen Frank Hughesin. Tämänkin McQueen oli käsittänyt väärin. Nälkälakko
oli tragedia, ei marttyyri- tai sankaritarina. Jos vauhdikasta tarinaa haki,
kannatti lukea lyhyt kuvaus Hughesin aiemmista vaiheista teoksesta Ten Men Dead.
Jos
nälkälakko oli IRA:n aallonpohja, yksi sen suurimmista saavutuksista oli
emojärjestöstä irtautuneen “todellisen” IRA:n palauttaminen ruotuun vuonna
1998. Pitkäperjantain sopimus oli allekirjoitettu, kansanäänestykset pidetty
niin Pohjois-Irlannissa kuin Irlannin tasavallassakin, 29 sotavuoden jälkeen
rauha alkoi kajastaa. Tämä oli liian epätodellisen tuntuista tosi-IRA:lle. Se
räjäytti autopommin Omagh’n kaupungissa. 29 ihmistä kuoli, yksi sodan joka
vuodelle.
Tosi-IRA
pyysi anteeksi heti iskun jälkeen ja ilmoitti aloittavansa aselevon
välittömästi. Syytä tähän he eivät kuitenkaan kertoneet. PIRA:n kaverit, eli
provot, olivat nimittäin pistäytyneet »todellisten» kodeissa. He olivat tehneet
tuhlaajapojille tarjouksen. Palatkaa kotiin. Palatkaa ruotuun. Kaikki on
anteeksi annettu. Tehkää tämä yksi asia tai tapamme teidät kaikki.
Oli
aikoja, jolloin pahoja miehiä tarvittiin. Täysin eri maailmasta tuli sitten
tämä McQueenin elokuva. Se oli Leni Riefenstahlin leffojen veroinen propagandan
mallikappale ja omalla tavallaan luonnontieteiden kannalta kiinnostava.
Mutta
kuka muu kuin laborantti sen jaksaisi katsoa?
Neiti oli uudistanut ilmettään. Vehnänvaaleiden hiusten joukkoon oli ilmestynyt vaaleanpunaisia tupsuja.
– Mikä toi on toi väri, kysyin. – Siis sävy?
Neiti
veti hiussuortuvan sormiensa läpi. – Koralli.
– Koralli?
– Koralli.
– Magee, oli mikä oli.
– Se on koralli. Neidin kaidat posket olivat punehtuneet. Hän
huiskautti vihkoa. – Mä luen tän. Mutta en ääneen.
Levitin
käteni. – Tehkää hyvin.
Hän
luki hetken totisen näköisenä ja hymyili varovasti.
– Tää on hyvä: »McQueen
saarnaa suntiolle, joka on länsimaiden vasemmisto-oppositio. Suntio kehuu
saarnaa virkansa puolesta.»
– Kumpikin ikävystyy hengiltä.
– Mutta jatko? »Tulee Al Gorea ikävä.»
– Sen leffalla oli nimi.
– Mikä niin?
– Epämiellyttävä totuus.
– Ai joo, tässä: »Totuus on aina epämiellyttävä aatteen kannalta.»
Siri
laski vihon sohvalle. Hän rapsutti kissaa kiivaasti. Claymore ei ollut
moksiskaan, nautti vain entistä enemmän, työnsi päätään lähemmäs.
Poimin
vihon Sirin vierestä. – Mä voin lukea parhaan
kohdan. Tässä: »Mutta mitä on tehtävä? Jos saisin puolet
McQueenin elokuvan budjetista, ohjaisin suuren isänmaallisen elokuvan Gazan
saarrosta. Näyttäisin, miten erikoisjoukkojen sotilaat urheasti pysäyttivät
Henning Mankellin johtaman maihinnousuyrityksen. Miten Mossad kukisti
terroristit. Työnimenä olkoon Shoot to
Kill.
Siri oli
vaiti. Itsepäisen, jääräpäisen vaiti.
Aloin
selittää.
– Tiedätkö,
kun mä oon laiska!
– Mmm?
– Mä en
kykene, mä en pysty käymään töihin. Pitäis varmaan alkaa punnertaa tai jotain,
joogaa. Ajatus alkaa harhailla ja siis heti. Aleksis Kiven kirjeet, on tehty
kriittinen editio niistä. Mä lainasin sen. Esseetä esseen perään, miten tämä
liittyy... odota! Itse asiassa tieto löytyy Hurmeen »ajatuksista». Yhdessä
luvussa ilmoitetaan fanfaarien kera, että Aleksis Kivi luki lehtiä! Kelaa.
– Miten
tää liittyy...
– Ja
samaan aikaan tyyppi jauhaa humanismin nimeen jostain tasa-arvosta.
– Eikä
sais vai? Jauhaa tasa-arvosta?
– Se on
valinta.
– Mikä
niin?
–
Periaate. On kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksytään et on olemassa näitä
poikkeusyksilöitä, siis neroja sanan ankeimmassa merkityksessä. Heille
mattimeikäläinen ei mahda mitään. No, olkoon niin. Onko syytä ihmetellä, että
nero lukee lehteä? Komsii, komsaa. Aivan sama! Me voidaan unohtaa heidän
olemassaolonsa. Ei koske meitä millään tavalla. Me ollaan kesannolla, ollaan
hukkakauraa.
– Ja se
toinen vaihtoehto on?
– Jauhaa
tasa-arvosta.
– Älä ny
viitti! Mitään muutako ei ole, niitten välillä?
– Mua
niin iljettää nää tyypit, on muka pienen ihmisen puolella. Tulee vastaan
ensimmäinen lajin edustaja, ne laittaa sen uuniin.
– Hei
haloo.
– Puhuu
roskalehdistä.
– Tä?
– Niin
ne tekee. Että joku vielä tähän maailman aikaan nostaa itseään ylenkatsomalla
näitä jotka lukee iltapäivälehtiä…
– Lopeta.
– Se on
säälittävää.
– No nii
on. Kuka niin tekee?
– Hurme.
– Kuka
muu.
– Peter
von Bagh.
– On
kuollu.
– Aivan
sama. Teki niin, tekisi.
– Hyvä,
Siri sanoi ja nousi. – Kirjota siitä.
– Jos ne
tosissaan, aivan tosissaan olisi pienen ihmisen puolella, ne olisi nyt
Syyriassa.
– Paitsi
von Bagh.
– Hän
pitäköön päänsä. Heittäkää multaa, siellä on kultaa... Oot sä käyny yliopiston?
Siri
pudisti päätään.
– Mäpä olen. Kotisohvalta käsin. Näin ollen voin ilmoittaa
teille, mikä on kirjailijan tehtävä. Se on luoda olosuhteet joissa tapahtuu
kolari. Talviyö, rekka ajaa ylinopeutta kontit täynnä paperirullia. Tunnet
varmaan tarinan. Vastaan tulee bussi pullollaan uinuvia ajatuksia...
Siri
kohotti kulmiaan ja hymyili ensimmäisen kertaa tapaamisemme aikana. – Kirjoitahan
siitäki.
– Mun ongelmana on... ei energiaa, ei malttia laittaa näitä
yhteyksiä, mielleyhtymiä ylös.
– Puhu ne.
Tuijotin Siriä. Suu auki, olettaisin.
– Puhelimeen, hän sanoi.
Kirjoita siitä, kirjoita tästä. Puhu
puhelimeen. Mikä Maidanin kenraali hän luulee olevansa? Rouva Robespierre pikemminkin:
Maidanilla ei kumarrettu kenraaleja. Ja ikään kuin ihmisellä ei olisi muuta
tekemistä tässä elämässä kuin laatia katsauksia rouvan valikoimista aiheista.
Vaikka oikeissahan hän on, tavallaan, osin. Käänteentekeviä tapahtumia tulee
eteen tämän tästä. Historiassa. Rouva ei hyväksyisi sanaa “käänteentekevä” –
liian kulunut, sehän on selvä. Syöttäköön sen miehelleen varpaittensa välistä.
Otetaan
esimerkki. Dokumentissa Winter on Fire näytetään tilanne Kiovan Maidanilla
joskus talviolympialaisten aikaan vuonna 2014. En ole varma päivästä (21.2. – Toim.),
joka tapauksessa se on viimeinen, jonka presidentti Viktor J. sai viettää
vallassa. Kukaan ei tuolloin tiennyt, tietenkään, että päivästä muodostuisi
viimeinen, vähiten Viktor itse. Hän oli päässyt sopimukseen opposition kanssa.
Kaikki näytti hyvältä. Entinen nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari
Volodymyr K. seisoi turvatun tulevaisuuden merkkinä Maidanilla, korkealla
mielenosoittajien yllä. Tavoitteet on saavutettu, hyvät ystävät, hän sanoi.
Voitte mennä kotiin.
Silloin
maailmanmestarin kaima kiipesi lavalle. Hän nappasi mikrofonin eikä juuri
miettinyt sanojaan. Hän puhui kiihkeästi, jotain sentapaista että häpeä ja
pettymys repivät häntä tuona hetkenä. Miksi? Hän kuuli juuri, että kansan niin
kutsutut johtajat, joiden tulisi olla mielenosoittajien puolella, olivat
kätelleet miestä, jonka kädet olivat yhä hänen ystäviensä, näiden samaisten
mielenosoittajien veressä. Ei. He eivät olleet tyytyväisiä. Tavoitteita ei
ollut saavutettu, he eivät voisi mennä kotiin. Seuraavana hän lausui nuo
historiaa tekevät, vuoria siirtävät sanat, yhden vaivaisen virkkeen itse
asiassa.
– Jollei
Janukovytš ole häipynyt huomisaamuun kello 10 mennessä, me tartumme aseisiin.
Miehen
nimi oli Parasiuk. Toivon mukaan on yhä. Ehkä voisin kirjoittaa hänestä.
Toinenkaan video ei maksa mitään, mutta samalla jatkon ja katkon askelmerkit tehdään tiettäväksi. Jos katsoja aikoo jatkaa katsomista ja esiintyjä yhä esiintyä, pian olisi aika maksaa ja reilusti. Mies istuu kyykyssä mättäikössä. Hän ei enää virnuile. Kamera lähenee, mies rutistaa vajaata vessapaperirullaa käsissään. Hänellä on housut kintuissa. Miesääni ilmoittaa kameran takaa vaaditun summan. Se on iso. Ääni latelee uhkauksia. Se lupaa, että seuraava video kertoo mihin rahat tulee toimittaa. Ääni uhkailee vielä vähän. Video päättyy.
Volodymyr x 2
_______________________________________
*) Wikipedian mukaan ainakin... https://en.m.wikipedia.org/wiki/Volodymyr_Parasyuk
*) Wikipedian mukaan ainakin... https://en.m.wikipedia.org/wiki/Volodymyr_Parasyuk
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti