[VERSIO SUOMEKSI ALLA.]
We were talking to each other, P and I, at the time. So there were no hard feelings between Magyar and me either.
Magyar made an impression, alright, when you first met him. He had a shaved head, well-trimmed beard and mustache and, without exception, dark clothes. Later on, as I saw the photo of Anton LaVey, the prophet and founder of the Church of Satan, I couldn't help but cry, "Magyar!" That wasn't quite accurate, after all. It wasn't until I was reading the thorough portrait of Gabriele d'Annunzio, a "poet, lover and preacher of war," written by Lucy Hughes-Hallett, that I realized I had at last encountered an earlier incarnation of Magyar's, in flesh and spirit.
I was still dreaming of becoming an author. I saw Magyar as a unique opportunity to gain a footing in the publishing world, with him working there an all. Or wasn't he? What sort of books was his shop specializing in? Was it a bad idea for me to come up with a manuscript and send it to them to read?
"At the moment," Magyar said, reflecting every word, "presently. We don't publish books."
Really? What, then? What did they publish, if not books? Just give me a hint, and I can skip instruments just like that, try something new...
"Cans," he said, and rose from the easy chair.
He went into the kitchen and opened the fridge. He took a beer, single beer, and opened it. I knew that sound. He stayed in the kitchen drinking his beer. It was time for me to go.
...
We made a trip to Paris that summer, the three of us. P wasn't 100% sure of their affair yet, and my coming along lowered the stakes some, I guess, made the journey little less a personal affair. I served as an insurance against disaster. Or maybe they just needed a chaperon, someone who'd keep them off of each other for a moment, force them out on the streets, to see the city. Otherwise they would have spent three days and nights in bed.
Magyar enjoyed his role as a tour guide. P and I played a part we were most comfortable with, one we fell back upon every time we met. We granted the foreign fools glimpses into the most exotic traits in our beloved national character.
On a street corner in Montmartre, Magyar was giving a lecture on a street artist who had rocketed to the top of the art world from these very sidewalks. I looked at P: had she heard of the artist? P shook her head. Neither had I.
Magyar beckoned us to look at something on the wall. It was a painted picture of a lady with a long, black hair and cherry red lips. She was looking at you over her shoulder. The painter must have aimed at an image of a seductress. It looked like a tattoo on somebody's upper arm. I told Magyar this. He just ignored me. Magyar wouldn't let anything interrupt his presentation.
But the universe does not work that way. Especially the universe where an alternative, parallel reality is always at hand, if you're not satisfied with the present one. So "Magyar, interrupted" will be the name of the next post, and it is going to be all about choices.
Olimme noihin aikoihin puheväleissä P:n kanssa. Meillä ei siis ollut Magyarin kanssa kitkaa välillämme.
Magyar oli omalla tavallaan vaikuttava ilmestys. Hänellä oli kalju päälaki, hyvin hoidetut viikset ja parta sekä poikkeuksetta tummanpuhuvat vaatteet. Kun myöhemmin näin saatananpalvojien profeetan Anton LaVeyn kuvan, en voinut kuin älähtää: "Magyar!" Se laukaus tosin meni vähän ohi. Sitten luin Lucy Hughes-Hallettin perinpohjaista muotokuvaa Gabriele d'Annunziosta, "runoilijasta, rakastajasta ja sodanlietsojasta", ja tajusin viimein löytäneeni Magyarin aiemman inkarnaation, hengessä ja lihassa.
Haaveilin yhä kirjoittelijan urasta. Näin Magyarissa ainutlaatuisen tilaisuuden luoda suhteita kustannusmaailmaan. Olihan hän käsittääkseni alalla töissä. Vai eikö ollut? Millaisiin julkaisuihin hänen firmansa keskittyi? Olisiko minun järkeä kasata kässäri ja lähettää se heille luettavaksi?
"Tällä hetkellä", Magyar sanoi ja harkitsi jokaista sanaa, "juuri nyt me ei julkaista lainkaan kirjoja."
Niinkö? Mitä sitten? Mitä he sitten julkaisivat, jos ei kirjoja? Anna vain vihje, niin voin käden käänteessä vaihtaa alaa, kokeilla jotain uutta...
"Peltipurkkeja", Magyar sanoi ja nousi nojatuolistaan.
Hän käveli keittiöön, avasi jääkaapin oven ja äänestä päätellen otti kaljan. Kyllä - kuulin kun hän avasi sen. Yhden kaljan. Hän jäi keittiöön juomaan sitä. Minun oli aika lähteä.
*
Sinä kesänä lähdimme kolmestaan Pariisiin. P ei ollut takuuvarma suhteestaan Magyariin, ja mukana oloni teki matkasta vähemmän riskialttiin, vähemmän henkilökohtaisen, luulisin. Toimin vakuutuksena katastrofia vastaan. Tai ehkä tarkoitukseni oli palvella esiliinana, pitää heidät hetki pois toistensa kimpusta, pakottaa ylös ja ulos, katsomaan kaupunkia. Muuten he olisivat viettäneet kolme vuorokautta vuoteessa.
Magyar keskittyi oppaan osaan. P ja minä löysimme tutun sävelen, kun esitimme ulkomaan eläville kansanluonteemme eksoottisimpia piirteitä. Osa sujui meiltä luonnostaan. Palasimme siihen aina, kun olimme yhdessä.
Montmartrella Magyar luennoi meille paikallisesta katutaiteilijasta, joka oli ponnistanut maailmanmaineeseen näiltä samoilta jalkakäytäviltä. Katsoin P:aa kysyvästi: oliko hän kuullut taiteilijasta? P pudisti päätään. En ollut minäkään.
Magyar viittilöi katsomaan jotain seinässä. Se oli maalaus naisesta, jolla oli pitkä musta tukka ja kirsikanpunaiset huulet. Hän tähyili katsojaa olkansa yli. Maalari oli kai ajatellut tehdä viettelijättären muotokuvan lätkäistessään värinsä seinään. Se näytti tatuoinnilta jonkun olkavarressa. Kerroin tämän Magyarille. Hän ei välittänyt puheistani. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Magyaria sulkemaan suutaan.
Mutta maailma ei mene niin, varsinkaan maailma, jossa vaihtoehtoinen, rinnakkainen todellisuus on aina kätevästi saatavilla, kun nykyinen ei miellytä. Joten "Katkennut Magyar" olkoon seuraavan kirjoituksen otsikko, ja siinä käsittelemme yksinomaan valintoja.
Lue tarinan alku täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti