Stay! Or don't...

For fresh fruit, go to mattipaasio.com

10.2.2019

Elämäni elokuva


Jos seuraisin leffaa, ihailisin leikkausta ja kuvakulmia. Ylistäisin ohjaajan näkemystä ja ammattitaitoa. Mutta tämä on totta.

Kun lähdemme Leppävaarasta, Ruotsi – Suomi -lätkämatsista on pelattu ensimmäinen erä. Ruotsi johtaa 1–0. Asiantuntija Hannu Jortikka näkee pelissä parantamisen varaa.

"Me ollaan jatkuvasti sekunnin, pari jäljessä. Me pyöritään tuolla nurkissa", Jortikka marisee, "väännetään laidoissa. Ei sieltä niitä maaleja tehdä! Ei näitä pelejä näin voiteta! Tukitoimia tarvitaan!"

Saan kotona telkkarin päälle. Toinen erä on lopuillaan, peli 2–2. Ja Jortikka valittaa:

"Meidän syötöt on nyt olleet todella huonoja. Menee luistimiin tai jää taakke tai menee pitkäksi. Ei sillä lailla kunnon hyökkäyksiin päästä!"

Jortikka kaipaa lisää laukauksia. Jos ammutaan, niin ammutaan väärin. Hän luonnehtii vetoja ilmaisulla "toivotaan, toivotaan" muinaisen tv-ohjelman mukaan.

"Tukitoimia tarvitaan", Jortikka kertaa.

Kolmannen erän puolivälissä Suomi johtaa 4–2. Kun peliä on jäljellä reilut yhdeksän minuuttia, Ruotsi kaventaa. Viisi minuuttia ennen loppua Ruotsi tasoittaa.

"On murheellista kun me johdetaan kahdella maalilla", Jortikka toteaa.




"Maajoukkuepelit on sellasia, että näissä pelataan ennen kaikkea voitosta."

Tuntuu kuin olisin kuunnellut kyseistä asiantuntijaa koko ikäni.

Jatkoajalla ei saada ratkaisua.

Suomi voittaa rankkarit 2–0.

Jortikan tukitoimia ei enää tarvita.


8.9.2018

Mitä McCarthy tarkoittaa



Merellisessa maisemassa, jossa tätä nykyä asun, on yksi haitta (tämä ei ole sääpäivitys): äänet kuuluvat kirkkaasti hiukan kauempaakin. Niin kuin nyt prätkällä kaahailu tänä kesänä  melu on alkanut osapuilleen iltauutisten aikaan JOKA AINUT perjantai ja lauantai ja jatkunut liki puolen yön. Jossain vaiheessa karting-radan äänimaisema omassa olohuoneessa alkaa ottaa aivoon. Asiaan. Tänään istuin parvekkeella leppoisassa syyskuun ilta-auringossa ja luin kirjaa (Ei parempaa ystävää, pelottavampaa vihollista kuin Jim Mattis), kun kaahailu alkoi taas. Päätin tehdä asialle jotain enkä vain kirjoittaa Facebookiin. Hyppäsin pyörän selkään ja poljin entisen öljysataman alueelle, jota teinit (niin luulin) käyttävät kilparatana.



[Tämä kirjoitus on luettavissa myös Facebookissa, jonne läiskäisin sen heti tapahtumapäivänä.]

Puolivalmiilla asuinalueella oli hiljaista ja yllättävän kaunista. Ei näkynyt kaahailijoita. Aloin ottaa kuvia auringonlaskusta, kaupungista lahden takana ja Suomenlinnasta. Olin taantunut tyypillisen someopaatin tasolle, autuaasti unohtanut alkuperäisen syyni olla siellä, kun mäennyppylän takaa kuului miesääniä. Vieläkään ei välähtänyt. Vasta kun polkaisin pyörän liikkeeseen, kotia kohden, ja sorakumpareen takaa tuli näkyviin piiloon pysäköity sininen Toyota avolava, ymmärsin.

Auton ympärillä hääri ainakin kaksi keski-ikäistä äijää. Sain sen vaikutelman, että jossain lymyili myös kolmas. Auton lavalla seisoi uuden näköinen, yhä lämmin (mistä veto?), juuri kotimatkaa varten kyytiin talutettu (hei Hopea) Harley Davidson -moottoripyörä.

(Jos lukija on sattumoisin nähnyt Coen-veljesten elokuvan Menetetty maa tai, mikä parempaa, lukenut Cormac McCarthyn kirjoja, hän saattaa kuvitella tunteen, joka vakuutti minulle, että tämä kohtaus oli niin NÄHTY.)

Viivytin lähtöä. Otin rannasta vielä yhden valokuvan muodon vuoksi (ohessa). Katsoin pahasti äijäporukkaa. Kuski katsoi takaisin. Hänellä oli hartioille ulottuva, tummanruskea tukka. Kun viimein olin oikeasti lähdössä, asvaltilla tuli vastaan toinen Harrikka. Oliko sen ajaja toiminut vahtina, ollut kytiksellä virkavallan varuilta? Samapa tuo. Rekisterinumerot on tallessa. Mattis ei unohda eikä anna anteeksi, ikuna.

29.6.2018

Aloitekyky nolla







Tohtori T teki tuottavaa työtä. Hän ei ollut akatemian almujen varassa. Hän nautti kuukausipalkkaa, hänen asemansa oli vakaa. Elämän pohjoinen peruskallio esitteli parhaat puolensa kuin ilmakuvassa.
Sitten alkoi tapahtua. Mannerlaattojen liikehdintä Euroopan reunalla sai aikaan sen, että radioaktiivit kävivät toimeen kiven sisällä. Ne luovuttivat lisäpotkua yhteiseen käyttöön. Solut alkoivat kiitollisina kupata väkivalta-koneiston Kerberos-koiraa.
Pian piski luikkisi häntä koipien välissä, kivusta uikuttaen kotiin.
Kun etuoikeutettujen kilta heräsi kansannousuun, se ei voinut istua sormet ristissä. Sen piti iskeä takaisin, kovaa. Sortajan ABC-kirja käski. Ajattele kasvojasi, riistäjän aapinen opasti. Ajattele kasvojen kohotusta kaiken aikaa kuin joku vanha diiva.
Alistava luokka ampui tapansa mukaan hyttystä it-tykillä. Se paljasti todelliset kasvonsa. Näyn todistusvoimaa ei voinut kiistää kukaan: maailma kalpeni kauhusta. Vastaavaa pr-voittoa liikkeelle ei kyennyt tuottamaan paraskaan puhe, edes 100 sokerista valistusvideota.
Jokainen kuollut aktivisti oli marttyyri. Marttyyri oli uskonsodan uhri – kuuluvin taistelukutsu, jonka esittää saattoi.

Tulokset paljastivat samalla sen, millaisia lähitaisteluita laivalla käytiin. Tohtori Haluk Ince (magee nimi), Turkin forensisen lääketieteen neuvoston [ATK] puheenjohtaja, sanoi: ”Arviolta 20 sentin päästä oli lähin... (mikä?) Kahdeksalla muulla on useita sisäänmenoaukkoja. [Yhdellä laukauksella tapettua miestä] oli ammuttu matkan päästä aivan keskelle otsaa.

Kun T palasi Havannasta, hän huomasi, että asetelma oli muuttunut. Viesti oli kirjoitettu työpaikan seinälle kissankorkuisin kirjaimin. Menköön itseensä se, joka oli niin lukossa, ettei nähnyt purppuranpunaista tekstiä. Jumi energiakentässä aiheutti sen, että kulki elämänsä halki laput silmillä. Ei ne laput kuitenkaan. Kaikki meni ohi.
Vaadittiin ripaus herkkyyttä, yhteys auki itseensä ja maailmaan, ranta tyhjillään, että havaitsi nämä jutut.
Ilmassa oli sähköä.
Koko työyhteisö odotti ukkosta, salamaniskua – virhettä, jonka hän tekee.
Ja sen saa, mitä tilaa, kuten punaniska puolusteli.
”Voiko helpompaa tehtävää enää olla”, äiti Amman maatiaisserkku alusti taukotilassa.
Puhuiko hän itsekseen? Vai tekikö yksi hiirulainen taas keikkaa pimeästi, tiskin ali, toimi amatööriauttajana? Luultavasti. Täyttä varmuutta asiasta ei vielä saanut. T kuuli kansankiihotuksen vessan seinän läpi.
”Avaa Twitteri”, äiti Mamma kertasi.
T pyyhki ja nousi.
”Etsi tunnettujen Walhallan ritarien profiilit.”
T veti vessan.
”Kirjaa julkaisut...”
T pesi kätensä nopeasti. Hän ei halunnut menettää mitään olennaista Mamman puheesta. Veden kohina peitti osan kahvihuoneen äänistä.
Miten sä voit tehdä niin? T ajatteli ja sulki hanan.
”Rasistiset vs. neutraalit”, Mamma sanoi seinän takana.
Hyvä ihminen, hän sanoi mielessään. Miten sä voit syödä maitotuotteita?
”Jos niitä ylipäänsä on, neutraaleja.”
T kuivasi kätensä. Hän käytti oranssia froteepyyhettä, jonka oli tuonut kotoaan.
”Tee taulukko ja vuolaa – that’s it!”
Tiedätkö, miltä ihmisen henki haisee, T puhui puoliääneen. Hän kuvitteli peilikuvansa seinän takana hyöriväksi kiekonheittäjäksi. Se ei ollut aivan helppoa. T piti painonsa kurissa. Hänen täytyi näin ollen käyttää mielikuvitusta. Tuli hyödyntää suurta tuntematonta, valjastaa alitajunta.
”Miltä ihmisen henki haisee”, hän sanoi, ”kun tyyppi on syöny jotain rahkaa eikä harjaa hampaita?”
T muisteli Irwinin vanhaa kappaletta. Siinä oli älyttömät sanat. Aika saada uudet:

Elämä on kaunis ja hyvä elää sille,
kun on aikaa ja tilaa unelmille
ja harjaa hampaansa
ja harjaa hampaansa.

T astui taukotilaan. Mamma seisoi pöydän päässä. Hiirulainen istui miltei sikiöasennossa huoneen nurkassa. Hän sentään häpesi, käänsi katseensa. Rahkasika ei hävennyt pätkääkään.
Mitä siitä, että oli jäänyt kiinni selän takana puhumisesta? Mitä pienistä, ei pienetkään hänestä. Hän oli oikealla asialla, oli aina, omasta mielestään ainakin.
T löysi kuppinsa.
”Ei kuulosta aivan mahdottomalta”, Mamma sanoi, ”vai miten on?” Hän korotti ääntään, vaikka olisi kaiken järjen mukaan voinut laskea sitä, kun T nyt oli samassa tilassa. Mamman jutuilla ei juuri ollut yhteyttä vasempaan aivolohkoon.
T kaatoi kahvia ja hyräili Hammarbergin biisiä.
Mamma vaati huomiota. ”Mitä?” hän sanoi.
T kääntyi keittimen luota. Hän kohtasi Mamman hurjistuneen katseen.
”Tai puree ainakin pastillia”, T sanoi. ”Se on vähintä, mitä voi tehdä.”
”Mä yritän puhua sulle”, Mamma hikosi. ”Ymmärrät sä? Kuulet sä yhtään mitään?”
T pujottautui pöydän ääreen istumaan. ”Anteeks”, hän sanoi etäisesti. ”Mä luulin että teillä oli täällä joku keskinäinen... juttu. Mä luulin kai, että kysymys oli lähinnä retorinen.”
”Ei ollut retorinen, ei. Mutta kysymyksen asettelu, ehkä se oli epäselvä. Yritän muotoilla asian uudelleen. Suora kysymys, otto kaksi, eli yritätkö vastata, jos mitenkään kykenet ja jaksat?”
T odotti.
”Jooko? Käykö?”
”En kuullut kysymystä. Vai ei kai toi ollut se? Jooko, käykö...?”
”Oliko tehtävänanto mahdoton?”
”Mikä tehtävänanto?”
”Mistä me puhutaan? Ei, älä vastaa! Se oli retorinen. Mikä tehtävän – tän Walhalla-keissin tehtävänanto.”
”Ai siitä te. Mahdoton? Ei ollenkaan!”
”Ja silti sun piti lyödä lekkeriks.”
T avasi hiuksensa. ”Miten sen nyt ottaa.”
”Ai määrittele ’lekkeri’? Sä aloit haastaa riitaa tutkimuskohteiden kanssa.”
”Voi olla ihan perusteltua kysyä”, T suki hiuksiaan ja ajatteli ääneen, ”miettiä, kuka sitä riitaa oikein haastoi. Kuka aloitti.”
Mamma naurahti. ”Tässä tapauksessa se oli meidän tutkija. Meidän, sanotaanko, tiedehenkilö.”
”Meillä on osallistuvaa journalismia”, T sanoi. Hän väisti viisaasti salakarin, sitoi hiukset päälaelle poijuksi. Hänen kätensä olivat tyhjät taas. Hän näytti käsiään. ”On ollut joskus ainakin. Miksei myös osallistuvaa tiedettä?”
Mamma mykistyi hetkeksi, puuskahti:
”Anteeksi, en ymmärrä. Onko tää hauskaa sun mielestä?”
”Ei ole”, T vastasi. ”Ei todellakaan, ei. Kuka nyt simputuksesta nauttii?”
Mamma veti henkeä. ”Simputuksesta? Ei jumankekka, sanon nyt ihan suoraan! Miksi kukaan haluais simputtaa sua?”
”En tiedä. Oisko kateus, ehkä? Paha mennä sanomaan toisen puolesta.”
Mamma kääntyi selin. T hyödynsi puheenvuoron:
”Jossain on varmaan joku algoritmi. Atk-tuen pojat, mä luotan heihin. Tietää ohjelman, joka on kuin luotu tähän tehtävään. Pyyhi kuin. Pyyhi pöytäkirjasta, lyö alas, lyö. On luotu tähän tehtävään.”
T onnitteli itseään. Hän ei menettänyt itsehillintäänsä. Mielensä malttaminen oli kohtuuhelppoa, loppujen lopuksi. Mamma räjähteli siinä silmien edessä hänenkin puolestaan.
”Ja tämä algoritmi joka”, Mamma kysyi, ”mitä sen käyttäminen? Ootko ajatellu? Mitä se olis ollu?”
”En oo ajatellu.”
”Yllättävää. Et ole.”
”En. Mutta kerro ihmeessä.”
”Massaseulontaa. Sitä se ois ollu. Mikä on lainvastaista. Jos et satu tietämään: perustuslain vastaista.”
”No. Pitää keksiä jotain muuta sitten, kai. Oli miten oli, mä en opiskellu vuosikausia sen takia, että voisin lapioida paskaa navetassa. Joten mitäpä, jospa tekisit sen itse.”
Vastustaja ei keksinyt järkevää vastausta. Vastustaja alkoi nauraa, eikä tavallinen ihminen mahtunut kahvihuoneeseen sen metelin kanssa. T nousi, kääntyi ja käveli ulos. Siltä istumalta, jätti puolet kahvistaan pöytään.
Hän säilytti tyynen ulkokuorensa. Mutta sisällä kuohui. Hän ei kyennyt keskittymään.
Hän kävi professorin puheilla.


Aika ryhdistäytyä



Keskustelu taksimatkan aikana menee näin:
”Mikä on?”
”Andy Warhol.”
”Oikeesti?”
”Oikeesti hän väitti niin, tai näin olen kuullut, että kauneinta New Yorkissa on McDonald’s. Ja kauneinta Pariisissa McDonald’s. Kauneinta Berliinissä? Et arvaa. Mutta Moskovassa ei ole mitään kaunista. Siellä ei vielä tuolloin ollut, viime vuosisadalla.”
”Nyt on.”
”Hetken aikaa, ehkä. Mutta Warhol oli väärässä. Kauneinta on se, mikä alkaa lentokentän ulkopuolelta. Se hallitsee aikansa... kuin hunni, mutta uupuu kaupungin ylivoiman edessä.”
”Rajatila”, hän sanoo.
”Persoonallisuus”, minä sanon.
”Onko se niin kuin narsismi?”
”Mistä me puhumme? Ei ’kuin’”, sanon, ”RT-persoona on narsisti. Puhtaan narsismin idean maanpäällinen, lihaksi tullut Jeesus – jos näin saa sanoa. Mitä moni ei tiedä, se on, narsismi on kansantauti. Ei säästä rikkaita, ei köyhiä, ei katso yhteiskunnallista asemaa. Kaikilla on mielen kondylooma. Merkityskato on sen oire. Tunne, kun silkka mielettömyys tarttuu niskasta kiinni ja ravistaa. Tunne se nyt.”
Paiskon sanoja kuin kellonsoittaja kiviä katedraalin katolta. Kardinaaliin ei osu. Esmeralda käyttää kättä olkapäälläni.
”Mikä oikeasti on?”
Vilpittömyys, vilpittömyyden vaikutelma jompikumpi murtaa äänivallin.
”Kun kävimme sitä”, tunnustan, ”sananvaihtoa... kuvittelin kai, anteeksi nyt. Kuvittelin että vastapuoli on vähän varttuneempi.”
”Oletko pettynyt?”
”En.”
”Hyvä! Jatketaan.”
”Tämä on vain vähän”, jatkan. ”Jos välttämättä haluat tietää.”
”Kerro.”
”Nöyryyttävää.”
Hän odottaa jatkoa.
”Oletko katsonut peiliin viime aikoina”, parahdan. ”Hyvä jumala! Miten oikein elät itsesi kanssa? Ventovieraskin alkaa tässä puhua ihan pehmoisia...”
Hän tuhahtaa.
”Missä on kahva? Maailman kädensija tänne ja heti! Täytyy ryh-dis-täy-ty-ä, ajaa irokeesi, ostaa aseita. Olet varmaan korviasi myöten täynnä äijiä, jotka kuolaavat perääsi!”
”En ollenkaan.
Tarkistan hänen ilmeensä. Vastoin odotuksia, se on viaton. Ilmavirta ei kanna ironian tuhkahippuja.
”Jaaha… no hyvä.”
Hän katsoo tyynenä eteensä.
”Eihän siinä sitten mitään.”
”Ei niin.” Hän näyttää kovakantista kirjaa. ”Onko tämä se teos, josta puhuit?”
Kiitän lihaksi tullutta vapahtajaa – halluja – joka vaihtaa puheenaihetta.
”Suomettumisen salainen kansio? Juuri se.”
Hän kurtistaa kulmiaan, kertaa kannesta niteen nimen. ”Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?”
Vahvistan tiedon.
Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa. Mikä innostaa minua entisestään. Rouva osoittaa luontonsa.
”Avaa kirja”, opastan, ”ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta – ”
Avaan salkkuni.
” – niin minä näytän, mitä sanotaan englanninkielisessä – ”
Evästölkki osuu käteen.
” – käännöksessä?”
Tölkin henki puhuu minulle. Se pyytää vapauttamaan itsensä. Tottelen. Geysir kastelee meidät.
Nainen kiljaisee.
Ensihämmästyksen mentyä, välittömästi geysirin tyynnyttyä, hän alkaa nauraa käkättää.
Pyytelen vuolaasti anteeksi. Teen älyttömiä kysymyksiä. Kastuiko hän? Mistä? Miten... voin ikinä korvata?
”Maksat sitten luonnossa”, Fatima sanoo.
Hörppään tölkistä.
”Nyt löytyy liukastetta”, hän huikkaa.
Olen tukehtua soodaani.
”Vaikkei olis tarvetta... tässä määrin ainakaan. Olet ihan charmantti herrasmies, harmaa eminenssi.”
Hän läimäyttää minua polvelle. ”Leikki leikkinä. Mihin me jäätiin?”
”Büchneriin.”
”Eli seuraavaksi saamme kuulla esitelmän Büchneristä”, hän ilmoittaa.
”Hetki pieni”, sanon ja järjestelen salkun sekasortoa. Järjestän samalla ajatuksiani, puhun palttua.
”Tuo oli Ingramin kosto. Tunnet varmaan Ingram Geysirin, Etyjin puheenjohtajan. Tai tämän sihteerin, mikä tyypin toimenkuva onkaan. Kukaan ei tiedä, ketään ei kiinnosta. On kuulkaa aivan sama! Teikäläinen kotimainen kansanedustaja isossa kv. virassa – sama se, mitä hän tekee. Hän tarkkailee, jos välttämättä haluat tietää. Ingram näkee ja kuulee kaiken. Hän tietää, mitä tuleman pitää. Ja sen takia IG toimeenpani tämän ennakoivan iskun, jonka jälkiä me nyt siivoamme.”
Fatima tuijottaa tietä. Löydän kirjan. Avaan pokkarin tarralapun kohdalta. Selvitän kurkkua ja luen.
” – ”
Fatima on muissa maailmoissa. Hän loihtii puhelimen jostain, mistä naiset sen aina loihtivat.
”Ja mitä sanotaankaan suomenkielisessä laitoksessa?”
Fatima on laitteen lumoissa; puhun itsekseni.
”Jotain sinne päin, että rouva jakaa miehelle pakan päältä ja muille sen alta. Voitko... en tiedä... vaikka lukea sen?”
Mitään ei tapahdu. Sieppaan kirjan hänen sylistään, etsin kohdan.
”Minun suomeni on syvältä.”
Fatima naputtaa näyttöä.
”Toinen esimerkki”, jatkan yhä, ”on Foucault’n Seksuaalisuuden historia. Sen käännöksessä itse aihetta ei uskalleta ääneen sanoa.”
Vihdoin lumous murtuu. Fatima painautuu lähemmäs.
”Oletko nähnyt tätä”, hän kysyy.
”Kuullut puhuttavan olen.”
”Ihan tosi?”
”Seuraan aikaani. En ole mikään fossiili.”
Hänen äänessään huutaa aito pettymys. ”Sen piti olla yllätys. Kuka vasikoi?”
”En ikinä paljasta lähteitäni. Luottamus menee välittömästi. Sen voin sanoa, että minulla on ystäviä ympäri maailmaa, teidänkin maassanne useita. AV on luotettavin ja paras. Joltain sen kuulin, huhun.”
”Mutta tämä varmistui vasta äsken?”
”Joudun esittämään lempikysymykseni jälleen kerran.”
”Joka on?”
”Mistä me puhutaan?”
Hän ojentaa kännykkää: ”Tästä.”
”Käymme keskustelua laitteesta, joka vie minulta työpaikan ennen pitkää. Tekee diplomatian tarpeettomaksi.”
”Nyt en ymmärrä yhtään.”
”Se vie niin ikään kaiken hohdon narkkarin elämästä. Missä on kaivattu runous, jos asuu katuojassa eikä kamapäissään muuta tee kuin tuijottaa luuria? Sen voi tehdä selvinkin päin. Ei se siitä surullisemmaksi muutu.”
Fatima kuiskaa: ”Mistä me puhutaan?”
Osoitan puhelinta. Fatima lyö nyrkillä olkapäähän.
”Valeuutinen”, älähdän. ”Perun puheeni. Se oli, maailmankaikkeus on – ”
”Lue”, hän komentaa.
Tartun kännykkään. Esillä on naiskirjamessujen, tämänpäiväisen tapahtuman verkkosivu. En sisäistä heti kaikkea. Laitan lasit nenälle. Tarkennan katseeni.
Näen päivän esiintyjälistan.
Listan kärjessä komeilen minä.
Riisun lasit. Haen järkytystä ääneeni.
”Enhän minä tiedä naisista mitään!”
”En usko”, hän vastaa. ”Viimeiset 15 minuuttia todistavat aivan toista.”
Ojennan puhelimen takaisin.
”Etkä sä sitä paitsi naisista tuolla puhu.”
”Vaan?”
”Esittelet kirjaasi.”
”Ketä se kiinnostaa? Nykyään?”
”Hengellinen kehitys? Sehän on erittäin ajankohtainen aihe. Suorastaan päivänpolttava.”
”Hepreaa”, puuskahdan, ”tunnen vielä huonommin kuin naisia. Mikäli mahdollista.”
”Kirjoitit kuitenkin kirjan niistä.”
Sihisen. Huidon hyönteisiä.
”Et kai vain pelkää”, hän kysyy.
”Mitä niin?”



Olisi pitänyt arvata. Mamma oli käynyt kantelemassa, esiliinan kera tai omin päin. Kissan viikset – ei hiirulaista huolittu mukaan johtajan puheille. Mamma oli hoitanut raskaan velvollisuuden vailla taustatukea. Käyttihän Mamma pahaa kieltä taiturimaisemmin kuin kukaan muu.
Oli aika ryhdistäytyä. Oli aika tarttua poijuun, kiskoa itsensä hiuksista ylös suistoalueen upottavasta suosta (joka oli tämä työyhteisö, vaikka sitä professori ei sanonut) Münchhausenin oivaa esimerkkiä noudattaen.
Tarkoittiko professori, että T:n tuli irtisanoa itsensä?
Ei tietenkään tarkoittanut. Mutta työn jälki ei ollut samaa mitä ennen.
T alkoi itkeä. Professori hätkähti, loihti jostain nenäliinapaketin, tyrkytti sitä. T poimi paketista nenäliinan ja niisti.
”Työn jälkeä on vähän vaikee ylläpitää”, T vaikersi, ”kun isoveli kuiskii koko aika korvan juuressa!”
”Mitä isoveli sanoo”, professori kysyi jotenkin pervosti.
”Olet huono. Olet kelvoton. Minä olen siis. Olen rasite koko halvatun elonkehrälle!”
Mille, professori ihmetteli. Hän antoi asian kuitenkin olla. ”Ethän sä ole huono. Et sinne päinkään. Etkä kelvoton. Kuka moista väittää?”
”Kuka?” T tuhahti. ”Ei tietenkään suoraan, siitä jäis kiinni! Sivulauseessa – ”
”Tämä huoli, jonka tietyt tahot on esittäneet – ”
”Ne nyt ei oo ikinä ollu musta huolissaan! Aidosti ainakaan.”
Professori sulki silmänsä. ”Mun on pakko kysyä, sun esimiehenä.”
”Kysy”, T kehotti.
”Onko sun yksityiselämässä jotain joka mun kuuluis tietää?”
T pudisti päätään.
”Onskuld... Onksul joku lääkitys?”
T pudisti ja niisti pontevasti. ”Ei”, hän sanoi.
”Voisiko lääketiede ehkä auttaa?”
Tosiaan voisi. Ei se lääkitys, jota kohden professori häntä kömpelösti ohjaili. T ei halunnut kemiallista potkua keskittymiskykyynsä. Hän halusi, hän vaati lisää rauhoittavia.
Kun T poistui professorin työhuoneesta, hän oli kävellä pikku hiirulaisen yli. Tämä seisoi käytävällä T:n tyhjä kuppi kädessä. Ja ihme tapahtui: hiirulainen puhui.
”Anitan tapa esittää asiansa nyt on mitä on”, hän sanoi. Anita oli Mamman ristimänimi. ”Se esittää asiat omalla tavallaan. Se on sen tyyli. Mutta hyvää se tarkoittaa, loppupeleissä.”
T olisi voinut opastaa hiirulaista, ettei koskaan käyttäisi hänen kuullensa ilmaisua loppupeleissä. Hän ei voinut sietää sitä. Mutta miksi nähdä vaivaa? Miksi tyrkyttää toiselle näkemyksiään?
T hymyili hiirulaiselle.
”Onko kaikki hyvin”, tämä yritti.
”Mulla?”
Hiirulainen nyökkäsi.
”Anitan asiallako sä oot?”
”En!”
”Sekö sut lähetti?”
”Ei.”
”Siinä tapauksessa”, T sanoi, ”pisteet sulle. Olen yllättynyt. Kykenet itsenäiseen ajatteluun. Mitä moni ei uskonut. Eikä usko vieläkään. Mutta palkinnoksi urheudestasi saat suoran vastauksen. Kyllä. Mulla on kaikki hyvin. Saanko nyt mennä? Vai vieläkö inkvisitio venyy ja paukkuu niin kuin vanhan nivelet?”
Hiirulainen katsoi tohtoriin sydäntä särkevästi. Hän oli koonnut itsensä, käynnistänyt sankarillisen yrityksen vaikuttaa asioihin ja ajanut suoraan seinään.
”Mutta kiitos kun kerroit”, T sanoi ja otti kuppinsa hiirulaisen kädestä.



”Kuuntele”, Fatima sanoo ja istuu tuolini käsinojalle.






JATKOA voi kysellä  täältä:




Kuvan henkilöillä ei ole mitään yhteyttä tekstissä kuvattuihin tapahtumiin, jotka ovat silkkaa sairaan mielikuvituksen tuotetta.

VIIMEINEN MUOKKAUS on tehty 27.7.2018 klo 11.13.

Kirjanimeltään LOPUKSI KUOLLUT LAHNA,valmistuu parahiksi kirjoittajan 70- tai 80-vuotispäiville tai 90-vuotispäiville.

Tekijä kiittää Cataa, vanhempiaan ja Miina-kissaa.



10.5.2018

Hakusanat aave ja Bruno


Tekisi kortiston. Tiedot toimeliaista rikollisista saisi yhdestä paikasta aina kun mieli kaipaa piristystä.

Aave. Kommunismin, kulkee Euroopassa. Tyyppi kuoli viime vuosisadalla, tappaa siitä huolimatta talossa, puutarhassa ja vankileirillä. Teurastus ei yllä samoihin mittoihin kuin vanhoina verisinä aikoina. Aave päihittää silti elävät kilpailijansa yhdellä kädellä. Paljon riippuu siitä, kenet aaveen uhreiksi kelpuuttaa. Kysymyksen ääreltä aukeaa railo, joka on eräiden uhkakuvien mukaan nielaisemassa koko maailman.


Bruno. Jäntti, ei Aleksandar Hemonin sankari, on somettaja, jonka haaveena on yhtä komea kaula kuin ihanteellaan Basharilla. (Ei Bashirilla. Har, har – Bashar!) Tähän asti salilla käynti ja steroidien piikitys ei ole tuottanut toivottuja muutoksia. Kaula on levinnyt, vaan ei kasvanut pituutta. Kuuria ei ole silti mitään syytä lopettaa. Ja yhdistäähän herroja etunimen alkukirjaimen lisäksi se, että kummankin pää on mikroskooppisen pieni ja pienenee kaiken aikaa – onhan jotain jo sekin.



Karri Miettinen ja Bill Ayers

30.3.2018

Magi Marmara - herrojen laiva



Näyte alla. Linkki lopussa.

Siellä sinä istuit, Steve Oskar Bang-a-Gong, kyyhötit sängyn reunalla Mandalay Bayn sviitissä 32-135 Las Vegas, Nevadassa. Ja istut jälleen, kun sinut on syösty vallasta. Murjotat ikkunan ääressä, listaat plussia ja miinuksia.
Olet järjestyksen mies ennen kaikkea ja ennen muuta. Yhdysvaltain laivaston upseeri, evp. Ampuako vai ei? Siinäpä pulma. Olisit aina halunnut kuulua erikoisjoukkoihin, laivaston ”hylkeisiin”, jotka nappasivat Osama bin Ladenin. Halusit olla tarkka-ampuja. Puntaroit tämänhetkistä tilannetta lapsuudenunelmiesi pohjalta, lasket lentoratoja.
Käyttäisikö erikoisjoukkojen sotilas asetta omia maanmiehiä, siviilejä vastaan?
Kuka moista edes kysyy? Sotilaan tehtävä on puolustaa ja palvella, ei uhata.
Ai vaikka voitaisiin osoittaa, että valtavirta-kantrimusiikin kuuntelijat muodostavat vakavan ja välittömän uhan kansakunnan turvallisuudelle?
No ainakin sen moraalille. No siitä huolimatta. Maan sisäisiin ongelmiin ei voi etsiä sotilaallista ratkaisua. Ratkaisun on aina oltava poliittinen, muista se. Muista 1861 1865. Muista 1918.
Bang-a-Gong! Ellet välitä uhreista, ajattele edes itseäsi. Ajattele häpeän määrää, jonka tekosi langettaa. Ajattele perintöä, joka jää. Miksi haluat rangaista itseäsi näin?
Olet ehkä tehnyt jotain, jota ei voi hyvittää. Jotain anteeksiantamatonta, uskot niin – olkoon. Tehtyä ei saa kumottua kuin tietokoneella, eikä se onnistu kuin aniharvoin sielläkään. Mutta räikeimmätkin virheesi, kuten Indian Runnerin tuottaminen, olivat tuiki tavallisia, inhimillisiä erehdyksiä. (Tämä on ehdottomasti oikea lähestymistapa. Muistelkaahan mitä sanoin, kun puhuin Kurtzista.)
Kuka tahansa tuottaja olisi voinut polttaa rahaa siinä hankkeessa. Aivan mahdollista, periaatteessa. Se, että elokuvan ohjaajasta kehittyi myöhemmin oikea irvikuva, pohjapiirros kaikelle sille, mitä inhoamme kehitysmaita-hyysäävissä, isänmaalle-pyllistävissä vasureissa – hei, ei sitä kukaan tuolloin tiennyt! Vuonna 1991 olimme lapsia, autuaan tietämättömiä kaikesta, paljosta pahasta. Ja tuskin Sean Pennin myöhemmistä vaiheista oli vielä tuolloin nähtävissä merkkiäkään. Vai kuinka?



Kroatian sodan ensimmäinen vaihe alkoi sinä vuonna.
Vietin elämäni kesää. Sitä ei pystynyt pilaamaan edes Oliver Stonen heittämä huono vitsi, elokuva nuoruuteni sankarista J.D. Morrisonista. Ja kun ruumiin häpäisyssä oli päästy alkuun, Rolling Stonessa ilmestyi Gary ”Just Do It” Gilmoren pikkuveljen – mietitään tätä hetki – siis murhaajan pikkuveikan kirjoitus, jossa tämä esitti Doors-yhtyeen keulakuvan viestin olleen profetia Reaganin ja Bush vanhemman, vanhoillisten valtakaudesta! Joka toteutui ja meni ohi. Kulttuurihistorian vinkkelistä kiinnostavampi oli samassa lehdessä ollut Bret Easton Ellisin haastattelu. Hän kertoi tuoreen romaaninsa Amerikan Psykon kirjoitusprosessista. En ole lukenut kirjaa, mutta AV on kertonut hillittömiä juttuja siitä.

Phil Collinsin ensimmäinen soololevy on mestariteos. Phil Collinsin toinen soololevy on mestariteos. Whitney Houstonin koko tuotanto on mestariteos!

Ellis kertoi itkeä tirauttaneensa pari kertaa kirjaa vääntäessään, minkä edellisen perusteella voi hyvin ymmärtää. Kirja piti sisällään syvästi järkyttävää materiaalia. Veritekojen kuvaukset kalpenivat auttamatta kertojan uskomattoman kammottavan maun rinnalla. Tulee mieleen päähenkilö kulttikirjassa Tappaja sisälläni. Hänen mukaansa oli ihanampi sivaltaa uhria sanallisesti kuin sanotaan nyt vaikka veitsellä. Molemmat kidutuskeinot olivat kivoja, mutta kielellinen kivempi. Uhrin älyllisen ja emotionaalisen tuskan seuraaminen oli onnea, oli psykopaatin taivas.
Luin lehteä Lissabonissa. Polttavin kysymys loman aikana oli, saisinko tänään ottaa vähän enemmän. Ehkä seuralaiseni innostuisi myös ottamaan. Ehkä meillä olisi syntisen lystiä.
En löytänyt lehdestä horoskooppeja. Samalla muutos teki tuloaan. Minulla ei ollut sen mittaluokasta aavistustakaan.
Ei ollut vielä tavanomaista tuohon aikaan, että näyttelijä yritti vaihtaa alaa, kokeili siipiään ohjaajana – saati, että hän väitti osaavansa kirjoittaa. Pennin pojan saavutusta (ohjaus ja käsikirjoitus, molemmat) pidettiin pienenä ihmeenä. Oliko se isompi temppu kuin Madonnan vieminen vihille, siitä voidaan jatkaa keskustelua heti puheenvuoroni jälkeen. Teidän on kuitenkin syytä panna pari seikkaa merkille:

  • Penn oli pahis. Hän oli sanavalmis juoppo, joka puhui hauskoja haastattelussa.
  • Penn oli väkivaltainen. Hän oli istunut taipumuksensa vuoksi ihka oikeassa vankilassa. Se säväytti kulttuurisnobia.
  • Penn oli Bukowskin kaveri. Ja Bukowski oli eräänlainen vastakulttuurin antisankari vielä tuolloin.
  • Ajat olivat toiset. Kaikki olivat vasureita ja juoppoja 1980-luvun lopulla. Ja tosiaan, kaikki.


Lyhyesti, virsi kaunis! Oli aika ennen kuin näyttelijät iskivät kustantamoihin turkiskuoriaisten tavoin, ja on aika sen jälkeen.
Bang-a-Gong, kuuntele! Laita pyssy pois ja kuuntele edes hetki.
Hollywood-harhapolkusi, sekö sinua hävettää? Teit dokumentit Reaganista ja Sarah Palinista. Ei mitään hävettävää siinä. Entä tuottajanurasi? Voitko väittää rahoittaneesi yhtään Terrence Malickin elokuvaa? Tai eurooppalaisia, Lars von Trierin tai kaimasi McQueenin tekeleitä?
Et voi, joten pää pystyyn nyt. Itsesääli ei pue sinua. Juuri teitä, vastaavia tyyppejä vastaavassa tilassa, valeuutisiin erikoistunut Breitbart News on luotu pilkkaamaan. Johdit niitä hyökkäyksiä itse, muistatko?
Sitten sait potkut.
Mikä on, Stevie-O? Mikä päätöstäsi viivyttää?
Kysytään yleisöltä. Äänestetään. Kuka haluaa, että Stephen kääntää aseen ympäri ja päästää päiviltä itsensä, sillä sitä kohti tässä ollaan väistämättä menossa? Miksi tehdä välillistä vahinkoa, jos ei ole aivan pakko?
Käsi ylös, ketkä ovat puolesta! Ketkä vastaan, siunatkaa itsenne. Steve saa ampua ensinnä teidät.


Mitä yritän sanoa, pähkinänkuoressa: Trumpin takapiru, evp, ”ehkä vähän päissään” Kelju K. Kojootti ja Las Vegasin joukkomurhaaja, kapteeni Paddock (hänen nimensä, enkä kuseta), ovat samaa kudosta, jolla unelmamme on tikattu, lyijyä. Ja je vetävät seuraajansa pohjaan mukanaan, sitä lupausta eivät petä.
Se siitä. Olemme hukanneet heihin aivan liikaa aikaa. Puhutaanpa hetki asiaa.
Trollit jaetaan alalajeihin sen mukaan, kenen puolesta ne ovat valmiit Facebook-passinsa polttamaan.
Tämän päivän tarpeisiin riittää, kun todetaan, että lajeja on kaksi: Venäjä-trollit ja Trump-trollit. Wiki-trolleista äkkiä sen verran, että ne kulkevat ryhmien välillä, toimivat eräänlaisina viestimiehinä. Wiki-trollit ovat suuren trolliyhdyskunnan työläisiä ja kuhnureita, muuleja, joita kaikki potkivat. Tohtoritutkija Antero Verkka uskoo, että Wiki-trollien profiilit ovat viimeistä myöten Julian Assangen hallussa kaikki. Ne toimivat eräänlaisina tietovuotajan taiteilijaniminä netissä. Australialainen naputtelee niiden päivitykset itse.
Osa trollien käytöksestä on lajinmukaista. Yksilö toimii tietyllä tavalla siksi, että on trolli – ei siksi, että on vaikkapa Venäjän pauloissa. Muslimikammon lietsominen on piirre, joka vahvimmin yhdistää alalajeja.
Selkein ero lajien välille syntyy suhteessa Israeliin. Venäjä-trolli haluaa hävittää juutalaisvaltion. Trump-trolli ei ole asiasta aivan varma. Ystävällämme Oskarilla on epäilyksensä. Voimme siis päätellä, että Ossi on Trump-trolli.
Palestiinaa ei ole, hän sanoo.
Tämä märkivä haava valkoisen miehen sydänalassa otti ja katosi? Savuna ilmaan, trauma parani yhdellä iskulla?
Taivas, minkä teit. Eeli, Eeli! Tolvanen, tee maali! Kanadassa me palvomme Eeliä. Mutta voiko hänkään auttaa tässä tilanteessa? Katso nyt. Valtaosa yleisöstä on täysin pois tolaltaan. Vaahto pärskyy suupielistä, pyörremyrsky vapautetaan limutölkistä. Eikä tämä ole kielikuva. Tämä on määrä ottaa kirjaimellisesti.
Onneksi Fifi on jo taksissa.
Takauma, olkaa hyvät. Avaan juoman matkalla hotelliin. Olen laukannut lentokentällä pää kolmantena jalkana, etsinyt labyrintin uloskäyntiä. Tölkin henki on raivona syystäkin.
Taksin takapenkki muuttuu kerralla pornovideon kuvauspaikaksi. Hyvä herrasväki! Oli kielikuva. Mitään ei tapahdu. Vierustoveri, paikallinen kaitsijani – hän on täällä tänään, ansainnut aplodit! Hitto, hän on ansainnut rauhanpalkinnon. Fatima ei ole moksiskaan. Päinvastoin, Fatima on kuin enkeli. Ainahan hän on, mutta nyt aivan erityisesti.
Hetkeä aiemmin hän on kysynyt kirjasta, jota kantaa mukanaan. Haluatko kertoa tarinan itse? Hän vaikenee kuin naurumuuri. Hyvä, ja minähän jatkan.
– Tämäkö on se teos, josta puhuit, Fatima kysyy.
– Suomettumisen salainen muistio? Kyllä, juuri se.
– Georg Büchnerin Teokset ja Kirjeet?
– Aivan.
Hän katsoo tyyliin, että taidat kusettaa, mikä innostaa minua entisestään.
– Avaapa kirja, jatkan, – ensimmäisen näytelmän ensimmäisen repliikin kohdalta, niin näytän...
Avaa salkun, etsin Penguin-pokkaria. Käteeni sattuu evästölkki.
– Voimme verrata sitä englanninkieliseen laitokseen...
Avaan tölkin. Geysir kastelee meidät.
Hetken hämmennys. Sitten Fatima alkaa nauraa käkättää.
Luoja, miten minua hävetti ensi alkuun.
Ei hävettänyt kauaa.
– Oletko nähnyt tätä, Fatima kysyy ja painautuu lähemmäs.
– Olen kuullut puhuttavan, vastaan, – että jossain päin maailmaa on jo puhelin, jota voi kantaa mukana...
Fatima lyö minua nyrkillä olkavarteen.
– Hölmö. Se on sovellus. ”Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa”, kehittäjä kertoo. ”Hanki Aivokatko! Siitä löydät yli 2000 tietokirjaa, joista ydinmehut on imetty ja tiivistetty se aivan olennaisin videoon tai audioon – max. 15 minuuttia. Aivokatko: kun tieto on valtaa.”
– Olen pudonnut kärryiltä, sanon. – Luulin olevani radikaali, kun luen kirjoista pelkät esipuheet.
Fatima tuhahtaa. – En usko.
– Siinä on tietty ajatus taustalla, jatkan. – Lukeminen on kuin yrittäisi istua hurjistuneen sonnin selässä. Kirjan voi yrittää väsyttää, taittaa sen henkisen selkärangan. Tai toinen vaihtoehto: ei kiipeä sen selkään lainkaan. Tarttuu nenärenkaasta. Ja vääntää.
Fatima käkättää ja tyrkkää minua, taklaa melkein kumoon takapenkillä. Olemme perillä.
Siirrymme hotellihuoneeseen, missä pornovideo sitten tulee todeksi. Ei, hetki... oliko tuo valeuutinen? En kommentoi, ottakaa ja syökää. Suoristamme kaulukset, laskeudumme hotellin aulaan Holiday Inn, tässä ihan vieressä – missä jo mainittu Bruno meitä odottaa.
Kättelemme. Fatima ei halua esitellä.
Bruno tekee sen hänen puolestaan. Bruno on paitsi Fatiman yhtiökumppani myös aviomies.
Asetelma ilahduttaa meitä niin, että jaksamme istua kiltisti ja kuunnella ehkä prosentin Brunon puheista. Hän yrittää uuvuttaa meidät hengiltä kertomalla perheen (Minun ja Fatiman, Bruno sanoo ja hymyilee rakastuneesti; hän laskee käden vaimon kädelle, joka välähtää salamana alta pois) unelmaprojektista, kustantamosta joka suuntaa laatukirjallisuuden esoteerisille markkinoille.
Hän mainitsee, että heillä on paikallinen esikuvakin vuosien takaa. Kustantamo, joku kulki nimellä Odessa.
Hieno homma, haluan sanoa, onnea matkaan, syödäänkö jotain? Bruno on suurieleisesti piffannut meille kupit kahvia eikä muuta. Mutta hän vie päivällispuheiltani maton alta.
Aisankannattaja hyppää projektin esittelystä suoraan sen myyntiosioon.
En ikävystytä teitä yksityiskohdilla. Ne löytyvät Umberto Econ romaanista Foucaultin heiluri, josta perheyrityksen strategia on kopioitu välimerkkejä myöten. Ehdotuksen loppuosa menee minulta koko lailla ohi. En osaa kuin ihmetellä, miten typeränä velikulta minua pitää.
Yksi lause tarttuu silti korvaan. Esitellessään virtuaalisen kustantamonsa julkaisupolitiikkaa Bruno sanoo:
Me ei olla mitään vasemmistolaisia...
Mikä tarkoittaa, että ovat. Tietenkin ovat. Tai Bruno on ainakin, voissa paistettu vasuri. Fatimasta ei ota selvää.
Tuokaa näytille blondi, joka ottaa nimekseen Fatima, ja kerron kädestä pitäen, mitä on kulttuurinen omiminen.
Jos taas blondi on värjännyt hiuksensa mustiksi, olemme hukassa. Ei ole semanttisia suuntaviittoja: kukaan ei kerro, onko kyse rotunaisesta. Meidät on myyty – eikä rouva ole pannut likoon ropoakaan.
Tai ehkä hänellä on peruukki. Katsokaa nyt! En löydä sanoja. Ilo astuu elämääni kuin kotiinsa, laittaa tulen takkaan ja julkisivu romahtaa.
Bamiyanin Buddhat. Näettekö? Rannalla Uma Thurman huiskuttaa. Vierellä te, miehet, seisotte. Kaikilla on kylpytakit auki. Myöhäistä, olette mennyttä. Opiskelijat ovat täällä.
Opiskelijat, talebit, tunnetteko?


Muokattu 31.3.2018



U U T U U S !

OSTA TÄÄLTÄ.