Olen yksinkertainen kaveri. En ikinä ymmärtänyt, mistä estetiikassa oli kyse. Samasta syystä varmaan tyttöystävä lähti ja mittani tuli täyteen. Heitin hyvästit länsimaiselle sivistykselle, akateemiselle ja toimittajan uralle. Matkustin Chihuahuaan, missä huumekartellit tappavat sivullisia, välistä myös toisiaan. Halusin auttaa. Ensi alkuun siviilejä, ennen pitkää atsteekkeja ja paikallisia taiteilijoita. Välistä oli vaikea erottaa, mihin ryhmään kukakin kuului. En osannut kuin pari sanaa espanjaa, nekin käyttökelvottomia sivistyneessä seurassa. Yhdysvaltain raja vuoti kuitenkin kahteen suuntaan. Paikalliset olivat oppineet seikkailunhaluisilta gringoilta jokusen sanan englantia. Meillä oli yhteistä kieltä ainakin yhteen painokelvottomaan lauseeseen.
Mieleeni on jäänyt yksi iltapäivä, kun tulin töihin. Toimin vapaaehtoisena yhdellä klinikalla, suomeksi sanoen katkolla. Asiakkailla ei ollut alkoholiongelmaa, mikäli ymmärrät mitä ajan takaa. Jos joku juoppo olisi saanut päähänsä pyrkiä hoitoon, hänet olisi naurettu ulos ovesta.
Minulla oli laput korvillani. Kuuntelin Vivaldin vuodenaikoja – mautonta, tiedän, mutta mitäpä pantteri täpliään häpeämään. Olen mikä olen, lälly. Talvi oli juuri alkanut: musiikki on kirkasta, silkkaa rauhaa ja sopusointua. Kävelin paahtavassa auringossa tienreunaa, saatoin jopa hypähdellä silkasta riemusta, että sain elää ja olla tässä ja nyt, kun näin pilven edessäni. Se nousi tiestä. Pilvi liikkui, jokin veti sitä perässään kovaa vauhtia, liian kovaa, jopa latinoiden liikennekulttuurissa. Oli pari ammattikuntaa, joilla oli oikeus ajaa tuota vauhtia, eikä ollut viisasta kohdata kumpaakaan itse teossa. Juoksin tieltä pois, näin pelastuksen reilun sadan metrin päässä. Pingoin ryteikköä kohden kovempaa kuin antilooppi, pääsin perille ja heittäydyin pitkäkseni.
Käännyin ympäri. En voinut vastustaa kiusausta, vaikka henkeni olisi ollut kyseessä. Niin kuin saattoi hyvin ollakin.
Autoja oli kaksi, valkoisia citymaastureita. Ne olivat työpaikaltani tulossa.
En tiedä mistä näky nousi, mutta hetken ajattelin, että autojen ovissa olisi pitänyt lukea levein mustin kirjaimin UN. Sotaa ei voi käydä valkoisiksi maalattujen ajoneuvojen takapenkiltä, sir Michael Rose väitti. Hän näytti olevan väärässä.
YK oli hyvin onnekas, kun sen johtotehtävissä oli ollut tänä käänteentekevänä aikana koko Jugoslavian konfliktin historiassa huomattava sotilas.
No joo... ja taas mennään. Näky jatkui, en saanut filmiä enää poikki. Aika kulki takaperin tai pikemminkin kiersi yhtä rataa, sahasi paikallaan kuin vinyylisoitin vanhaa levyä. Putosin madonreikään, missä luettiin madonluvut.
Pikkukylän talot paloivat. Asukkaat tulivat puolijuoksua tienmutkasta, itkivät ja valittivat, kotejaan kai, luulisi sen riittävän, vai mitä itse ajattelet? Toveri töytäisee kyynärpäällä. Olet kylmä sisältä, jääkylmä, hän sanoo, ja kuin tästä merkistä savun keskelle tiivistyy panssarivaunun piippu kuin parin tonnin keihäs, ehdit ihastella näkyä, sen järjettömyyttä, ennen kuin vaunu seuraa perässä, torni kääntyilee kuin isännän pää kun tämä tarkastaa tiluksiaan. Toveri on jo kadonnut, hän viittoilee lähimmän talon nurkalta. Tule nyt helvettiin sieltä, hän huutaa, mutta olet liian lumoutunut, liian tässä ja nyt ja silti jossain hyvin kaukana.
Kuuntelet Vivaldin Talvea, osaa Largo.
Tankki sylkäisee ammuksen, ja samassa välähtää, äänet katoavat. Kömmit pystyyn, etsit kaveria talon kulmalta, sitä ei enää ole.
Tuollainen tapaus vetää mielen matalaksi. Olin aivan maissa päiviä.
Huumeriippuvuuden hoitaminen on käynyt vaaralliseksi pohjoisen osavaltiossa Chihuahuassa, missä huumekartellien kanssa liittoutuneet asejoukot ovat tehneet lukuisia iskuja hoitolaitoksia vastaan, muiden muassa torstai-iltana toimeenpannun erityisen julman verilöylyn, jossa 19 ihmistä kuoli, viranomaiset kertoivat perjantaina.
Hölmöjä hakataan vaikka kirkossa
Tyypin rinnassa luki Rodriguez. Se oli hänen nimensä, Jake Rodriguez. Jake oli hurmaava öykkäri. Kätkikö auringossa ilakoiva pinta alleen mittaamattomat syvyydet vai lapsuudesta tutun mutapohjan, siitä Sonja ei ollut saanut selvää. Vielä. Ajatellaan mainittua tatuointia: se saattoi olla osoitus äärimmäisestä itserakkaudesta, jotain todella noloa, tai sitten oire aivan muusta. Jaken vaitonaisuus aiheesta ei luvannut hyvää. Mutta sillekin saattoi löytyä selitys. Hän oli käynyt komennuksella tai kiertueella Afganistanissa – Sonja ei ollut varma, kummasta oli kyse – ja siellä päin maailmaa saattoi tapahtua mitä hyvänsä. Sonja ei kehdannut tässä vaiheessa, heti suhteen alussa, alkaa penkoa toisen psyyken tomuisimpia nurkkia. Hän ei voinut kuin odottaa. Mihin hänellä ei periaatteessa ollut aikaa.
Sängyssä he sopivat hyvin yhteen. Se kai oli aluksi tärkeintä. Vaikka toisinaan Sonja havahtui kesken aktin, katsoi miestä ja melkein säikähti. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä miehen päässä liikkui. Tämä vaikutti jopa liian keskittyneeltä touhuun (mikäli moinen oli mahdollista), ikään kuin olisi suorittamassa jotain sydänleikkausta. Mutta nämä olivat näitä Sonjan skitsoja. Parempi sulkea silmänsä ja nauttia.
Tapa, jolla he olivat tutustuneet, oli lievästi sanoen epätavallinen. Sonja halusi olla ympäristölleen hyödyksi sairauslomastaan huolimatta. Hän teki vapaaehtoistyötä, heitti keikkaa hyvään pyrkivissä yhdistyksissä, muun muassa Suomen kipu ry:ssä. Sonjan pääasiallinen toimenkuva oli vastailla puhelimeen.
Hetken hän oli epäröinyt miehen kansallisuuden suhteen – mutta mitä enää oli menetettävänä? Sonjan kokemukset nettideittailusta olivat lannistaneet hänet. Masokisti etsii seuraa. Ulkomaalaiset älkööt vaivautuko. Niin Sonjan ilmoituksissa ilmeisesti luki, jossain rivien välissä, mikäli tähänastisesta saaliista saattoi päätellä. Hän oli niin kurkkuaan myöten täynnä suomalaisia miehiä, Suomea ylipäänsä. Yhtä hyvin saattoi hypätä tuntemattomaan kuin mädäntyä täällä.
●
Jake Rodriguez tässä hei. Näin ilmoituksenne Voiman viimeisillä sivuilla ja päätin haluta mukaan. Kipuryhmään, niin. Ei täydy ilmoittautua, tiedän, mainoksessa sanottiin. Mutta haluan silti... kertoa. Mihin koskee? Päähän, lujaa.
Syynä on se lehti, josta mainoksenne luin. Mikä pakko, ei mikään mutta luin kuitenkin. Ja siinä vaiheessa, kun te tulitte väliin, oli jo myöhäistä. Vahinko sielulleni oli tapahtunut. Tämä asenneilmasto. Se tappaa minut. Ymmärrättekö? Täällä vain odotellaan, koska Venäjä saapuu pelastamaan. Amerikkalaiselle sitä on mahdoton ymmärtää ja vaikea sietää.
Kotona minua syytettäisiin maanpetoksesta. Syystä että suostun asumaan täällä.
En minä pilaile. Olen vakavissani, haudanvakava. Näin vakavissani en ole eläessäni ollut. Paitsi ehkä kun synnyin. Se ensi rääkäisy, se tuli sydämestä. Se oli punkkia. Vaikka itse en ollutkaan kuulemassa, näin minulle on kerrottu.
Halusitteko tietää vielä jotain? Kysykää pois. Haloo? Oletteko siellä? Haloo!
Sonja soitti miehen perään. Kuka hän oli? Kuinka hän kehtasi tehdä pilaa aidoista ihmisistä, jotka joutuivat elämään kivun kanssa joka ainoa päivä? Se tervehti heitä ensimmäisenä aamulla, toivotti heille viimeisenä hyvää yötä. Yö harvoin oli hyvä. Jos he saivat muutaman tunnin yhtäjaksoista unta, he juhlistivat tapausta kuin voittoa sodassa. Sillä sotaa se oli. Vastustaja ei vain ollut tästä maailmasta.
Jake keskeytti hänet. Hän pyysi anteeksi, sanoi tekevänsä tutkimusta. Myöhemmin hän tunnusti, että teki vastaavia tempauksia aina, kun etsi aiheita. Jake sanoi olevansa pohjimmiltaan suoraselkäinen kaveri, “stand up guy”, mutta ammatiltaan standup-koomikko. Ota tai jätä.
●
Jake vei Sonjan katsomaan Figaron häitä. Sonja ei ollut koskaan käynyt oopperatalossa, jonka rakentamisesta nousi kauhea meteli hänen nuoruudessaan, oman aikansa Guggenheim-kohu. Sonja osti mustan mekon hukatun nuoruutensa kunniaksi ja kävi kampaajalla. Hän laittoi kajalia, luomiväriä, poski- ja huulipunaa, mikä oli hänelle suuri myönnytys. Sonja katsoi itseään oopperan vessan peilistä. Jake puhui asiaa: hän oli tyrmäävä.
Teatterissa summeri patisti yleisöä istumaan paikoilleen. Täällä tehtävän hoiti torvisektion soittama luritus. Sonjaa alkoi naurattaa. Lämpiössä haistoi, miltei maistoi rahan, joka poltteli hyväosaisten näpeissä. Viimeinen mahdollisuus ripustautua turvallisen ympäristön tunnusmerkkeihin, martini- ja kuohuviinilaseihin (mitä helvettiä, oopperassa juotiin samppanjaa) ennen kuin joutuisi henkimaailman jyräämäksi.
Sonja oli päässyt omin silmin seuraamaan heimoa, josta vihkiytymättömät puhuivat väsymättä. Omakohtaisia todistuksia yläluokan elintavoista ei ollut; se kiehtoi, mihin itsellä ei ollut pääsyä.
Sonja tunnisti uutistenlukija Pia Pasasen. Hän pyysi Jakea kohdistamaan katseensa tähän: siinä sinulle tyrmäävä. Jake tuhahti ja alkoi tutkia lippuja. Hän oli siis hintti.
Salissa Jake jäi seisomaan käytävälle. Mikä maksaa, Sonja kysyi. Missä meidän paikat on? Rivin päässä, Jake vastasi. Vielä ei kannata mennä istumaan, joutuu vain pomppimaan ylös kun ihmiset kulkevat ohi. Mitä sitten? Usko pois. Parempi odottaa vähän aikaa.
Orkesteri viritti soittimiaan. Ajatteliko Jake seurata oopperan seisaaltaan? Mies ei vastannut, vaan tähyili keskittyneenä katsomoa. Etsikö hän jotakuta? Samassa vahtimestari astui salin ovelle, ja Jake tarttui Sonjaa ranteesta. Hän marssi ripeästi salin takaosaan. Vittua sä teet, Sonja sähisi. Jake päästi hänen kätensä, pyysi anteeksi. Hän oli sekoittanut keskenään rivit ja paikat. He istuivat täällä takana.
Jake näytti Sonjalle istuinta rivin päässä. Sonja istui, ja Jake pujahti hänen taakseen. Olen pahoillani, esitys oli lähes loppuunmyyty, Jake selitti. En saanut enää kahta paikkaa. Mutta jos viereesi ei tule ketään, istun siihen.
“Nauti.”
Sitten hän katosi.
Väliajalla Sonja muisti avata puhelimensa. Se kertoi, että hänelle oli yksi uusi viesti:
Rakas Sonja: Oli pakko lähteä. En voinut enää perua keikkaa. Halusin, että näet sen ennemmin kuin kuuntelet kauheita vitsejäni. Olen itse nähnyt tai paremminkin kuullut Figaron lukemattomia kertoja. Halusin, että SINÄ todistat sen. Anna anteeksi! Ikuisesti sinun – Jake
Lässyn vitun lää. Oli eri asia nauttia oopperasta – ja Sonja nautti siitä täysin sydämin – kuin nähdä se oppaana elämänhallintaan. Hyvästi, Rodriguez. Olet reilut 200 vuotta ajastasi jäljessä. Olisi kiva sanoa, että meillä oli kivaa, mutta kun ei edes erityisemmin ollut.
Sonja meni silkasta uteliaisuudesta katsomaan Jaken omaa esitystä. Hän oli yleisöstä ainoa, joka nauroi. Esitys oli poliittisesti räjähdysaltis, etenkin kun sanat tulivat ulkomaalaisen suusta. Sonjan kävi miestä sääli, mutta tunne meni ohi ja tilalle tuli muuta. Vieraassa, vihamielisessä ympäristössä hän panee kaiken peliin… ja häviää, tietenkin. Mutta millä tavalla! Sitä oli pakko kunnioittaa.
●
Minut pyydettiin tänne tänään, syvästi kunnioittamani Lopettakaa sota -liittouma pyysi minut, mikä on tavattoman suuri kunnia, valottamaan lyhyesti…
Mikä pitää lopettaa? Ei mitään! Tarkoitus on, että länsi pitää likaiset näppinsä irti Venäjän asioista, kuten Syyriasta.
Saanko puhua loppuun? Illasta tulee pitkä jos ajattelitte keskeyttää kaiken aikaa. Lopussa on kysymysten vuoro, mikäli niitä enää on. Ne joilla on muilutetaan. Saa nauraa. Hahaha. Tarkoitukseni ja toimeksiantoni oli käsitellä nykyistä täydellistä moraalista katastrofia, johon ihmiskunta on vajonnut.
Kaipaatteko esimerkkejä? Avatkaa televisio.
Se oli retorinen kehotus.
Jokailtainen uutislähetys on kuin negatiivi isä meidän -rukouksesta. Eikä lähetys lopu, vaikka sulkisimme vastaanottimen. Se jatkuu aamulla. Ja jos tilanteelle jotain on tapahtunut sinä aikana kun yritimme nukkua, se on vain pahentunut joka kerta.
Uskovainen sanoisi, että elämme lopun aikoja, ja tavallaan hän on oikeassa.
Viattomuuden aika on ohi.
Puhuja hörppää vettä.
Olen kansainvälisen oikeuden tohtori Pacman, Jesus Pacman. Voitte panna vihoviimeisen viisisenttisenne pantiksi, että nimi on aito. Valitsin sen itse. Nimi on samaan aikaan paikallinen, lokaali – siinä on se “Sus” Tuntemattomasta – ja rohkean kansainvälinen, globaali, niin kuin nykyään vaaditaan.
Kuka laulaa Internationaalin? Ei kukaan.
Kielenne päällä polttelee. Sanokaa pois vain. Sylkäiskää se ulos, olen suomea puhuva ryssä. Todistakaa jälleen perisuomalainen rasismi ja seuratkaa samalla, kuinka nopeasti pääsette raastupaan.
Mitä, eikö kukaan halua kommentoida? Yllättävää, siispä jatkan.
En piittaa paskaakaan ilmastonmuutoksesta. Järkyttääkö tieto teitä? Antaa järkyttää, en piittaa. Voin sen sijaan selittää.
Gaza, Ukraina, Syyria: kuulemme näinä päivinä yksinomaan huonoja uutisia. Ei huonoja, pyydän anteeksi – ei edes ikäviä uutisia, vaan pahoja. Maailmasta on tullut helvetillinen paikka. Takaperoinen kehitys alkoi noin 20 vuotta sitten. Ja tänä aikana, kun eräät ovat murehtineet sormi suussa jotain ilmastonmuutosta, maailmassa on murhattu hysteerisen varovaisen arvion mukaan ainakin kaksi miljoonaa ihmistä. Minkä vuoksi? Rahan takia, tietysti! Mutta siitä lisää myöhemmin.
Saattaa tietysti olla, että Pasi Toiviainen myöntää rajallisuutensa niin kuin aidon humanistin kuuluukin. Hän ei voi murehtia kaikkia maailman vääryyksiä kerralla. Ilmastonmuutoksessa on riittämiin. Hyvä on! Mutta jos hän ei välitä minun miljoonistani, en minäkään piittaa hänen uhreistaan, joista valtaosa ei ole vielä edes syntynyt.
Kuulostaako tylyltä? En yhtään ihmettele. Se kyynisyyden määrä, jonka nykyihminen ruoskii esiin itsestään selvitäkseen ihan vain iltaan asti, kotisohvalle, on käsittämätön.
Miten helvetissä jouduimme tähän jamaan? Millä ilveellä voimme päästä siitä pois? Vai voimmeko?
Hyvät uutiset heti kärkeen: kyllä voimme.
Me voimme, meidän on vain tehtävä vallankumous. Älkää hätääntykö. Ihmiskasvoinen sosialismi on meillä geeneissä. Voin todistaa sen tieteellisesti.
Kuka on kuullut kaverista nimeltä Nim Chimpsky? Joku siellä takana on, ilmeisesti. Mitä muistatte hänestä? “Kirjoittaa raskaasti.” Saattaa olla. En tiedä. Nim on nimittäin simpanssi. Tai oli, on, rauha hänen sielulleen. Muistolleen, jumalauta. Me materialistit tiedämme, että niin kutsuttu sielun olemassaolo on satua, oopiumia kansalle, 21 grammaa happea tai hiildioksidia se kai on, miten vain. Sisään, ulos. Siinä koko tarina.
Ei meitä kiinnosta. Me murehdimme tulevia. Abortin vastustajat, penttilinkolat ja muut fasistit ovat liikuttavan yksimielisiä: Vähät me elävistä. Meitä kiihottaa se, mitä ei vielä ole.
He odottavat aitoa ihmistä, messiasta, jota elämä ei nujerra. No, tässä heille uutiskatsaus sovinisti Hemingwayn kynästä: elämä nujertaa jokaisen. Jos et pidä ääntä itsestäsi, olet hiljainen nyhverö ja menet muiden mukana minne nenä näyttää, elämä ei ehkä pidä kohdallasi erityistä kiirettä. Mutta ole huoleti. Se nappaa sinutkin, joka ainoa kerta.
●
Jake. Mitä pidit?
Sonja. Olihan siinä hetkensä.
Jake. Mutta?
Sonja. Eniten häiritsi se, kun rikoit illuusion.
Jake. Voitko toistaa.
Sonja. Ensin olit Bäckman ja sitten taas sinä. Yleisö ei pysy perässä.
Jake. Sinä kuitenkin pysyit.
Sonja. Silti. Ei niin tehdä.
Jake. Pyydän anteeksi. Näin sinut ja päätin heittää kaiken peliin. Heitinkin. On kuulemma turha enää etsiä töitä tästä maasta.
Sonja. Voi pientä.
Jake. Vielä mitä. Voi komiikkaa. Sillä alalla ei saa puhua totta.
Sonja. Mitä aiot nyt ruveta tekemään?
Jake. Väitöskirjaa. Tosissani tällä kertaa.
Sonja. Aiheesta?
Jake. Kansainvälisen oikeuden käsite vasemmiston niin sanotussa argumentoinnissa.
Sonja. Kusetat.
Jake. Se olisi toivottavaa meidän molempien kannalta. Ikävä kyllä näin onnekkaasti ei ole päässyt käymään.
Sonja. No, onnea matkaan.
Jake. Työssä ei tarvita onnea. Siinä vaaditaan lehmän hermot ja iso perse.
Sonja. Mun homma!
Jake. Hermojen puolesta kyllä.
Sonja. Sinä poika se osaat lirkutella.
Jake. Kerroin vain totuuden. Hups, tein sen taas.
●
Korjatkaa jos olen väärässä. En ole syntynyt täällä. Voi olla, että katson kieroon. Näin minä, länsimaisen hapatuksen tuote, tilanteen näen.
Neuvostoliitto ei lakannut olemasta, se loikkasi länteen. Suomella on hallussaan venäläisten havittelema itäblokin henkinen perintö. Tuodakseen kulta-ajan takaisin heidän täytyy hyökätä tänne.
Maan miehittäminen, mikä osoittautui ylivoimaiseksi urakaksi talvi- ja jatkosodassa, näyttää yllättävän helpolta, kun propaganda-ase ampuu rajan yli (minkä rajan?) yötä päivää. Ei valtaamista tietenkään toteuteta yhdessä yössä, ei edes kahdessa. Vuoteen 2014 mennessä työ alkaa silti olla virallista sinettiä vaille valmis. En puhu vielä sodankäynnistä tankein ja ohjuksin. Puhun psykohistoriasta. Juha "Siltala" Siltanen saa selittää, mitä se tarkoittaa. Myöhemmin, kun hampaat on pesty.
Amerikan Yhdysvallat, mistä minä olen kotoisin, on emä- ja siirtomaan, Venäjän ja Suomen suuren enemmistön mielestä maailmalla se pääpiru, vanha vihtahousu itse. Meidän kansalliset intressimme ajavat maailman tuhoon. Onko kansojenne näkemyksillä sävyeroja vai ovatko ne täysin yhtenevät kansallisbolševistien – Duginin, Limonovin ja Prilepinin – ohjelman kanssa, se jääköön tutkijoiden työmaaksi. Tärkeintä on, että Ukrainan väkisin venytetyn sodan aikaan, kuluvan vuoden kesällä, viimeistään syksyllä ajatus Suomen itsenäisyydestä, tuo satavuotinen päiväuni, on ohi. Kansakunta herää ja toteaa: Helvetti soikoon, mehän kuulumme Venäjään!
●
Päivä kuin valtaisa harmaa kangas olisi venytetty idästä länteen. Taustaa vasten roiskeet, elämän sattumukset, erottuisivat edukseen. Edellyttäen, että taiteilija vääntäytyisi sängystä ja avaisi maalipurkin kannen. Aivan sama loppujen lopuksi, vaikka jäisikin punkan pohjalle muhimaan. Harmaa oli hyväksi, harmaa oli syksyn väri. Sonja oli syntynyt syksyllä, ja tätä takaiskua lukuunottamatta vuodenaika oli jumalten suojeluksessa.
Hän nieli kuuliaisesti mielialalääkkeen, vaikkei olisi tarvinnut. Pian hän olisi vapaa niistäkin, vapaa kaikesta.
He olivat sopineet treffit Stockmannin kellon alle. Paikka oli mauttomuudessaan sovelias, sillä Sonjan tehtävä oli opettaa turistille tapoja. Hän tuli mielestään ajoissa, mutta jenkki oli jo paikalla, erottui laumasta päätä pitempänä muita. Eikä hän ollut yksin. Joku pornoblondi seisoi miltei miehessä kiinni ja nauroi. Pian mimmi kävisi käsiksi, Sonja näki ennusmerkit ja luki ne oikein. Ämmä laski kämmenensä Jaken käsivarrelle. Eikä tämä pannut lähentelyä pahakseen – ilmeestä päätellen päinvastoin.
Teksasin kuningas ei tosiaan turhia aikaillut. Hän käytti jokaisen hetken hyödyksi. Sonja seisoi jalkakäytävällä ja pihisi. Hän kääntyi kannoillaan, haki jotain johon tukeutua, katse osui Vanhan terassille. Ei sinne, ei kuitenkaan. Raitiovaunu halkaisi Aleksanterinkadun kahtia. Sonja lähti vaunun suojassa kävelemään rautatieaseman suuntaan.
Hän kuuli miehen huutavan nimeään.
●
Teidän on syytä harkita kahdesti ennen kuin amerikansuomalainen ulkopoliittinen lausuntotomaatti kaivetaan kaapista ja tuodaan ihmisten ilmoille. Milloin viimeksi olette katsoneet karttaa?
Vielä yksi kysymys, sitten lopetan: ketkä kuolivat kuin täit pakkaseen Raatteentielle alkuvuodesta 1940?
Annan vihjeen. Suurin osa heistä ei tullut nykyisen Venäjän federaation alueelta.
Vai puhutaanko Pultavasta?
Ei puhuta mistään, sillä se on maan tapa. Vaietaan vielä kun kranaatit satavat niskaan. Silloin tulee aika lainata murrosvaiheen kansallista ikonia: “Tarttis varmaan.” Lopuksi haluan suositella hyvän ystäväni ja toverin Matti Paasion teosta Luokkasota nyt, jonka on julkaissut Little Russia Insulting Group tai virallisesti sen peiteyritys Oulanka Fez. Teos antaa luotettavan kuvan Isis-järjestöstä ja niistä keinoista, joilla ääri-islamistit on voitettavissa. Eläköön maansa laillinen valtias, vapailla vaaleilla valittu presidentti Bashar al-Assad! Eläköön suvereenin valtion itsemääräämisoikeus!
Sonja ei pysähtynyt. Jake lähetti perään viestin. Blondi oli hänen suomalainen vaimonsa, pikapuoliin ex-, joka oli sattunut kulkemaan ohi. Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Ei hän voinut poikansa äitiä poiskaan ajaa.
Oletko narsisti, Sonja kysyi.
En tietääkseni, Jake vastasi. Kuinka niin?
Narsisti vastaa kyllä.
Jos kerran sanot.
Ja sinä tiesit sen. Luet naistenlehtiä ja elämäntapaoppaita löytääksesi puolustuksen aukkopaikat.
Harrastus sekin.
Vihaan sua.
Voimavarojen tuhlausta.
Koska taas tavataan?
●
Hyvät ystävät, on tullut aika sanoa adios. Ette näe minua näillä estradeilla enää, ette tässä maassa, uskallanko sanoa maanosassa, sillä aion suunnata itään, etsimään juuriani, koko kirotun kansani alkuperää, joka on kiistatta slaavilainen, väitti fasistien vääristämä nykyinen historiankirjoitus mitä hyvänsä. Näkemiin siis, ellei peräti hyvästi! Ette voi pitää Joosus Pacmania enää potkupallona! Pian muistelette haikeina aikoja, jolloin olitte etuoikeutettuja – huomatkaa, en sanonut valittuja – etuoikeutettuja kuulemaan ilta toisensa perään tanssivaan kepeyteen käärittyjä syvältä kouraisevia totuuksia, joita satoi päällenne kuin pyssyn suusta, automaattiaseen siis. Joku on verrannut puheitani Mozartin musiikkiin, ja mielestäni rinnastus on kaikessa keinotekoisuudessaan paljon puhuva. Oli Mozartillakin hetkensä, vaikka hän kuolemallaan sen katkaisi.
Olen saanut omanarvontuntoni takaisin. Enää en polje hintaani.
Aion alkaa yrittäjäksi. Tuon julki aivan uudenlaisen naistenlehden, nimeltään Oikeutus. Ensimmäinen numero on tehty, aiheena diagnoosit.
Kaikki on sanottu lehden näytenumerossa, hankkikaa se. Voin panna pillit pussiin. Minulla ei ole, kellään ei kaiken järjen mukaan ole aiheeseen mitään lisättävää. Katsokaa ympärillenne. Kukaan ei käy enää kampaajalla, kaikki juoksevat kilpaa lääkärin vastaanotolle hakemaan väriä elämäänsä.
Uskon silti, että minulla on vielä Oikeutuksenkin jälkeen annettavaa.
Minua askarruttaa erityisesti seuraava kysymys. Mitkä ovat ne postit, postulaatit, postuumit, sanalla sanoen, mitkä epäviralliset kalkkiviivat rajaavat sen pelikentän, jonka sisällä sukupuolen muotoutuminen tapahtuu?
Kohdun seinämät, sanotte te, ymmärrätte tahallanne väärin.
Korjaan siis. Sukupuoli-identiteetin, etenkin kauniimman (niin kauniin, polveni pettävät) sukupuolen minuuden muodostus – kuka sitä ohjaa, ohjaako kukaan?
Jos ei ohjaa, nöyrin palvelijanne sulkeutuu suosioonne ja on valmis uhrautumaan.
Ja vaikka ohjaisi, kuka ei haluaisi uudistua, kaipaisi uusia tuulia?
Naiset eivät kaipaa terapiaa; minua he ovat vailla.
Näin ajattelin mainostaa itseäni ennen kuin näin Chomskyn ja Foucault’n jauhavan paskaa Hollannin tv:ssä ja muistin, että ihminen on tosiaan kuollut. Ei sekään yksin riittänyt, mutta Žižekin toinen kirje Mordvaan oli se kauan kaivattu armonlaukaus. Käynnissä on sähköinen Kool-Aid-kuntotesti. Hyvästi, ystävät, pohjanmaan kautta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti